Lupa tuottaa

Käykäähän kuuntelemassa tämä. Kyseinen linkki vie Yle Areenaan, Yle Radion Kultakuume -ohjelmaan, joka esitettiin viime perjantaina. Kyseisessä ohjelmassa puhutaan runoudesta: puhujina mm. Nihil Interit –runouspalkinnolla palkittu runoilija Anja Erämaja, ja runoilijat Tommi Parkko ja Harri Nordell. Lähetys on noin kolmen vartin pituinen ja rohkenen sanoa, etten jaksanut kuunnella sitä kuin vartin. Harvemmin näissä aiheissa mitään jaariteltavaa on, ja kun ei ole jaariteltavaa ei ole myöskään mitään kuunneltavaa. Puhetta silti riittää. Toisaalta se on hyväkin – pöytien pinnoilta pölyiset asenteet säännöllisesti pyyhitään, pinnat puhdistuvat ja pöydät voi taas kattaa uusiksi.

Ongelmana vain on, minne ilmaan ponnahtanut paska lentää? Niin, ei minnekään. Se jää ilmaan leijailemaan kun se aiemmin sentään oli siedettävästi pöydällä, tasaisen paksuna kerroksena. Nyt se tunkee jatkuvasti nenään eikä siitä tahdo millään päästä eroon.

Leevi Lehdon vinkkaamana (tai oikeammin linkkaamana) ajauduin kuuntelemaan kyseenomaista ohjelmaa, sen vähän mitä jaksoin kuunnella. Tanssiva karhu –runopalkinnon raadin puheenjohtajan ominaisuudessa ohjelmassa ollut Harri Nordell tokaisi jokseenkin niin, että minunkin kustantajanani ollut ntamo ”tuottaa hirvittävästi runoutta, jota ei olisi pitänyt tuottaa ollenkaan”.

Tuollaisesta lausunnosta voisin hyvin pahastua, sillä onhan ntamo sentään julkaissut neljä teostani. Mutta en pahastu – pidän sitä yksittäisen ihmisen mielipiteenä, johon Nordellilla on oikeus. On sitä paitsi hyvä, että hän uskaltaa tuoda julki sen. On mukava tietää ihmisen mielipide asioista – se auttaa suhtautumaan häneen, muodostamaan tästä mielikuvan, käsityksen. Mielipiteen ilmaisu on aina merkki rohkeudesta, oli siitä samaa mieltä tai ei, piti siitä tai ei. Ja rohkeutta tässä maassa on hyvin vähän, valitettavasti.

Pettynyt kuitenkin olen siitä, että Nordell ilmaisee tällaisen mielipiteen em. raadin puheenjohtajana. Lausunnollaan hän kai samalla allekirjoittaa sen, ettei tänä vuonna Tanssivaa karhua myönnetä ntamon opukselle.  Jos myönnetään, asettuu niin Nordell kuin lausuntonsakin jonnekin huvittavuuden ja kylähulluuden välimaastoon, joten en millään jaksa uskoa että kukaan ehdoin tahdoin tekisi omalle imagolleen sellaista typeryyttä. Eritoten jos on lausunnollaan vastikään ollut vaatimassa laatua. Toisaalta, Tanssiva karhuhan myönnettiin viimeksi juuri ntamon kustantamalle teokselle, joten todennäköisesti sitä ei siksikään myönnetä ntamon opukselle tänä vuonna.

En pahastu Nordellin mielipiteestä, mutta olen siitä täysin eri mieltä. Mielestäni Nordell suoraan sanottuna puhuu silkkaa sontaa. En keksi kuin yhdenlaisia – no, kahdenlaisia – syitä sille, että noin höperöjä ajatuksia lennätellään ilmoille, ja ne kaikki liittyvät runoilijan egoon. Siihen kohdistuvaan korroosioon. On totta, että runoilijan status kärsii inflaatiosta, kun sitä vertaa vaikkapa kymmenien vuosien säteellä taaksepäin: enää ei huomion saamiseksi riitä se, että kertaalleen ylittää julkaisukynnyksen jonka jälkeen kaikki taivaanportit ovat auki ja jopa kustantajakin antaa ennakkoa runokokoelmasta jota ei ole vielä riviäkään kirjoitettu, elättää köyhää runoilijaa kuin huutolaislasta vain siinä toivossa eläen, että seuraavalla runoteoksella lunastetaan kultyrellin hikinen perseenkuva kansakunnan kaapin päältä, patsaspaikka narkomaanien ja pikanussijoiden suosimasta laitapuistikosta. Nykyään on herätettävä huomiota jokaisella teoksellaan. Yhteiskunnan normit ovat alkaneet hiljalleen koskea myös runoilijan hipiää: kirjoittamisella elää, jos on elääkseen. Jokainen ei voi automaationa tulla toimeen vain statuksensa siivittämänä. Runoilijuus ei ole kovin kummoinen ammatti. Ehkä Nordellia harmittaa tämä.

