Mikä on sinun salasanasi?

Katselin Netflixistä eilen Jehane Noujaimin ja Karin Amerin ohjaaman dokumentin The Great Hack. Sen keskiössä on joitakin vuosia sitten paljastunut Facebookin tietovuotoskandaali. Ei, uudelleen. Sen keskiössä on ihmisistä kerättävä omaisuus eli data. Tieto. Ihmisten käyttäytymisestä kerättävä tieto ja sen käyttötarkoitukset.

Internet-sivustot ja mobiilisovellukset keräävät käyttäjistään tietoa, jonka avulla päästään käsitykseen esim. kävijän kulutustottumuksista eli mistä hän pitää, mistä hän ei pidä, mitä hän ostaa, millaisilla sivuilla hän viettää eniten aikaa jne. Kerättyä tietoa voidaan jalostaa, sen avulla voidaan kohdentaa markkinointia. Lisäksi tiedon avulla voidaan kehittää itse palvelua.

Kuulostaa melko kotikutoiselta eikä järin vaaralliselta. Jokainen tietää tämän, minäkin.  Mitä sitten, jos Facebook-testien kautta joku saa tietoonsa poliittisia ajatuksiani, luonteenpiirteitäni, lempiruokiani tai harrastuksistani? Näin olen aina ajatellut.

**********

BEHAVIORAL PSYCHOLOGY + BIG DATA + TARGETED ENGAGEMENT = BEHAVIOR CHANGE

Näin dokumentissa todetaan Cambridge Analytican suulla. Sittemmin toimintansa lakkauttaneen Cambridge Analytican toimialaa on vaikea kuvailla, koska se on niin uusi ja hyödyntää keinoja, joista suurella yleisöllä ei ole hajuakaan. Jos jotenkin yrittäisi kiteyttää: tiedon avulla kohdennettu viestintä ja käyttäytymisen muokkaus. Tätä kannattaa hetki ajatella: käyttäytymisen muokkaus.

Cambridge Analytica ilmestyi parrasvaloihin joitakin vuosia sitten onnistuneiden vaaliprojektiensa ansiosta. Yhdysvaltojen vuoden 2016 presidentinvaalissa se avusti useita republikaaniehdokkaita data-analyysin ja viestinnän suhteen. Laveasti ajatellen Cambridge Analytica siis harjoitti poliittista konsultointia. Vuoden 2016 kisassa Ted Cruzin kampanjajoukko käyttivät Cambridge Analytican ”psykograafisia” palveluja lähes kuudella miljoonalla dollarilla ja saavutti odottamatonta sukseeta. Cruzin jätettyä kisan kesken hänen taustajoukoistaan siirtyi suuria rahoittajia Donald Trumpin taakse. Heidän rahojensa myötä Trumpin kampanjan tueksi siirtyi myös Cambridge Analytica.

Cambridge Analytica on ollut vaikuttamassa Yhdysvaltojen lisäksi mm. Intiassa, Keniassa, Maltalla ja Iso-Britannian Brexit-äänestyksessä. Wikipedian mukaan yhtiön edustajat ovat vuonna 2018 kertoneet CA:n olleen mukana kaikkiaan noin kahdessasadassa vaalissa eri puolilla maailmaa.

Vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentinvaalin jälkimainingeissa paljastui, että Cambridge Analytica oli kerännyt tietoa Facebook-käyttäjistä Facebookin suosiollisella avustuksella. Tähän nimenomaiseen tapaukseen The Great Hack keskittyy. Hyvin yksinkertaisilta ja höperöiltä ja silti hauskoilta tuntuvien ”testien” avulla, joita ihmiset täyttelevät Facebookissa tuosta noin vain sen tarkemmin perehtymättä niiden saloihin tai oikeuksiin, joita käyttäjä tulee hyväksyneeksi, Cambridge Analytican onnistui luoda ihmisistä hyvinkin tarkkoja psykologisia profiileja. Yhdellä ihmisellä saattoi olla 5000 datapistettä, mikä ymmärtääkseni tarkoittaa siis 5000 yksittäistä tietoa, jonka avulla profiili voitiin luoda. Luullakseni 5000 eri tiedon avulla ihmisen toiminnasta saa muodostetuksi varsin tarkan kuvan. Erinäisten lähteiden mukaan parhaimmillaan Cambridge Analytica keräsi tietoa yli 80 miljoonalta ihmiseltä.

Cambridge Analyticassa tovin työskennelleen Christopher Wylien (joka sittemmin kävi kuultavana Iso-Britanniassa Cambridge Analyticaan liittyvien epäselvyyksien vuoksi) mukaan he saivat muutamasta sadasta tuhannesta ihmisestä kerätyn datan avulla muodostettua psykologisen profiilin jokaisesta äänestäjästä USA:ssa.

Miettikääpä, millainen ase tämä on yksittäiselle vaalikampanjalle? Joku selvittää yhteiskunnalliset pelkosi ja tarjoaa mainoksin osuvaa, jopa valheellista vastalääkettä.

Cambridge Analyticassa johtotehtävissä ja sittemmin tapauksen syväkurkkuna toiminut (myös erilaisten komiteoiden kuultavana ollut) Brittany Kaiser kiteyttää dokumentissa asian näin:

”Se on kuin bumerangi. Dataa lähetetään. Se analysoidaan. Sitten se palaa täsmäviesteinä, joilla muokataan käytöstä.”

Tällainen pätee ns. ”suostuteltaviin” äänestäjiin, siis ihmisiin, jotka ovat epävarmoja kannoistaan tai joihin muuten vain ajatellaan kyettävän vaikuttamaan.

Tätä kannattaa edelleenkin mietiskellä: ”Muokataan käytöstä.” Se tarkoittaa sitä, että tietoisesti sinuun kohdistetaan tietynlaista mainontaa, joka voi sisältää informaatiota tai misinformaatiota, joiden painotus voi olla mitä tahansa maan ja taivaan väliltä. Yhdysvaltojen presidentinvaalissa se oli mm. ”Crooked Hillary” -mainontaa, jossa Clintonia lyötiin negatiivisella leimalekalla päähän. Tätä sitten käytettiin mainonnassa erityisesti vaa’ankieliosavaltioissa. Tähän kun sidotaan Trumpin kaltainen populisti, tai Trumpin siekailematon tapa harjoittaa populismia, jossa mikään aihe tai tapa ei ole tabu, edes vale tai suorasanainen loukkaus, kisasta tulee mahdoton. Tällaisin keinoin Trump tuli valituksi maailman vaikutusvaltaisimman valtion presidentiksi.

