Kauneudesta

Kun ajattelee nykyihmisen alituista kiirettä ja huonontunutta keskittymiskykyä, on suoranainen ihme ettei runous ole tämän hetken ylivoimaisesti suosituinta kirjallisuutta.

Runon lukeminen kyllä vaatii keskittymiskykyä, mutta monet runot ovat niin lyhyitä, ettei niiden äärellä ole pakko asua. Runon, joka on vaikkapa nelisäkeinen, lukee hetkessä, ja kun lukee riittävän keskittyneesti, sen voi jopa painaa mieleensä.

Runo on usein myös vaativa luettava, koska sillä on tapana kertoa asioista epäsuorasti. Toisinaan se on kuin arvoitus, jonka äärellä joutuu miettimään, mitä kaikkea se pitääkään sisällään, mikä on sen ”juju”. Tässä on runouden koukku: kun se alkaa avautua, ei huomaakaan, miten aika kuluu sitä ihmetellessä. Se on siis myös rauhoittava asia.

Hyvästä runosta löytyy jatkuvasti uusia tasoja, sillä taiteenmuotona se on kaksisuuntainen: tarkasteltava muovautuu aina siltä osin, kun ihminen itse muuttuu. Ihmisen alati muuttuvat käsitykset itsestä ja itsensä ulkopuolisesta maailmasta muuttavat myös tulkintoja runoista. Parhaimmillaan ihminen ja runo muodostavat ikiliikkujan.

Mutta voi runoja lukea pitkäänkin jos tahtoo ja kykenee (itse saatan helposti viettää tuntikausia runoteoksen äärellä; se on yllättävän helppoa, sillä yhdestä kokoelmasta löytyy usein erityylisiä runoja, eikä kirjaan näin ollen leipäänny niin helposti). Runoudesta löytyy kaikki tarvittavat välineet esimerkiksi taisteluun nuorten heikentyvää lukutaitoa vastaan. Se on tehokas täsmäase.

Nyt viranomaiset ja muut: tarttukaa (oikeisiin) aseisiin!

*****

Uusi runokokoelmani julkaistaan aivan pian. Olen hiljalleen alkanut siirtää ajatuksia uusiin teemoihin ja teksteihin. Väliin uumoilen, pitäisikö ryhtyä proosaan, mutta ei se oikein ole minun juttuni. Runoja siis ne uudetkin tulevat olemaan; onko niistä sitten mihinkään, sen aika näyttää. Samalla kun ajatukset pyörivät uusien aiheiden ympärillä, ruokin aivoja lukemalla. Teen löytöretkiä uusien kirjojen äärellä ja kävelen tuttuja polkuja vanhempien teosten sivuilla.

En kirjoittaessani varsinaisesti ajattele mitään kohderyhmää, mutta olen kyllä ajatellut, millaiset ihmiset lukevat runoutta, millaiset proosaa ja millaisia ovat ne ”hevijuuserit” jotka lukevat molempia.

Runoilija ja kirjailija Tommi Parkon upeasta runouden kirjoittamista käsittelevästä kirjasta Intohimoa ja millimetripaperia – Poeettisia huomioita runoudesta ja runokokoelmista (Avain 2016) löytyy tähän oivallinen huomio: tunteellisuus. Nykyrunous ei lähtökohtaisesti keskity olemaan tunteellista.

Siinäkö on syy runouden kapealle suosiolle?

Nykyromaanit nimittäin suorastaan pursuavat tunteita, aina vain voimakkaampia. Samoin on nykyään elokuvien ja televisio-ohjelmien laita. Vain elämää -formaatti perustuu muusikoiden keskinäisten tunteenpurkausten (eli itkujen) seuraamiseen, ja on kai siinä itse musiikillakin joku funktio. Idolsia taas katsellaan myötähäpeän ja myötäilon vuoksi. Dekkareita rakastetaan jännityksen vuoksi. Kukaan ei katso televisiosarjaa, jossa ei ole kiinnostavia henkilöhahmoja ja voimakkaita tunteita. Kautta aikain suurimpia kassamagneetteja ovat olleet pulssin tappiin nostavat Hollywoodin actionpläjäykset tai rikkirevityt Titanic-sydämet. Eniten myyvät runokokoelmat (jos huomioon ei oteta julkkisten tekeleitä tai yksittäisiä lottovoittoja) ovat rakkausrunoja (Tabermann) tai ”aikuisten Kilon poliiseja” (Antti Holman vitsikirjat).