Olen tietenkin osaltani kovin jäävi kommentoimaan tätä asiaa, edellä mainittujen neljän syyn vuoksi. Seuraavan kokoelmani julkaisen Kustannusliike Robustoksen kanssa – sieltä olen löytänyt hyvän kodin kirjoittamiselleni, tykkään kustantamon ihmisistä ja toimintatavoista. Koen, että he ja ne tukevat kirjoittamistani ja kehittymistäni kirjoittajana, että olemme löytäneet hedelmällisen yhteistyön. Mutta kuka tietää, ehkä Robustoskin kuuluu Nordellin mielestä sellaiseen perkeleelliseen joukkoon, joka julkaisee runoutta jota ei olisi koskaan pitänyt julkaista, koska ”portinvartijoita ei ole”. Niin, siihen hänen rohkeutensa ei riittänyt, että olisi selventänyt mielipiteensä loppuun asti, eikä olisi jättänyt jälkeensä tuhruista pöytää. Niin tai näin, ylpeänä kannan itseni ja runouteni ja ympäristöni, Nordellin ja Tommi Parkon mielipiteistä huolimatta.

Niin kuin tein ntamollakin. Kenties palaan vielä joskus ntamon kirjailijaksi. Ei sitä koskaan tiedä, miten kirjamaailma myllertää. Käy miten tahansa, voitte olla ihan varmoja siitä, että niin ntamon kuin muidenkin toimesta julkaistaan edelleenkin helvetin hyviä runoteoksia.

edit. 8.10.

Asiaan liittyen tuotakoon ilmi, että ainakin Robustoksella käsikirjoituksia ja tekstejä katsellaan tarkasti ja moneen kertaan. Kirjaa kustannustoimitetaan tiheän kamman kanssa. Jos joku luulee, että näin ei tapahdu, olkoon tiedoksi heille.

edit. 8.10. illalla

Ja jos joku luulee, ettei ntamolla kustannustoimiteta teoksia, voin omakohtaisiin kokemuksiin vedoten kumota sellaiset harhaluulot helposti. Ja teenkin sen, noin. Sinne menivät. Koittakaa päästää irti.  

Merkkipaalu, 1.

VAROITUS! Teksti saattaa sisältää runoutta!

Ihmisen elämä koostuu merkkipaaluista. Minulle elämä on yhtä kuin rakkaus ja kirjoittaminen, ja jokin liitto jonka ne keskenään muodostavat.

Ajattelin kirjata tänne lokiin kaikki kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen liittyvät merkkipaalut. Ovatkoon ne maamerkkejä kuinka minusta tuli minä. Rakkauksista en viitsi kirjoittaa – se olisi säädytöntä, eikä minulla olisi sydäntä sellaiseen, sillä saattaisin rikkoa sen. Koska olen tylsä, aion kirjata kirjoittamiseni merkkipaalut likimain kronologisessa järjestyksessä. Ulospäin ne saattavat näyttää mitättömyyksiltä, mutta kysehän onkin minusta eikä sinusta, arvon lukija.

Ensimmäiseen merkkipaaluun siis: ensimmäiset julkaistut runoni.

Se tapahtui vuonna 2005. Hämmästyn itsekin, että siitä on nyt noin kahdeksan vuotta aikaa. Runot julkaistiin Teema–lehdessä. Kyseistä lehteä julkaisee – tai ainakin tuolloin julkaisi –, ja nyt lainaan lehden sisäsivulta: ”Helsingin yleisen kirjallisuustieteen ainejärjestö Katharsis ry”. Kuulostaa komealta, eikö? Kyse on siis ainejärjestön omasta lehdestä. Kyseistä lehteä päätoimitti tuolloin muuan Maaria Pääjärvi, jonka ainakin runouden parissa puuhaavat ihmiset tuntevat sanavalmiina ja terävänä kirjoittajana, kriitikkona et cetera. Meillä on siis tällainen linkki historiassamme.

Teeman numerossa 4/2005 julkaistiin kaksi runoani, joita vastikään ihmettelin. Ihmettelin siksi, että huomasin palanneeni nyttemmin kirjoittamissani runoissa ikään kuin juurille. Olen haistavinani niissä yhtäläisyyksiä. Siinä on hyvät & huonot puolensa, mutta niistä myöhemmin, kun uusia runoja tulee ensi vuonna julki. Sitten voimme suorittaa vertailua.

Mutta seuraavaksi nämä runot. Niillä on mahtipontiset nimet Auringon pelko ja Yön musta perhonen.