Miltä demokratia näyttää tällaisessa valossa?

”Muokataan käytöstä” tarkoittaa sitä, että muutat käytöstäsi halutunlaiseksi, etkä edes itse tunnista sitä. Jos yksi ihminen istuu näin huteralla jakkaralla, kuinka huteran jakkaran varassa valtio on?

**********

Syntyneen kohun seurauksena Cambridge Analytica lopetti toimintansa ja vei itsensä viime vuonna konkurssiin. Facebook-tapaukseen liittyviä oikeudenkäyntejä käydään edelleenkin. Sattuvasti esim. Yle uutisoi 24.7., dokumentin julkaisupäivänä, että Facebook tuomittiin Yhdysvalloissa viiden miljardin dollarin sakkoihin yksityisyyden loukkaamisesta.

The Guardianille ja Observerille kirjoittava tutkiva journalisti Carole Cadwalldr on todennut, että nykyisessä tilanteessa meillä ei välttämättä ole mahdollisuutta käydä rehellisiä, demokraattisia vaaleja. Hän aikoinaan kiinnostui Brexit-äänestyksen jälkeen, miksi walesilaiset olivat äänestäneet voittopuolisesti Brexitin puolesta, vaikka EU oli rutkasti panostanut Walesiinkin. Hän löysi kyseisen vaikutusmekanismin, valemainonnan, joilla vaikutettiin ihmisten mielikuviin ja käsityksiin EU:sta – ja nimenomaan Facebookissa. Carole Cadwalladrin TED Talks -esitys kannattaa katsella. Siinä hän valottaa tarkemmin, mistä Brexitin kohdalla oikein oli kyse.

Cambridge Analytica on siis haudattu, mutta muita saman alan yrityksiä piisaa. Ja tulee piisaamaankin, ala on verrattain uusi ja taloudellisesti erittäin kannattava. Viimeistään nyt on korkea aika alkaa pohdiskella, millä tavoin meihin vaikutetaan?

Miten minua manipuloidaan ja miksi?

Ketkä sitä tekevät?

 

 

Mainokset

Uudet tuulet, uudet huulet

Esikoisteokseni ilmestyi 2009. Heinäkuussa 2013 aloitin runokriitikkona Hämeen Sanomissa. Tänä aikana runokritiikin määrä on vähentynyt entisestään, sen alho on syventynyt. Siksi voikin kuulostaa oudolta, että jokin aika sitten päätin lopettaa runokriitikon pestini Hämeen Sanomissa.

Syitä on monia.

Tänä keväänä olin ajatellut arvioida kaksi teosta. Tilasin ne kustantajilta, mutta kumpaakaan kirjaa ei ole tähän päivään mennessä näkynyt. Tuskin niitä lähetettäisiinkään ilman erillistä muistuttelua ”ilmaisesta näkyvyydestä”  – näin hitusen karrikoiden, silti totta puhuen. En muistuttele, ei huvita. Näin on nimittäin käynyt ennenkin ja se on alkanut kyrsiä.

”Runo on hidas”, sanon usein (enkä valitettavasti lainkaan muista, keneltä olen tuon pöllinyt). Runoteoksen lukeminen vaatii ihan eri tavalla huomiota ja aikaa kuin vaikkapa romaanin tai esseekokoelman lukeminen. Runoteokset julkaistaan enimmäkseen pienempien toimijoiden turvin, aika on mennyt sellaiseksi. Pienemmillä kustantajilla mainoseuroja ei ole samalla tavalla käytössä kuin suurilla, mikä tarkoittaa sitä, että valtaosa runoteoksista uhkaa jäädä huomion suhteen katveeseen. Miten kriitikko, yleisöstä puhumattakaan, voi saada tietoa julkaistavasta tai jo julkaistusta runoteoksesta, jos sitä ei mainosteta? Korkeintaan puskaradion kautta. Se on äärimmäisen hidas polku.

Sanomalehdissä kirjallinen vuosi jakautuu kevääksi ja syksyksi; kevään kirjoja ei kritikoida enää syksyllä, eikä syksyn kirjoja seuraavana keväänä. Uutisarvo heikkenee samaa tahtia uuden auton kanssa. Vain suurimmat kustantamot julkaisevat syksyn ja kevään katalogeja ja jos pelkästään niistä löytyviä kirjoja kritikoidaan, varsinkin runouden ympärillä pyörivät käsitykset kaventuvat entisestään, ja samalla suomalainen runous kaventuu. Sellainen on hanurista.

Siksipä olenkin jo tovin ajatellut, että blogi on huomattavasti soveliaampi, otollisempi ja pysyvämpi ympäristö kirjoittaa runokokoelmista ja runoudesta. Blogissa ei tarvitse miettiä uutuusarvoa, ei ole mikään pakko kirjoittaa vain uusista teoksista vaan voi nostaa esiin myös vanhempia teoksia ja näin tehdä hiljaista kapinaa kirjallisuudenkin liiveihin uineelle epäterveelle kvartaaliajattelulle.

Kiitos siis Hämeen Sanomille kuuden vuoden yhteistyöstä. Se on ollut erittäin antoisaa ja mieluisaa. Kunnianakin olen pitänyt saada olla mukana niin perinteikkäässä lehdessä.

Nyt on paremmin aikaa kirjoittaa tänne blogiin – nimenomaan runoudesta. Paremmin aikaa myös omalle runoudelle.

Ankkurit ylös!

Seuraavaksi kirjoittanen viime vuonna ilmestyneestä riihimäkeläisen Aleksi Wileniuksen runoteoksesta Tähdet ovat aina yllämme.

 

Negatiivinen ja yltiöpositiivinen kritiikki

Mikä on kirjallisuuskritiikin tehtävä? Tätä mietin useinkin mikä on luontevaa, sillä palkkatöiden ja runoilijuuden ohella olen toiminut jo vuosia myös freelance-runokriitikkona.

