16.7.2012

Huolestuttavaa: olen Toton Endless-biisistä (albumilta Isolation) havaitsevinani HIM-vaikutteita. Tai siis toisin päin. No, niin tai näin: mahtava biisi. Eikä vähiten Isolationilla päävokalistin työt tehneen Fergie Frederiksenin munakkaan laulun ansiosta. Korkealta ja kovaa, joka onkin Toton yksi tavaramerkki, mm. oman suosikkini Bobby Kimballin lanseeramana. Totolla on aina stemmat ja harmoniat ns. ”handussa”, harvinaista että laulupuoli on poikkeuksetta ookoo vaikka yhtyeen biiseillä, keikoilla eritoten, on vokalisteja enemmän kuin useammalla yhtyeellä yhteensä. Hyvin ne vetää. Erikoisen hyvin livenä. Kannattaa Youtubesta katsoa Pariisin keikka vuodelta 2007. Loistava!

Nuoren Voiman Runous 2011 -lehden kritiikit mietityttävät edelleen. Vaikka nekin vetivät hyvin.

Onko lavarunous siis jo kehittänyt oman poetiikkansa?” kyselee Venla Rossi kritikoidessaan Juha Raution teosta Häkki (Sanasato 2011). Hän itse myös vastaa siihen: ”Tuskin, mutta ehkä joitakin sille tyypillisiä piirteitä voidaan erottaa […]”.

Olen samaa mieltä Rossin kanssa. Ehkei lavarunous ole kehittänyt omaa poetiikkaansa, mutta tietynlaiset tekstit sopivat lavarunouteen paremmin kuin toiset. Lavarunous on verrattain uusi juttu siinä mittakaavassa jossa se nyt on; on ottanut huimia askelia erityisesti viime vuosina ja kasvanut koko ajan suuremmaksi tullessaan yhä enemmän ja enemmän tunnetuksi.

Rossi nostaa kritiikissään esiin ongelman, joka minusta ei ole ongelma. Hän mainitsee saman asian, johon kuulemma Vesa Haapala, joka on taannoin (vuonna 2009) kritikoinut Raution esikoisen (Olen matkinut kaikkia lintuja) Nuoressa Voimassa, on aiemmin jo puuttunut: ”[…] ei henkilökohtaisesti ymmärrä tarvetta julkaista vilpittömästi modernistisia runokokoelmia, jotka eivät tuo perinteeseemme mitään periaatteellista muutosta.”

Rossi kirjoittaa, ettei ole asiasta aivan yhtä jyrkkää mieltä kuin Haapala. Se on hyvä, sillä Haapalan käsitys runouden funktiosta on hyvin vieraannuttava, jopa kiusallinen. Vieraannuttava sillä tavoin, ettei runoilijan tai kirjailijan työn tarkoitus voi olla pelkästään sitä, että jotakin uutta pitää automaationa tuoda perinteeseen. Tällainen puhe esimerkiksi proosan puolella tarkoittaisi sitä, että noin kolme neljästä nykyromaanista voisi Haapalan mukaan polttaa.

Ei runouden tarvitse aina olla jotakin uutta ja ennennäkemätöntä. Ei runouden tarvitse aina ja vain tutkia, löytää uusia sopukoita. Runous voi yhtä hyvin olla vain nautinnoksi. Aivan kuten proosassakin – kaikkien runoilijoiden tai kirjailijoiden ei tarvitse olla kokeellisia.

Kiusallisen Haapalan – ja kenties Rossinkin – käsityksestä tekee se, että se ikään kuin sulkee pois ajatuksesta lukijan, jolle jokainen teos, niin runoudessa kuin proosassakin, kirjoitetaan. Itse ainakin kirjoittaudun kokonaan pois tuommoisesta. En tietenkään tarkoita, että runoutta pitäisi kirjoittaa lukijan ehdoilla. Mutta samalla tavoin ei Haapalankaan ehdoilla.

Runous on vapautta! Sen tämänhetkinen yksi voimavara on siinä, että runous elää laveasti. Kaikkea on saatavilla (kunhan vain osaa etsiä). Ja niin sen pitää ollakin.

Mainokset

15.7.2012

Työpäivän jälkeen hyppäsin junaan, menin ravintolavaunuun ja tilasin yhden nelisenttisen Johnnie Walker Red Labelia. Luin Nuoren Voiman Runous 2011 -numeroa ja viihdyin runokritiikkien parissa. Viereinen kaveri joi lonkeroa. Hän maiskutti suuta jokaisen suullisen jälkeen. Onneksi mies oli melkoinen loppasuu, eikä yksi lonkero ehtinyt tuopissa kauaa lämmetä. Hän meni tiskille ja tilasi toisen, maiskutus jatkui. Vaihdoin paikkaa.