 

AURINGONPELKO

Synnyin kahden jalan välistä
kaksiin käsiin
Kasvoin kädestä kiinni pitäen
luiden suojaan

Pakosalle pahaa maailmaa
kurkistin kansien väliin
puhuin lukkojen taakse

Tätä kirjoittaessa
sateen suojassa
aurinkoa peläten

 

YÖN MUSTA PERHONEN

Tunnen
salamoinnin sisälläni
tunnen tulivuoren henkäykset
ja rikkaan maan sen ympärillä
Näen Hänet
silmät suljettuina
tuoksu kaunein
joka saa kukat kasvamaan
nopeammin
ja nopeammin
Astun junaan, istun
ja perseeni alla polttaa
nak nak, sekuntikellon nakutus
jankutus ajan
jossa olisi jo pitänyt olla

Taivun kuin korsi tuulessa
kunnes naksahtaa
nak nak
nakutus kellon, en kuule
pääteasema häämöttää
astun junasta
juuri ennen kuin
yön musta perhonen
kysyy lippua
mutta minulla on vielä aikaa
ladattuna

 

Noin. Siinä ne. Nyt hävettää. Nuo runot on kirjoittanut kaksikymppinen Teemu Helle. On vähättelyä sanoa, että ne aiheuttavat allekirjoittaneen poskipäihin laskevan auringon rusotusta, jonkinlaista häpeää siis. Ei siksi, ettäkö pitäisin niitä erityisen huonoina, vaikken tyytyväinenkään niihin tietenkään nyt ole. Eikä siksi, ettäkö ajattelisin etten tuolloin osannut kirjoittaa; huomattavasti nuorempanakin kirjoittamaani materiaalia päätyi lopulta sekä sorta valaan että Oy:n.

Mutta ovathan nuo häpeilemättömän romanttisia, yltiö-öklöjä riimuja, etten sanoisi.

Taidan olla jo aikuinen, kun liitän tunteeseen norstalgiaa. Aika kamalaa kyllä sekin.

Lihakuu

Ron Padgettin runojen oheen (Kuinka olla täydellinen, ntamo 2009, käännös Aki Salmela) ajattelin ottaa luvun alle Janica Branderin vuonna 2011 julkaistun Lihakuun (Otava). Se on ohuen ohut kirja, ja se jos mikä on erityisen kohteliasta lukijaa kohtaan. Jos nimittäin kirja osoittautuu aivan kamalaksi, syljeksi suorastaan, ei taivallus kestä kovin kauaa kuitenkaan. Ei ole mitään niin hirveää, kuin yrittää kahlata aivan totaalisen paskaa mutta paksua kirjaa lävitse. Ohut ja kiinnostava teos on hivenen siedettävämpi. Lihakuussa on puolitoistasataa sivua, yhdellä sivulla kaksikymmentäviisi riviä ja suhteellisen leveät sivumarginaalit. Ihan hieno, mutta kirjan nimeen nähden vähän pliisu kansikuva.

Luen Lihakuun takakannen ja silmäilen sieltä täältä sivuja. Hyvältä näyttää. Kaiketi tästä pidän. Mutta luetaan nyt ensin.

Johan paukahti

Tämän entryn otsikko ei tarkoita sitä, että Johan-niminen mies olisi räjähtänyt. Se tarkoittaa sitä, että runoskenessä pamahti tänään pommi jollaista olen ehtinyt kaivata jo vuosikaudet. Nyt ei enää tarvitse kaivata – pää on auki. Nyt sopii toivoa, että matka jatkuu.

Maria Matinmikon runoteos Valkoinen voitti Tanssiva karhu -palkinnon. Tapaus on historiallinen ainakin kahdella tapaa: 1.) ensimmäistä kertaa palkinnon voitti esikoisteos, 2.) voittajateoksen kustantaja on ntamo. Tämä antaa lohtua ja potkua heille, ketkä julkaisevat pienkustantamon kautta, eritoten tarvepainatuskustantamon kautta. Ja erityisesti ntamon kirjailijoille. Suuret onnittelut Maria Matinmikolle ja hänen teokselleen!

Onnittelut myös Käännöskarhun saaneelle Jukka Malliselle.

Nyt, kun ketsuppipullo on saatu avatuksi, on aika antaa tilaa lumipalloefektille. Tähtään seuraavalla runokokoelmallani, jos sellainen vielä joskus ilmestyy, Tanssivaan karhuun. Mietin, että ensitöiksi, näin ulkorunollisista keinoista, on ehkä harkittava nimenmuutosta; sukunimi, jossa itseasiassa on yhdistettynä kaksi vastakkaisen sukupuolen etunimeä, näyttää toimivan. Miltä kuulostaisi esimerkiksi Teemu Elsanritva?

Leikki sikseen. Tänä vuonna ehdokasjoukko Tanssivan karhun saajaksi oli erityisen paljon mieltäni lämmittävä rykelmä. Kattava kattaus. Jos nykyrunous on jollekin vierasta ja halua olisi siihen tutustua, on ehdokasjoukosta varmasti hyvä aloittaa. Siispä, lukuvinkiksi:

Maria Matinmikko: Valkoinen (ntamo 2012), Veera Antsalo: Sähkökatkoksen aikaan (Teos 2012), J.K. Ihalainen: Tisle (Sammakko 2012), My Lindelöf: Skogen i mitt hus (Ellips 2012), Mikko Myllylahti: Väylä (Savukeidas 2012), Heli Slunga: Orjan kirja (WSOY 2012) ja Olli-Pekka Tennilä: Yksinkeltainen on kaksinkeltaista (Poesia 2012).