Sellainen runous, jonka tarkoitus ei ole millään tavalla ulvottaa, on otollisesta muodostaan huolimatta jäänyt katveeseen. Vaikuttaa siltä, että ihmiset eivät enää tunnista kovin hyvin kauneutta, nykyihmisen estetiikan taju heikkenee. Se mitä pidetään kauniina, onkin tunnetta. Vain sellainen on kaunis laulu, joka aiheuttaa voimakkaan tunnereaktion. Jos laulu saa kyyneliin, se mielletään mitä kauneimmaksi.

Tutkimukset kertovat, että mobiili- ja älylaitteilta lukeminen on luonteeltaan silmäilevämpää, hosuvampaa kuin perinteistä kirjaa lukiessa. Myös yhteyksiä lukemisen ja kyvyn tuntea empatiaa välille on vedetty. Voi siis ajatella, että jos lukeminen on silmäilevämpää, sillä on vaikutuksensa myös empatian kehittymiselle. Vaikutus tuskin on positiivinen.

Jos tunteet ovat se ainoa asia, mitä ihmiset taiteesta osaavat etsiä ja arvostaa, ja jos tunteetkin hiljalleen kuolevat (tästäkö johtuu se pakonomainen, alati voimakkaampien tunteiden metsästäminen?), mitä tapahtuu ihmiselle?

 

Mainokset

Kansallisen lukutaitofoorumin mahdoton tehtävä

Oli tarkoitus pohtia muutamalla sanasella Antti Hurskaisen mainioita esseitä, mutta sitten törmäsin tähän Opetus- ja kulttuuriministeriön tiedotteeseen: ”Kansallinen lukutaitofoorumi vastaamaan lukutaidon ja lukuinnon haasteeseen”.

Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen on asettanut joukon asiantuntijoita (vierastan nykyisin tuota sanaa todella paljon) ”laatimaan suuntaviivoja lasten ja nuorten lukutaidon ja lukemisharrastuksen kehittämiselle”, kuten tiedotteen ingressissä todetaan. Joukko on varsin laaja, kaikkinensa nelikymmenpäinen, joista reilut kolmekymmentä on jonkinlaisia asiantuntijoita. Muut ovat sitten sitä byrokratiaa – jos tällainen ilmaus sallitaan. Määrärahaksi on varattu vaatimattomasti miljoona euroa, ja vaatimattomalla tarkoitan nimenomaan sen denotatiivista merkitystä: kun ollaan pelastamassa lasten ja nuorten alati hupenevaa lukutaitoa, miljoona euroa kuulostaa kovin pieneltä summalta.

Aihe ja agenda ovat mielestäni hyvin tärkeitä, mutta kun tarkastelen nyt asetetun foorumin kokoonpanoa, tulen ajatelleeksi, että kenties emme täällä Suomessa osaa suhtautua asiaan tarvittavalla vakavuudella. Kaikki foorumin asiantuntijat (oh, dear) ovat likimain saman alan sisältä, kasvatustieteilijöitä, kirjailijoita ja lukemiseen ja kirjallisuuteen liittyvien instanssien henkilöitä. Kapea-alaista on. Tämä hämmästyttää ja huolestuttaa minua.

