Kymmenvuotisjuhla!

”Runous jos mikä on pienyrittäjyyttä”, hiljattain edesmennyt Leevi Lehto käänsi ystävänsä, amerikkalaisen runoilija Charles Bernsteinin moton ”Poetry is the / ultimate small / business” (Tossavainen, 2004).

Tähänastinen matkani suomalaisessa runouskentässä on avannut silmiä juuri tuohon suuntaan: runoilijantyö on pellon raivaamista kivi kiveltä. Työ kestää pitkään, sujuu hitaasti ja epävarmasti, mutta myös varmasti edeten, mikäli runoutta rakastaa niin paljon että jaksaa paiskia hommia säkeestä toiseen, vuosi vuoden perään. Mukaan tarvitaan myös säkillinen tsägää.

On hätkähdyttävää, miten nopeasti aika kuluu: vietän tänä vuonna kymmenvuotistaiteilijajuhlaa! 18. syyskuuta 2009 esikoisteokseni sorta vala (ntamo) näki päivänvalon, ja käynnisti samalla esikoistrilogian, joka käsittää sorta valan lisäksi teokset Kiss ash (ntamo 2009) ja Oy (ntamo 2010). Sitten tulivat kirjat Mustat lehdet (ntamo 2011), Onnen maa (Kustannusliike Robustos 2014) ja viimeisimpänä viime vuonna ilmestynyt Kahden kaupungin runot (Kustannusliike Robustos).

Kirjojen lisäksi olen julkaissut muutakin. Urakointi pellolla tuotti ensimmäisen kerran perunaa vuonna 2005, kun ensimmäiset runoni (Auringonpelko ja Yön musta perhonen) tulivat julki Helsingin yleisen kirjallisuustieteen ainejärjestö Katharsis ry:n Teema-lehdessä (no. 4/2005).

Siitä se lähti. Sittemmin minulla on ollut kunnia osallistua Poesian vuonna 2011 julkaisemaan nykyrunouden Vastakaanon-antologiaan, julkaista runo Suomen Kirjailijaliiton Kirjailija-lehdessä (2/2019), kolmesivuinen tankarunosarja Parnassossa (Yövuoron jälkeen, 4/2015) ja saada kirjailijaesittely Teemu Mannisen ja Maaria Pääjärven toimittamaan Suomalaisia nykyrunoilijoita 2 -kirjaan (Avain 2011). Olenpa saanut mahdollisuuden osallistua vuoden 2015 Runokuun Runoja raiteilla -kampanjaankin Reissumies-runollani (Onnen maa 2014) ja nähdä se painettuna postikorttiin.

Kenties mairittelevin kokemus on tähän mennessä ollut kuunnella näyttelijä Eero Saarisen tulkitsemana Onnen maasta poimittuja runoja muusikko Tapani Rinteen radioteoksessa Akustinen kaleidoskooppi – bassoilla ratsastavat runot, joka sai ensiesityksensä Ylen Radioateljeessa marraskuussa 2015. Olin junassa matkalla Pasilasta Riihimäelle, istuin Intercity-junan yläkerrassa ja punastelin. Olin – ja olen edelleenkin – tuosta äärimmäisen otettu. Samalla vähän hävetti, olin matkalla palkkatöistä kotiin. Ei ala leijua, kun jalat on tungettu tukevasti duunarin saappaisiin. Ja kun kirjoittaminen on kaiken muun lisäksi intohimo ja saa sitä kautta yksityisen sävyn, kaiken mairittelevuuden ohella sitä tuntee olonsa alastomaksi. Sitä on laittanut kaikkensa likoon.

Hienoja hetkiä on ollut paljon: haastatteluja, kritiikkejä, joitakin esiintymisiä. Suurinta iloa on tuottanut hienojen ihmisten tapaaminen ja heidän kanssaan työskentely. Kun runoudesta tulee ammattimaisempaa, se on suuressa määrin myös tiimityötä.

*****

Vaikka viimeiseen kymmeneen-viiteentoista vuoteen on mahtunut paljon, minulla on olo, että olen vasta urani alussa. Takaraivossa pyörii kaiken aikaa neljä-viisi ideaa, joista tekisi mieli kirjoittaa, jo tekeillä olevien projektien lisäksi. Vaikka paljon on tapahtunut, edelleen jaksan iloita pienemmistäkin asioista: ilokseni huomasin tänään, että Uudenkaupungin kirjasto on tilannut Kahden kaupungin runot kokoelmiinsa, samoin Hyvinkään kirjasto. Kummassakaan kirjastossa ei teoksiani ole aiemmin ollut. Kiitos näistä. Nöyränä ja kiitollisena täällä runoilija edelleenkin pakertaa ja jännittää runojensa vastaanottoa. Kaikki tällaiset luovat uskoa ja lohtua kammion hämärään.