Kävellessä tuli kuuma. Juna-asemalta on matkaa kotiin noin kaksi, ehkä kolme kilometriä. Nousin harjulle, kohti uimalaa ja sen ohi. Lävistin urheilupuiston. Maa oli sateen jäljiltä märkä ja notkelmissa oli erityisen ummehtunut haju. Etanat olivat liikkeellä. Riihimäen etanat ovat järkyttävän suurikokoisia. Tienvarressa, pientareella vaelsi kaksi eri näköistä etanaa. Kävi mielessä järjestää jonkinlainen snailfight – antaa vauhtia poloisille limanuljaskoille ja usuttaa ne toistensa kimppuun. En kuitenkaan viitsinyt; se olisi kestänyt liian kauan ja nälkä jylläsi vatsassa.

Erään omakotitalon antennin latvaan oli harakka tehnyt pesän. Poikaset temmelsivät ja huusivat, antenni heilui kuin kovassakin tuulessa. Talon asukkaat seisoskelivat pihalla ja ihmettelivät tapahtuvaa. Kenties heidän televisionsa näytti vain mustavalkoista kuvaa.

Uupunut Nuori Voima?

Uusin Nuori Voima käsittelee runoutta. En ole vielä saanut  sitä, mutta vastahan se on parisen viikkoa ollut ostettavissa esimerkiksi Akateemisen Kirjakaupan lehtiosastolla. Tilatessani lehden ajattelin, että saa laskun, ja kun laskun maksaa niin saa varmuudella vuoden lehdet. Yksi lehti on tullut, nro1/2011 (nyt on heinäkuun puoliväli), mutta laskua ei kuulu. Täytän tänä vuonna 29, mutta se tuskin lienee syy siihen, ettei minun anneta tilata Nuorta Voimaa. Olonikin on niin nuorekas.

Onneksi asiat selviävät, kun soittaa Nuoren Voiman ”Tilaukset”-puhelinnumeroon. Virtuaalilangan päässä aikansa tuuttaa, kunnes nauhoitettu viesti puhkeaa puhumaan. Selviää, että Nuoren Voiman toimisto on kesälomalla ja palaa töihin 1.8. Saattaa siis olla, että jos hyvin käy, minäkin pääsen lukemaan Runous 2010 -teemanumeroa silloin, kun koululaiset palaavat oppilaitoksiin. Eli noin puolitoista kuukautta siitä, kun lehti on ilmestynyt irtonumerona kaupan hyllyyn. Hyvässä lykyssä saan tänä vuonna jopa kolme Nuori Voima -lehteä. Ja jos oikein sinnikäs olen – yhden laskun.

En tässä kohtaa viitsi mainita Tuli&Savu -lehden Vuosikirjaa lainkaan.

Mutta oikeasti: suomalainen kirjallisuus on kaikkinensa niin marginaalissa, että mikäli se eri sieluineen haluaa olla vahvasti esillä, olisi tärkeää saada hommat toimimaan. Kuka lukee runolehteä, jonka spesiaalipainos on niin spesiaali, että sen ilmestymisestä voi vain haaveksia? Tai kuka tilaa perinteikkään kirjallisuuslehden, jota ei ilmeisesti voikaan tilata?

Nostan tässä suhteessa hattua Parnassolle, sekä Lumoojalle, joka muuten on uudistunut mukavanlaiseksi!

Kokeellinen kirjoitus

Nuoren Voiman numero 5/2010 kaksi ensimmäistä artikkelia ovat jo lehden oston arvoisia. Kokonaisuutena sanottakoon, että en tiedä näyttääkö vain minun silmiini siltä, että toistaiseksi vielä tilaamatta jäänyt lehti tulee kohta tilatuksi. ”Good shit”, sanoisi jamaicalainen sätkän äärellä.

Ensimmäinen artikkeli on Juri Joensuun Laboratorio: Kirjallisten kokeilemojen käsitehistoriaa. Artikkeli on ajankohtainen, varsinkin runouden saralla artikkelin yksi yhteinen nimittäjä eli kokeellisuus tuntuu olevan likimain kestosuosikki nykyrunon ympärillä; hiljalleen näköjään myös kirjallisuus- ja kulttuurilehdet reagoivat keskusteluun omin panoksin. Joensuun teksti on melko kattava, siis kokeilemojen suhteen, varsinkin hän kummuttaa asiaansa ranskalaisen OuLiPo merkeissä. En sen enempää referoi tekstiä. Jos ette ole vielä lukeneet artikkelia, niin lukekaa nyt. Koko lehti.