Kritiikinkin kohdalla käsityksiä on varmasti yhtä monta kuin on määrittelijääkin; minä miellän sen pääasialliseksi tehtäväksi osallistua taiteesta käytävään keskusteluun. Kritiikki on tekijän ja kokijan välissä jonkinlaisessa selvittäjän asemassa, mikä tarkoittaa (ja: edellyttää) karkeasti ottaen sitä, että kriitikko on taiteen asiantuntija ja toimii sen varassa jonkinlaisena selittäjänä taiteen ja vähemmän kokeneen kokijan välissä. (Selittäjyydellä en tarkoita taiteen selittämistä auki vaan teoksen eri merkittävyyksien esilletuomista.) Tämä mahdollistaa sen, että kriitikko voi tietämyksellään kertoa, millaista taidetta kulloinenkin teos on ja miten se asettuu taidekenttään. Mielestäni tämä on kriitikontehtävän ydin. Siihen olennaisena osana kuuluu arvottaminen: onko taide laadukasta vai ei, onko se kriitikon mielestä kiinnostavaa vai ei (ja millä tavoin), mitä kyseinen teos pitää sisällään. Erityisen tärkeää on, että kriitikko osaa tehdä eron sen välille, onko teos (eli sen taide) laadukas ja tykkääkö hän itse siitä. Ne ovat eri asioita; toisinaan tuntuu, etteivät kriitikot tunnista tätä.

Olen siis kriitikko, mutta ennen kaikkea runoilija eli taiteentekijä. Me taiteentekijät omaamme viha-rakkaus-suhteen kritiikkiä kohtaan. Pidämme paneutuneesta kritiikistä – ja erityisesti silloin, kun se on positiivista. Se hivelee itsetuntoa. Paneutuneen kritiikin tulisi olla itsestäänselvyys. Hutiloituna amatöörintekeleenä kritiikillä ei ole mitään arvoa ja sen funktio määrittyy vain taidetta tuhoavaksi. Mielipiteellä on aina itseisarvo, mutta ilman laadukkaita argumentteja sillä ei ole mainittavaa merkitystä itse keskustelulle kuin korkeintaan huomiona: ”ahaa, tuo on tuollaista mieltä”.

Kritikoidessani mietin aina, mitä nostan teoksesta esiin. Olen tullut siihen tulokseen, että mikäli kriitikko tunnistaa teoksen taiteeltaan laaduttomaksi (helppoa asiantuntijalle), huonoksi, negatiivinen kritiikki on perusteltu. Tällaista on esimerkiksi minunkin täällä blogissa toisinaan esiinnostama harrastajarunous. Sellaisen äärellä kokija voi helposti todeta, että kirjoittaja ei tunne alaansa kovin hyvin, mikä näkyy negatiivisin tavoin teoksessa. Useimmiten tällaisilla teoksilla ei ole taiteellista merkitystä vaan jokin muu merkitys. Toki kritiikin lukeva ”tavallinen ihminen” voi tykätä huonostakin taiteesta, mutta arvioidessaan teosta kriitikko ei voi ajatella lukijoiden mieltymyksiä aivan kuin ei voi arvioidessaan sekoittaa omia mieltymyksiä – varsinkaan negatiivisessa mielessä – objektiivisiin, perusteltavissa oleviin seikkoihin. Kuitenkin kriitikko voi hyödyntää mieltymyksiään nostaessaan esiin asioita, joita pitää teoksessa merkittävinä; useimmiten olemme hyviä siinä mikä meitä kiinnostaa.

Jos taas kriitikko tunnistaa teoksen laadukkaasti tehdyksi, en näe mitään syytä nostaa esiin negatiivisia asioita. Laadukkaasti tehdystä teoksesta löytyy aina positiivisia asioita esiinnostettavaksi. Edelleen: Laatu on mielestäni varsin helppo tunnistaa, jos on vähänkään perehtynyt aiheeseensa. Toisinaan tulee ihmeteltyä, miten paljon negatiivissävytteistä kritiikkiä onkaan julkaistu ja julkaistaan edelleenkin – ja mielestäni perusteetta. 

Joskus näkee ylisanojakin. Silloinkin tulee ihmeteltyä, mitä ihmettä kriitikon päässä on mahtanut liikkua, kun hän on päättänyt kritiikissään ilmoittaa, että jokin on ”vuoden paras” tai muilla tavoin ohjailla lukija yhden teoksen äärelle: ”Jos aiot tänä vuonna lukea yhden teoksen, lue tämä”. Tällaisillekaan ei perusteita oikein löydy. Kummatkin sisältävät aivan liian ympäripyöreitä oletuksia – mitään selittämättömin argumentein, eikä laadukkaasti tehtyä taidetta voi yksi ihminen koskaan purkaa niin mustavalkoiseksi.

Runokritiikki ja napanöyhtä

1.

Tämän päivän (16.9.2018) Helsingin Sanomissa ilmestyi Vesa Rantaman kritiikki Veera Antsalon runoteoksesta Imago (Teos 2018). Kyseessä on tyyppiesimerkki kirjallisuuskritiikistä, jossa yksinkertaisista mielipiteistä (jotka perustuvat yksinkertaisiin havaintoihin) tehdään tarpeettoman monimutkaisia. Jos oikein huonosti käy, käsittämättömiä. Helsingin Sanomissa ilmestyessään tuollaista kritiikkiä voi myös kutsua kiinnostuksen tappajaksi; yksikään tottumaton ei tuon jälkeen tartu itse kirjaan. Häneen silmiinsä kommentit näyttävät joko sekavilta tai tympeän akateemisilta. Tottuneen silmiin ne näyttävät lähinnä höperöiltä. Tietenkään Helsingin Sanomien lukijoita ei pidä aliarvioida, mutta en näe ylenkatsomisessakaan mitään järkeä. Ideahan on viedä viesti perille, välittää tietoa. Jos välitettävä tieto on epämääräistä ja vaikeaselkoista, se on epäonnistunutta, ja jos se tehdään tarkoituksella, on kriitikolta oma rooli totaalisen kateissa. Esimerkki: proosarunouden murtautumista kotimaisen runouden eturintamaan Rantama kuvaa näin:

”Saila Susiluodon, Markku Paasosen ja Silja Järventaustan keskenään hyvin erilaiset teokset tuntuivat avaavan runoilijoille latuja ulos säkeiksi sommitellun sisäisen maailman staattisuudesta kohti ajanmukaisempaa maailmankuvaa: alkuräjähdyksestä startannutta liikettä, tapahtumien termo­dynamiikkaa.”

Eli: edellä mainitut runoilijat uudistivat runoutta. Tai runollisemmin: toivat ”uusia tuulia”.

Kun tuollaista lukee, alkaa tällaisen kohdalla ihmetellä, ollaanko edelleen yli hilseen menevien juttujen vai käsittämättömien itsestäänselvyyksien äärellä:

”Teos on edeltäjänsä malliin ennen kaikkea kokonaisuus […]”.

