Se pakollinen kirjamessujuttu

Aina pitää kirjoittaa kirjamessujuttu. No ei oikeasti pidä, mutta jos on käynyt messuilla niin kirjoittaa sitten kuitenkin.

Kävin tänään, messujen viimeisenä päivänä esiintymässä Takauma-lavalla yhdessä Tiina Lehikoisen ja Tommi Parkon kanssa. Kumpikin kirjailija on meritoitunut erityisesti runouden saralla. Olin viisaampieni joukossa, joten oli helppo olla. Kiitos heille!

Ei ole mikään salaisuus, että vierastan kaikkea sitä messuhärdelliä ja ihmisvilinää. Mutta kun Kirjailijaliitosta pyysivät esiintymään, ja kun runous oli agendana, en runomiekkosena tietenkään saattanut kieltäytyä. Tarkemmin ottaen puhuimme ekologisesta runoudesta ja vähän sen ympäriltäkin. Kivaa oli! Kirjailijaliitolla oli muutenkin kiintoisaa ohjelmaa Takauma-lavalla. Itse tykkäsin kovasti akateemikko ja kirjailija Hannu Mäkelän haastattelusta (liiton puheenjohtaja Jyrki Vainonen haastatteli). Hannu – jota muuten katson todella jyrkästi ylöspäin monestakin syystä – nauratti yleisöä hauskoilla anekdooteillaan uransa varrelta. Näkyi ja välittyi se kertojan lahja myös jutellessa. Erityisesti jäi mieleen juttu Finlandia-palkinnosta, jota Hannu sanoi vastustaneensa alusta asti voimakkaasti. Vuonna 1995, jolloin hänelle itselleen se myönnettiin romaanista Mestari, hän vastusti sitä vähän vähemmän, mutta sen jälkeen taas voimallisemmin. Hannulla on siihen pätevät syynsä, ja niistä samoista syistä minäkin Finlandia-palkintoa vastustan: se kutistaa kirjallisuutta. Huomio kaventuu vain romaaneihin, mikä sysää runot, novellit ja muut vähälevikkiset kirjallisuudet entistä syvemmälle viidakkoon. Miten sellainen voisi olla positiivinen juttu? Varsinkin kun nykyihmiselle takapihalla kasvava pihlaja on metsä. Hannu Mäkelä paljasti, että hänelle läheisin kirjallisuudenlaji on runous. Se lämmittää runoilijan sydäntäni kovasti. Haluaisin kovasti, kovasti keskustella Hannun kanssa kirjallisuudesta, varsinkin jo ennen syntymääni edesmenneestä Samuli Parosesta, jonka kustannustoimittajana ja – voi kai sanoa – ystävä Hannu oli.

Tapasin myös kustantajani Robustoksen porukoita eli Heikkiä ja Jounia, ja siinähän se messujen suurin suola kohdaltani taitaa ollakin: mahdollisuus sosialisoida mukavien immeisten kanssa. Viihdyn heidän kanssaan ja ilmeisesti tunne ainakin joiltakin osin on molemminpuolinen, kun eivät ole minulle vielä porttikieltoa hommanneet.

Minulla siis oli kivaa, mutta millaiset messut oli noin niin kuin muuten? Absurdit. Istuessani siinä Takauma-lavan mukavalla nahkajakkaralla panin merkille viereisen Unikulman osaston. Samassa aloin tarkkailla yleisöä (jota muuten oli ihan mukavasti), että millainen heidän vireystilansa on. Onneksemme peitimme äänentoistollamme Unikulman kuorsauksen.

Ymmärrän kyllä, että ”raha puhuu”, mutta arvoisa messuorganisaatio: nyt hereillä siellä! Raha puhuu sekavia.

Yhteen messuhallin kulmaan oli kerääntynyt valtavasti ihmisiä. Kävelin parin päivän aikana useamman kerran siitä ohitse ja aina oli porukkaa tungokseksi asti. Arvaatteko, mitä siellä myytiin? Ei, ei ensi keväänä ilmestyvän runokokoelmani ennakkokappaleita. Siihen tungokseen ei yksi kulma riitä.