Näiden lisäksi ehdotan lukulistalle erään Teemu Helteen teosta Mustat lehdet (ntamo 2011), joka ei ilmestymisvuonnaan ollut ehdokkaana yhteenkään palkintoon, ja syy on hyvin yksinkeltainen: se ei osallistunut yhteenkään kilpailuun. Kyseisen teoksen ominaisuuksista voi lukea mm. Suomen Dekkariseura ry:n jäsenlehdestä Ruumiin kulttuuri (nro 3/2012), jossa allekirjoittanut pienehkön haastattelun valossa asioita puntaroi.

Keskeneräisiä

Yskäisen.

Vaikka kirves ei kenties osukaan minuun – kuka tietää? – tunnen silti vilunväreitä, kun veri pakenee haavasta.

Olen vihdoin puhkaissut kirjastolainaamisen immenkalvoni Riihimäellä (tästä tarkemmin joskus toiste). Vastikään ilmestynyt Tommi Parkon kirjoittama teos Runouden ilmiöitä (Avain 2012) kuulosti niin houkuttelevalta kirjalta, että oli pakko saada se käsiin. Sain sen käsiin.

Toki vaatimaton runoilijaminäni tahtoi myös tietää, majailinko tällaisen kirjan sivuilla ja missä valossa… Ja siellähän olen! Vieläpä varsin vaikuttavassa seurassa: olen laatikossa, listassa, joka suosittelee luettavaksi esikoistani sorta valaa. Olen tästä kovin otettu! Lista luettelee kymmenen ntamon teosta, joista yksi on minun kirjoittamani. Olen siis jollakin näkyvällä tavalla osa ilmiötä, mikäli ymmärrän oikein. Ymmärrän olla iloinen.

Kautta lyhyen historiansa kustantajani ntamo on ollut melkoisessa ristitulessa. Se on jakanut mielipiteitä puolin ja toisin, jotkut pitävät sitä ihka oikeana kustantamona, jotkut puulaakina joka sylkäisee tiheästi ja silloinkin ei_kovin_tiiviiksi_tikistettyä paskaa. Minulle Leevi Lehdon kipparoima ntamo edustaa vapautta.

Runouden ilmiöitä -kirjassa Tommi Parkko kirjoittaa ntamosta mm. näin:

”Ntamon toiminnassa on hyviä ja huonoja puolia. Runsaudellaan ntamo on antanut piristysruiskeen runouteen; se on antanut julkaisemisen mahdollisuuden sekä suurelle joukolle aloittelevia runoilijoita että myös vanhemmille ja vakiintuneemmille runoilijoille, kuten Kari Aronpurolle, Jyrki Pelliselle ja Kaarina Valoaallolle, joiden kirjat olisivat kustannusmaailman myllerrysten keskellä voineet jäädä julkaisematta. Ntamo on kuitenkin luonut myös nopean kustantamisen mallin, jossa keskeneräiset käsikirjoitukset tulevat liian nopeasti julkaistuksi.”

Kirjan sivuilta tuskin voi lukea Parkon henkilökohtaisia mielipiteitä, esimerkiksi ntamosta. Hän tuo hyvin julki niitä ristiriitaisia tunteita, joita ntamo on synnyttänyt vielä verrattain lyhyen matkansa varrella.

Harmittavasti Parkko ei kirjoita kaikkia esiintuomiaan ristiriitoja kokonaan auki. Kenties tällainen kirja ei ole oikea paikkakaan sille. Minua itseäni kiinnostaisi – näin ntamon kirjailijana, mutta ennen muuta taiteentekijänä – se, minkälainen teos on keskeneräinen teos. Mitä taustaa vasten teos on keskeneräinen? Ajattelen jossakin näyttelyssä seinällä olevaa teosta, joka on aivan kuin keskeneräiseksi jätetty. Kenties puolikas kankaasta on aivan tyhjä, kenties maalauksessa aivan kuin olisi maisema jota ei ole maalattu loppuun, ehkä taivas puuttuu, tai maa?

Nyt esimerkkini mukaan me taiteentuntijat ja siitä nauttivat ihmiset menisimme Parkon esittämän mielipiteen viitoittamana taulun äärelle päivittelemään, kuinka on voitu päästää näin keskeneräinen teos näyttelyyn. Ennenkuulumatonta! Katselisimme ympärillemme: herranen aika, tällä taiteilijalla tai tässä näyttelyssä on enemmänkin keskeneräisiä teoksia! Ihmettelisimme, kuinka tällainen voi olla mahdollista; epäilisimme, onko tällaisen näyttelyn kuratoinut ihminen ammattitaitoinen tai tosissaan, vai onko hän keskeneräisiä tauluja näyttelytilaansa keräämällä tekemässä omaa performanssia; pohtisimme, kuinka kummallinen mesenaatti tällaisen takaa täytyy löytyä.