No älä.

On sinänsä lohdullista jos on niin, että kritiikki kulkee runoteoksen jalanjäljissä. Silloin voi ajatella, että sekava kirja on aiheuttanut sekavan kritiikin – tosin tällöinkin herää kysymyksiä lähinnä kriitikosta, joka on tulkinnut kirjaa siten. Runous on siitä hieno laji, ettei ole yhtä oikeaa tapaa tulkita. Tulkinta on siis aina valinta. Kun kriitikko on valinnut sekavuuden, ajatelkaamme häntä lämmöllä. Harmittaa kuitenkin runoteoksen puolesta jos on niin, että kriitikko on vain huvikseen kävellyt takaperin, hämätäkseen lukijaa. Rantama kirjoittaa:

”Imago on Antsalon kirjoista ahdistavin ja samalla ihmismielelle vaikein hahmottaa. Se vaikuttaa siirtyvän proosarunon einsteinilaisesta aika-avaruudesta lyyrisen kvanttimaailman vilskeeseen”.

Luulen olevani runoudesta kohtuullisen hyvin kartalla, yhteiskunnasta ja maailmastakin, mutta minulla ei ole mitään käsitystä millaista on ”proosarunon einsteinilainen aika-avaruus” saati ”lyyrisen kvanttimaailman vilske”. Mutta huomaan yhdenmukaisuuden: Rantaman mielestä Antsalon teosta on vaikea hahmottaa ja minun on vaikea hahmottaa Rantaman kritiikkiä. Mukava jatkumo.

Jos yhden kritiikin perusteella uskaltaisi vetää mutkia suoriksi, Rantaman kirjoituksesta ei enää tiedä kirjoittaako hän lukijalle vai itselleen. Kritiikki on siis irtoamassa emoaluksesta. Ken kriitikkoon uskoo, ajattelee hän että runo on irronnut lukijasta. Yhtäkkiä kirjallisuuden merkitys menee uusiksi. Samoin kritiikin. Mielenkiintoinen ajatus, jota ajattelin kokeilla kritikoimalla villasukkaparin hivenen rantamamaiseen tapaan.

2.

Harmaat villasukat (kutoja tuntematon). Kaksi sukkaa, julkaisijasta ja julkaisuajankohdasta ei tietoa.

Kokemuksen jälkeen tunne tummanharmaista villasukista on selkeä: ne lämmittävät. Tummuus pimeyden, yön symbolina verrattuna lämmittävään kokemukseen tuo dualistista kiinnostavuutta turvallisuuden teemaan. Kahden jalan välinen veljeys paljastaa sosiaalisen ulottuvuuden mekanismin: sen lisäksi että kaksin on aina kaunihimpi, on myös turvallisempi. Samalla tullaan erittäin mielenkiintoisen huomion eteen: koko on 43. Kokeilin myös muutamaa kokoa pienempiä villasukkia, jolloin turvallisuuden tunne muuttui ahdistukseksi. Liian suuret sukat taas aiheuttavat kokijassa kosmista yksinäisyyttä. Tällöin kävelyn vaivalloisuus saattaisi manifestoitua jopa kokijan mieleen palaavana traumaattisena kokemuksena varhaisadolesenttiselta ajalta.

Sukat ovat varrelliset ja jatkuvat puolisääreen, mikä edelleen kehittelee turvallisuuden tematiikkaa. Jalkateristä kohti säärtä lähtevät pystyviivat tuovat miellyttävällä tavalla esiin villasukan einsteinilaista aika-avaruutta jäykähköihin käsityksiimme homo sapiensin fysikaalisuudesta. Sanokaamme: koskaan ei ole tällaista ollut digitus pedis –ulottuvuudessamme. Upealla tavalla tekijä on saanut teokseensa todentuntua: kokemuksen jälkeen jalkahienhaju on suorastaan käsinkosketeltava. Myös yhteiskunnallisuudessaan teos onnistuu: riisuin kengät junassa ja välittömästi sukat herättivät keskustelua yleisössä. Vastaanotto oli enimmäkseen kriittinen, joten teoksen merkitys yhteiskunnallisen keskustelun herättäjänä on kiistaton. Lopuksi on vielä mainittava se tärkein: teos on ehyt ja kestää aikaa, ei reikiä siis.

Myydään aivot, vähän käytetyt

1.

Kirjamyynti takkuaa. Madonlukuja sille on luettu jo vuosia, kuten tästä linkistä voit lukea. Samainen linkki antaa osviittaa kuitenkin siitä, että jonkinlainen itsensä kehittäminen, tieto, kiinnostaa ja myy.

Kirjamyynnin takkuamisesta eniten ovat huolissaan kirjailijat, kustantamot ja ylipäänsä kirjallisuuden ympärillä oleva bisnes. Tämä on nykymaailman arvot huomioiden ymmärrettävää – onhan kysymys rahasta. Kirjoja ei kustanneta jos myyntiä ei ole. Raha sanelee ehdot. Oikein mitään ei haluttaisi tehdä ilman tuottoja. Onneksi poikkeuksiakin on olemassa (ja siinä piilee ihmisen pelastus).

(Tässä yhteydessä voisi mainita jotakin nokkelaa siitä kuinka osakeyhtiöiden, erityisesti pörssiyhtiöiden mielestä, koskaan ei myydä tarpeeksi, vaan aina pitäisi myydä enemmän. Jätän kuitenkin ne itsestäänselvyydet sikseen.)

Fine. Ollaan huolissaan lukemisesta. Aletaan etsiä syitä ja seurauksia. Todetaan esimerkiksi, että ”suomalaislapset lukevat koko ajan vähemmän ja ilottomammin.” Kyseisessä kirjoituksessa on useita, suoraan sanoen karmaisevia esimerkkejä, mm. tämä:

”Peruskoulun luokanvalvojat sanovat, että lapsesta näkee heti, onko hänelle luettu tai lukeeko lapsi itse.”

Millä tavalla vähälukeneisuus näkyy sitten aikuisena? Ymmärtääkseni ei ainakaan mitenkään positiivisella tavalla. Eikö tällöin vaikutuksen täydy kasvaa likimain eksponentiaalisesti (kun koulujen suomaa pyrkimystä tasapäisyyteen ja tasa-arvoon ei enää ole suojana vaan ihminen on täysin omillaan, kilpailemassa muita vastaan)?