Alelaareja. Kyllä, alelaareja. Keltaisilla, katosta roikkuvilla norsunkokoisilla pahviläpysköillä mainostettiin kahden euron kirjoja.

”KAIKKI KIRJAT 2€!

Jos mulla olisi dementiaa, olisin luullut olevani Stockmannin Hulluilla Päivillä.

Vieressä päivystäneet kustantajat olivat lievästi sanottuna vittuuntuneen näköisiä. Hankalahan se on tehdä kauppaa, kun metrin päässä poljetaan hintoja. Myypä siinä messuhintaan kirjoja, tuosta runokirja kympillä. ”Niinmuttakun tuolta saa kakkosella romaanin.”

Niin. Niinpä niin.

Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta Kirjamessujen tarkoitus on kai kohottaa kirjan profiilia. Näiden messujen osalta kirjan profiili on nyt noin kahden euron korkeudella. Melkoista matalalentoa, varsinkin siihen korkeuteen verrattuna, missä Dan Brownin yksityiskone lentelee.

Tällä vauhdilla tulevaisuuden kirjamessut ovat seuraavanlaiset: niitä ei ole. Käy niin kuin Suomalaiselle kirjakaupalle, että liikkeet ovat kirjoja pullollaan, mutta eri nimekkeitä on esillä ehkä kymmenkunta. Viiden jääkiekkoilijan elämäkerrat, kolme dekkaria, yksi keittokirja ja yksi persevärityskirja, johon hierot ahterisi täysistunnon jälkeen. Se on rentouttavaa ja kehittävää! Varmasti jostakin löytyy asiantuntija, joka näkee siinä koordinaatiota kehittäviä puolia.

Dan Brownin vierailua tekisi mieli kritisoida, mutta oikeastaan ajattelen, että juuri hänenlaisiaan staroja Kirjamessut tarvitsevat. Siis huomio kirjailijoihin ja kirjoihin, ja jos oikein saa toivoa, paljon enemmän vähälevikkistä matskua esiin. Eli: kirjallisuutta.

Olisin muuten halunnut itsekin nähdä Mr Brownin. Olisin halunnut sammuttaa salista valot ja katsoa, loistaako ne leegot pimeässä.

Mainokset

Uudet kujeet

Tere, sanoisi virolainen.

Kuten huomaatte, Neonvalot on (taas) muuttanut ulkonäköään. Teen sen näemmä epätasaisen tasaisin väliajoin. Pientä virkistystä itse kullekin.

Totta puhuakseni olen potenut huonoa omatuntoa siitä, että tämä on ollut unholassa – en osaa sanoa miksi, kumpaankaan seikkaan. Jollaistakin kiirettä on ollut. Myös julkaisun jälkeinen krapula on vaivannut, pahemman kerran. Kun Onnen maa tuli julki, revähti rinta auki ja sydän lensi hetkeksi taivaalle. Sieltä se katseli oman aikansa ympärilleen, että mitäs nyt. Että kukas nyt.

Nyt se on takaisin kotona, siinä missä kuuluukin. Sielulla on taas kaveri.

Se tyhjä olo, joka aina julkaisua seuraa, on nyt ollut mittavin ikinä. Pitkä, pitkä ja raskas, raskas prosessi on tehty, siitä selvittiin kunnialla. Onnen maa on hieno teos, olen siihen pirun tyytyväinen – niin tyytyväinen kuin omaansa voi koskaan olla. Ehkä juuri sen vuoksi tyhjyys on ollut niinkin valtava kuin mitä se on ollut.

Olen minä silti kirjoittanut. Proosaa ja runoa, etupäässä ensimmäistä. Pienoisromaani on työn alla; sen kirjoittaminen on hurjan hankalaa ja hurjan kiinnostavaa. Haaste on massiivinen, siksi olen siihen tarttunut. Minä en valinnut muotoa ja tarinaa, ne valitsivat minut.

