Tapaus Wisting

Jäin pari viikkoa sitten kesälomalle (palkkatyöstä). Ensimmäiseksi viikoksi tein paluun rikospaikalle eli matkustin puolisoni kanssa Rodokselle. Viime marraskuussa ilmestyneestä Kahden kaupungin runoista (Robustos) toinen kaupunki on juurikin Rodos.

Matkalukemiseksi otin Risto Rasan Tuhat purjetta. Kootut runot (Otava). On kummallista, miten pieneen tilaan voi niin suuri elämäntyö mahtua. Tuolla auringonjumala Helioksen saarella luin Rasan esikoiskokoelman Metsän seinä on vain vihreä ovi (1971). Se oli oivaa matkaseuraa milloin parvekkeella, joka antoi merinäköalan Tuulisellerannalle, milloin hotellin aulabaarin terassilla kylmien juomien ääressä. Luinpa sitä kahvilassa Mandrakin satamassakin, siellä missä legendan mukaan Rodoksen kolossi, yksi maailman seitsemästä ihmeestä, muinoin seisoi. Kirjasin myös itse muutamia säkeitä muistiin, joten kenties kaikkea en ole vielä Rodoksesta kirjoittanut.

Reissun jälkeen kaipasin jotakin muuta. Luen enimmäkseen runoutta, kirjoitan, elän ja hengitän sitä. Ja nyt olin ähkyssä siitä. Puolisoni ehdotti, että alkaisimme katsoa Viaplaysta sarjaa nimeltä Wisting. Mikä ettei. Ensimmäisen jakson alkutekstien kohdalla aloin maistella: Wisting, Wisting, Wisting… Miten nimi vaikutti niin tutulta?

Ponnistin sohvalta ylös ja syöksyin kirjahyllylle, poimin norjalaisen Jørn Lier Horstin uutukaisromaanin Hylkiöt (Otava 2019) käteeni, ja näytin puolisolleni: tsiigaa, Wisting.

Parin ensimmäisen jakson perusteella sarja vaikutti hyvältä (ja nyt kahdeksan jakson jälkeen vielä paremmalta), joten tuntui luonnolliselta tarttua myös Hylkiöihin. Luen kyllä dekkareita jonkin verran, mutta Jørn Lier Horstin tuotannosta minulla ei ollut hajuakaan.

Nyt on.

***

Hylkiöt (Bunnfall) on viimeisin suomennos Horstin Wisting-sarjasta, mutta alkujaan teos on ilmestynyt jo vuonna 2010. Huomioitavaa siis on – varsinkin kaltaisilleni sarjan_osat_on_luettava_oikeassa_järjestyksessä-fanaatikoille, että suomennetuista opuksista se sijoittuu itse asiassa vanhimmaksi kirjaksi, sillä ensimmäinen suomeksi käännetty Wisting-sarjalainen on alkujaan vuonna 2011 julkaistu ja Sitruuna Kustannuksen vuonna 2015 suomeksi tuoma Suljettu talveksi (Vinterstengt). Voi siis ajatella, että kaltaisilleni Wisting-ummikoille tämä Hylkiöt on hyvä lähtökohta aloittaa tutustuminen kyseisen sympaattisen norjalaispoliisin edesottamuksiin.

Laadullisestikin näin on. Hylkiöiden kerronta on mukavan rauhallista ja jännite pysyy koko ajan yllä. Lause on ilmavaa ja kulkee eteenpäin vaivattoman oloisesti. Kiittää sopii siis myös kirjan kääntäjää Päivi Kivelää. Tyylissä on jotain mankellmaista, varsinkin legendaarinen Wallander-sarja kimmahtaa usein mieleen. Päähenkilöiden asetelmakin on samantyyppinen: vanhentuva, terveystilanteensa kanssa painiva sympaattinen miespoliisi, jolla on naisasioissa karikkonsa: Wallander on eronnut vaimostaan, Wisting on jäänyt leskeksi. Wallanderin tytär Linda on vilkas ja voimakas, myöhemmin isänsä jalanjälkiä poliisiksi seuraava itsenäinen nuori, Wistingin Line-tytär taas on yhteiskunnallisesti tiedostava journalisti, joka Hylkiöissä valmistelee artikkelia murhaajista ja vankilan vaikutuksista heihin.