Miten kouluttautunut ihminen, Jyväskylän yliopiston tutkija, tällaiseen sitten mahtaisi reagoida? ”Kaikilta ei perinteisten kirjojen lukeminen kerta kaikkiaan edes luonnistu. Heille uusi teknologia on korvaamattoman arvokasta. Nettiä ei pitäisi demonisoida, sanoo Sulkunen.”

Haloo. Kuuleeko Sari Sulkunen, täällä maa.

”Siksi toisekseen moni nuori lukee, vaikka ei tajua lukevansa.”

Minua, kukkahattusetää, huolestuttaa aina se, kun jotakin tehdään, mutta ei tiedetä mitä tai miksi. Kunhan tehdään. Se on järjetöntä. Siinä tutkija Sulkunen on varmasti oikeassa, että eteemme tulee informaatiota yhä enemmän ja enemmän, kiitos internetin ja erityisesti sosiaalisen median. Samaa sanoo myös kirjailija Juha-Pekka Koskinen.

En näe yhtä positiivisena yhteyttä sosiaalisen median (laajemmin: Internetin) ja lukemisen välille. En usko, että sosiaalista mediaa varsinaisesti luetaan. Sitä selataan. Olen tässä asiassa Nicholas Carrin linjoilla, jonka mukaan lukeminen internetissä aiheuttaa aivoissamme muutoksia. Internetissä lukeminen heikentää mm. kykyä omaksua tietoa. Meistä uhkaa tulla ”järjettömiä tiedon kuluttajia” (”We become mindless consumers of data.”), uskaltaisiko sanoa jopa aivottomia.

Tämä on rohkea (eikä kovin uusi) väite, johon tutkija Sulkusella luultavasti olisi vasta-argumenttinsa. Uskon kuitenkin, että Carrin päätelmät pitävät paikkansa – niiden tueksi on tutkimustietoa ja yleisellä tasolla niitä tukevat myös tämän tekstin hyperlinkkien takana olevat artikkelitkin – suoraan ja epäsuorasti.

Asioilla on aina puolensa. Jos tätä asiaa ajattelen ihmisen älykkyyden puolesta, en näe syytä puolustella niitä lapsia ja nuoria, jotka eivät lue kirjoja – vielä vähemmän aikuisia. Aikuistenkin aivot nimittäin ovat muovautumiskykyisiä, vastoin aiempaa käsitystä.

Mikäli Carriin on uskominen, ihminen tyhmentyy osin Internetin takia. Miksi häntä ei uskoisi; kuka muistaa vanhempiensa, puolisonsa, lastensa, isovanhempiensa, työkännyköidensä puhelinnumerot? Tekoälyn tarkoitus on helpottaa elämäämme, ja sen se todella tekee. Helpottaa. Helpottaa. Vuosien istumisen jälkeen ihminen on nyt havainnut, että käyttämällä kroppaansa, liikkumalla ja kuntoilemalla, se pysyy paremmassa kunnossa. Kuinka kauan odotamme samaa oivallusta aivojemme suhteen? Jo nyt sentään tunnustetaan, että erilaisia ajatustehtäviä tekemällä, erilaisin virikkein ja ponnisteluin pidämme aivot kunnossa vanhemmiten.

Miksi siis lasten ja nuorten (ja työikäisten) kohdalla ollaan valmiita tekemään poikkeus? Miksi siloitella totuutta: lukemalla kirjoja sanavarastosi ja maailmankuvasi laajenevat, saat tietoa, opit tunteista. Opit kärsivällisyyttä. Tulet siis fiksummaksi.

Tutkija Sulkusen mielestä tällainen ponnistelu lienee ilmeisen turhaa puuhaa. Mitä sitä nyt fiksummaksi. Jos Internet muovaa aivojamme enimmäkseen negatiivisella tavalla, muovaaminen pitääkin demonisoida. Jos Internet aiheuttaa sen, että yhä enemmän lukemamme päätyy työmuistiin, muttei niinkään säilömuistiin, Internetiä nimenomaan pitää siltä osin demonisoida.

En usko, että joitakin sairauksia tai terveydentilaan liittyviä seikkoja lukuunottamatta on olemassa ihmisiä, joilta kirjan lukeminen ei ”kerta kaikkiaan edes luonnistu”. Kysymys on siitä, laitammeko ihmiset ponnistelemaan vai emme, teemmekö heille asiat aina vain helpommaksi ja helpommaksi. Siitäkin on kysymys, mitä opetamme lapsille ja nuorille ja miten teemme sen.

Kirjailija Juha-Pekka Koskinen on pyrkinyt huomioimaan helppolukuisuuden kirjoissaan tekstin vetävyyden osalta. Hän yrittää pitää lapsille ja nuorille suunnatut kirjansa nopeatahtisina, jottei tylsiä kohtia tulisi. Se on lukukokemuksen kannalta varmasti hyvä asia.

Mutta laajemmassa kontekstissa: en usko, että keskittymiskyky paranee tylsistymistä välttelemällä.

2.

Mistä olemme huolissamme kun olemme huolissamme kirjamyynnin takkuamisesta? Olemmeko huolissamme kirjailijoiden toimeentulosta, yritysten taseesta vai ihmisaivojen plastisuudesta (negatiivisessa mielessä)?

Edellä olevien hyperlinkkien (jotka Carr myös mainitsee negatiivisessa kontekstissa) lukemiseen tarvitaan mediakriittisyyttä, samoin tämän blogikirjoituksen.

Minun neuvoni on tällainen: tutustu hyperlinkkeihin ja tähän blogikirjoitukseeni introna kirjallisuudelle. Olkoon nämä polkuja olennaisen eli hitaan kirjallisuuden ja hitaan lukemisen äärelle.

Ajattelun äärelle.

Salaliittoko?

Suomi on yksi maailman vähiten korruptoituneista maista. Se on hieno saavutus. Kun siihen uhkaa tulla särö, älähdetään äkkiä. Hyvä niin, sillä korruptiossa on aina kyse moraalista; laki ei jäykkyydessään voi sitä kovin hyvin valvoa. Nyt pääministeri Juha Sipilään ja Terrafame -jupakkaan on liittynyt Yle ja sen vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen. Kuvio on monella tapaa kummallinen, kun tarkastelee lähemmin. Sipilän toimet ovat oikeusasiamiehen tarkasteltavana, ja toivoa sopii, että jokin taho tutkisi Jääskeläisenkin toiminnan. Muutamia asioita:

Juha Sipilä on keskustan puheenjohtaja ja pääministeri, Atte Jääskeläinen on entinen keskustanuori ja Ylen vastaava päätoimittaja.

