Myydään aivot, vähän käytetyt

1.

Kirjamyynti takkuaa. Madonlukuja sille on luettu jo vuosia, kuten tästä linkistä voit lukea. Samainen linkki antaa osviittaa kuitenkin siitä, että jonkinlainen itsensä kehittäminen, tieto, kiinnostaa ja myy.

Kirjamyynnin takkuamisesta eniten ovat huolissaan kirjailijat, kustantamot ja ylipäänsä kirjallisuuden ympärillä oleva bisnes. Tämä on nykymaailman arvot huomioiden ymmärrettävää – onhan kysymys rahasta. Kirjoja ei kustanneta jos myyntiä ei ole. Raha sanelee ehdot. Oikein mitään ei haluttaisi tehdä ilman tuottoja. Onneksi poikkeuksiakin on olemassa (ja siinä piilee ihmisen pelastus).

(Tässä yhteydessä voisi mainita jotakin nokkelaa siitä kuinka osakeyhtiöiden, erityisesti pörssiyhtiöiden mielestä, koskaan ei myydä tarpeeksi, vaan aina pitäisi myydä enemmän. Jätän kuitenkin ne itsestäänselvyydet sikseen.)

Fine. Ollaan huolissaan lukemisesta. Aletaan etsiä syitä ja seurauksia. Todetaan esimerkiksi, että ”suomalaislapset lukevat koko ajan vähemmän ja ilottomammin.” Kyseisessä kirjoituksessa on useita, suoraan sanoen karmaisevia esimerkkejä, mm. tämä:

”Peruskoulun luokanvalvojat sanovat, että lapsesta näkee heti, onko hänelle luettu tai lukeeko lapsi itse.”

Millä tavalla vähälukeneisuus näkyy sitten aikuisena? Ymmärtääkseni ei ainakaan mitenkään positiivisella tavalla. Eikö tällöin vaikutuksen täydy kasvaa likimain eksponentiaalisesti (kun koulujen suomaa pyrkimystä tasapäisyyteen ja tasa-arvoon ei enää ole suojana vaan ihminen on täysin omillaan, kilpailemassa muita vastaan)?

Miten kouluttautunut ihminen, Jyväskylän yliopiston tutkija, tällaiseen sitten mahtaisi reagoida? ”Kaikilta ei perinteisten kirjojen lukeminen kerta kaikkiaan edes luonnistu. Heille uusi teknologia on korvaamattoman arvokasta. Nettiä ei pitäisi demonisoida, sanoo Sulkunen.”

Haloo. Kuuleeko Sari Sulkunen, täällä maa.

”Siksi toisekseen moni nuori lukee, vaikka ei tajua lukevansa.”

Minua, kukkahattusetää, huolestuttaa aina se, kun jotakin tehdään, mutta ei tiedetä mitä tai miksi. Kunhan tehdään. Se on järjetöntä. Siinä tutkija Sulkunen on varmasti oikeassa, että eteemme tulee informaatiota yhä enemmän ja enemmän, kiitos internetin ja erityisesti sosiaalisen median. Samaa sanoo myös kirjailija Juha-Pekka Koskinen.

En näe yhtä positiivisena yhteyttä sosiaalisen median (laajemmin: Internetin) ja lukemisen välille. En usko, että sosiaalista mediaa varsinaisesti luetaan. Sitä selataan. Olen tässä asiassa Nicholas Carrin linjoilla, jonka mukaan lukeminen internetissä aiheuttaa aivoissamme muutoksia. Internetissä lukeminen heikentää mm. kykyä omaksua tietoa. Meistä uhkaa tulla ”järjettömiä tiedon kuluttajia” (”We become mindless consumers of data.”), uskaltaisiko sanoa jopa aivottomia.

Tämä on rohkea (eikä kovin uusi) väite, johon tutkija Sulkusella luultavasti olisi vasta-argumenttinsa. Uskon kuitenkin, että Carrin päätelmät pitävät paikkansa – niiden tueksi on tutkimustietoa ja yleisellä tasolla niitä tukevat myös tämän tekstin hyperlinkkien takana olevat artikkelitkin – suoraan ja epäsuorasti.

