Pyhyyden kokemuksesta

Olen toisinaan niin sosiaalisen median keskusteluissa kuin yksityisissä jutteluissakin tullut maininneeksi, etten usko mihinkään sellaiseen jumalaan, jollaiselle vaikkapa tämä kotoinen evankelis-luterilainen uskontomme kumartaa.

Useimmiten olen saanut selittää suuni puhki, kun olen asian ääneen todettuani silti kertonut etsiväni pyhyyden kokemuksia, useimmiten taiteen saralta. On harmillista, että pyhyys sanana ja ajatuksena on niin kiinnikkeinen uskonnoista omattaviin ajatuksiin ja käsityksiin. Se nimittäin kuvaa hyvin sellaista olotilaa, jota on hyvin vaikea muutoin muotoilla ymmärrettävään asuun.

Tällaisista asioista on vaikea jos ei jopa mahdotonta puhua ilman uskonnollista kuvastoa – niin vahva on se kiinnike. Siksipä en yritäkään.

Tarkoitan siis jonkinlaista valaistumista. Eräänlaista havahtumista jonkin kokemuksen synnyttämään tyhjiöön, johon mieli ja vartalo ensin reagoivat voimakkaasti hämmästyen, joka jollakin aikavälillä muuttuu onnen lämmittäväksi tunteeksi, onnellisuudeksi. Jokin koskettaa voimakkaasti sisintäni, mieleni perukoita, jotakin tiedostamatonta osaa minussa, enkä ole sen jälkeen entisenlainen.

Saksalainen uskonnonfilosofi Bernhard Welte sivuaa asiaa teoksessaan Olemattomuuden valo (Loki-kirjat, 2008, suom. Terhi Kiiskinen ja Teemu Sippo). Hän kirjoittaa: ”Koettava muuttuu todelliseksi kokemukseksi vasta sitten, kun se murtaa ne raja-aidat, jotka uuden ajan alusta lähtien ovat erottaneet subjektin ja objektin toisistaan; kun se siis koskettaa ja muuttaa kokevaa ihmistä niin, että hän elää ja on tässä maailmassa kokemuksen jälkeen toisin kuin ennen. Gadamer on oikeutetusti kiinnittänyt huomiota tähän varsinaisen kokemuksen koskettavaan ja muuttavaan luonteeseen. Kokemuksen läpikäyneestä ihmisestä tulee toinen ihminen kuin mitä hän oli aiemmin. Hän myös katsoo maailmaansa toisin ja on toisenlaisessa suhteessa maailmaansa kuin aikaisemmin. Tämä muuttuminen, joka koskee tapaa olla maailmassa, on siis negatiivista edeltävään tilaan nähden. Tämän jälkeen asiat eivät enää ole niin kuin aikaisemmin. Vanha on mennyttä. Tästä negatiivisuudesta nousee kuitenkin uusi positiivisuus: kaikki on uutta ja kenties odottamattomalla tavalla toisin.

Etsin siis jonkinlaista äärikokemusta, todellista kokemusta. Kaiketi samanlaista kuin ne kaikki adrenaliininarkkarit, jotka hyppäävät pienet kankaanpalat selässään pilvien päältä.

Welte puhuu myös kokemuksen välittömyydestä. Rinnastan sen ikään kuin puhtauteen, jolloin kokemus iskee vahviten ja onnistuu parhaiten murtamaan raja-aitoja, muureja. Olisi oltava altis, avoin altistumiselle. Se on sinänsä helppoa, sillä tällaisissa tapauksissa kokemus on niin vaikuttava, että sillä on jopa juovuttava luonne.

Lukemisen suhteen juopuminen muuttuu sitä hankalammaksi, mitä enemmän tällaisia pyhyyden kokemuksia kertyy; sitä vaikeampi niitä on enää tavoittaa. Kirjallisuudella kun ei ole monia toimintamekanismeja. Sama pätee muihinkin taiteenlajeihin. Toisaalta kysymys on välineestä minun ja kokemuksen välillä. Jos mekanismi toimii hyvin, muita ei tarvita.