Runous jos mikä jatkukoon!

Mainokset

Kiitos, Leevi (1951-2019)

Juhannuspäivän aamiaisella minut tavoitti tieto, että runoilija, kääntäjä, kustantaja ja suomalaisen runouden monitoimimies Leevi Lehto on kuollut.

Ihan kuin olisi lyöty nyrkillä päähän ja potkaistu polvella palleaan.

Ystävyytemme alkoi vuonna 2009, kun lähetin Leeville käsikirjoituksen, josta sittemmin tuli esikoisteokseni sorta vala. Olin ymmärtänyt, että jos joku niin Leevin luotsaama ntamo sen voisi julkaista, siinä määrin kokeellinen se oli. Ensi tapaamisella Leevi kysyi, kauanko olen tätä kirjoittanut ja onko mulla lisää materiaalia, jolloin paljastin, että olin kirjoittanut sitä kymmenisen vuotta eli materiaalia oli paljonkin lisää. Näytin koko satsin ja alkuun pohdimmekin ajatusta julkaista se kokonaan yksissä kansissa, mutta päädyimme lopulta esikoistrilogiaan.

Leevistä koko ajatus esikoistrilogiasta oli niin röyhkeä, että se piti tehdä. Minuakin se viehätti. Meitä yhdisti halu tehdä erilailla, juuri niin kuin huvitti. Leikittelimme kokonaisuuksilla ja yksityiskohdilla, mikään kirjallinen konventio ei ollut kiveen hakattu. Jos joku kriitikko näki asiakseen viittelöidä, ettei ihan ymmärtänyt, Leevi totesi että hyvä, seuraavalla kerralla se ei sitten ymmärrä sitäkään vähää. Minusta tällainen kuvaa Leevi Lehdon kirjailijanlaatua parhaiten: muut tekevät mitä käsketään tai odotetaan, Leevi teki mitä halusi. Sillä älykkyydellä, näkemyksellä ja osaamisella oli aina kiinnostava lopputulos: taide. Vain sillä oli merkitystä.

Sen varaan minunkin oli helppo heittäytyä.

Teimme yhdessä neljä teosta. Se oli minun runouden yliopistoni.

*****

Aikuistuessaan alkaa hiljalleen ymmärtää yksittäisten ihmisten merkityksen, ainutlaatuisuuden, omassa elämässään. Leevi Lehto oli minulle Mahdollistaja, Näkijä. Hän oli ehkä ensimmäinen henkilö, joka todella uskoi minuun runoilijana ja antoi mahdollisuuden. Sittemmin Robustoksen kundit Heikki Savola ja Jouni Lehtinen ovat tehneet saman, luottaneet ja edesauttaneet minua urallani ja runoudessani. Se on korvaamatonta, en sitä osaa sanoittaa. Robustoksen kanssa matka toivottavasti jatkuu.

Minun ja ntamon tiet erkanivat vuonna 2011 julkaistun Mustat lehdet -teoksen jälkeen. Siihen ei liity dramatiikkaa. Olin kehittynyt runoilijana sellaiseen suuntaan, että koin tarpeelliseksi etsiä uuden kustantajan. Kuljen taiteessa aina taiteen ehdoilla. Tämän Leevi ymmärsi, koska teki itsekin niin. Kirjoitin ja höyläilin Onnen maata, jonka myötä löysin uuden kodin Kustannusliike Robustoksesta. Sovimme kyllä Leevin kanssa eräästä kokeellisesta sivuproggiksesta, joka sivusi Leevinkin suuresti arvostamaa Aleksis Kiven Seitsemää veljestä. Hänellä oli omat suunnitelmat samaisen teoksen äärellä, joten pallottelimme vuosien aikana paljonkin ajatuksia ja asioita. Leevi tuumaili, että minä saisin oman projektini ensin valmiiksi.

Surullista, mutta siltä se kai nyt näyttää. Luulen kyllä, että koko asia saa jäädä meidän väliseksi jutuksi, hautautua myötäsi.