Kirjoitin aiheesta vastikään; kirjoituksessa mainitsen mm. Nicholas Carrin, joka on kirjoittanut aiheesta kirjankin: Pinnalliset – mitä internet tekee aivoillemme (Terra Cognita). Tämän kirjan tulisi olla pakollisena oppikirjana foorumilaisille. Miksei ihan kaikille ihmisille, päättäjistä alkaen. Tästä linkistä voit katsella Carrin puheen, jos lukeminen ei maistu.

Suomi ei ole asiassa yksin. Esimerkiksi Ruotsin radio on uutisoinut jo vuonna 2011 samanlaisista havainnoista. Johtopäätökset ovat Carrin kanssa osin yhteneväisiä:

”Sweden used to be in the lead when it comes to young people’s reading skills. But over the last 20 years this has changed dramatically, according to new research.

It is the increased use of computers that can explain the development, according to professor Monica Rosén at Gothenburg university.”

Norjalaisessa, vuonna 2012 tehdyssä tutkimuksessa pyrittiin selvittämään teknologisten käyttöliittymien vaikutuksia nuorten luetun ymmärtämiseen.

”Main findings show that students who read texts in print scored significantly better on the reading comprehension test than students who read the texts digitally. Implications of these findings for policymaking and test development are discussed.”

Tulee mieleen oma yläasteaikani. Yksi luokka toimi pilottiluokkana, mikä tarkoitti sitä että kyseisen luokan jokainen oppilas sai kannettavan tietokoneen opiskelun tueksi. Nykyään niitä on jo kaikilla, ja onko peräti niin, että lukiossa on melkeinpä pakko olla sellainen? Vai vieläkö on mahdollista palauttaa essee konseptipaperille kirjoitettuna?

Kaikki ok, toistaiseksi. Tähän asti foorumi pääsee kuivin jaloin: kenties se voisi suositella muuttamaan opiskelutapoja, vähentämään sähköisten ympäristöjen käyttöä ja painottamaan enemmän paperikirjoja ja konseptipaperikirjoittamista. Mutta asia ei ole näin yksinkertainen.

Muutama vuosi sitten University of California, Los Angeles (UCLA) uutisoi omasta tutkimuksestaan tähän tapaan:

”UCLA scientists found that sixth-graders who went five days without even glancing at a smartphone, television or other digital screen did substantially better at reading human emotions than sixth-graders from the same school who continued to spend hours each day looking at their electronic devices.”

UCLA on siis tullut tutkimuksessaan päätelmään, että mobiililaitteita tms. vekottimia käyttävät kuudesluokkalaiset tunnistivat huonommin ihmistunteita (ilmeistä) kuin he, jotka eivät käyttäneet. Kyse ei siis olekaan pelkästään siitä, että mobiililaitteet muovaavat lukutottumuksia ja vähentävät lukutaitoa, vaan ne muovaavat aivoja. Tähän samaan päätelmään Nicholas Carrkin on tullut: internet muovaa aivojamme. Carr perustelee väittämäänsä mm. hyperlinkeillä ja internetin nopeatempoisella luonteella. Ihminen surffaa sivustolta toiselle, Facebook-seinää pitkin poikin, samoin Twitter-feediä. Uutismedioiden otsikot selataan ja jos jokin mielenkiintoinen aihe löytyy, se luetaan – kursorisesti. Ihmisaivot janoavat informaatiota, ja me elämme jatkuvan informaatiotulvan keskellä. Keskittymiskykymme herpaantuu, huononee. Olemme liian uteliaita olemaan keskittyneitä.

Carrin ja edellä mainittujen tutkimusten päätelmät ovat loogisia. Nykyisellään tiede tunnistaa aivojen valtavan plastisuuden, muovautuvuuden, joka jatkuu läpi eliniän. Sitä silmällä pitäen kuntoutetaan esimerkiksi aivohalvauspotilaita. Voi siis karkeasti ajatella, että kaikki mitä teemme, mitä ajattelemme, muovaavat aivojamme. Esimerkiksi viime vuosina on noussut otsikoihin tutkimustietoa musiikin soittamisen suosiollisista vaikutuksista aivoihin.