Runot ovat taas liikahtaneet eri suuntaan. Jos olette Onnen maata lukeneet – siinähän on hyvinkin erilainen ote kuin vaikkapa Mustissa lehdissä – on käänne tapahtunut hivenen henkilökohtaisempaan suuntaan. Kuinka mielenkiintoista onkaan seurata omaa kirjoittamistaan, minne se milloinkin menee, kulloisessakin tilanteessa! Minun tehtäväni on seurata perässä, ja sen myös aion totisesti tehdä!

Näin, lyhyesti. Olin aikeissa käynnistää uutta blogia, mutta mihinkäs minä täältä – kodistani. Pysykää penkeillänne, minäkin kun vasta tulin tupaan. Nyt aletaan bloggailla tiiviimmin. Vastuu on kuulijalla.

Onnen maa, arvostelukappaleet & sähköposti

Tänään on pitkästä aikaa sellainen päivä, joka jää mieleen ehkä hämmentävänä mutta toisaalta pakahduttavana: pääsin hypistelemään painosta tullutta omaa teosta.

Heräsin aamupäivästä ovikellon soittoon. Super Bowlin parissa valvottu yö painoi raskaasti ohimoitani. Oven takana seisoi postinjakaja iso pahvilaatikko käsissään. Tiesin heti, mitä se sisälsi: tekijänkappaleet Onnen maasta!

Sen jälkeen alkoi se kiehnääminen. Kädet puuskassa katselin pakettia, pohdiskelin että mistä kohtaa tuota nyt alkaisi availla. Ensin pakkausteipit rikki ja pahvilaatikon kannet auki. Sitten suojana olleet paperit tolloksi ja roskiin.

Siellä alla niitä oli. Enkä yhtäkkiä tiennyt, kuinka suhtautua koko asiaan, koko tilanteeseen. Olin järjettömän onnellinen, ylpeäkin. Mutta samaan aikaan pelotti: nyt se on siinä, mitähän muut tykkäävät ja ajattelevat siitä? Pelko ei ole sitä, ettenkö uskoisi teoksen olevan laadukas ja kiinnostava, vaan pikemminkin jotakin joka koskettaa sisintäni: siinä, edessäni, oli nyt pitkä pätkä henkilöhistoriaani, kliseisesti ilmaistuna: verta, hikeä & kyyneleitäkin. Paljon työtä, paljon iloa, paljon tunteita ja kokemuksia. Tunteja, päiviä, kuukausia & vuosia.

Mutta tuo kaikki, tunteiden värikirjo, liittyy raskaasti kirjailijan työhön. Niiden kanssa on opittava elämään, niiden kanssa olen oppinut elämään. Ehkä. Osaaminen kovettaa. Ja tieto siitä, etten paremmin olisi voinut tehdä, en paremmin olla läsnä. Kaikki on nyt siihen ja sille annettu ja sen on riittäminen.

Se riittää.

Loppu on teidän käsissänne, lukijat. Teitä varten se on kirjoitettu.

Mikäli haluatte lähettää palautetta, kysymyksiä tms. loin sitä tarkoitusta varten sähköpostiosoitteen:

onnenmaa2014[at]gmail.com

Tuota kautta voi minuun olla kokoelman tiimoilta yhteydessä muutenkin. Kuten esimerkiksi te, jotka olette arvostelukappaletta vailla; kirjabloggaajat, kriitikot ynnä muut. Voitte olla yhteydessä joko suoraan kustantajani Robustoksen immeisiin, tai minuun jolloin välitän pyyntönne kustantajalleni. Kummassakin tapauksessa laittakaa viestiin yhteystietonne. Niin kirja tulee nopeammin perille. Mainitkaa samalla, minne olette aikeissa kirjoittaa Onnen maasta.

Ottakaa rohkeasti yhteyttä, lupaan ettei ketään purra! Paitsi jos oikein nätisti pyydetään.