Viimeiseksi kohtaamiseksemme jäi keskustelutuokio ja lämpimät halaukset Helsingin Kirjamessuilla joitakin vuosia sitten. Sitä lämpöä muistelen usein.

Leevi, kiitos kaikesta. Olen sulle ikuisesti kiitollinen.

Proosarunoa vai runoproosaa?

Kolmen ensimmäisen kokoelmani (sorta vala, Kiss ash & Oy) muodostama trilogia on enemmän impressionistinen triptyykki kuin osa kirjallista avantgardea. Mustat lehdet taas … niin, sitä en ole koskaan ajatellut runoteokseksi vaan pikemminkin proosarunoelmaksi. Olen aina vähän kummeksunut sitä, kuinka esim. runon ja proosan väliseen tyhjään kohtaan on syntynyt proosaruno vaikka runoproosa olisi tarkoituksenmukaisempi ilmaus ja laji. Kun proosaruno käsitetään runouden kädenojennukseksi proosaa kohti, muoto asetetaan kielen edelle. Se on minusta järjenvastaista; proosaruno ei ole proosamaista runoutta, vaan runomaista proosaa. Se on samalla osoitus erikoisesta ajatusvirheestä: runouteen ei tule liikettä, vaan proosaan -> proosa liikkuu lähemmäksi runoutta, eikä toisin päin.

Näin ollen siis kun olen lukenut joitakin puheenvuoroja siitä, kuinka esim. Mahdollisen kirjallisuuden seuraan (vai tulisiko kirjoittaa ”Mahdollisen Kirjallisuuden Seuraan”?) ”kuuluvat” kirjoittajat ja kirjailijat ovat penänneet proosalta tai siihen liittyvältä puheelta kehitystä, he ovat jo sitä saaneet: proosarunon. Se on mahdottoman kiinnostava laji, jota ei kai proosasta käsin ole juurikaan tutkittu ja tulkittu.

Aika hassua minusta. Että runollinen kieli, mutta likimain kieliopillinen lause, on riittänyt runouden liikkumisen ja kehityksen mainoslauseeksi. Että jopa tuollainen, sinänsä hyvin pieni seikka – muutos – on tulkittu mielummin runouden kuin proosan kohdalle. Samalla se asettaa kyseenalaiseksi suomalaisen runokentän vahvuuden; kuinka paljon ”proosarunoa” onkaan julkaistu, missä mittakaavassa eli kuinka vahvasti sitä on pidetty nykyrunoutena kun se on koko ajan ollut nykyproosaa, missä mittakaavassa se on muuhun nykyproosaan nähden? Se asettaa myös jonkinlaiseen kontekstiin ja uudenlaiseen vaakakuppiin proosakeskustelua penänneiden haluja: mitä nyt sitten oikeasti halutaan?

On muuten mielenkiintoista nähdä, millaisia teoksia Mahdollisen Kirjallisuuden Seura tulee julkaisemaan; ovatko ne runoproosaa vai proosarunoa.

Kirjailijaelämää, vol.1

Kirjailijan elämään kuuluu paljon hienoja tilanteita, hetkiä ja asioita. Pääosin ne omalla kohdallani ovat liittyneet konkreettisesti työhön eli kirjoittamiseen, mutta myös kirjoittamisen ulkopuolella olevaan elämään, ovat aivan kuin kirjoittamisesta syntyneitä hedelmiä: ensimmäinen kustannussopimus ntamon kanssa, sitä seuranneet kustannussopimukset; jo yksistään Leevi Lehdon nerokkuus ja näkemyksellisyys runoutta ja yleisemmin kirjallisuutta kohtaan antavat hienoja hetkiä, kun sellaista saa seurata vierestä – mieshän aivan syttyy tuleen kun näkee runoutta edessään; kritiikit antavat mairean olon vaikka eivät olisikaan aina kiittäviä, joku on kuitenkin lukenut ja antanut mielipiteensä, sen enempää ei kirjailija voi toivoa (että mielipide annetaan julki puhtain motiivein); Vastakaanon (Poesia 2011) ja Suomalaisia nykyrunoilijoita 2 (Avain 2011), teokset joihin minut on otettu kyytiin, hienoon seuraan. Näistä kaikista tunnen suurta iloa ja onnea.