Noinhan emme tietenkään kuvataiteiden kohdalla toimisi. Mutta kirjallisuuden kohdalla toimimme, ja siihen on omat kummalliset syynsä. Ne ovat osaksi tottumuskysymyksiä – kauan aikaa sitten opittuja tapoja joita emme osaa tai halua muuttaa, osaksi muutosvastarintaa kun muutoksia käsityksissämme joka tapauksessa tapahtuu, osaksi kyvyttömyyttä tai tahtomattomuutta nähdä raja-aitojen ulkopuolelle. Muitakin syitä löytyy. Kenties taloudellisia, tai itsetuntoon viittaavia jne.

Keskeneräisyyden poetiikka ei ole mikään uusi juttu. Sen sijaan että pohdittaisiin sitä, miksi jonkun kirjallisen teoksen sisältö on rönsyilevää, miksi teksti on sekavaa, toisteista, täynnä kliseitä, huonoa kieltä, kömpelöä ilmaisua, naiivia ajattelua tai muuta sellaista, nojaamme välittömästi ennen aikaamme muodostuneisiin raja-aitoihin, otamme niistä tukea koska emme itseksemme ja itsenämme pysy pystyssä.

Parkonkin teoksessa esiintyvät mielipiteet, jotka käsitykseni mukaan ovat siis pikemminkin yleisiä kuin Parkon omia, ovat loistavia esimerkkejä siitä, kuinka kirjallinen kulttuurimme ja kirjalliset instituutiomme tarvitsisivat rajua ravistelua. Kirjalliset käsityksemme ovat homeisia siemenperunoita.

Ennen kuin ravistelua tapahtuu, toivoisin uskallusta ja avoimuutta tuotavaksi kirjallisuudesta käytävään keskusteluun. Toivoisin, ettei sylkäistäisi vain keskeneräisyyksiä, vaan perusteltaisiin. Minkälainen on keskeneräinen kirjallinen teos, ja miksi se pitää nähdä negatiivisessa valossa? Miksi keskeneräisellä teoksella on oltava jokin liitoskohta kustantamisen kynnyksiin? Edelleen: mitä on keskeneräisyys, ja miten se näkyy esim. runoteoksessa?

Olen esimerkki. Minun runouteni on nähty poukkoilevaksi (Jukka Koskelainen, HS 10.7.2010). Runouteni poukkoilevuutta ei kritiikissä pohdittu tarkemmin; miksi se on poukkoilevaa, onko sillä jokin funktio; mitä ajan sillä takaa ja kuinka onnistun siinä tms. Sen sijaan on nähty ja haluttu antaa ymmärtää, että poukkoilevuus on jonkinlainen lastentauti, josta pitäisi päästä eroon.

Läpi lyhyen julkaisu-urani (vuodesta 2009) olen seissyt jonkun varpailla. Olen ollut tuskallinen ja kiusallinen kutina, johon on yritetty vaikka minkälaista salvaa. Lopulta varpaat on sullottu hikiseen ja epämiellyttävään terässukkaan, ja sen jälkeen maihinnousukenkään, missä vain kutisen ja entisestään leviän niin kuin inhottava ihottuma leviää. Minua yritetään pitää kurissa sillä, että pidetään maihinnousukenkää jalassa koko ajan, lopun elämän – jospa se kutina sinne tukehtuisi. Sellaisessa epävarmuuden olossa olen kirjoittanut ja vellonut. En oikein uskalla osallistua minkäänlaisiin epämukaviin tilanteisiin, jossa pitäisi olla huomion keskipisteenä, esiintyä kirjoittamansa kanssa ja seistä sen takana kun empivät ja epäluuloiset, väheksyvät katseet polttavat ihoa, kuin suurennuslasista syöksyvät auringonsäteet.

Aivan kuin olisin runoilija, kirjailija salaa. Omin luvin ja itse itseni titteleihin hyväksyttänyt. Aivan kuin olisin jonkun takapihalla ilman lupaa, maailmassa jossa luulin raja-aitojen jo kauan sitten kaatuneen.

Aivan kuin en olisi runoilija, kirjailija, ihminen, vaan patsas jonkun takapihalla:

”Ntamon erityisluonne näkyy siinäkin, että ntamoa ja sen julkaisemia kirjoja voidaan pitää Leevi Lehdon käsitetaiteellisena runoteoksena.”

Runouden ilmiöitä on erittäin kiinnostava teos. Suosittelen kaikkia runoudesta kiinnostuneita lukemaan sen. Kenties, ehkä lukemanne jälkeen voitte määrittää runoilijoita omille takapihoillenne. Elämmehän kaikki suurta, yhteistä performanssia nimeltään maailma ja elämä siinä.