Asioilla on aina puolensa. Jos tätä asiaa ajattelen ihmisen älykkyyden puolesta, en näe syytä puolustella niitä lapsia ja nuoria, jotka eivät lue kirjoja – vielä vähemmän aikuisia. Aikuistenkin aivot nimittäin ovat muovautumiskykyisiä, vastoin aiempaa käsitystä.

Mikäli Carriin on uskominen, ihminen tyhmentyy osin Internetin takia. Miksi häntä ei uskoisi; kuka muistaa vanhempiensa, puolisonsa, lastensa, isovanhempiensa, työkännyköidensä puhelinnumerot? Tekoälyn tarkoitus on helpottaa elämäämme, ja sen se todella tekee. Helpottaa. Helpottaa. Vuosien istumisen jälkeen ihminen on nyt havainnut, että käyttämällä kroppaansa, liikkumalla ja kuntoilemalla, se pysyy paremmassa kunnossa. Kuinka kauan odotamme samaa oivallusta aivojemme suhteen? Jo nyt sentään tunnustetaan, että erilaisia ajatustehtäviä tekemällä, erilaisin virikkein ja ponnisteluin pidämme aivot kunnossa vanhemmiten.

Miksi siis lasten ja nuorten (ja työikäisten) kohdalla ollaan valmiita tekemään poikkeus? Miksi siloitella totuutta: lukemalla kirjoja sanavarastosi ja maailmankuvasi laajenevat, saat tietoa, opit tunteista. Opit kärsivällisyyttä. Tulet siis fiksummaksi.

Tutkija Sulkusen mielestä tällainen ponnistelu lienee ilmeisen turhaa puuhaa. Mitä sitä nyt fiksummaksi. Jos Internet muovaa aivojamme enimmäkseen negatiivisella tavalla, muovaaminen pitääkin demonisoida. Jos Internet aiheuttaa sen, että yhä enemmän lukemamme päätyy työmuistiin, muttei niinkään säilömuistiin, Internetiä nimenomaan pitää siltä osin demonisoida.

En usko, että joitakin sairauksia tai terveydentilaan liittyviä seikkoja lukuunottamatta on olemassa ihmisiä, joilta kirjan lukeminen ei ”kerta kaikkiaan edes luonnistu”. Kysymys on siitä, laitammeko ihmiset ponnistelemaan vai emme, teemmekö heille asiat aina vain helpommaksi ja helpommaksi. Siitäkin on kysymys, mitä opetamme lapsille ja nuorille ja miten teemme sen.

Kirjailija Juha-Pekka Koskinen on pyrkinyt huomioimaan helppolukuisuuden kirjoissaan tekstin vetävyyden osalta. Hän yrittää pitää lapsille ja nuorille suunnatut kirjansa nopeatahtisina, jottei tylsiä kohtia tulisi. Se on lukukokemuksen kannalta varmasti hyvä asia.

Mutta laajemmassa kontekstissa: en usko, että keskittymiskyky paranee tylsistymistä välttelemällä.

2.

Mistä olemme huolissamme kun olemme huolissamme kirjamyynnin takkuamisesta? Olemmeko huolissamme kirjailijoiden toimeentulosta, yritysten taseesta vai ihmisaivojen plastisuudesta (negatiivisessa mielessä)?

Edellä olevien hyperlinkkien (jotka Carr myös mainitsee negatiivisessa kontekstissa) lukemiseen tarvitaan mediakriittisyyttä, samoin tämän blogikirjoituksen.

Minun neuvoni on tällainen: tutustu hyperlinkkeihin ja tähän blogikirjoitukseeni introna kirjallisuudelle. Olkoon nämä polkuja olennaisen eli hitaan kirjallisuuden ja hitaan lukemisen äärelle.

Ajattelun äärelle.

Mainokset

Salaliittoko?