 

Onnen maa on nyt tilattavissa

No niin ihmiset (ja botit), lähestyy se päivä kun viides runoteokseni Onnen maa (Robustos 2014) julkaistaan. Mutta sitä ennen, teosta saa tilata ennakkoon täältä, Lukutoukan mahtavasta kirjakaupasta! Hinta ei ole paha, vain 15€ + postikulut. Samalla näin ollen paljastuu kirjan erittäin hieno kansikin. Sen on tehnyt Kiira Käkönen.

Silppua ja sylttyä

Kirjailijaliitto julkaisi lausuman, jonka voi lukea tästä linkistä. Se on hyvä lausuma, sillä aivan kuten kuka tahansa ammatikseen työskentelevä on huolissaan toimeentulostaan, niin on kirjailijakin. Aktiivinen ammattijärjestö, ammattiliitto, puhuu jäseniensä puolesta, heidän suullaan, on asioista huolissaan ja varpahillaan. Tällaiset lausumat ovat positiivisia signaaleja siitä, että ammattiliitossa ollaan hereillä.

Lausumassa oikeastaan kiteytyy kaikessa lyhykäisyydessään juuri omaan kirjailijuuteeni kohdistuvat oleelliset ulkokirjalliset kysymysmerkit: toimisinko kokopäiväisenä kirjailijana, runoilijana, jos näkisin sen edes etäisesti realistisena mahdollisuutena? Kyllä toimisin. Mutta harva sitä runoteoksia tai romaaneja kirjoittamalla tulee toimeen; pitää arvostella kirjoja ja kirjoittaa jatkotarinoita viikkolehtiin ja yrittää saada jalkansa jonkin mediatalon kynnykselle, jotta saisi kolumnipaikan ja pääsisi televisio-ohjelmiin, ja ehkä senkin jälkeen pitäisi heittää vielä nelituntista vuoroa Shellin baarissa tai Pasilan aseman Hesessä.

Ammattiin kuuluu luonnollisena osana myös muuta kirjoittamista ja esiintymisiä”, lausumassa todetaan. Tuossa on se suurin ongelma; minusta kun muunlainen silpputyö ei ole oikein luonnollista tekemistä ajatustyötä ja aikaa vaativan kirjailijantyön oheen. Tämä on tietysti persoonaan liittyvä asia; minulle luonnollisinta olisi, että perustulon tms. virityksen myötä voisi yhä enemmän keskittyä esim. romaanin kirjoittamiseen ja jättää muita töitä vähemmälle. Toki esiintymiset ymmärrän osaksi markkinointia ja osaksi muita juttuja, teen niitä mielelläni eivätkä ne samalla tavalla tunnu kuormittavilta kuin se, että täytyisi haalia pieninä palasista ne pakolliset leivänmuruset. Mutta jos olisi olemassa vaikkapa jokin perustulon kaltainen asia, saattaisiko se helpottaa niiden silpputöiden määrässä, jotka kenties vievät kirjailijan ydintyöstä aikaa? Tehtäisiinkö ns. välitöitä vähemmän? Julkaistaisiinko kirjallisuutta vähemmän? Olisiko yksittäisen kirjailijan kohdalla julkaistavien teosten frekvenssi väljempi? Nämä ovat kysymyksiä, joita voisi pohtia.

En nyt tarkoita, että Kirjailijaliiton tulisi mielestäni hankkia jonkun poliittisen puolueen viitta harteilleen, vaan pikemminkin olemaan aktiivinen myös poliittisissa asioissa. Ne kun ovat keskeisesti liitoksissa työelämäänkin.