Mitä lukemiseen tulee, mutu-tuntumalta näyttää siltä, että ihmisaivot ovat muovautumassa nopeatempoista, lyhytaikaista lukemista suosiviksi. Aivojen plastisuus takaa sen, että railo vain syvenee ellei aleta toimia radikaalisti toisin yhteiskunnallisella tasolla.

*****

Jos oikein julmasti ajatellaan, on suuri mahdollisuus siihen, että teki ministeri Grahn-Laasosen asettama lukufoorumi oppimisen ja lukemisen suhteen millaisia johtopäätöksiä, kannanottoja – jopa suosituksia tahansa, niillä ei välttämättä ole mitään merkitystä. Saadaan aikaan asiallisia lausumia, joilla on yhteiskunnallisia vaikutuksia, mutta ei lukutaidon parantumista ajatellen. Näin, mikäli niihin tutkimuksiin on uskominen, jotka väittävät että nimenomaan tekniset laitteet heikentävät luetun ymmärtämistä, lukutaitoa, eivätkä niinkään kasvatusmetodit, Netflix ja ”epäkiinnostava kirjallisuus”. Varmasti niilläkin on osansa, mutta pelkästään ne huomioimalla kaivatunlaisia tuloksia ei tulla saamaan aikaan.

Foorumin pitäisi yltää mahdottomuuteen: saada aikaiseksi muutos nyky-yhteiskunnassa, nykyajan kulttuurissa, globaalissa mielipiteessä. Miten sellainen voisi olla edes mahdollista? Kuinka moni aikuinen olisi valmis radikaalisti vähentämään älypuhelimen, tabletin, tietokoneen äärellä vietettyä aikaa? Onko siihen edes mahdollisuutta, kun ottaa huomioon nyky-yhteiskunnan vaatimukset esimerkiksi opinnoissa, työelämästä ja sosiaalisista tilanteista puhumattakaan? Elämä järjestyy yhä enemmän teknisten vempaiden ympärille; olisiko nyky-yhteiskunta todella valmis – edes jossakin määrin – luopumaan lempilapsestaan, sähköisistä ympäristöistä, internetistä?

Kun nyt katselen uudemman kerran ministeri Grahn-Laasosen asettaman lukufoorumin kokoonpanoa, panen merkille yhden seikan: joukossa ei nähdäkseni ole ainuttakaan aivotutkijaa, neurologia, edes aiheeseen vihkiytynyttä toimittajaa tai tietokirjailijaa. Siellä on asiantuntijoita kapealta sektorilta. Arvaan heidän lopputulemansa: se pyörii täysin lukemisen ympärillä, kun sen pitäisi pyöriä aivojen ympärillä.

 

Siinähän pojittelet

Opetushallitus on julkaissut oppaan tasa-arvotyön tueksi. Tarkoitus on vähintäänkin tärkeä, sillä vaikka Suomi mielletäänkin tasa-arvoasiat hyvin hoitaneeksi maaksi, töitä on vielä paljon tehtävänä. Uskomattoman paljon.

Opas suosittaa, että kouluissa ei enää tytöteltäisi ja pojiteltaisi. Tämä heittomerkeissä – opas ajaa tasa-arvoasiaa sinänsä mallikkaasti. Yhteiskuntamme tunnustaa sukupuolet hyvin yksioikoisesti, alleviivaakin niitä vielä roimasti. Siihen nähden reaktio on hyvin ymmärrettävä. Yläkoululaisille opetetaan sellaisia varttuneemmalle väelle vieraampia termejä kuin panseksuaalitranssukupuolinen ja cis-sukupuolinen, kuten Hesarin Nyt-lehti kirjoittaa. Vähennetään siis kouluissa tytöttelyä ja pojittelua ja tuodaan rinnalle enemmän tietoa muidenkin sukupuolten ja seksuaalisuuksien olemassaolosta – järkevää ja kannatettavaa. Muutenkin opas on ihan hyvä, se käsittelee aika laajasti tasa-arvoa ja sen toteutumista kouluissa.