Suomi on yksi maailman vähiten korruptoituneista maista. Se on hieno saavutus. Kun siihen uhkaa tulla särö, älähdetään äkkiä. Hyvä niin, sillä korruptiossa on aina kyse moraalista; laki ei jäykkyydessään voi sitä kovin hyvin valvoa. Nyt pääministeri Juha Sipilään ja Terrafame -jupakkaan on liittynyt Yle ja sen vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen. Kuvio on monella tapaa kummallinen, kun tarkastelee lähemmin. Sipilän toimet ovat oikeusasiamiehen tarkasteltavana, ja toivoa sopii, että jokin taho tutkisi Jääskeläisenkin toiminnan. Muutamia asioita:

Juha Sipilä on keskustan puheenjohtaja ja pääministeri, Atte Jääskeläinen on entinen keskustanuori ja Ylen vastaava päätoimittaja.

Yle toimii enimmäkseen verovaroin. Sitä varten on Yle-vero, joka kerätään, vaikkei omistaisi televisiota tai radiota.

Yleisradion ylin päättävä elin on hallintoneuvosto, joka koostuu kokonaan kansanedustajista.

Laki Yleisradio Oy:stä linjaa muun muassa: ”hallintoneuvoston tehtävänä on päättää talouden ja toiminnan suuntaviivoista” (6§ 5.). Kun siis päätoimittaja Jääskeläinen sanoo Ylen päättävän journalismistaan ihan itse, se oikeastaan tarkoittaa että päättää niissä olosuhteissa, jotka hallintoneuvosto eli poliitikot sille antavat. Syntyy ristiriita.

Ristiriitaa alleviivaa se, että kun Yle on Sipilän mielestä toiminut moitittavasti, eli uutisoinut Sipilän edun vastaisesti, hän ilmoittaa ettei luota Yleisradioon. Ja kun Yle on toiminut jossakin asiassa hänen etujensa mukaisesti, luottamus on yhtäkkiä palautunut.

Yleisradio ei ole minkäänlaisessa luottamussuhteessa pääministeriin, ylipäänsä poliitikkoihin. Demokratiassa media on aina kansan palveluksessa.

Kun siis Sipilä lähettää viestejä Ylen toimittajalle, jotka pääosin sisältävät Sipilän saamia negatiivisia palautteita kansalaisilta, hänen yhteydenotossaan toimittajalle ei voi olla muuta tarkoitusta kuin osoittaa palautteilla, että katso – negatiivinen kirjoittelu aiheuttaa minua kohtaan tällaisia kommentteja, kirjoita erilailla. Minkä muun syyn vuoksi hän niitä muuten lähettäisi? Viestit lähtivät myös päätoimittaja Jääskeläiselle. Miksi hänelle lähetettiin viestejä, jos tarkoitus ei ole vaikuttaa linjauksiin vaan vain kommentoida, antaa palautetta kirjoituksesta? Koska Jääskeläisen haluttiin reagoivan.

Miksi Jääskeläinen reagoi miten reagoi?

Koska Yleisradio on voimakkaasti poliittisissa hyppysissä, eikä siitä pääse mihinkään.

Jääskeläisen anti soppaan on muutenkin kummallista jappastelua ja vatulointia. Yleisradio on antanut toimittaja Ruben Stillerille varoituksen, koska tämä on vastoin yhtiön linjausta valmistellut Pressiklubi-ohjelmaa Terrafamesta ja Sipilästä. Linjausta perustellaan sillä, että niistä on uutisoitu jo tarpeeksi. Hetkinen: pääministeriä epäillään jääviydestä Terrafameen koskevissa päätöksissä; mikäli oikeuskansleri linjaa pääministerin toimineen väärin, kysymys on yksiselitteisesti korruptiosta. Tässä asiassa uutiskulho ei ihan heti täyty. Moraaliltaan Sipilän toiminta on joka tapauksessa kyseenalaista, oli oikeuskansleri mitä mieltä hyvänsä. Jääskeläinen sanoo, että varoitus annettiin Stillerille periaatteen vuoksi ja selittää vielä:

”Varoitushan on kehotus muuttaa toimintaa. Mielestäni niin tapahtui, joten varoitus voitiin perua.”