Varttimaileri

Olin vajonnut jo niin syvälle uupumuksen kuumeiseen hetteeseen, että viski suoritti majesteettisen elvytyskierroksen painuessaan läpi rintakehäni, ahdistuneiden keuhkojeni, mahani viidakon, läpi kirpeänmakuisten sisuksieni. Poliisi oli lähtenyt ja palaisi huomenna; sanomalehtiä jaettiin jo aamuvarhaisiin myyntikojuihin; muutaman tunnin kuluttua räjähtäisivät elämänmenoni yksityiskohdat kuin hulluksi tullut talo, jossa sähkökäyttöinen astiainpesukone kirkuisi lehdenjakajalle, televisiosta soitettaisiin ja minun täytyisi kenties soittaa yliopistoon, Deborahin ystävät soittaisivat, ja hautajaiset, hyvä luoja, hautajaiset ja ensimmäinen tuhannesta valheesta joita lopulta olisi ainakin kaksikymmentä kaksi tuhatta. Mutta olin kuin haaksirikkoutunut merimies kahden myrskyn välisessä tyvenessä. Tai pikemminkin olin voimakas vanha mies, joka liikarasituksen painamana teki kuolemaa, vajosi kuolemaan vajoamalla yhä syvemmälle itseensä. Lämpimät mahonginsävyiset värit ehättävät tukemaan hänen sydäntään ja väsyneet enkelit ovat häntä vastassa työajan päättyessä, hellämielinen taivas antaa hyväksymisensä sille, miten hän on nuo ankarat ilottomat vuotensa käyttänyt. Tuo viskiryyppy taisi olla peräti elämäni paras drinkki – rentouduin kevyin siivin ja kelluin autuaassa tunnelmassa, joka oli ilmaa syvempi, vettä tuoksuvampi.

–Norman Mailer:  Amerikkalainen unelma (Weilin + Göös 1965)

 

Aika vimmaisesti kirjoittaa tuo Norman Mailer. Ja vimmaisesti on Antti Salomaa -niminen kääntäjä suomentanut. Vimma. Aika vänkä sana, eikö? Vähän samanlaista vimmaa on muuten joissain nykyajan kirjailijoidenkin kirjoissa, kuten esim. Maaria Päivisen tuotannossa. Mä pidän vimmasta – se paljastaa kielestä asioita ja rytmejä, jotka muuten jäisivät pimentoon. Vimmainen kirjoitus on lähimpänä runoutta, mitä proosasta voi löytää. Yleensä ”lyyrinen kertomus” tai ”herkkää ja kaunista kieltä” mielletään lähemmäksi runoutta, mutta oikeastaan nuo ovat vain synonyymeja runollisuudelle, eli sille, ettei kielen takana tapahdu oikein mitään. Eikä oikein edessäkään. Mutta vaikka kirjallisuus tapahtuu kielessä, ei pelkkä kieli ole vielä mitään. Tarvitaan myös olentoja, merkityksiä. Yleensä ”runollinen” on kirosana mulle. Se on runoutta tai proosaa ”sinne päin”. Ei osu maaliinsa ja olento tuskastuu.

Lupa tuottaa

Käykäähän kuuntelemassa tämä. Kyseinen linkki vie Yle Areenaan, Yle Radion Kultakuume -ohjelmaan, joka esitettiin viime perjantaina. Kyseisessä ohjelmassa puhutaan runoudesta: puhujina mm. Nihil Interit –runouspalkinnolla palkittu runoilija Anja Erämaja, ja runoilijat Tommi Parkko ja Harri Nordell. Lähetys on noin kolmen vartin pituinen ja rohkenen sanoa, etten jaksanut kuunnella sitä kuin vartin. Harvemmin näissä aiheissa mitään jaariteltavaa on, ja kun ei ole jaariteltavaa ei ole myöskään mitään kuunneltavaa. Puhetta silti riittää. Toisaalta se on hyväkin – pöytien pinnoilta pölyiset asenteet säännöllisesti pyyhitään, pinnat puhdistuvat ja pöydät voi taas kattaa uusiksi.

Ongelmana vain on, minne ilmaan ponnahtanut paska lentää? Niin, ei minnekään. Se jää ilmaan leijailemaan kun se aiemmin sentään oli siedettävästi pöydällä, tasaisen paksuna kerroksena. Nyt se tunkee jatkuvasti nenään eikä siitä tahdo millään päästä eroon.

