Proosarunoa vai runoproosaa?

Kolmen ensimmäisen kokoelmani (sorta vala, Kiss ash & Oy) muodostama trilogia on enemmän impressionistinen triptyykki kuin osa kirjallista avantgardea. Mustat lehdet taas … niin, sitä en ole koskaan ajatellut runoteokseksi vaan pikemminkin proosarunoelmaksi. Olen aina vähän kummeksunut sitä, kuinka esim. runon ja proosan väliseen tyhjään kohtaan on syntynyt proosaruno vaikka runoproosa olisi tarkoituksenmukaisempi ilmaus ja laji. Kun proosaruno käsitetään runouden kädenojennukseksi proosaa kohti, muoto asetetaan kielen edelle. Se on minusta järjenvastaista; proosaruno ei ole proosamaista runoutta, vaan runomaista proosaa. Se on samalla osoitus erikoisesta ajatusvirheestä: runouteen ei tule liikettä, vaan proosaan -> proosa liikkuu lähemmäksi runoutta, eikä toisin päin.

Näin ollen siis kun olen lukenut joitakin puheenvuoroja siitä, kuinka esim. Mahdollisen kirjallisuuden seuraan (vai tulisiko kirjoittaa ”Mahdollisen Kirjallisuuden Seuraan”?) ”kuuluvat” kirjoittajat ja kirjailijat ovat penänneet proosalta tai siihen liittyvältä puheelta kehitystä, he ovat jo sitä saaneet: proosarunon. Se on mahdottoman kiinnostava laji, jota ei kai proosasta käsin ole juurikaan tutkittu ja tulkittu.

Aika hassua minusta. Että runollinen kieli, mutta likimain kieliopillinen lause, on riittänyt runouden liikkumisen ja kehityksen mainoslauseeksi. Että jopa tuollainen, sinänsä hyvin pieni seikka – muutos – on tulkittu mielummin runouden kuin proosan kohdalle. Samalla se asettaa kyseenalaiseksi suomalaisen runokentän vahvuuden; kuinka paljon ”proosarunoa” onkaan julkaistu, missä mittakaavassa eli kuinka vahvasti sitä on pidetty nykyrunoutena kun se on koko ajan ollut nykyproosaa, missä mittakaavassa se on muuhun nykyproosaan nähden? Se asettaa myös jonkinlaiseen kontekstiin ja uudenlaiseen vaakakuppiin proosakeskustelua penänneiden haluja: mitä nyt sitten oikeasti halutaan?

On muuten mielenkiintoista nähdä, millaisia teoksia Mahdollisen Kirjallisuuden Seura tulee julkaisemaan; ovatko ne runoproosaa vai proosarunoa.

Mainokset

Kirjailijaelämää, vol.1

Kirjailijan elämään kuuluu paljon hienoja tilanteita, hetkiä ja asioita. Pääosin ne omalla kohdallani ovat liittyneet konkreettisesti työhön eli kirjoittamiseen, mutta myös kirjoittamisen ulkopuolella olevaan elämään, ovat aivan kuin kirjoittamisesta syntyneitä hedelmiä: ensimmäinen kustannussopimus ntamon kanssa, sitä seuranneet kustannussopimukset; jo yksistään Leevi Lehdon nerokkuus ja näkemyksellisyys runoutta ja yleisemmin kirjallisuutta kohtaan antavat hienoja hetkiä, kun sellaista saa seurata vierestä – mieshän aivan syttyy tuleen kun näkee runoutta edessään; kritiikit antavat mairean olon vaikka eivät olisikaan aina kiittäviä, joku on kuitenkin lukenut ja antanut mielipiteensä, sen enempää ei kirjailija voi toivoa (että mielipide annetaan julki puhtain motiivein); Vastakaanon (Poesia 2011) ja Suomalaisia nykyrunoilijoita 2 (Avain 2011), teokset joihin minut on otettu kyytiin, hienoon seuraan. Näistä kaikista tunnen suurta iloa ja onnea.