Teoksen juoni on vähän kankea, jolla tarkoitan pienoista teennäisyyttä ja väkinäisyyttä, mutta kuitenkin ihan uskottava ja hanskassa pysyvä. Haitaksi asti siitä ei missään nimessä ole. Oppikirjamaisesti romaani alkaa keskeltä tapahtumia: poliisi saa ilmoituksen larvikilaiselle rannalle ajelehtineesta jalkaterästä. Pian niitä ajelehtii lisää, ja Wisting huomaa joutuvansa aivan kummallisen tapauksen äärelle. Tästä en paljasta sen enempää, sanonpahan vain, että kirja tarjoaa yhden hyytävimmistä ja kauneimmista kohtauksista, joita olen kirjallisuudessa kuunaan nähnyt. Nimitän sitä ”Tanssivaksi naiseksi”. Mistä siinä sitten on oikein kyse? Lukekaa itse.

Jørn Lier Horst hyppää tällä Hylkiöillään omassa lukuhistoriassani samaan jatkumoon Matti Yrjänä Joensuun, Henning Mankellin ja Sjöwall & Wahlöö- kaksikon kanssa. Pohjoismaisen dekkarigenren parhaimmistoa. Saman hyppäyksen tekee Wisting Harjunpään, Wallanderin ja Beckin joukkoon.

Eipä ihme, että kerroinkin puolisolleni alkavani jahdata sarjan muita käännöksiä.

Kaksi on jo saalistettuna.

Hieno lopetus

Harjunpää tunsi kuinka märät norot juoksivat hänen kämmeniään ja ranteitaan pitkin kyynärtaipeita kohti.”

Näin loppuu vuonna 2010 julkaistu Harjunpää ja rautahuone (Otava), Matti Yrjänä Joensuun viimeiseksi jäänyt teos – mikäli postuumeja teoksia ei ilmesty.

Muistikuvani mukaan tämä on jotakuinkin ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun rikosylikonstaapeli Harjunpää kuvataan kyynelehtimässä. Mikäli hän nyt sitten edes kyynelehtii –  ”märät norot” saattavat olla myös hikeä, jota mies on vuodattanut aiemmin kirjan viimeisessä luvussa kävellessään Masalan juna-asemalta kotia kohti.

Kahden viimeisimmän teoksen, Pahan papin (Otava 2003) ja Rautahuoneen, kirjoittaminen vei Joensuulta paljon aikaa. Pahan pappi ilmestyi vuosikymmen edellisen romaanin, Rakkauden nälän (Otava 1993), jälkeen. Rautahuoneen ja Pahan papin väliin jäi seitsemisen vuotta.

Rakkauden nälkä on loistava teos, ehkä Joensuun paras. Rautahuone ei jää kauas siitä, mutta Pahan papissa oli jotenkin väkinäinen tunnelma, johon en pystynyt mukautumaan – juoneltaan ja henkilökuvaukseltaan se oli hieman epäonnistunut. Painotus hieman-sanalla. Erikoisinta on, että viimeksi mainitusta romaanista päätettiin tehdä myös elokuva, joka se(kin) epäonnistui, joskin onnistui edes jollakin tavalla täyttämään sille osoitetut odotukset.

Kenties pitkä julkaisutauko ja kirjoittamisen vaikeus näkyvät Pahan papissa, mutta Rautahuoneessa niistä ei ole tietoakaan. Rautahuone on juuriltaan uskollinen muille Harjunpää-romaaneille: kaksi vahvaa päähenkilöä, joista toinen on nimenomaan Harjunpää ja toinen rikokseen syyllistyvä tai siihen ratkaisevalla tavalla jotenkin osallinen henkilö. Vahvaa kuvausta, menemistä ihmisen psyykeen, poliisislangi on uskottavasti hallussa, Helsinki maistuu tekstistä.