Pyhyyden kokemuksen kuvailemisen sijaan on helpompaa kertoa, mihin niiden avulla pyrkii: uudistumiseen ja rauhoittumiseen. Tavoittaakseen jotakin sellaista sisältään, johon ei muuten yllä. Käsittääkseni kysymys on siis totuudesta, oman itsensä, minuuden, totuudesta ja sen etsimisestä ja löytämisestä. Welten mukaan uudistun kokemusten myötä, muutun eri ihmiseksi. Tällöin myös etsittävä totuus muuttuu myötäni. Minusta tämä ikiliikkuja ei ole lainkaan negatiivinen.

En halua kiistää uskovien ihmisten pyrkimyksiä ja motiiveja uskomisiinsa. Ehkä onkin niin, että vaikken jumaliin uskokaan, saatan joiltakin osin pyrkiä samaan kuin he, jotka uskovat.

En halua kiistää, mutta haluan haastaa: on monenlaisia keinoja etsiä totuutta, jonka voi löytää vain sisältään. Väitän, että siihen taide tarjoaa parhaimmat välineet ja että siinä on suurin syy, miksi en koe tarvetta uskoa minkään uskonnon tarjoamiin oppeihin ja jumaliin.

Suhtaudun kummeksuen ajatukseen, että samat opit voisivat hyödyttää jokaista eri ihmistä. Totuus ei ole koskaan yhdenlainen. Tässä piilee uskontojen epäuskottavuus: ne haluavat muuttaa ihmisen yhdenlaiseksi ja säilyttää sellaisenaan. Taide sen sijaan tarjoaa huomattavasti uskottavamman vaihtoehdon: välineen. Sen pyrkimys on kehittää edelleen toisenlaiseksi, ei jäädyttää yhdenlaiseksi.

 

Kaksisataa

Tämä on 200. blogikirjoitus. Hurraa. Tähän tekisi mieli kirjoittaa jotakin juhlavaa, mutta pääni on jumittunut Tranströmerin metaforaan ”luottamuksen alppihuippu” (suom. Caj Westerberg).

Se on niin suloisella tavalla kömpelö, etten pääse siitä yli. Koko rivi menee näin: ”Luottamuksen alppihuippu hyräilee eetterissä”.

En kerta kaikkiaan saa siitä kiinni. Suloista sekin.

Samassa laajahkossa runossa myöhemmin tulee vastaan tällainen: ”Puussa puristuu varjon nyrkki”.

Se on mielestäni mahtava. Saa minut hyräilemään eetterissäni ja luottamukseni alppihuippu runouteen on jälleen palautunut.

Olen tarkistanut kolmeen kertaan alppihuipun. Kolme kertaa olen korjannut alppuhiupun.

Täällä ollaan, Tikkanen ja Bargum

Tähän ne yleisimmät siitä kuinka harvakseltaan on tänne blogiinsa kirjoittanut blaa blaa blaa. Olen kesälomalla blaa. Luulisi olevan aikaa päivittää blaa. Mutta kun kirjoitan blaa pienoisromaania. Lupasin kirjastoapurahalautakunnalle oikein kunnolla kirjoittaa, jos saan apurahaa. Sain. Olen nyt sitten kirjoittanut, laistanut kaikesta muusta. Paitsi mansikoiden ostamisesta. Melkein kaikesta siis.

Luin pari pientä kirjaa. Isoja kun ei jaksa, koska se oma käsikirjoitus. Ostin Suomalaisen kirjakaupan alesta Johan Bargumin Syyspurjehduksen. Sen on suomentanut Marja Kyrö. Siinä oli hyvä idea ja melko hyvä toteutuskin. Lyhyitä lukuja, kauniita lauseita. Kiinnostava, joskin tematiikkaansa nähden ainut mahdollinen konstruktio. Sellaisen, joka saa orgasmeja purjehdustermeistä, kannattaa ehdottomasti ostaa tuo. Siinä on niitä paljon. Kannattaa se ostaa muutenkin, jos tykkää pienoisromaaneista. Saattaa käydä niin, että tulen säilyttämään tuon Bargumin hyllyssäni. Nimittäin monet uutukaiset vien antikvariaattiin tai annan pois. Mutta Bargum on hyvä kirjoittaja. Ja tuo kirja on niin hyvä ja pienikin, ettei vie juurikaan tilaa.