Jääskeläinen ei siis suullisesti huomauta, vaan antaa kirjallisen varoituksen. Se on aina sanktio siitä, että työntekijä on toiminut väärin. Miten sen voi ottaa pois myöntämättä, että yhtiö on menetellyt työntekijää kohtaan väärin tai perusteettomasti? Ei mitenkään.

Ja mitä tapahtui periaatteelle, jonka vuoksi varoitus annettiin? Peruttiinko sekin?

Yleisradio ja poliittinen eliitti ovat sairaalla tavalla kytköksissä toisiinsa. Väkivallan vahtikoirasta on muodostunut pääministerin puudeli. Tuoreessa muistissa on, kuinka Sipilä taannoin onnistui saamaan lyhyellä varoitusajalla oman televisiolähetyksen Ylen kanavalle, vieläpä prime time -aikaan. Hän puhui kansalle levittääkseen omaa poliittista agendaansa.

Kyseessä ei ole salaliitto. Ei voi olla. Kyse on aivan uudenlaisesta lehdistönvapaudesta. Se käsittää melko paljon neliöitä ja kalterit niiden ympärillä. Ja kysymyksen: kuka vahtii valtiovaltaa, jos se vahtii mediaa, eikä toisinpäin?

Hallituksen mandaatti

Kun kotimaan politiikassa tehdään joidenkin kansalaisten kannalta kiperiä ja kitkeriä päätöksiä, päätöksenteon pönkäksi annetaan usein perustelu, joka kuultiin myös Juha Sipilän taannoin pitämässä televisiopuheessa:

Entä onko hallituksella mandaatti, valtakirja uudistaa Suomea?

Äänestäjien valtakirja meillä on.”

MANDAATTI. MIKÄ SE ON?

Toimeksianto eli mandaatti on sopimus, jossa toimeksiantaja (mandaatti) antaa toimeksisaajan (mandataarin) tehtäväksi hoitaa jokin asia tai toimia toimeksiantajan puolesta. Toimeksiantosopimuksessa toimeksisaaja sitoutuu suorittamaan tehtävän yleensä palkkiota vastaan. Toimeksisaajan ylittäessä sovitun toimivallan joutuu hän vastuuseen valtuutuksen yittävän toimen osalta.

Noin määritellään Wikipedia-sivustolla hakusana ”toimeksianto”.

WSOY:n Sivistyssanakirja (WSOY 2001) taas määrittelee mandaatin näin: ” 1 toimeksianto, määrätehtävän suorittamiseen valtuudet toiselle antava sopimus tai valtuuksien saanti 2 kansainv. sopimuksella tietylle valtiolle annettu oikeus määräalueen hallintoon.”

Politiikan suhteen mandaatti syntynee siis siten, että puolueet antavat vaalilupauksia, joiden perusteella äänestäjät äänestävät puoluetta ja olettavat, että kyseinen puolue hallitukseen päästessään sitoutuu noudattamaan vaalilupauksiaan. Nyt pääministeripuolueena olevan keskustan vaalilupauksiin on lupa suhtautua erityisen vaativasti – se istuu kuskin pallilla.

Tässä Ilta-Sanomien jutussa (IS 13.3.2015) toimittaja kysyy keskustan puheenjohtaja Juha Sipilältä, että ”jos keskustaa äänestää, niin puheenjohtaja Juha Sipilä lupaa, että niiden eläkeläisten ja pieni- ja keskituloisten ja muiden etuuksiin ei… niistä ei oteta euroakaan pois?”

Sipilä vastaa: ”Joo, niiden tasoa ei leikata.”

Näin laitettiin alulle mandaatti, joka toteutui viimeistään Sipilän noustessa pääministerin jakkaralle.

Tässä taas on Maikkarin uutisten juttu (27.5.2015) hallituksen leikkauksista. Kyseisen listan mukaan hallitus aikoo leikata mm. opintotukikuukausien määrää, lääkekorvauksien korvausprosentti alenee, ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta ja vuorotteluvapaasta säästetään.