Melko tarkalleen puolitoista vuotta sitten kirjailijan urani otti harppauksia eteenpäin. Uuden vuoden kynnyksellä sain tietää, että kirjoittamani käsikirjoitus oli mennyt läpi Arktisella Banaanilla. He julkaisisivat novellikokoelmani! Sain mahtavan ihmisen kustannustoimittajaksi, yhteistyömme toimi moitteetta ja se oli erittäin antoisaa ja kasvattavaa. Joidenkin keskustelujen jälkeen kirjan ilmestymisajankohdaksi tarkentui kesä 2012, eli suunnilleen aika jota nyt elämme. Koska aika antoi myöten, sovimme että kirjoittaisin vielä muutamia novelleja loppuun (minulla oli muutama viimeistelemätön varastossa) ja sitten alkaisimme kasaamaan teoskokonaisuutta. Aikaa oli ja hyvä käsikirjoitus oli käsillä. Sain paljon kannustusta.

Elämä hymyili kun Hämeen Sanomat kiinnostui minusta asian tiimoilta. Urani ensimmäinen henkilöhaastattelu, kirjailijakuva. Sain luvan kustantajan puolelta kertoa tekeillä olevasta novellikokoelmasta, sen julkaisuaikataulusta, ja minähän kerroin. Ja kertomani kirjoittautui myös lehteen (HäSa 26.7.2011). Minua valokuvattiin, käytiin läpi henkilöhistoriaa. Noin puolen sivun juttu suurikokoisen kuvan kera, siteeraus Mustissa lehdissä olleesat runosta, lehden etusivulla kuva ja maininta kyseiseen artikkeliin. Hieno juttu, jonka ajattelin olevan hyvää boostia ja pohjustusta uralleni.

Minä kirjoitin. Jossakin kohtaa kustantamon suunta alkoi käydä hiljaiseksi. Tapahtui jotakin, josta minulla ei ollut hajuakaan, mitä se voisi olla. Melko pian sain tietää, että kokoelman julkaisua harkittaisiin uudelleen. Kustantamossa oli käynnissä muutoksia, enkä ollut enää tietoinen olinko mukana uusissa kuvioissa vai en. Eikä ollut moni muukaan.

Kustantaja otti yhteyttä minuun tämän vuoden maaliskuussa. Tahtotila novellikokoelman julkaisemiseen oli edelleen olemassa, oli koko ajan ollutkin. Tuon viestin jälkeen on ollut hiljaista eikä mitään ole tapahtunut.

Jokainen kirjailija tietää, että kustannusmaailmassa asiat harvoin tapahtuvat nopealla aikataululla. Tietynlainen hidastempoisuus kuuluu asiaan ja minäkin ymmärrän hyvin sen – eivät teoksetkaan hätäilemällä ja hosuen hyviksi tule.

Miksikö sitten kirjoitan tämän sepustuksen? Siksi, että minua hävettää. Hämeen Sanomien levikki on n. 27000. En tiedä kuinka monen silmään minua koskeva artikkeli on osunut, mutta kuvani suurella todennäköisyydellä on. Esitän anteeksipyyntöni heille: ei minulta mitään novellikokoelmaa tänä kesänä ilmesty.

Kirjailijan elämään kuuluu myös paljon epävarmuutta, epäonnistumista, lillumista epätietoudessa ja omissa katkerissa liemissä joita epäluuloisuus entisestään ruokkii.

Kaikki te, kirjailijan urasta ja kirjailijuudesta haaveilevat: älkää haaveilko. Jos kirjoittaminen on teitä varten, kirjailijuus kyllä valitsee teidät.

Ensimmäinen kritiikki

Jani Vanhala (ja Kiiltomato) ehti ensimmäisenä kritikoimaan Mustat lehdet (vaikka kirittäjiä ei kaiketi juuri ollutkaan).

Tästä sen voi lukea.

Olen usein kitissyt runokritiikeistä. Vaikka nyt kyseessä onkin kritiikki omasta teoksesta, josta hyvän maun vuoksi pitäisi jäävätä itsensä kokonaan, en malta olla sanomatta, että tällaisista kritiikeistä minä itse pidän, tällaisia haluaisin lukea muidenkin kirjoittamista teoksista.

On runoilijalle mairittelevaa, kun teosta on luettu ja sitä on ajateltu näin perin pohjin. Silloin lopputuloksellakaan ei ole runoilijalle merkitystä; positiivinen tai negatiivinen kritiikki, yhtä kaikki – kirjaan on paneuduttu ja sen kanssa on keskusteltu. Enempää ei voi vaatia.

Lukekaa ja nauttikaa hyvästä tekstistä.