Rautahuoneessa on sarjan muista osista ratkaisevasti eriäviäkin piirteitä, lähinnä tunnelmapuolella. Sen toisen päähenkilön, kolmekymppisen Orvon, jonka edesottamuksia Harjunpään ohella kirjassa seurataan, Joensuu on kuvannut lähes pelottavan hyvin. Kyse on miehestä joka hankkii silloin tällöin lisätienestejä toimimalla rattopoikana. Erääseen maksavaan asiakkaaseen hän lopulta rakastuu (ja tässä on mielestäni kirjan ainut heikkous – jos niin voi sanoa; Orvon tietynlainen naiivi elämänkäsitys on toki hyvin realistinen kuvaus miehestä jonka ajatusmaailma ja tunne-elämä eivät ole kovin rikkaita, mutta silti se tuntuu jotenkin liian helpolle ratkaisulle). Rautahuoneessa Joensuu astuu ikään kuin pois Harjunpään saappaista, ei niinkään kuvaa tämän elämää, vaan keskittyy nyt yhä enemmän toiseen päähenkilöön. Harjunpää on melkein kuin sivuhenkilö, joka on raikas tuulahdus ja viisas poikkeus entiseen: yhdessätoista teoksessa on lukija tullut melko tutuksi rikosylikonstaapelin kanssa, eritoten Rakkauden nälässä Joensuu tuo erityisen vahvasti esiin tämän henkilöhistoriaa ja perhesuhteita. Nyt, Harjunpään jäädessä enemmän taka-alalle, tuntuu aivan kuin Joensuu olisi ollut jättämässä hyvästejä kirjojensa päähenkilölle. Kenties Harjunpää ja rautahuone olisi joka tapauksessa jäänyt viimeiseksi Harjunpää-dekkariksi.

Tyypilliseen tapaan Joensuu kuvaa tämänkin kirjan kohdalla, kuinka rikokset hiljalleen puhkeavat ja sitten kasvavat: jossakin kohtaa elämä suistuu raiteiltaan, kiertyy itsensä ympäri, kuristuu yhä tiukemmaksi ja lopputuloksena on vastoinkäymisten sumppu, joka purkautuu vain tragedian avulla. Se on Joensuun teosten tunnistettavin piirre – jokaisen rikoksen takaa paistaa suuri inhimillisyys.

Kuolematon

Harvoin tulee kirjoitetuksi minkäänlaisia muistokirjoituksia, varsinkaan kirjailijoista tai runoilijoista.

Nyt kirjoitan. Tänään media kantoi surullisia uutisia kirjallisuuden ystäville: kirjailija Matti Yrjänä Joensuu on kuollut. Joensuu liittyi suomalaisen kirjallisuuden kaanoniin Harjunpää-romaaneillaan. Sen lisäksi, että hän loi loistavaa luettavaa runsaslukuiselle yleisölleen, hän toi uusia tuulia suomalaiseen rikosromaanigenreen ja kirjallisuuteen. Kenties hänen oma poliisiuransa antoi potkua sille inhimillisyydelle, joka kulkee hänen teostensa tietynlaisena poltinmerkkinä. Hänen luomansa sankari ei ole pyssyrehvastelija ja yli-ihminen, eivätkä rikolliset ole paholaisen kätyreitä. Hänen teoksissaan ihmiset ovat ihmisiä. Ihmisten tekemät rikokset ovat tarpeeksi järkyttäviä – niitä ei tarvitse maustaa yliampuvalla lahtaamisella ja yksityiskohtaisella mässäilyllä. Realismi riittää.

Minulle Matti Yrjänä Joensuun teokset olivat yksi syy siihen, miksi alunperin kiinnostuin lukemaan enemmänkin ja miksi ryhdyin itsekin sittemmin kirjoittamaan. Hänen kirjansa ovat myös syypäitä ronkeliin dekkarimakuuni; hän asetti riman korkealle, tavoiteltavaksi mutta pirun korkealle. On harmillista sisäistää, ettei uusia Harjunpää-kirjoja enää tule. Toisaalta, jo ilmestyneistä teoksista riittää vähintään yhdeksi ihmisiäksi vallan mainiosti. Siitä hyvästä minä kiitän ja kumarran Joensuuta. Enempää ei yksittäinen ihminen voi kirjailijalta vaatia, eikä saada.