HÄKIN OVI KIINNI

”Alma menee tuosta ovesta ja Simo tuosta toisesta.” Tällaisia, hyvin arkipäiväisiä tilanteita opettaja tulee kohtaamaan tulevaisuudessakin. Luokka menee uimahalliin, pojilla on oma pukukoppinsa ja tytöillä omansa. Poikien liikunnanopettaja (mies?) menee avuksi poikien puolelle ja tyttöjen liikunnanopettaja (nainen?) tyttöjen puolelle. Millainen on vastaus, kun Simo kysyy, mikseivät hän ja Alma voi mennä samaan koppiin? Mitä Simolle on samaan kysymykseen vastannut isä, joka kenties pojittelee poikaansa (anteeksi: lastaan) koko ajan?

Entä kumpaan koppiin menee transsukupuolinen oppilas (esimerkiksi poika, joka kokee olevansa tyttö ja kiusaantuu poikien läsnäolosta) tai intersukupuoliset (joilla on sekä tyttö- että poikapuolista kehollisuutta) ja kuka hänen avuksi menee?

Niin, ”tyttö- ja poikapuolinen kehollisuus” asuu ihmisen mielessä niin tiukasti, että jopa Transtukipiste käyttää tällaisia sukupuolettuneita kuvauksia määritellessään sukupuolia. Saako arvata: penis on poikapuolista kehollisuutta?

Tytöttely ja pojittelu ei asu pelkästään mielessä, se on biologiaakin. Wikipedian määritelmä siittimestä alkaa näin: ”penis on urosnisäkkäiden ja joidenkin muiden urospuolisten selkärankaisten sukupuolielin”.

”Uros” taasen mieltyy useimmiten puhekielessä jonnekin miehisyyden, ”äijän” ja ”panomiehen” kanssa samaan maastoon.

Ehkä onkin ihan hyvä luopua tytöttelystä ja pojittelusta koulussa, sillä yhteiskunta ei muuten ole siitä valmis luopumaan. Pojat ovat edelleenkin asevelvollisia. Poika saattaa saada vankeusrangaistuksen, jos ei suostukaan käyttäytymään odotetunlaisesti vaan kuin yksilö nimeltä Simo.

Etunimikään ei voi olla mikä vain. Nimilain mukaan etunimeksi ei voida hyväksyä ”pojalle naisennimeä eikä tytölle miehennimeä”.

On palkkaeroja, vähän kaikkea rakenteellista, lakiin perustuvaa epätasa-arvoa, mutta nyt Opetushallitus on ei_mitenkään_yhtäkkiä huolissaan tasa-arvosta? Missähän siis mahtaa olla vika, kun vaikka kuinka olemme huolissamme, muutos asenteissa on tuskin havaittava…

Syntyy mielikuva yhteiskunnasta, jonka vasen käsi silittää ja oikea vetää turpaan. Tuntuu suoraan sanoen uskomattomalta, että yhteiskunta voi jopa logiikan tasolla olla näin keskenkasvuinen ja epäjohdonmukainen. Ristiriita tasa-arvossa on hirvittävä: kouluissa asiaan kiinnitetään huomiota, mutta opintojen jälkeen kundit inttiin ja mimmit pienemmällä palkalla töihin tai kortistoon, koska nehän voi vaikka saada lapsia.

Opetushallituksen opas aloittaa jorinansa tällä tavalla: ”Suomalaisessa yhteiskunnassa sukupuolten tasa-arvoa on rakennettu pitkään.”

On ne perkele härskejä.

YHDENVERTAISUUTTA, PLIIS

Tasa-arvon ydin piilee yhdenvertaisuudessa. Pojittelusta tai tytöttelystä luopuminen ei auta sitä inter- tai transsukupuolista nuorta, joka ainoana menee omaan nimeämättömään koppiinsa ja saa edelleenkin kuulla kuittailua ominaisuuksistaan. 