Tässä Ylen jutussa (8.9.2015) hallitus taas kertoo leikkaavansa ylityökorvauksista viisikymmentä prosenttia ja sunnuntaikorvauksista nipistetään kaksikymmentäviisi prosenttia.

Tämän Iltalehden uutisen (15.8.2015) mukaan hallitus aikoo leikata eläkeläisten rahallista etuutta, laskea asumistuen tasoa, ja taas tässä Maaseudun Tulevaisuuden jutussa todetaan, että hallitus lieventää alkuperäistä aiettaan leikata eläkeläisten asumistukea. Siis etuutta, jollaisiin Sipilä lupasi olla kajoamatta.

ENTÄS NYT?

Jos joku on äänestänyt keskustaa siksi, että keskusta – puheenjohtaja Juha Sipilän suulla – on luvannut olla alentamatta pieni- ja keskituloisten etuisuuksia, hänen hallitukselle antamansa mandaatti on pian rikkoutunut.

Poliitikkojen onneksi maassamme, kuten kunnon demokratiassa aina, vaalisalaisuutta varjellaan lailla. Sen on tarkoitus suojella äänestäjää, kansalaista. Toisaalta se myös estää esimerkiksi minua todistamasta, mitä puoluetta ja ketä ehdokasta olen todella äänestänyt. On vain sanani siitä. Minun ja ehdokkaan, nyt kansanedustajan, välille on syntynyt mandaatti, jota en mitenkään voi todisteaa.

Kuten hyvin tiedetään, eduskunnasta ei saa potkuja kovin helposti. Koska se mandaatti. Mandaatti onkin kääntynyt suojelemaan ehdokkaan oikeutta valehdella äänestäjilleen. Äänestäjien oikeuksien suhteen onkin sitten toisin.

Valehtelemalla voi todella päästä eduskuntaan, jopa ministeriksi asti. Äänestäjien huiputtamisesta voi jopa jäädä kiinni, eikä siitä seuraa mitään. Ei, vaikka sopimusrikkomus on kiistaton.

Anteeksi, en saa selvää

Eri puolia

Vihapuheesta on puhuttu ja kirjoitettu viimeaikoina paljon, jälleen. Kaikki sanovat kohdanneensa sitä, jokainen uskoo tunnistavansa vihapuheen nähdessään. Ne jotka kertovat, etteivät tunnista vihapuhetta eivät ehkä vain myönnä asiaa. Mutta, miksi vihapuhe on niin hankala määriteltävä? Tunnistaako lievimmänkin vihapuheen siitä, että se menee aina vähintäänkin hyvän maun toiselle puolelle?

Vihapuheesta keskusteltaessa esiin tullee ainakin jossain kohtaa nimi Jussi Halla-aho. Joidenkin mielestä hän on antanut vihapuheelle kasvot, joidenkin mielestä kutakuinkin juuri päinvastoin. Viimeisimpänä mieleen tulee Halla-ahon facebook-sotilasjunttakirjoitus, josta nousi mekkala kaikkialla mediassa. Eikä ihme. Kovaa, aiheellista kritiikkiä typerästä ja osin pelottavastakin mielipiteestä (eritoten kun ottaa huomioon mielipiteen esittäjän yhteiskunnallisen statuksen). Jokunen myötäilijä ja puolustajakin Halla-ahon mielipiteelle löytyi.

Miksi löytyi? Onko esimerkiksi hyvän maun raja nykyään niin vaikeasti hahmotettavissa? Henkilökohtaisesti ajattelen, että ei ole. Toisaalta, kun ajattelee sanankäytöllisiä linjavetoja vaikkapa yhteiskunnassa ja mediassa, ei voi ihmetellä, että kansankin syvissä riveissä välillä kompastellaan ja askeleet menevät sekaisin.