Yle toimii enimmäkseen verovaroin. Sitä varten on Yle-vero, joka kerätään, vaikkei omistaisi televisiota tai radiota.

Yleisradion ylin päättävä elin on hallintoneuvosto, joka koostuu kokonaan kansanedustajista.

Laki Yleisradio Oy:stä linjaa muun muassa: ”hallintoneuvoston tehtävänä on päättää talouden ja toiminnan suuntaviivoista” (6§ 5.). Kun siis päätoimittaja Jääskeläinen sanoo Ylen päättävän journalismistaan ihan itse, se oikeastaan tarkoittaa että päättää niissä olosuhteissa, jotka hallintoneuvosto eli poliitikot sille antavat. Syntyy ristiriita.

Ristiriitaa alleviivaa se, että kun Yle on Sipilän mielestä toiminut moitittavasti, eli uutisoinut Sipilän edun vastaisesti, hän ilmoittaa ettei luota Yleisradioon. Ja kun Yle on toiminut jossakin asiassa hänen etujensa mukaisesti, luottamus on yhtäkkiä palautunut.

Yleisradio ei ole minkäänlaisessa luottamussuhteessa pääministeriin, ylipäänsä poliitikkoihin. Demokratiassa media on aina kansan palveluksessa.

Kun siis Sipilä lähettää viestejä Ylen toimittajalle, jotka pääosin sisältävät Sipilän saamia negatiivisia palautteita kansalaisilta, hänen yhteydenotossaan toimittajalle ei voi olla muuta tarkoitusta kuin osoittaa palautteilla, että katso – negatiivinen kirjoittelu aiheuttaa minua kohtaan tällaisia kommentteja, kirjoita erilailla. Minkä muun syyn vuoksi hän niitä muuten lähettäisi? Viestit lähtivät myös päätoimittaja Jääskeläiselle. Miksi hänelle lähetettiin viestejä, jos tarkoitus ei ole vaikuttaa linjauksiin vaan vain kommentoida, antaa palautetta kirjoituksesta? Koska Jääskeläisen haluttiin reagoivan.

Miksi Jääskeläinen reagoi miten reagoi?

Koska Yleisradio on voimakkaasti poliittisissa hyppysissä, eikä siitä pääse mihinkään.

Jääskeläisen anti soppaan on muutenkin kummallista jappastelua ja vatulointia. Yleisradio on antanut toimittaja Ruben Stillerille varoituksen, koska tämä on vastoin yhtiön linjausta valmistellut Pressiklubi-ohjelmaa Terrafamesta ja Sipilästä. Linjausta perustellaan sillä, että niistä on uutisoitu jo tarpeeksi. Hetkinen: pääministeriä epäillään jääviydestä Terrafameen koskevissa päätöksissä; mikäli oikeuskansleri linjaa pääministerin toimineen väärin, kysymys on yksiselitteisesti korruptiosta. Tässä asiassa uutiskulho ei ihan heti täyty. Moraaliltaan Sipilän toiminta on joka tapauksessa kyseenalaista, oli oikeuskansleri mitä mieltä hyvänsä. Jääskeläinen sanoo, että varoitus annettiin Stillerille periaatteen vuoksi ja selittää vielä:

”Varoitushan on kehotus muuttaa toimintaa. Mielestäni niin tapahtui, joten varoitus voitiin perua.”

Jääskeläinen ei siis suullisesti huomauta, vaan antaa kirjallisen varoituksen. Se on aina sanktio siitä, että työntekijä on toiminut väärin. Miten sen voi ottaa pois myöntämättä, että yhtiö on menetellyt työntekijää kohtaan väärin tai perusteettomasti? Ei mitenkään.

Ja mitä tapahtui periaatteelle, jonka vuoksi varoitus annettiin? Peruttiinko sekin?

Yleisradio ja poliittinen eliitti ovat sairaalla tavalla kytköksissä toisiinsa. Väkivallan vahtikoirasta on muodostunut pääministerin puudeli. Tuoreessa muistissa on, kuinka Sipilä taannoin onnistui saamaan lyhyellä varoitusajalla oman televisiolähetyksen Ylen kanavalle, vieläpä prime time -aikaan. Hän puhui kansalle levittääkseen omaa poliittista agendaansa.

Kyseessä ei ole salaliitto. Ei voi olla. Kyse on aivan uudenlaisesta lehdistönvapaudesta. Se käsittää melko paljon neliöitä ja kalterit niiden ympärillä. Ja kysymyksen: kuka vahtii valtiovaltaa, jos se vahtii mediaa, eikä toisinpäin?

Hallituksen mandaatti

Kun kotimaan politiikassa tehdään joidenkin kansalaisten kannalta kiperiä ja kitkeriä päätöksiä, päätöksenteon pönkäksi annetaan usein perustelu, joka kuultiin myös Juha Sipilän taannoin pitämässä televisiopuheessa:

Entä onko hallituksella mandaatti, valtakirja uudistaa Suomea?

Äänestäjien valtakirja meillä on.”

MANDAATTI. MIKÄ SE ON?

Toimeksianto eli mandaatti on sopimus, jossa toimeksiantaja (mandaatti) antaa toimeksisaajan (mandataarin) tehtäväksi hoitaa jokin asia tai toimia toimeksiantajan puolesta. Toimeksiantosopimuksessa toimeksisaaja sitoutuu suorittamaan tehtävän yleensä palkkiota vastaan. Toimeksisaajan ylittäessä sovitun toimivallan joutuu hän vastuuseen valtuutuksen yittävän toimen osalta.

Noin määritellään Wikipedia-sivustolla hakusana ”toimeksianto”.

WSOY:n Sivistyssanakirja (WSOY 2001) taas määrittelee mandaatin näin: ” 1 toimeksianto, määrätehtävän suorittamiseen valtuudet toiselle antava sopimus tai valtuuksien saanti 2 kansainv. sopimuksella tietylle valtiolle annettu oikeus määräalueen hallintoon.”

Politiikan suhteen mandaatti syntynee siis siten, että puolueet antavat vaalilupauksia, joiden perusteella äänestäjät äänestävät puoluetta ja olettavat, että kyseinen puolue hallitukseen päästessään sitoutuu noudattamaan vaalilupauksiaan. Nyt pääministeripuolueena olevan keskustan vaalilupauksiin on lupa suhtautua erityisen vaativasti – se istuu kuskin pallilla.