Kirjailijaelämää, vol.1

Kirjailijan elämään kuuluu paljon hienoja tilanteita, hetkiä ja asioita. Pääosin ne omalla kohdallani ovat liittyneet konkreettisesti työhön eli kirjoittamiseen, mutta myös kirjoittamisen ulkopuolella olevaan elämään, ovat aivan kuin kirjoittamisesta syntyneitä hedelmiä: ensimmäinen kustannussopimus ntamon kanssa, sitä seuranneet kustannussopimukset; jo yksistään Leevi Lehdon nerokkuus ja näkemyksellisyys runoutta ja yleisemmin kirjallisuutta kohtaan antavat hienoja hetkiä, kun sellaista saa seurata vierestä – mieshän aivan syttyy tuleen kun näkee runoutta edessään; kritiikit antavat mairean olon vaikka eivät olisikaan aina kiittäviä, joku on kuitenkin lukenut ja antanut mielipiteensä, sen enempää ei kirjailija voi toivoa (että mielipide annetaan julki puhtain motiivein); Vastakaanon (Poesia 2011) ja Suomalaisia nykyrunoilijoita 2 (Avain 2011), teokset joihin minut on otettu kyytiin, hienoon seuraan. Näistä kaikista tunnen suurta iloa ja onnea.

Melko tarkalleen puolitoista vuotta sitten kirjailijan urani otti harppauksia eteenpäin. Uuden vuoden kynnyksellä sain tietää, että kirjoittamani käsikirjoitus oli mennyt läpi Arktisella Banaanilla. He julkaisisivat novellikokoelmani! Sain mahtavan ihmisen kustannustoimittajaksi, yhteistyömme toimi moitteetta ja se oli erittäin antoisaa ja kasvattavaa. Joidenkin keskustelujen jälkeen kirjan ilmestymisajankohdaksi tarkentui kesä 2012, eli suunnilleen aika jota nyt elämme. Koska aika antoi myöten, sovimme että kirjoittaisin vielä muutamia novelleja loppuun (minulla oli muutama viimeistelemätön varastossa) ja sitten alkaisimme kasaamaan teoskokonaisuutta. Aikaa oli ja hyvä käsikirjoitus oli käsillä. Sain paljon kannustusta.

Elämä hymyili kun Hämeen Sanomat kiinnostui minusta asian tiimoilta. Urani ensimmäinen henkilöhaastattelu, kirjailijakuva. Sain luvan kustantajan puolelta kertoa tekeillä olevasta novellikokoelmasta, sen julkaisuaikataulusta, ja minähän kerroin. Ja kertomani kirjoittautui myös lehteen (HäSa 26.7.2011). Minua valokuvattiin, käytiin läpi henkilöhistoriaa. Noin puolen sivun juttu suurikokoisen kuvan kera, siteeraus Mustissa lehdissä olleesat runosta, lehden etusivulla kuva ja maininta kyseiseen artikkeliin. Hieno juttu, jonka ajattelin olevan hyvää boostia ja pohjustusta uralleni.

Minä kirjoitin. Jossakin kohtaa kustantamon suunta alkoi käydä hiljaiseksi. Tapahtui jotakin, josta minulla ei ollut hajuakaan, mitä se voisi olla. Melko pian sain tietää, että kokoelman julkaisua harkittaisiin uudelleen. Kustantamossa oli käynnissä muutoksia, enkä ollut enää tietoinen olinko mukana uusissa kuvioissa vai en. Eikä ollut moni muukaan.

Kustantaja otti yhteyttä minuun tämän vuoden maaliskuussa. Tahtotila novellikokoelman julkaisemiseen oli edelleen olemassa, oli koko ajan ollutkin. Tuon viestin jälkeen on ollut hiljaista eikä mitään ole tapahtunut.

Jokainen kirjailija tietää, että kustannusmaailmassa asiat harvoin tapahtuvat nopealla aikataululla. Tietynlainen hidastempoisuus kuuluu asiaan ja minäkin ymmärrän hyvin sen – eivät teoksetkaan hätäilemällä ja hosuen hyviksi tule.

Miksikö sitten kirjoitan tämän sepustuksen? Siksi, että minua hävettää. Hämeen Sanomien levikki on n. 27000. En tiedä kuinka monen silmään minua koskeva artikkeli on osunut, mutta kuvani suurella todennäköisyydellä on. Esitän anteeksipyyntöni heille: ei minulta mitään novellikokoelmaa tänä kesänä ilmesty.

Kirjailijan elämään kuuluu myös paljon epävarmuutta, epäonnistumista, lillumista epätietoudessa ja omissa katkerissa liemissä joita epäluuloisuus entisestään ruokkii.

Kaikki te, kirjailijan urasta ja kirjailijuudesta haaveilevat: älkää haaveilko. Jos kirjoittaminen on teitä varten, kirjailijuus kyllä valitsee teidät.