Kuinka sana, termi kokeellinen teidän korviinne kaikuu? Huomaan, että olen itseni kanssa ristiriidassa tässä. Koska: käsitän, että sanana se on juuri sitä mitä on: kokeellinen. Koe, kokeileva. Se on ennen muuta yksi sana. Toisaalta runoudessa se voi olla myös paljon muuta. Itseasiassa tuntuu, että kaikkea vähänkin modernism(e)ista poikkeavaa runoutta kutsutaan kokeelliseksi nykyisin. Kristian Blombergin Puhekuplia, Henriikka Tavin Sanakirja, Janne Kortteisen Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa, Jusu Annalan aDIEuXit. Salmenniemen Texas, sakset ja virrata että? Nuo nyt vain mainitakseni (kenties selvimpinä esimerkkeinä). Välillä tuntuu, että kokeellinen runous on ollut synonyymi myös nykyrunoudelle ja avantgardelle. Entäpä videorunot tai visual poetry, kielirunous? Täyttääkö sanaruno kokeellisen runouden mitat?

Okei, videorunoutta voisin kutsua kokeelliseksi. Vain siitä syystä, että se hyödyntää jo niin erilaisia elementtejä pelkällä olemassaolollaan: elävää kuvaa, ääntä. Kombinaatioita, joihin yksikään paperille painettu runous ei sellaisenaan yllä. Videoruno konkreettisesti liikkuu. Se on kokeellista, koska sen metodit ovat konkreettisesti oikeasti hyvin tuoreita liitettäväksi runouteen. Se on välineiltään nykyaikaista, kiinnostavaa, erilaista. Siitä voi aidosti yllättyä ja haltioitua. Toisaalta… Ovatko esim. J.P. Sipilän videorunot ”testejä”? Asettuuko Katso kun silloin olen kunnossa ”testaamisen eetoksen” alle?

Teemu Helteen runous ei ole kokeellista. Kaikki edellä nimeltä mainitut kokoelmat sisältävät samoja merkkejä, kirjaimia kuin Otto Mannisen teoksissa. Eli onko siis vain kyse tavasta käyttää niitä? Traditiota vasten ehkä niin on.

Kokeellisuuteen kuuluva testaamisen eetos tuo mukanaan myös epäonnistumisen mahdollisuuden”, kirjoittaa Joensuu. Tämä voisi olla jollakin tavalla relevantti ajatus, kun asiaa mietitään vain kirjallisuuden tutkijan näkökulmasta. Tai OuLiPo-ryhmän näkökulmasta, jonka jäsenten kehittelemistä metodeista osa todella muistuttaa enemmän kirjaimia sylkevää konetta kuin runoteosta. Tai ainakin ne antavat mahdollisuuden ajatella myös niin. Vastakohtaisesti, sittenkin, väite voikin olla relevantti esimerkiksi Henriikka Tavin Sanakirjan kohdalla, sillä lukiessa sitä ei hetkeksikään edes käväise mielessä, että kyse olisi jonkinlaisesta testistä tai sen mahdollisesta onnistumisesta/epäonnistumisesta. Itseasiassa väittäisin, että tuo Joensuun esiin kirjoittama aiemminkin kuultu rakennelma kokeellisen runouden luonteesta, jonka yksinäisenä ja yksittäisenä esimerkkinä tuosta tekstistä poimin, toimii itseasiassa melko hyvin avainlauseena kokeellisuudelle, määritellen sen ja sitä. Samalla väitän, että se määrittelee kaikki tässä minun tekstissäni edellä mainitut teokset (ja samalla suurimman osan nykyrunoudesta, lähes kaikki) pois kokeellisuuden alta.

Kyse on asetetusta näkökulmasta. Kenties kokeellisuuden määreen voi runokokoelmalle asettaa vain sen kirjoittanut runoilija itse? Kyse on niin selkeästi runoilijan asenteesta runouteen, teokseensa. Tutkija tietää jos on aikonut tutkia, runoilija tietää kumman on asettanut etusijalle: metodin vai lopputuloksen.

virrata että ja Sanakirja, kaikki edellä mainitut, ovat kirjallisia taideteoksia. Tämä on minun väite, ja perustelen sitä lukukokemuksella ja -historialla, tuntemuksellani. Vaikkakin niiden kohdalla olisi haluttu hyödyntää erilaisia lähestymistapoja niitä kirjoitettaessa, niiden lukemiseen, eivät tuollaiset lopputulemat voi olla pelkkiä testaamisen eetoksen alle syntyneitä röpelöjä. Koska ne ovat niin satumaisen kokonaisia, vieläpä upeita sellaisia. Kokeellisuuden voi tällöin niiden(kin) kohdalta heittää romukoppaan. Mekanismeja niistä voidaan tutkia, mutta tärkein on kuitenkin itse teos. Näin ainakin kokee tämä lukija. Runoilijat, olkaa hyvä ja oikaiskaa, jos asia on toisin.