Toinen pikkuinen olikin omasta hyllystäni: Henrik Tikkasen kadunnimisarjan esikoinen, Kulosaarentie 8. Sen on suomentanut Elvi Sinervo, ja hyvin onkin. Tikkasen huumori on jotakin, mitä aina tasaisin väliajoin tulen kaivanneeksi. Se on tavallansa kuivaa, mutta kuitenkin niin mustaa, että persekarvat nousevat pystyyn vaikka istuu niiden päällä.

Tikkasessa yhdistyy kaikki, mitä tällä hetkellä kirjallisuudesta kaipaan. Hänen kirjoissa on hirvittävä määrä inhimillistä syvyyttä, mutta pintaakin löytyy eli huumoria. Ja nyt joku saattaa alkaa ajatella, että eihän rankoista kokemuksista tai -aiheista ponnistava huumori ole välttämättä pintaa. Hänelle sanon: niinpä!

Tuota Tikkasen kadunnimisarjaa voisi helposti verrata Knausgårdin Taisteluni-sarjaan, mutta en tiedä kannattaako. Knausgård kirjoittaa niin laveasti ja jaarittelevasti, kun taas Tikkanen heittelee palasia eikä paljon vaivaudu. Molempi parempi, sanon minä. Mainittavin ero näiden kahden välillä, tai niiden suhteen kun otan esimerkin rinnalle itseni lukijana, on se että Tikkasen kirjat lukee lävitse, Knausgårdin kirjat elää lävitse. Kyse on laveudesta. Toinen ei ole toistaan parempi, mutta minä pidän enemmän Tikkasesta. Kumpikaan ei kirjoita toistaan totuudellisemmin tai totuudettomammin, tosin ehkä Tikkanen on itseään kohtaan hivenen armottomampi. Knaussi kirjoittelee enemmän itsensä ulkopuolelta. Hänenkin sarjansa päähenkilö on hän itse, kuten tiedämme, mutta eniten hänen kirjojensa ulkopuolelle jää juuri hän itse. Tämä on tottakai lukijakohtainen kokemuksiin perustuva kommentti, joten sen varaan ei kannata nojata muiden kuin minun.

Kun kummankin, sekä Knasun että Tikkasen, kohdalla puhutaan omaelämäkerrallisesta aineksesta, tulee herrojen kirjojen äärellä tottakai miettineeksi,  ”onko tämä totta?” Vai onko kyseessä epäluotettava kertoja joka värittää ainesta?

ON. Se on oikea vastaus molempiin kysymyksiin, luullakseni. He kirjoittavat totuudenmukaisesti, tunteidensa mukaan. Tunteet ovat totta, ei puhettakaan muusta. Entäpä epäluotettavuus? Niin, kukapa itsestään osaisi kylmänviileän analyyttisesti kertoa, kun kyseessä ovat tunteet, vieläpä tuollaisten asioiden ääreltä, joista he kertovat.

Odottamisen tuska

Ristitulta.

Samaan aikaan kun kirjoitan romaania, odotan kuumeisesti kirjastoapurahapäätöstä. Viime vuonna sellainen minulle myönnettiin, ja sen rohkaisemana uskalsin hakea tänäkin vuonna. Viimevuotinen apuraha oli ensimmäinen apuraha kohdalleni. Siis Valtaisa rohkaisu kirjoittamiselleni, sillä koin (ja edelleen koen) sen tunnustuksena sille mitä olen jo tehnyt ja mitä tulen vielä tekemään.