Riihimäki

Kuten tiedetään, Helsingissä on mukava asua, jos lompakossa riittää tuohta. Vuonna 2009, kun Helsingin kaupungin vuokra-asunto-osakeyhtiö Kannelmäessä päätti jokavuotiseen tapaansa korottaa vuokraa selityksellä, jonka vielä tuolloin osasin unissanikin ulkoa, mittarimme täyttyi ja päätimme lähteä Helsingistä. Olin paljasjalkainen stadilainen jota Helsinki kovasti yritti savustaa kaupungin rajojen ulkopuolelle. Helsinki onnistui. Huomasimme, että Riihimäen korkeudelta saisi ostettua omistusasunnon, jonka kuukausittaiset lainanhoito- ja asumiskulut olisivat pienemmät kuin helsinkiläisen vuokra-asunnon kuukausivuokra. Tänä päivänä niiden ero on vain kasvanut. Absurdia. Päätimme tehdä eräänlaisen hypyn tuntemattomaan – muutimme Riihimäkeen. Muuttopäätöstä edesauttoi se, että kirjoittamiseni oli tehnyt jonkinlaisen kummallisen stopin, en saanut tehdyksi mitään valmiiksi. Ajattelin, että kenties maisemanvaihto auttaisi. Kuinka hienoa oikeassa oleminen onkaan!

En tiennyt Riihimäestä muuta kuin Riihimäen Lasin ja Samuli Parosen. Sekä sen, että Riihimäki on radanvarsikaupunki. En taida tietää tänä päivänä yhtään sen enempää. Tiedän kuitenkin edelleen nuo edellä mainitut asiat. Niillä pääsee jo pitkälle.

Hetkinen, jotakin uutta on tarttunut muistiin: Renny Harlin on syntyjään riihimäkeläinen. Niin, repikää siitä ja tuntekaa sisällänne jäätävä polte. Die Hard!

Kävin palkkatyössä ja kaiken muun ajan kirjoitin. Tekeillä oleva runotrilogia oli ollut tekeillä jo viitisen vuotta. Ajattelin, että esikoisen täytyy olla jollakin tavalla erityinen ja erikoinen; esikoinen ja vielä trilogia: sen täytyi olla ainutlaatuista. On sittemmin osoittautunut, että olen ainoa joka niin ajattelee. Jopa ne kritiikit, jotka ottivat käsittelyynsä koko trilogian, jättivät huomioimatta seikan, että kyse oli trilogiasta. Kirjoittivat trilogiasta, mutteivät pohtineet teosten välisiä suhteita lainkaan. Ajattelin, että runokritiikki on mielenkiintoinen laji.

Vasta kun trilogian ensimmäinen osa eli sorta vala tuli valmiiksi ja olin lähettänyt sen eteenpäin, tajusin että se todella oli valmis. Olin saanut jotain valmiiksi! Kirjoittaminen oli tuntunut niin rennolta ja hyvältä, etten ollut kiinnittänyt siihen suuremmin huomiota. Jatkoin kirjoittamista intensiivisesti ja pian trilogia olikin valmis. Kyse oli ollut lopultakin vain pienistä asioista. Kun sain Leevi Lehdolta myönteisen kustannuspäätöksen aloin ymmärtää Riihimäen merkityksen runoilijan sielulle: se oli antanut rauhan.

Olen vieläkin stadin kundi, kaipaan sinne usein. Mutta yhtä usein kaipaan sieltä takaisin kotiin, Riihimäelle. Tämä on ”pieni suuri kaupunki”, tuo runoilijan pieneen sydämeen suuren rauhan.

Annetaan ilmaiseksi teos, hyvään kotiin!

Tarkennan heti otsikkoa: annan vain kirjoittamaani, en muiden.

Haluaisitko ilmaisen kirjan, sähköisesti? Kirjoittaisitko, esimerkiksi bloggaisitko, siitä?

Kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen kirjoittaa innostavasti kirjabloggareista täällä. He lienevät sukupuoleltaan pääosin naisia (näin olen Pasin kirjoituksesta ymmärtävinäni, ja asia lienee tosi). Kytken kuitenkin sukupuolen agendastani pois ja kutsun myös miehet kirjallisuuden äärelle.

Fakta on, että kirjabloggarit, tai muuten kirjoista kirjoittavat ihmiset, ovat jollakin tavoin mullistaneet kirjallisuuden kenttää, tuoneet kirjallisuutta lähemmäksi – käsin kosketeltavaksi, suuremmaksi osaksi arkea. Heidän ansiostaan kirjallisuus on nyt helpommin saatavilla, he ovat tehneet sitä tutummaksi ja se on noin miljoonan hatun noston arvoinen asia. Vähintään.

Joskus kuulee sanottavan, että kirjoja kustannetaan nykyään nimekemääräisesti niin paljon, ja kun ne vielä yleensä maksavat rahaa, ettei kaikkea – edes kaikkea kiinnostavaa – ole mahdollista lukea. Lisäksi uuden kirjan hintaa pidetään usein liian korkeana ja tällaisena aikana myös riskisijoituksena: entä jos teos ei olekaan hyvä?

Annan nyt teille, kirjallisuuden lukijoille ja harrastajille (toivon mukaan myös kirjabloggaajille), mahdollisuuden muuttaa marssijärjestystä. Pian tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun viimeisin teokseni Mustat lehdet julkaistiin. Olkoon tämä siis jonkinlainen juhlistus syntymäpäivien pian koittaessa.