Tässä Ilta-Sanomien jutussa (IS 13.3.2015) toimittaja kysyy keskustan puheenjohtaja Juha Sipilältä, että ”jos keskustaa äänestää, niin puheenjohtaja Juha Sipilä lupaa, että niiden eläkeläisten ja pieni- ja keskituloisten ja muiden etuuksiin ei… niistä ei oteta euroakaan pois?”

Sipilä vastaa: ”Joo, niiden tasoa ei leikata.”

Näin laitettiin alulle mandaatti, joka toteutui viimeistään Sipilän noustessa pääministerin jakkaralle.

Tässä taas on Maikkarin uutisten juttu (27.5.2015) hallituksen leikkauksista. Kyseisen listan mukaan hallitus aikoo leikata mm. opintotukikuukausien määrää, lääkekorvauksien korvausprosentti alenee, ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta ja vuorotteluvapaasta säästetään.

Tässä Ylen jutussa (8.9.2015) hallitus taas kertoo leikkaavansa ylityökorvauksista viisikymmentä prosenttia ja sunnuntaikorvauksista nipistetään kaksikymmentäviisi prosenttia.

Tämän Iltalehden uutisen (15.8.2015) mukaan hallitus aikoo leikata eläkeläisten rahallista etuutta, laskea asumistuen tasoa, ja taas tässä Maaseudun Tulevaisuuden jutussa todetaan, että hallitus lieventää alkuperäistä aiettaan leikata eläkeläisten asumistukea. Siis etuutta, jollaisiin Sipilä lupasi olla kajoamatta.

ENTÄS NYT?

Jos joku on äänestänyt keskustaa siksi, että keskusta – puheenjohtaja Juha Sipilän suulla – on luvannut olla alentamatta pieni- ja keskituloisten etuisuuksia, hänen hallitukselle antamansa mandaatti on pian rikkoutunut.

Poliitikkojen onneksi maassamme, kuten kunnon demokratiassa aina, vaalisalaisuutta varjellaan lailla. Sen on tarkoitus suojella äänestäjää, kansalaista. Toisaalta se myös estää esimerkiksi minua todistamasta, mitä puoluetta ja ketä ehdokasta olen todella äänestänyt. On vain sanani siitä. Minun ja ehdokkaan, nyt kansanedustajan, välille on syntynyt mandaatti, jota en mitenkään voi todisteaa.

Kuten hyvin tiedetään, eduskunnasta ei saa potkuja kovin helposti. Koska se mandaatti. Mandaatti onkin kääntynyt suojelemaan ehdokkaan oikeutta valehdella äänestäjilleen. Äänestäjien oikeuksien suhteen onkin sitten toisin.

Valehtelemalla voi todella päästä eduskuntaan, jopa ministeriksi asti. Äänestäjien huiputtamisesta voi jopa jäädä kiinni, eikä siitä seuraa mitään. Ei, vaikka sopimusrikkomus on kiistaton.

Anteeksi, en saa selvää

Eri puolia

Vihapuheesta on puhuttu ja kirjoitettu viimeaikoina paljon, jälleen. Kaikki sanovat kohdanneensa sitä, jokainen uskoo tunnistavansa vihapuheen nähdessään. Ne jotka kertovat, etteivät tunnista vihapuhetta eivät ehkä vain myönnä asiaa. Mutta, miksi vihapuhe on niin hankala määriteltävä? Tunnistaako lievimmänkin vihapuheen siitä, että se menee aina vähintäänkin hyvän maun toiselle puolelle?

Vihapuheesta keskusteltaessa esiin tullee ainakin jossain kohtaa nimi Jussi Halla-aho. Joidenkin mielestä hän on antanut vihapuheelle kasvot, joidenkin mielestä kutakuinkin juuri päinvastoin. Viimeisimpänä mieleen tulee Halla-ahon facebook-sotilasjunttakirjoitus, josta nousi mekkala kaikkialla mediassa. Eikä ihme. Kovaa, aiheellista kritiikkiä typerästä ja osin pelottavastakin mielipiteestä (eritoten kun ottaa huomioon mielipiteen esittäjän yhteiskunnallisen statuksen). Jokunen myötäilijä ja puolustajakin Halla-ahon mielipiteelle löytyi.

Miksi löytyi? Onko esimerkiksi hyvän maun raja nykyään niin vaikeasti hahmotettavissa? Henkilökohtaisesti ajattelen, että ei ole. Toisaalta, kun ajattelee sanankäytöllisiä linjavetoja vaikkapa yhteiskunnassa ja mediassa, ei voi ihmetellä, että kansankin syvissä riveissä välillä kompastellaan ja askeleet menevät sekaisin.

Äskettäin uutisoitiin siitä, kuinka eduskunnassa kansanedustajien tulisi välttää käyttämästä perussuomalaisista sanaa ”persu” ja keskustapuolueesta sanaa ”kepu”. Ne koetaan loukkaavina ilmaisuina. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, ”persu”-sana rakentuu perussuomalaiset-yhdyssanan muodostavan kahden sanan ensimmäisestä tavusta ”per” ja ”su”. Samaa logiikkaa käyttäen ”kepu” on lyhenne sanasta ”keskustapuolue”, joka oli nykyisen Suomen keskustan nimenä vuosina 1965-1988 (lähde Wikipedia).

Hassua? Kyllä. En ymmärrä, miksi nuo olisivat loukkaavia, itseasiassa kutsumanimet ovat loogisia ottaen huomioon sanat joista ne ovat lyhennelmiä. Mutta enhän olekaan poliitikko saati kansanedustaja. Loukkaannumme näemmä täysin erilaisista asioista. Ilmeisesti koetun ”loukkaavuuden” takana on kuitenkin se, etteivät puolueet ja puolueen edustajat itse ole kutsuneet itseään kyseisin kutsumanimin; ne ovat muiden antamia ja näin ollen loukkaavia. Tai sitten kyseiset sanat liittävät mielikuvia muualle: esim. ”persu” johdattelee lukijan salakavalasti mutta kiltillä tavalla pakaroihin tai haitarimusiikkiin, ja ”kepu” tuo mieleen sloganin menneiltä vuosilta: ”Kepu pettää aina”. Mitään muuta syytä kutsumanimikieltoon ei voi ole.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa (22.9.) oli pieni uutinen, joka kertoi Julkisen sanan neuvoston (JSN) antaneen ”yksimielisen vapauttavan päätöksen kanteluista, jotka sille oli tehty persu-sanan käytöstä tiedotusvälineissä”. Kantelun kohteena olivat Yleisradio, Iltalehti, Ilta-Sanomat, MTV3, Helsingin Sanomat ja Etelä-Suomen Sanomat. JSN linjasi asiaa kuitenkin näin (lainaus HS:n kirjoituksesta, jonka lähde STT): ”Neuvosto katsoo, että sana persu on tyyliltään arkinen ja joskus halventava. JSN suosittaa, että tiedotusvälineet käyttäisivät persu-sanaa harkitusti”.