Toisaalla joku nuori tuntee itsensä läskiksi tai pizzanaamaksi. Tai sitten hänelle kuittaillaan kahdesta äidistä tai juoposta faijasta. Tai halvasta kännykästä ja kuluneista lenkkareista.

Sekään ei auta, että työelämässä intin käynyt on paremmassa asemassa kuin sivari tai totaalikieltäytyjä (vankilakundi!).

Asiattomaan käytökseen ja epäasialliseen kohteluun pitää puuttua. Kiusaamiseen pitää puuttua. Sukupuoli ei ole ongelma vaan ominaisuuksien perusteella tehty kiusaaminen, yhdenvertaisuutta rikkova kohtelu. Siis: asenteisiin pitää puuttua.

Olen 1980-luvun lapsi. Minua on pojiteltu aina, nyttemmin seditellään. Olen sitä sukupolvea, joka on lukenut koulussa Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa ja pukeutunut sinisiin vaatteisiin.

Ihmeellistä kyllä, tätä kirjoittaessa päälläni on punainen t-paita. Vaatekaapissani on vaaleanpunaiset sortsit odottelemassa ensi kesää. Minulla on korvakorut korvissani. Oli aika, jolloin minulla oli pidemmät hiukset kuin sisarellani (jolla on usein lyhyt tukka). Kaikesta siitä pojittelusta huolimatta (pojittelu osui oikeaan: olin poika).

Katsokaas kun epätasa-arvoisesta koulusta huolimatta minusta kasvoi ennakkoluuloton ja suvaitsevainen tyyppi, mikä on täysin vanhempieni ja sukulaisteni ansiota. Ei tarvittu oppaita.

Jos muutoksia haluatte, lopettakaa näpertely ja pankaa puitteet kuntoon ja katsokaa vielä peiliin.

Mihin kiinnitätte peilissä huomionne: sukupuoleen vai suvaitsevaisuuteen? Oikea vastaus on: ihminen. Peilissä on yksilö.

Vihjeeksi: se mikä peilissä näkyy edessänne, on oikeasti takananne. Ilman perustavanlaatuisia muutoksia näkymä ei muutu.

Oikea tasa-arvo ja yhdenvertaisuus on sellaista, että niitä rikkova saa myös sanktionsa. Nyt kaikki kauniit puheet ovat vain kauniita, tyhjiä puheita. 

 

Pärjäämisestä

Ylen ykköskanavalla on menossa kunnallisvaalitentti. Nyt ne puhuvat nuorten syrjäytymisestä. Ylläri pylläri.

Miksi työttömyys on merkki syrjäytymisestä? Miksi mielenterveysongelmat ovat merkki syrjäytymisestä? Eihän työtön ole syrjäytynyt, hän on ilman työtä. Sairastuneella ihmisellä on  yleensä mahdollisuus parantua, ja jos ei ole on varmasti mahdollista yrittää pitää hänet elämässä kiinni häntä miellyttävällä tavalla. Kysymys on resursseista, ymmärtämisestä ja tahdosta, vaihtoehdoista ja ihmisen arvostamisesta. Niitä kaikkia pitää yhteiskunnalla olla tarjota.

Suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole hankala elää. Sen logiikka on hyvin yksinkertainen: rahalla pärjäät. Jos et peri rahaa, tai satu olemaan onnekas arvonnoissa, on polku menestykseen yleensä kaikilla kovin samanlainen: ensin pitää opiskella; sen jälkeen pitää opiskella lisää, sitten vielä vähän lisää kunnes valmistut hyvään, rahakkaaseen ammattiin ja voit aloittaa porvarillisen elämän. Toinen vaihtoehto – mikäli et halua opiskella, mutta haluat menestyä – on aloittaa yksityisyrittäjänä ja onnistua siinä. ”Mutta ei kannata epäonnistua, sillä silloin on uhkana syrjäytyminen”, sanoo hyvinvointiyhteiskuntamme. Sen järjestämä turvaverkko on kyllä kaikkien turvana selustalla. Siinä vain on isoja reikiä siellä täällä…