Entäpä jos antaisinkin teille tekstitiedostona tuon teokseni, ilmaiseksi. Asiassa on vain yksi koukku. No, ehkä kaksi koukkua. Pyydän, että luette sen. Ja oikein onnelliseksi minut teette, jos kirjoitatte siitä jonnekin jotakin (ja ystävällisesti vinkkaisitte minulle linkin sinne). Tekstitiedostoa ei tietenkään tarvitse palauttaa, eikä siitä siis tarvitse maksaa mitään.

Toivon, että mikäli pidätte teoksesta tai jostakin muusta syystä vaikututte siitä, ostatte sen sitten jälkeenpäin. Tämä on kuitenkin vain toivomukseni, ei vaade. Pallo on teillä, tehkää sillä mitä haluatte.

Miltä kuulostaa?

Mikäli haluatte Mustat lehdet omaksenne, pdf-tiedostona, ottakaa minuun yhteyttä esimerkiksi lähettämällä sähköpostia osoitteeseen mustatlehdet@gmail.com tai laittakaa kommenttilootaan sähköpostiosoite ja edes jonkinlainen vihje siitä, mikäli olisitte valmiita kirjoittamaan teoksesta jonnekin.

Kysyttävää? Kysykää toki. Edellä ohjeet lähestyä minua.

Tämä on epävirallisen virallinen kutsu mukaan kirjallisuuteen, jälleen yhdeksi osaksi sitä. Tulkaa mukaan! Tarjous on voimassa toistaiseksi. Kunnes päätän toisin.

Älähtävä kalikka

Isot kustantamot karsastavat runoutta, pienet julkaisevat sitä runsaasti. Etenkin runoilija-kääntäjä Leevi Lehdon nettikustantamo ntamo. Toisin kuin muissa kustantamoissa, ntamon kirjailijat lähettävät itse kappaleensa raadille – ne jotka jaksavat ja tietävät lähettää. Monet teokset ovat nopeasti kokoon kursitun oloisia. Välillä tuleekin mieleen, onko ntamo Leevi Lehdon käsitetaiteellinen performanssi, joka käyttää materiaalinaan nuoria runoilijoita. Monille kirjailijoille pidempään jatkuneesta kustannustoimittamisesta olisi iloa.

Muun muassa näin kirjoittaa kulttuuritoimittaja Esa Mäkinen tämän päivän Helsingin Sanomissa. Reaktioni Mäkisen kirjoitukseen voi nähdä jonkinlaisena ”se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa” -jatkumona, mikä voi pitää paikkansa jos olenkin ”vain” kalikka ”Leevi Lehdon käsitetaiteellisessa performanssissa”, kuten Mäkinen uumoilee.

Esa Mäkinen on sellainen journalisti, joka on aina oikeassa. Hänen itseluottamuksensa on vertaansa vailla, ja lisäksi hän omaa supervoimia, joista ns. ”tavalliset pulliaiset” voivat vain haaveilla. Omien sanojensa mukaan (kirjaimellisesti) hän lukee keskimäärin yhden esikoisteoksen viikossa, ja noin sadan teoksen jälkeen hän on oppinut jotakin: ”tällaista on suomalainen kirjallisuus lähitulevaisuudessa”.

Oraakkeli-Mäkinen siis muodostaa omasta mielestään melko rehellisen mielikuvan lähitulevaisuuden suomalaisesta kirjallisuudesta pelkästään esikoisteosten pohjalta. Hän ei kuitenkaan vaivaudu kirjoittamaan käsityksiään esiin, vaan tyytyy pyörimään samoissa poteroissa maallisten aikalaistensa kanssa. Kenties hän yksinäisyyttään on laskeutunut nyt alas kuolevaisten joukkoon.

HÄN tulee välillä miettineeksi, josko ntamo olisikin vain Lehdon performanssi. Se on tietysti osoitus niin allekirjoittanutta kuin muitakin ntamon kirjailijoita ja runoilijoita kohtaan melko väheksyvästä asenteesta, joskin linjassa Mäkisen yleisiin olettamuksiin, joita olemme lehdistä saaneet lukea ja radiosta kuunnella. Se on myös osoitus Mäkisen melko yksioikoisesta ja konservatiivisesta ajattelutavasta ja -kyvystä, sillä vaikka ntamo olisikin Lehdon luoma performanssi, voisi se samanaikaisesti olla paljon muutakin.

On tietysti sydäntä lämmittävää huomata, kuinka Mäkinen sympatiseeraa ntamon nuorien runoilijoiden kohtaloa joutua osaksi Lehdon taideteosta. Olen myös iloinen, että oraakkeli-Mäkinen mieltää mm. Kari Aronpuron ja Jyrki Pellisen, Harry Forsblomin ja Karri Kokon, Kaarina Valoaallon ja Sinikka Tirkkosen ”nuoriksi runoilijoiksi”. Se tarkoittanee silloin sitä, että saamme heiltä luettavaksemme vielä monta uutta, hienoa ja tärkeää teosta!