Ristiriitaisuuksia

JSN siis on antanut vapauttavan päätöksen YLElle ja kumppaneille. Kuitenkin persu-sana on JSN:n mukaan ”joskus halventava” ja että sanaa pitäisi ”käyttää harkitusti”? Joskus halventava? Saiskos selvennystä, että milloin on ja milloin ei?

Siis: Ensin tarvitaan Julkisen sanan neuvoston linjauksiin jonkinlainen koodiavain, että kyetään ensin avaamaan heidän logiikkansa tällaisissa asioissa. Logiikka, jota ei ole. Sen jälkeen tarvitaan yleinen, yhteinen koodiavain sille, että voidaan purjehtia eri instanssien välisen mielipide- ja päätösviidakon välillä onnistuneesti eli niin, ettei ketään loukata. Tämä tehtävä näyttää kuitenkin liki mahdottomalta.

Miten ratkaistaisiin sellainen umpisolmu, jossa kansaedustaja kirjoittaisi kolumnin johonkin sanomalehteen, ja käyttäisi kolumnissaan vaikkapa sanaa persu. Kenties hän olisi käyttänyt sanaa harkiten, kuten JSN abstraktisti ohjastaa. Toisaalta eduskunta on linjannut niin, ettei persu-sanaa saa käyttää. Millä korteilla ja kuinka monella pakalla kansanedustajan täytyy pelata? Entäpä muiden, tavisten, kuten minun?

Ratkaisut

Tarjoan ratkaisuiksi ns. ”maalaisjärkeä” ja ”hyvää makua”. Nekin ovat melko abstrakteja ja näin ollen vaikeasti hahmotettavissa, mutta nykyisessä linjausviidakossa melko helppoja keinoja kuitenkin.

Jonotan huoneessa odottamaan

Media on sillä tavalla kummallinen mekanismi, että usein sen käsittelemät asiat lataavat täysiä laidallisia ja samalla niiden alle jäävät itse asiat. Laajasta tai laajahkosta kirjoittelusta (johon sisällytän tässä myös tv-uutiset, asiaohjelmat jne.) ei kuoriudu ”totuus” tai mielenkiintoisia seikkoja tai alkuperäisen aiheen tiimoilta mitään uutta, vaan uutisen kirvoittama läikkä leviää ääriltään keräten ytimensä ympärille kaikenlaista kuonaa.

Levinneiltä ääriltä perspektiivit ovat jo niin etäisiä ja vikuroita, että uutiset muodostuvat turhiksi tai kokonaan uusiksi uutisiksi eri asiasta, aihetta sivuten. Ja samalla on ajauduttu eksyksiin.

Näin siis joskus. Päällimmäisenä mieleen tulee esimerkiksi valitettava suomalaisen rauhanturvaajan kuolema Afganistanissa. Tienvarsipommi vie ammattisotilaan. Tämän päivän Helsingin Sanomat keskittyy laajassa koko sivun mittaisessa uutisen käsittelyssään kirjoittamaan sotilaasta itsestään, sekä itse tapahtumasta. Asiaa taustoitetaan edelliskertaisella suomalaisrauhanturvaajan kuolemalla, sekä muiden pohjoismaalaisten kuolemilla rauhanturvaamistehtävissä. Valitellaan alueen rauhattomuutta. Sivuten mainitaan ajoneuvo, joka osui pommin kohdalle. Pidetään suurena tragediana sitä, että rauhanturvaaja kuolee tehtävässään.

Tragedia se onkin, mutta ei mikään ihmetyksen aihe. Mies on ollut keskellä eräänlaista sotaa. Kenties ihmisten mielikuvat ovat ajautuneet sellaisiksi, missä rauhanturvaaja on sanan mukaisesti turvaamassa rauhaa keskellä rauhallista aluetta? Jossa tienvarsipommit (konkreettisuus) ovat satunnaisia, mutta aiheellinen pelko (abstrakti) jatkuvaa, kokoaikaista.

Miksi turvataan rauhaa, vaikka kuollaan pommiin?

Mielikuva on kuvitelma jostakin, jolla ei tarvitse olla mitään todellista tekemistä itse asian kanssa. Ollaan hataran lautan varassa, mikäli tällaisten mielikuvien pohjalta, eli niiden varaan, muodostetaan mielipiteitä.

Katselin Voimala -ohjelmaa, jonka aihe, kai, käsitteli julkisuuden hallintaa. Ohjelman vieraana oli mm. esikoiskirjailija Henna Helmi Heinonen, joka on tullut tutuksi blogistaan, jossa on kirjoittanut kirjailijaksi tulemisestaan. Arktinen Banaani julkaisi nyt alkuvuodesta hänen esikoisromaaninsa Veljen vaimon, joka on luokiteltu sekä kustantajan, kirjailijan, että lukijoiden silmissä viihderomaaniksi. Luen sitä parhaillaan. Voimala -ohjelmassa Heinonen viimeistään ikäänkuin automaattisesti luokittui samalla viihdekirjailijaksi, koska sattuu uskomaan median ojentaman julkisuuden avulla saavuttavansa laajemman lukijakunnan ja jollakin tavalla paremmat lähtökohdat jo nyt orastavalle kirjailijanuralle. Ja vielä kun joka tuutista on toitotettu, että kyseessä on viihderomaani.

Jospa vain Veljen vaimo olisikin pelkkä viihdepläjäys, mitä se ei ole. Väitän, että tässä tapauksessa kirjan brändääminen viihderomaaniksi on taitavaa julkisuudenhallintaa. Eli eräänlaista moraaliltaankin yleisesti hyväksyttävää huijausta.

Räksytän Veljen vaimosta myöhemmin vielä Kroonikkoon.