Samanlaisen energian se tietysti antaisi tänäkin vuonna. Lisäisi luottamusta siihen, että osaan, niin typerältä kuin se kuulostaakin. Sillä tiedänhän minä, että osaan. Aina sitä ei vain meinaa itse uskoa.

Tämä jännitys, odottamisen tuska. Se on ristitulessa makaamista, mikä on vähän hassua ja järjetöntä mutta silti samaan aikaan ymmärrettävää, eikö? Sitä miettii, että entä jos eivät myönnä? Mitä sitten tapahtuu? Mitä se tarkoittaa?

Sitä, että on haalittavaa rahaa muualta ja se varastaa aikaa kirjoittamiselta, mutta ei kirjoittaminen mihinkään jäisi. Hidastuisi vain.

Ja söisihän se itsetuntoa. Että kun apurahaa haettaessa esitetään työsuunnitelma, onko se sittenkin ollut huono? Onko projekti jonka parissa työskentelen jotenkin tylsä, vai olenko vain esittänyt asiat huonosti? Ahdistava ja silti huvittava ajatuskin, että kirjailija kompastuisi huonoon tekstiinsä. Ironista.

Odottavan aika on pitkä, sanovat. Sanoisin, että sen joka on jäänyt ilman on vielä pidempi. Yhtä kaikki – aikaa on, kirjoittaa ja elää.

Uudet kujeet

Tere, sanoisi virolainen.

Kuten huomaatte, Neonvalot on (taas) muuttanut ulkonäköään. Teen sen näemmä epätasaisen tasaisin väliajoin. Pientä virkistystä itse kullekin.

Totta puhuakseni olen potenut huonoa omatuntoa siitä, että tämä on ollut unholassa – en osaa sanoa miksi, kumpaankaan seikkaan. Jollaistakin kiirettä on ollut. Myös julkaisun jälkeinen krapula on vaivannut, pahemman kerran. Kun Onnen maa tuli julki, revähti rinta auki ja sydän lensi hetkeksi taivaalle. Sieltä se katseli oman aikansa ympärilleen, että mitäs nyt. Että kukas nyt.

Nyt se on takaisin kotona, siinä missä kuuluukin. Sielulla on taas kaveri.

Se tyhjä olo, joka aina julkaisua seuraa, on nyt ollut mittavin ikinä. Pitkä, pitkä ja raskas, raskas prosessi on tehty, siitä selvittiin kunnialla. Onnen maa on hieno teos, olen siihen pirun tyytyväinen – niin tyytyväinen kuin omaansa voi koskaan olla. Ehkä juuri sen vuoksi tyhjyys on ollut niinkin valtava kuin mitä se on ollut.

Olen minä silti kirjoittanut. Proosaa ja runoa, etupäässä ensimmäistä. Pienoisromaani on työn alla; sen kirjoittaminen on hurjan hankalaa ja hurjan kiinnostavaa. Haaste on massiivinen, siksi olen siihen tarttunut. Minä en valinnut muotoa ja tarinaa, ne valitsivat minut.

Runot ovat taas liikahtaneet eri suuntaan. Jos olette Onnen maata lukeneet – siinähän on hyvinkin erilainen ote kuin vaikkapa Mustissa lehdissä – on käänne tapahtunut hivenen henkilökohtaisempaan suuntaan. Kuinka mielenkiintoista onkaan seurata omaa kirjoittamistaan, minne se milloinkin menee, kulloisessakin tilanteessa! Minun tehtäväni on seurata perässä, ja sen myös aion totisesti tehdä!

Näin, lyhyesti. Olin aikeissa käynnistää uutta blogia, mutta mihinkäs minä täältä – kodistani. Pysykää penkeillänne, minäkin kun vasta tulin tupaan. Nyt aletaan bloggailla tiiviimmin. Vastuu on kuulijalla.

Proosarunoa vai runoproosaa?