Harjunpää ja mumisevat muumiot

Ajauduin eilen tilanteeseen joka sai minut epäilemään, että liian suurella volyymilla kuunneltu musiikki on kuin onkin vahingoittanut kuuloani. Kun myös vaimoni valitteli samaa ongelmaa omalta kohdaltaan päädyimme siihen, että vika on muualla kuin korvissamme.

Vuokrasin Harjunpää ja pahan pappi –elokuvan. Ensimmäiset puolituntia elokuvasta ihmettelimme, pitääkö tässä nyt panna tekstitys päälle myös kotimaiseen leffaan? Elokuva yllätti visuaalisella komeudellaan, mutta äänityö oli lähes hanurista – samanlaista ihmeellistä muminaa ja kitinää, joka sai volyyminsäätönappulat kuumaksi allekirjoittaneen taloudessa.

Olin odottanut kyseistä elokuvaa ristiriitaisin tuntein; pyrin katsomaan kaikki suomalaiset teatterilevityksessä olevat elokuvat (”teatterilevityksessä olevat” siksi, että niiden saavutettavuus on melko hyvä myös täällä periferiassa) ja Olli Saarelan elokuvista olen yleensä pitänyt niiden röyhkeyden vuoksi.

Harjunpää, kuten mainitsin, on visuaalisesti komea. Kuten genreen kuuluu, se on hämärä ja kostea – ja puheet siitä, että elokuvan päähenkilöstä olisi tehty tarpeettoman raaka ja siksi myös kummallisen paljon esikuvastaan eroava, ovat perusteltuja. Tosin: kyseistä elokuvaa, ja sen henkilöhahmoja, ei olisi voinut tehdä muullakaan tavoin. Ei tänä päivänä. Erot olisivat olleet jotakuinkin samanlaisia kuin länsinaapurimme Beck- elokuvissa, jos vertaa aivan ensimmäisiä Beck-elokuvia Peter Haberin aikakauteen. Ei kukaan katsoisi sellaista 2010-luvun kotimaista rikoselokuvaa, jossa rikosylikonstaapeli Harjunpää odottelee toimistolla, että vihjepuhelin (ts. lankapuhelin) soi, tai jossa tutkintapöytäkirjaa kirjoitetaan vanhalla Olivetti-kirjoituskoneella. Ruotsalainen versio sellaisesta toki menisi läpi, mutta heillä onkin Ingmar Bergman, meillä sen sijaan Jörn Donner. Tarvitseeko enempää sanoa, perustella?

Peter Franzén tekee mukiinmenevän roolin Timo Harjunpäänä. Sampo Sarkolasta, joka näyttelee elokuvan pääpahiksen eli Pahan papin roolin, on nykyään kaikkialla eikä ihme – hänkin onnistuu. Jorma Tommila on aina yhtä cool ja ilmeinen Olli Saarelan luottonäyttelijä (hän teki vahvan roolin Saarelan ohjaamassa Bad Luck Lovessa), kuten toki myös Franzén, joka tuli pinnalle Rukajärven tien myötä. Irina Björklund tekee rutiinisuorituksen yksioikoiseksi kirjoitetussa roolissaan.

Elokuvan suurin ongelma on, että vaikka se onkin melko hyvä adaptaatio, sen käsikirjoitus ontuu pahasti. Katsojalle jää hiukan epäselväksi, mitä elokuvalla halutaan kertoa. Pintapuoliseksi kokemukseksi jää epäilys siitä, miten elokuvan olisi kokenut mikäli ei olisi aiemmin lukenut Matti Yrjänä Joensuun romaania Harjunpää ja pahan pappi, jonka ansiot, kuten yleensäkin Joensuun romaaneissa, ovat jossakin ihan muualla kuin actionissa. Harmittaa, ettei Joensuun parasta antia edes yritetty siirtää elokuvaan, vaan vietiin tarkoituksella vielä etäämmäksi alkulähteestään.

Suomalaisen elokuvan suurimpana ongelmana ovat kuluneet kasvot ja arkaileva casting. Vaikkei elokuvia vuosittain valmistukaan kovin montaa, alkavat samat naamat jo kyllästyttämään. Tässäkin mielessä esimerkiksi Saara Cantellin Kohtaamisia on varsin virkistävä poikkeus.