Äskettäin uutisoitiin siitä, kuinka eduskunnassa kansanedustajien tulisi välttää käyttämästä perussuomalaisista sanaa ”persu” ja keskustapuolueesta sanaa ”kepu”. Ne koetaan loukkaavina ilmaisuina. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, ”persu”-sana rakentuu perussuomalaiset-yhdyssanan muodostavan kahden sanan ensimmäisestä tavusta ”per” ja ”su”. Samaa logiikkaa käyttäen ”kepu” on lyhenne sanasta ”keskustapuolue”, joka oli nykyisen Suomen keskustan nimenä vuosina 1965-1988 (lähde Wikipedia).

Hassua? Kyllä. En ymmärrä, miksi nuo olisivat loukkaavia, itseasiassa kutsumanimet ovat loogisia ottaen huomioon sanat joista ne ovat lyhennelmiä. Mutta enhän olekaan poliitikko saati kansanedustaja. Loukkaannumme näemmä täysin erilaisista asioista. Ilmeisesti koetun ”loukkaavuuden” takana on kuitenkin se, etteivät puolueet ja puolueen edustajat itse ole kutsuneet itseään kyseisin kutsumanimin; ne ovat muiden antamia ja näin ollen loukkaavia. Tai sitten kyseiset sanat liittävät mielikuvia muualle: esim. ”persu” johdattelee lukijan salakavalasti mutta kiltillä tavalla pakaroihin tai haitarimusiikkiin, ja ”kepu” tuo mieleen sloganin menneiltä vuosilta: ”Kepu pettää aina”. Mitään muuta syytä kutsumanimikieltoon ei voi ole.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa (22.9.) oli pieni uutinen, joka kertoi Julkisen sanan neuvoston (JSN) antaneen ”yksimielisen vapauttavan päätöksen kanteluista, jotka sille oli tehty persu-sanan käytöstä tiedotusvälineissä”. Kantelun kohteena olivat Yleisradio, Iltalehti, Ilta-Sanomat, MTV3, Helsingin Sanomat ja Etelä-Suomen Sanomat. JSN linjasi asiaa kuitenkin näin (lainaus HS:n kirjoituksesta, jonka lähde STT): ”Neuvosto katsoo, että sana persu on tyyliltään arkinen ja joskus halventava. JSN suosittaa, että tiedotusvälineet käyttäisivät persu-sanaa harkitusti”.

Ristiriitaisuuksia

JSN siis on antanut vapauttavan päätöksen YLElle ja kumppaneille. Kuitenkin persu-sana on JSN:n mukaan ”joskus halventava” ja että sanaa pitäisi ”käyttää harkitusti”? Joskus halventava? Saiskos selvennystä, että milloin on ja milloin ei?

Siis: Ensin tarvitaan Julkisen sanan neuvoston linjauksiin jonkinlainen koodiavain, että kyetään ensin avaamaan heidän logiikkansa tällaisissa asioissa. Logiikka, jota ei ole. Sen jälkeen tarvitaan yleinen, yhteinen koodiavain sille, että voidaan purjehtia eri instanssien välisen mielipide- ja päätösviidakon välillä onnistuneesti eli niin, ettei ketään loukata. Tämä tehtävä näyttää kuitenkin liki mahdottomalta.

Miten ratkaistaisiin sellainen umpisolmu, jossa kansaedustaja kirjoittaisi kolumnin johonkin sanomalehteen, ja käyttäisi kolumnissaan vaikkapa sanaa persu. Kenties hän olisi käyttänyt sanaa harkiten, kuten JSN abstraktisti ohjastaa. Toisaalta eduskunta on linjannut niin, ettei persu-sanaa saa käyttää. Millä korteilla ja kuinka monella pakalla kansanedustajan täytyy pelata? Entäpä muiden, tavisten, kuten minun?

Ratkaisut

Tarjoan ratkaisuiksi ns. ”maalaisjärkeä” ja ”hyvää makua”. Nekin ovat melko abstrakteja ja näin ollen vaikeasti hahmotettavissa, mutta nykyisessä linjausviidakossa melko helppoja keinoja kuitenkin.