Pääasia on kuitenkin se, että jokaisen on menestyttävä. ”Menestyminen” on taikasana. Mutta entäpä he, ketkä eivät välitä menestymisestä? He, joiden prioriteettijärjestyksessä ensimmäisenä on mukava elämä, joka ei pyöri työn ja tilipussin ympärillä? Entäpä työntekijät, kuten lastentarhaopettajat, kunnossapitotyöntekijät, taiteilijat ja kulttuurialan ihmiset, kaupan kassat, lähihoitajat, lehdenjakajat, tehdastyöläiset, taksi- ja bussikuskit, poliisit ja palomiehet jne.? Heidän ammateissaan ei juuri rikastu; pitäisikö heidän sen vuoksi luopua työstään ja lähteä rahan perään?

Missä on perinteisten ammattien arvostus? Minne yhteiskunta on kadonnut? Tuntuu nimittäin, että työtehtävät ja ammatit yksipuolistuvat jatkuvasti. Tehdastyöt katoavat kun porukkaa irtisanotaan hirvittävällä vauhdilla, poliiseja on liian vähän ja heidän palkka on surkea, lähihoitajien palkkaus on röyhkeän matalalla tasolla ja kuinka raskasta työtä he tekevätkään! Taiteilijat elävät epäsäännöllisillä ja hirvittävän pienillä tuloilla, venyttävät sukanvartta uskomattomiin mittasuhteisiin tai tekevät parhaimmillaan kahta-kolmea työtä että pysyvät elämänsyrjässä kiinni.

Niin nuorille kuin aikuisillekin pitää olla vaihtoehtoja. Pitää olla erilaisia työpaikkoja tarjolla, erilaisia uria, antaa yhteiskunnan toimesta sellainen signaali että kaikki työ on arvokasta. Pitää antaa sellainen signaali, että vaatimattomampikin työ ja realistisemmat odotukset elämältä ovat ookoo. Menestymistä voi mitata muullakin kuin uramerkinnöillä tai pankkitilin saldolla. Ehdotan onnellisuutta. Että silloin yksilö on menestynyt, kun hän kokee olevansa onnellinen.

Silloin sairaat ja työttömätkin voivat menestyä. Hyvinvointiyhteiskunnassamme on sellainen merkillinen tapa, että ensin voivotellaan, kun jotkut eivät pärjää, kenties ovat vaarassa syrjäytyä, jotkut syrjäytyvätkin. Ja heti seuraavassa lauseessa annetaan ymmärtää, että he ovat epäonnistuneet elämässään.

Jokainen ihminen on arvokas. Yhteiskunta voisi tulla asiassa vastaan ja toimillaan kertoa, että työttömyys ei ole häpeäksi, eikä sairas ihminen arvoton.

Menestymisen pakko

”Me emme hurmaannu lajista, vaan voittamisesta.”

Jääkiekon MM-kisojen aikana saimme kuulla tuon suuntaisia kannanottoja valmentaja Juhani Tammisen suusta. ”Suomalaiset ovat menestyshullua kansaa”. Kaiketi hän siteerasi erästä toista urheiluvaikuttajaa. Tammisen sanomiset ovat usein kärjistettyjä ja eloisin esimerkein ryyditettyjä, mutta paljolti myös asiapuhetta, sillä hän ei tee lajista elämää suurempaa, eikä elämästä problemaattisempaa kuin mitä se jo on.

Suomi elää menestyksestä, suomalainen hengittää menestymisestä.

Hyvinkään ampumistapauksen jälkeen on media jälleen pullollaan aselakikritiikkiä ja osanottoja. Suomalaiset päättäjät, presidentti Niinistö etunenässään, ottivat hienosti tämänkin tragedian omakseen, yhteiseksi asiaksemme; he halusivat kaapin päältä laskeutua alas kansan pariin ja yhtyä suruun ja sen rinnalla jälleen esiin kummunneeseen hämmästykseen.