Melko tarkalleen puolitoista vuotta sitten kirjailijan urani otti harppauksia eteenpäin. Uuden vuoden kynnyksellä sain tietää, että kirjoittamani käsikirjoitus oli mennyt läpi Arktisella Banaanilla. He julkaisisivat novellikokoelmani! Sain mahtavan ihmisen kustannustoimittajaksi, yhteistyömme toimi moitteetta ja se oli erittäin antoisaa ja kasvattavaa. Joidenkin keskustelujen jälkeen kirjan ilmestymisajankohdaksi tarkentui kesä 2012, eli suunnilleen aika jota nyt elämme. Koska aika antoi myöten, sovimme että kirjoittaisin vielä muutamia novelleja loppuun (minulla oli muutama viimeistelemätön varastossa) ja sitten alkaisimme kasaamaan teoskokonaisuutta. Aikaa oli ja hyvä käsikirjoitus oli käsillä. Sain paljon kannustusta.

Elämä hymyili kun Hämeen Sanomat kiinnostui minusta asian tiimoilta. Urani ensimmäinen henkilöhaastattelu, kirjailijakuva. Sain luvan kustantajan puolelta kertoa tekeillä olevasta novellikokoelmasta, sen julkaisuaikataulusta, ja minähän kerroin. Ja kertomani kirjoittautui myös lehteen (HäSa 26.7.2011). Minua valokuvattiin, käytiin läpi henkilöhistoriaa. Noin puolen sivun juttu suurikokoisen kuvan kera, siteeraus Mustissa lehdissä olleesat runosta, lehden etusivulla kuva ja maininta kyseiseen artikkeliin. Hieno juttu, jonka ajattelin olevan hyvää boostia ja pohjustusta uralleni.

Minä kirjoitin. Jossakin kohtaa kustantamon suunta alkoi käydä hiljaiseksi. Tapahtui jotakin, josta minulla ei ollut hajuakaan, mitä se voisi olla. Melko pian sain tietää, että kokoelman julkaisua harkittaisiin uudelleen. Kustantamossa oli käynnissä muutoksia, enkä ollut enää tietoinen olinko mukana uusissa kuvioissa vai en. Eikä ollut moni muukaan.

Kustantaja otti yhteyttä minuun tämän vuoden maaliskuussa. Tahtotila novellikokoelman julkaisemiseen oli edelleen olemassa, oli koko ajan ollutkin. Tuon viestin jälkeen on ollut hiljaista eikä mitään ole tapahtunut.

Jokainen kirjailija tietää, että kustannusmaailmassa asiat harvoin tapahtuvat nopealla aikataululla. Tietynlainen hidastempoisuus kuuluu asiaan ja minäkin ymmärrän hyvin sen – eivät teoksetkaan hätäilemällä ja hosuen hyviksi tule.

Miksikö sitten kirjoitan tämän sepustuksen? Siksi, että minua hävettää. Hämeen Sanomien levikki on n. 27000. En tiedä kuinka monen silmään minua koskeva artikkeli on osunut, mutta kuvani suurella todennäköisyydellä on. Esitän anteeksipyyntöni heille: ei minulta mitään novellikokoelmaa tänä kesänä ilmesty.

Kirjailijan elämään kuuluu myös paljon epävarmuutta, epäonnistumista, lillumista epätietoudessa ja omissa katkerissa liemissä joita epäluuloisuus entisestään ruokkii.

Kaikki te, kirjailijan urasta ja kirjailijuudesta haaveilevat: älkää haaveilko. Jos kirjoittaminen on teitä varten, kirjailijuus kyllä valitsee teidät.

Ensimmäinen kritiikki

Jani Vanhala (ja Kiiltomato) ehti ensimmäisenä kritikoimaan Mustat lehdet (vaikka kirittäjiä ei kaiketi juuri ollutkaan).

Tästä sen voi lukea.

Olen usein kitissyt runokritiikeistä. Vaikka nyt kyseessä onkin kritiikki omasta teoksesta, josta hyvän maun vuoksi pitäisi jäävätä itsensä kokonaan, en malta olla sanomatta, että tällaisista kritiikeistä minä itse pidän, tällaisia haluaisin lukea muidenkin kirjoittamista teoksista.

On runoilijalle mairittelevaa, kun teosta on luettu ja sitä on ajateltu näin perin pohjin. Silloin lopputuloksellakaan ei ole runoilijalle merkitystä; positiivinen tai negatiivinen kritiikki, yhtä kaikki – kirjaan on paneuduttu ja sen kanssa on keskusteltu. Enempää ei voi vaatia.

Lukekaa ja nauttikaa hyvästä tekstistä.