Jonotan huoneessa odottamaan

Media on sillä tavalla kummallinen mekanismi, että usein sen käsittelemät asiat lataavat täysiä laidallisia ja samalla niiden alle jäävät itse asiat. Laajasta tai laajahkosta kirjoittelusta (johon sisällytän tässä myös tv-uutiset, asiaohjelmat jne.) ei kuoriudu ”totuus” tai mielenkiintoisia seikkoja tai alkuperäisen aiheen tiimoilta mitään uutta, vaan uutisen kirvoittama läikkä leviää ääriltään keräten ytimensä ympärille kaikenlaista kuonaa.

Levinneiltä ääriltä perspektiivit ovat jo niin etäisiä ja vikuroita, että uutiset muodostuvat turhiksi tai kokonaan uusiksi uutisiksi eri asiasta, aihetta sivuten. Ja samalla on ajauduttu eksyksiin.

Näin siis joskus. Päällimmäisenä mieleen tulee esimerkiksi valitettava suomalaisen rauhanturvaajan kuolema Afganistanissa. Tienvarsipommi vie ammattisotilaan. Tämän päivän Helsingin Sanomat keskittyy laajassa koko sivun mittaisessa uutisen käsittelyssään kirjoittamaan sotilaasta itsestään, sekä itse tapahtumasta. Asiaa taustoitetaan edelliskertaisella suomalaisrauhanturvaajan kuolemalla, sekä muiden pohjoismaalaisten kuolemilla rauhanturvaamistehtävissä. Valitellaan alueen rauhattomuutta. Sivuten mainitaan ajoneuvo, joka osui pommin kohdalle. Pidetään suurena tragediana sitä, että rauhanturvaaja kuolee tehtävässään.

Tragedia se onkin, mutta ei mikään ihmetyksen aihe. Mies on ollut keskellä eräänlaista sotaa. Kenties ihmisten mielikuvat ovat ajautuneet sellaisiksi, missä rauhanturvaaja on sanan mukaisesti turvaamassa rauhaa keskellä rauhallista aluetta? Jossa tienvarsipommit (konkreettisuus) ovat satunnaisia, mutta aiheellinen pelko (abstrakti) jatkuvaa, kokoaikaista.

Miksi turvataan rauhaa, vaikka kuollaan pommiin?

Mielikuva on kuvitelma jostakin, jolla ei tarvitse olla mitään todellista tekemistä itse asian kanssa. Ollaan hataran lautan varassa, mikäli tällaisten mielikuvien pohjalta, eli niiden varaan, muodostetaan mielipiteitä.

Katselin Voimala -ohjelmaa, jonka aihe, kai, käsitteli julkisuuden hallintaa. Ohjelman vieraana oli mm. esikoiskirjailija Henna Helmi Heinonen, joka on tullut tutuksi blogistaan, jossa on kirjoittanut kirjailijaksi tulemisestaan. Arktinen Banaani julkaisi nyt alkuvuodesta hänen esikoisromaaninsa Veljen vaimon, joka on luokiteltu sekä kustantajan, kirjailijan, että lukijoiden silmissä viihderomaaniksi. Luen sitä parhaillaan. Voimala -ohjelmassa Heinonen viimeistään ikäänkuin automaattisesti luokittui samalla viihdekirjailijaksi, koska sattuu uskomaan median ojentaman julkisuuden avulla saavuttavansa laajemman lukijakunnan ja jollakin tavalla paremmat lähtökohdat jo nyt orastavalle kirjailijanuralle. Ja vielä kun joka tuutista on toitotettu, että kyseessä on viihderomaani.

Jospa vain Veljen vaimo olisikin pelkkä viihdepläjäys, mitä se ei ole. Väitän, että tässä tapauksessa kirjan brändääminen viihderomaaniksi on taitavaa julkisuudenhallintaa. Eli eräänlaista moraaliltaankin yleisesti hyväksyttävää huijausta.

Räksytän Veljen vaimosta myöhemmin vielä Kroonikkoon.