Leevi Lehdon vinkkaamana (tai oikeammin linkkaamana) ajauduin kuuntelemaan kyseenomaista ohjelmaa, sen vähän mitä jaksoin kuunnella. Tanssiva karhu –runopalkinnon raadin puheenjohtajan ominaisuudessa ohjelmassa ollut Harri Nordell tokaisi jokseenkin niin, että minunkin kustantajanani ollut ntamo ”tuottaa hirvittävästi runoutta, jota ei olisi pitänyt tuottaa ollenkaan”.

Tuollaisesta lausunnosta voisin hyvin pahastua, sillä onhan ntamo sentään julkaissut neljä teostani. Mutta en pahastu – pidän sitä yksittäisen ihmisen mielipiteenä, johon Nordellilla on oikeus. On sitä paitsi hyvä, että hän uskaltaa tuoda julki sen. On mukava tietää ihmisen mielipide asioista – se auttaa suhtautumaan häneen, muodostamaan tästä mielikuvan, käsityksen. Mielipiteen ilmaisu on aina merkki rohkeudesta, oli siitä samaa mieltä tai ei, piti siitä tai ei. Ja rohkeutta tässä maassa on hyvin vähän, valitettavasti.

Pettynyt kuitenkin olen siitä, että Nordell ilmaisee tällaisen mielipiteen em. raadin puheenjohtajana. Lausunnollaan hän kai samalla allekirjoittaa sen, ettei tänä vuonna Tanssivaa karhua myönnetä ntamon opukselle.  Jos myönnetään, asettuu niin Nordell kuin lausuntonsakin jonnekin huvittavuuden ja kylähulluuden välimaastoon, joten en millään jaksa uskoa että kukaan ehdoin tahdoin tekisi omalle imagolleen sellaista typeryyttä. Eritoten jos on lausunnollaan vastikään ollut vaatimassa laatua. Toisaalta, Tanssiva karhuhan myönnettiin viimeksi juuri ntamon kustantamalle teokselle, joten todennäköisesti sitä ei siksikään myönnetä ntamon opukselle tänä vuonna.

En pahastu Nordellin mielipiteestä, mutta olen siitä täysin eri mieltä. Mielestäni Nordell suoraan sanottuna puhuu silkkaa sontaa. En keksi kuin yhdenlaisia – no, kahdenlaisia – syitä sille, että noin höperöjä ajatuksia lennätellään ilmoille, ja ne kaikki liittyvät runoilijan egoon. Siihen kohdistuvaan korroosioon. On totta, että runoilijan status kärsii inflaatiosta, kun sitä vertaa vaikkapa kymmenien vuosien säteellä taaksepäin: enää ei huomion saamiseksi riitä se, että kertaalleen ylittää julkaisukynnyksen jonka jälkeen kaikki taivaanportit ovat auki ja jopa kustantajakin antaa ennakkoa runokokoelmasta jota ei ole vielä riviäkään kirjoitettu, elättää köyhää runoilijaa kuin huutolaislasta vain siinä toivossa eläen, että seuraavalla runoteoksella lunastetaan kultyrellin hikinen perseenkuva kansakunnan kaapin päältä, patsaspaikka narkomaanien ja pikanussijoiden suosimasta laitapuistikosta. Nykyään on herätettävä huomiota jokaisella teoksellaan. Yhteiskunnan normit ovat alkaneet hiljalleen koskea myös runoilijan hipiää: kirjoittamisella elää, jos on elääkseen. Jokainen ei voi automaationa tulla toimeen vain statuksensa siivittämänä. Runoilijuus ei ole kovin kummoinen ammatti. Ehkä Nordellia harmittaa tämä.