Kolmen ensimmäisen kokoelmani (sorta vala, Kiss ash & Oy) muodostama trilogia on enemmän impressionistinen triptyykki kuin osa kirjallista avantgardea. Mustat lehdet taas … niin, sitä en ole koskaan ajatellut runoteokseksi vaan pikemminkin proosarunoelmaksi. Olen aina vähän kummeksunut sitä, kuinka esim. runon ja proosan väliseen tyhjään kohtaan on syntynyt proosaruno vaikka runoproosa olisi tarkoituksenmukaisempi ilmaus ja laji. Kun proosaruno käsitetään runouden kädenojennukseksi proosaa kohti, muoto asetetaan kielen edelle. Se on minusta järjenvastaista; proosaruno ei ole proosamaista runoutta, vaan runomaista proosaa. Se on samalla osoitus erikoisesta ajatusvirheestä: runouteen ei tule liikettä, vaan proosaan -> proosa liikkuu lähemmäksi runoutta, eikä toisin päin.

Näin ollen siis kun olen lukenut joitakin puheenvuoroja siitä, kuinka esim. Mahdollisen kirjallisuuden seuraan (vai tulisiko kirjoittaa ”Mahdollisen Kirjallisuuden Seuraan”?) ”kuuluvat” kirjoittajat ja kirjailijat ovat penänneet proosalta tai siihen liittyvältä puheelta kehitystä, he ovat jo sitä saaneet: proosarunon. Se on mahdottoman kiinnostava laji, jota ei kai proosasta käsin ole juurikaan tutkittu ja tulkittu.

Aika hassua minusta. Että runollinen kieli, mutta likimain kieliopillinen lause, on riittänyt runouden liikkumisen ja kehityksen mainoslauseeksi. Että jopa tuollainen, sinänsä hyvin pieni seikka – muutos – on tulkittu mielummin runouden kuin proosan kohdalle. Samalla se asettaa kyseenalaiseksi suomalaisen runokentän vahvuuden; kuinka paljon ”proosarunoa” onkaan julkaistu, missä mittakaavassa eli kuinka vahvasti sitä on pidetty nykyrunoutena kun se on koko ajan ollut nykyproosaa, missä mittakaavassa se on muuhun nykyproosaan nähden? Se asettaa myös jonkinlaiseen kontekstiin ja uudenlaiseen vaakakuppiin proosakeskustelua penänneiden haluja: mitä nyt sitten oikeasti halutaan?

On muuten mielenkiintoista nähdä, millaisia teoksia Mahdollisen Kirjallisuuden Seura tulee julkaisemaan; ovatko ne runoproosaa vai proosarunoa.

Lukemiston toinen kirjoitus

Noin. Tänään on sadellut. On siis ollut aikaa kirjoittaa. Raapaisin tuonne Lukemistoon toisen kirjoituksen. Tällä kertaa kirjoitan Jarno Pennasen vuonna 1944 julkaistusta runokokoelmasta Elokuun päivä. Mielestäni teoksella on tänäkin päivänä kosketuspintaa; se käsittelee asioita, jotka ovat aina ajankohtaisia.

Ai niin, kirjoitin tänään nimeni kustannusopimukseenkin. Hieno hetki, hivenen juhlallinen jopa. Nyt sitä alkaa itsekin todella uskoa siihen, että ensi vuonna tulen julkaisseeksi viidennen kirjani. Edellisistä poiketen sen kustantaa minulle uusi tuttavuus: Kustannusliike Robustos. Tällaiset asiat antavat energiaa kirjoittamiseen – ne vahvistavat sen merkitystä. On paskapuhetta sellainen puhe, ”ettei sillä ole merkitystä julkaiseeko kukaan vai ei – minä kirjoitan joka tapauksessa”.