Kuinka tällaista voi tapahtua, kysellään.

Se on hyvä kysymys, se on tärkeä kysymys; jopa niin tärkeä ja hankala, että välillä tuntuu aivan kuin siihen ei syystä tai toisesta haluttaisi vastata. Kenties totuus kirpaisee, tai se on sellainen, pelottava kenties, ettemme löydä vastauksen oheen mitään toimenpiteitä jolla saisimme pelkoon vastattua.

Siispä ajaudutaan pyörittelemään vastausta, jossa toisia ihmisiä vahingoittava yksilö laitetaan suurennuslasin alle: pohditaan, kuinka sekaisin ja miksi sekaisin hän onkaan, miten hän on ajautunut sellaiseen tilanteeseen, jossa hän on eristäytynyt täysin yhteiskunnan koodiston ja säännöstön ulkopuolelle, välittämisen tuolle puolen paikkaan, jossa millään ei ole enää mitään väliä. Lehdistössä otetaan verrokiksi hänen lähiympäristönsä, arvuutellaan onko se jotenkin kummallinen, kun pojasta tuollainen tuli?

Mutta siihen se sitten jää. Yhteiskunnallisella tasolla ajaudutaan korkeintaan pohtimaan, pitäisikö aselakia tiukentaa. Pykälien avulla pyrimme vaikuttamaan ihmisten huonoon oloon: se tuntuu vinoutuneelta ja vääräsuuntaiselta. Sillä yhteiskunta on siinä elävien peili – jos haluamme saada yhteiskunnasta turvallisen näköisen ja oloisen, täytyy siinä elävien ensiksi tuntea niin.

Tuo Hyvinkäällä ammuskellut nuori mies, jonka tekemisien syytä nyt kaikki pohdimme, on päättänyt (tätä kirjoitettaessa) kahden ihmisen elämän, eikä hänen omansakaan tästä eteenpäin kovin ruusuiselta näytä. Pelkurimainen, raukkamainen ja typerä, kammottava teko.

Mutta onko se enää sattumaa, että meillä täällä Suomessa, jota poliittiset päättäjämme myös hyvinvointivaltioksi kutsuvat, tällaista tapahtuu? Iskuja, joiden taakse ei näytä kätkeytyvän mitään muuta kuin järkyttävää syrjäytymistä ja pahaa oloa, tunteita joita emme kai koskaan tule ymmärtämään. Ei ideologioita, ei uskontoja, ei politiikkaa. Mitään alleviivaavaa syytä teoilleen eivät tekijät jätä. Kaikesta kumpuaa vain pahaa oloa, yksittäisiä ihmiskohtaloita.

Nyt pitää kysyä oikeita kysymyksiä. Pohtia, miksei Suomi ole hyvinvointivaltio? Pohtia, miten yksittäisen ihmisen on mahdollista menestyä ensin omassa elämässään, ja sen jälkeen vasta kilpailussa toisiamme vastaan, tässä kovassa maailmassa.

Tällaisten surullisten tapahtumien jälkeen tuntuu siltä, kuin yhteiskunta ajaisi liian kovaa joiltakin karkuun, ja että lähimmäisenrakkaus on arvona pian sukupuutossa.

Osanotot eivät enää pelkästään riitä. Tämän yhteiskunnan päättäjien pitää nyt pohtia ja ryhtyä toimeen: suomalaisuuteen on pesiytynyt jotakin järkyttävää. Heidän etunenässä tulee nyt kääriä hihat sellaisen hyvinvointi-Suomen tavoittelemiseksi, jossa kilpailu ei ole enää avainsana, vaan hyvä ja onnellinen elämä, joka ei pääty kadulle, ennenaikaisesti, jonkun onnettoman ampumaan luotiin.