Bullshit, sanon minä. Jokainen, joka suhtautuu vähänkään vakavammin kirjoittamiseen, toivoo myös että saisi julkaistuksi kirjoittamisiaan. Se on ihan normaalia. Sellaista kirjailijaa ei olekaan, joka ei olisi lainkaan narsisti. Pieni narsismi on vain hyvästä: jos itseensä ei usko edes hetkittäin, saattaa kirjoittaminen käydä liian rankaksi. Minussa itseriittoisuus nostaa tällä hetkellä päätään lähinnä tässä julkaisuasiassa: olen perkeleellisen ylpeä siitä, että Robustoksen kaltainen laatukustantamo haluaa julkaista minun kokoelmani. Rinta rottingilla kuljen kun tiedän, ettei siihen porukkaan lahjattomat pääse. Ei pääse kaikki lahjakkuudetkaan. Toki, tähän tunteeseen liittyy terve nöyryys ja kunnioitus Robustosta kohtaan. Mahtavia ihmisiä, joiden kanssa saan tehdä työtä runouteni parissa. Hienoja kollegoja, joiden teoksia arvostan korkealle.

Ensi vuonna siis likimain kolmen vuoden tauon jälkeen julkaisen runokokoelman. Toivottavasti joku kirjoittaisi siitä hamassa tulevaisuudessa, suhtautuisi siihen tuolloinkin samalla vakavuudella kuin minä nyt Jarno Pennasen teokseen. Hyvä runous kestää aikaa ja huono vaipuu unholaan, vaikka eiväthän asiat aina niin yksinkertaisia ole. Ajattelin kuitenkin kestää aikaa, runouteni todistakoon sen.

 

Merkkipaalu, 1.

VAROITUS! Teksti saattaa sisältää runoutta!

Ihmisen elämä koostuu merkkipaaluista. Minulle elämä on yhtä kuin rakkaus ja kirjoittaminen, ja jokin liitto jonka ne keskenään muodostavat.

Ajattelin kirjata tänne lokiin kaikki kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen liittyvät merkkipaalut. Ovatkoon ne maamerkkejä kuinka minusta tuli minä. Rakkauksista en viitsi kirjoittaa – se olisi säädytöntä, eikä minulla olisi sydäntä sellaiseen, sillä saattaisin rikkoa sen. Koska olen tylsä, aion kirjata kirjoittamiseni merkkipaalut likimain kronologisessa järjestyksessä. Ulospäin ne saattavat näyttää mitättömyyksiltä, mutta kysehän onkin minusta eikä sinusta, arvon lukija.

Ensimmäiseen merkkipaaluun siis: ensimmäiset julkaistut runoni.

Se tapahtui vuonna 2005. Hämmästyn itsekin, että siitä on nyt noin kahdeksan vuotta aikaa. Runot julkaistiin Teema–lehdessä. Kyseistä lehteä julkaisee – tai ainakin tuolloin julkaisi –, ja nyt lainaan lehden sisäsivulta: ”Helsingin yleisen kirjallisuustieteen ainejärjestö Katharsis ry”. Kuulostaa komealta, eikö? Kyse on siis ainejärjestön omasta lehdestä. Kyseistä lehteä päätoimitti tuolloin muuan Maaria Pääjärvi, jonka ainakin runouden parissa puuhaavat ihmiset tuntevat sanavalmiina ja terävänä kirjoittajana, kriitikkona et cetera. Meillä on siis tällainen linkki historiassamme.

Teeman numerossa 4/2005 julkaistiin kaksi runoani, joita vastikään ihmettelin. Ihmettelin siksi, että huomasin palanneeni nyttemmin kirjoittamissani runoissa ikään kuin juurille. Olen haistavinani niissä yhtäläisyyksiä. Siinä on hyvät & huonot puolensa, mutta niistä myöhemmin, kun uusia runoja tulee ensi vuonna julki. Sitten voimme suorittaa vertailua.

Mutta seuraavaksi nämä runot. Niillä on mahtipontiset nimet Auringon pelko ja Yön musta perhonen.

 

AURINGONPELKO

Synnyin kahden jalan välistä
kaksiin käsiin
Kasvoin kädestä kiinni pitäen
luiden suojaan

Pakosalle pahaa maailmaa
kurkistin kansien väliin
puhuin lukkojen taakse

Tätä kirjoittaessa
sateen suojassa
aurinkoa peläten

 

YÖN MUSTA PERHONEN

Tunnen
salamoinnin sisälläni
tunnen tulivuoren henkäykset
ja rikkaan maan sen ympärillä
Näen Hänet
silmät suljettuina
tuoksu kaunein
joka saa kukat kasvamaan
nopeammin
ja nopeammin
Astun junaan, istun
ja perseeni alla polttaa
nak nak, sekuntikellon nakutus
jankutus ajan
jossa olisi jo pitänyt olla

Taivun kuin korsi tuulessa
kunnes naksahtaa
nak nak
nakutus kellon, en kuule
pääteasema häämöttää
astun junasta
juuri ennen kuin
yön musta perhonen
kysyy lippua
mutta minulla on vielä aikaa
ladattuna

 

Noin. Siinä ne. Nyt hävettää. Nuo runot on kirjoittanut kaksikymppinen Teemu Helle. On vähättelyä sanoa, että ne aiheuttavat allekirjoittaneen poskipäihin laskevan auringon rusotusta, jonkinlaista häpeää siis. Ei siksi, ettäkö pitäisin niitä erityisen huonoina, vaikken tyytyväinenkään niihin tietenkään nyt ole. Eikä siksi, ettäkö ajattelisin etten tuolloin osannut kirjoittaa; huomattavasti nuorempanakin kirjoittamaani materiaalia päätyi lopulta sekä sorta valaan että Oy:n.

Mutta ovathan nuo häpeilemättömän romanttisia, yltiö-öklöjä riimuja, etten sanoisi.

Taidan olla jo aikuinen, kun liitän tunteeseen norstalgiaa. Aika kamalaa kyllä sekin.

13.7.2013

Proosaa ja runoa, runoa & proosaa. Sellaista on kirjoittamisen arkeni. Joskus tekisi mieli kokeilla kirjoittaa esseitäkin, mutta olen ajatellut että sitä ennen on saatava valmiiksi, ja julkaistuksi, jokin proosateos, jonka avulla saan itselleni osoitettua että kykenen kirjoittamaan pidempääkin tekstiä kuin sivun tai kahden sivun mittaisia runoja.

Paitsi että kyllähän tiedän pystyväni siihen. On vain ollut eräänlaista epäonnea proosan suhteen aiemmin, notta asiaan on ehtinyt muodostua typerää taikauskoa: ei pidä nuolaista ennen kuin lopahtaa.

Seuraavaksi keskustelu, jota olen käynyt tänään itseni kanssa:

Joko olen maininnut, että tilasin kesälomalla Suomen Kuvalehden, ja sen kaksi viimeisintä numeroa ovat olleet mainioita. (Et ole.)

Viime lehdessäkin oli mainiot jutut mm. Egyptin tilanteesta ja Kokoomuksen väsähdyksestä. (Sehän on mukavaa. Jyrki Katainen näyttääkin kovin riutuneelta.)

Tuntuu, ettei ”kartalla pysymiseen” tarvita välttämättä sanomalehteä. SK ja Ylen pääutislähetys riittävät hyvin. (Olen miettinyt samaa itsekin, mutta pahaksi onneksi Hesarin määräaikaistilaus kestää vielä vuoden verran, joten sitä on vain kiltisti maksettava.)

SK:n muutama laadukas juttu ovat jopa saaneet minut ottamaan taka-askeleita mielipiteissäni ns. ”pitkien juttujen” katoamisen suhteen, jota mm. Long Play palvelu on syntynyt korjaamaan. (Olen samaa mieltä. Long Playn jutut eivät ole olleet kovin hyviä. Tuntuu, että aihealueen rajaaminen on unohdettu tyystin, kaiketi laajentuneen tilan vuoksi ja isoja kokonaisuuksia harpotaan läpi liian kiireellä. LP ei hyväksikäytä lisätilaa muodon tarjoamien esteettisten seikkojen maksimoimiseen. Aivan kuin olisi päättänyt kirjoittaa tuhatsivuisen romaanin, ja dekkaritykästymisensä vuoksi sisällyttääkin kirjaan tuhat murhaa yhden sijasta, koska tilaakin on enemmän.)

(Aiot siis lopettaa Hesarin tilaamisen heti kuin mahdollista?). Aion. Mutta tilaan sen taas, kun jokin onneton puhelinmyyjä soittaa neljättä kertaa minulle ja yllättäen vastaan ja tartun tarjoukseen, joka tuo neljän kuukauden lehdet 40% alennuksella.

(Entäpäs Suomen Kuvalehden?). Aion. En aio. No, se riippuu tarjouksesta sekin.”

Tuollaisten keskusteluiden lomassa on hankalaa kirjoittaa proosaa. Se meinaa jäädä yrittämiseksi. Kirjoittamisen yrittämiseksi. Mutta silti olen kirjoittanut, vähemmän kuin koskaan mutta laadukkaammin kuin ikinä. Tein nimittäin merkittävän huomion, jos kohta en tiedä millä tavalla se on merkittävä: kirjoittaessani ns. pitkää proosaa, eli tapauksessani – tässä kohtaa – romaania, kaikesta kirjoitetusta keskimäärin yksi kolmannes on paskaa. Sen verran tippuu kuonaa pois, kun hion kappaleen  sellaiseen kuntoon, että kykenen sietämään sitä joten kuten. Siispä otin sellaisen muutoksen kirjoittamiseeni, että kirjoitan tietoisen hitaasti. Onnistuin ja onnistun siinä, sillä viikon tuloksena on vain noin viisi liuskaa tekstiä, mutta jäljeksi on jäänyt huomattavasti valmiimpaa tekstiä. Siedän sitä seuraavanakin päivänä, mikä on uudenlainen kokemus minulle. Outo.

Olipa kerran puoluekokous

Ennen puoli yhdeksän uutisia tuli ohjelma perussuomalaisten puoluekokouksesta. Se on käynnissä nyt Joensuussa, tämän ja huomisen päivän. Timo Soinin liikutuksen kyyneleet liikuttivat minuakin: revin talouspaperirullasta palasen ja aloin pyyhkiä kyyneleitä otsaltani. Puoluekokouksen yleisössä hihattomassa t-paidassaan istunut mies vakuutti minut edelleen siitä, että vaikka puolue kasvaa, se ei ymmärrä tyylitajun perään lainkaan. Hihattoman t-paidankin he perustelisivat närkästyneelle ”vapaudella”. Todennäköisesti joku onneton mainitsisi sananvapaudenkin.

Jäsenet muodostavat puolueen, puolue on yhtä kuin sen jäsenet. Ja koska tämä pätee kaikkiin puolueisiin, voi todeta että puolueen ”persoonan” eli ison osan imagosta havaitsee sen jäsenistä. Samalla löydöksistä voi rakentaa siltoja puolueen edustamiin arvoihin. Kokoomus on Armanin sinisensäihkyvä, hyvin istuva puku jonka persiissä BMW-painauma. Vihreät ovat kukkamekko ja villapaita ja kakkaiset paljaat jalat. Vasemmistoliitto on yhtä kuin rusehtavat vakosamettihousut ja baskeri. Demareilla on valkoinen kauluspaita yhdeksänkymmentäluvulta ja punainen kravatti 70-luvulta, ja hiukset miten sattuu. Keskusta on Dressmannin neljä kokoa liian iso miestenpuku ja piikojan huivi ja lehmän henkäys. RKP pukeutuu merellisesti, hiustuotteille tuoksuen, ja jokaisella on silmälasit vaikka liki- tai kaukonäköä ei olisikaan. Kristillisillä on nilkoista kaulaan peittävä asu ja pään päällä kymmenyksillä maksettu kultainen rinkula. Ja uusina tulokkaina perussuomalaiset, valkoiset tennissukat remmisandaaleissa, sinapit vyölaukulla.

Heitä tarkkaillessa alkaa arkailla pukeutumista – sitä pelkää leimautuvansa. Siksi liikunkin alasti.