Olen tietenkin osaltani kovin jäävi kommentoimaan tätä asiaa, edellä mainittujen neljän syyn vuoksi. Seuraavan kokoelmani julkaisen Kustannusliike Robustoksen kanssa – sieltä olen löytänyt hyvän kodin kirjoittamiselleni, tykkään kustantamon ihmisistä ja toimintatavoista. Koen, että he ja ne tukevat kirjoittamistani ja kehittymistäni kirjoittajana, että olemme löytäneet hedelmällisen yhteistyön. Mutta kuka tietää, ehkä Robustoskin kuuluu Nordellin mielestä sellaiseen perkeleelliseen joukkoon, joka julkaisee runoutta jota ei olisi koskaan pitänyt julkaista, koska ”portinvartijoita ei ole”. Niin, siihen hänen rohkeutensa ei riittänyt, että olisi selventänyt mielipiteensä loppuun asti, eikä olisi jättänyt jälkeensä tuhruista pöytää. Niin tai näin, ylpeänä kannan itseni ja runouteni ja ympäristöni, Nordellin ja Tommi Parkon mielipiteistä huolimatta.

Niin kuin tein ntamollakin. Kenties palaan vielä joskus ntamon kirjailijaksi. Ei sitä koskaan tiedä, miten kirjamaailma myllertää. Käy miten tahansa, voitte olla ihan varmoja siitä, että niin ntamon kuin muidenkin toimesta julkaistaan edelleenkin helvetin hyviä runoteoksia.

edit. 8.10.

Asiaan liittyen tuotakoon ilmi, että ainakin Robustoksella käsikirjoituksia ja tekstejä katsellaan tarkasti ja moneen kertaan. Kirjaa kustannustoimitetaan tiheän kamman kanssa. Jos joku luulee, että näin ei tapahdu, olkoon tiedoksi heille.

edit. 8.10. illalla

Ja jos joku luulee, ettei ntamolla kustannustoimiteta teoksia, voin omakohtaisiin kokemuksiin vedoten kumota sellaiset harhaluulot helposti. Ja teenkin sen, noin. Sinne menivät. Koittakaa päästää irti.  

Härdelliä. Sitä tämä ihmisen elämä on. Tai no, se porvarillinen työ vaatii omat veronsa – sekä ajallisesti, että jaksamisen puolesta. Ja kun ne nokialaiset puhelimetkin myytiin… Silläkin on oma vaikutuksensa.

Eikä ole. Ehdottaisin, että seuraavaksi ameriikan raitille myytäisiin nokialaista vettä. Kokemusten mukaan sillä on melkoisen laihduttava vaikutus. Siinä voisi olla lääke amerikkalaisten ylipainoon.

Itsehän olen huippukunnossa. Tai niin ainakin luulin. Ainoastaan väsytti. Ajattelin, josko liki kroonistuneen väsymyksen syynä olisi jokin allergia, kun on kesäkin. Menin kesän alussa lääkäriin, se määräsi verikokeisiin. Ei löytynyt allergiaa vaan koholla ollut verensokeri ja killerilukemissa keikkuva kolesteroli. Piti sitten aloittaa terveellisempi ruokavalio. Se oli yllättävän helppoa: vaihdoin oluen viskiin. Nyt on veriarvot taas kunnossa.

Käynnistin muuten uuden blogin pidempiä tekstejä varten. Kun tämä Neonvalot nyt on muokkautunut tällaiseksi kirjallisuuden ja kirjailijuuden, arjen, ympärille. Helteellä on asiaa! on köyhän miehen Karpolla on asiaa. ”Köyhän miehen” siksi, etten minä mitään hirvipaisteja jakele. Semmoiseen rahaa ole.

Lukemiston toinen kirjoitus

Noin. Tänään on sadellut. On siis ollut aikaa kirjoittaa. Raapaisin tuonne Lukemistoon toisen kirjoituksen. Tällä kertaa kirjoitan Jarno Pennasen vuonna 1944 julkaistusta runokokoelmasta Elokuun päivä. Mielestäni teoksella on tänäkin päivänä kosketuspintaa; se käsittelee asioita, jotka ovat aina ajankohtaisia.

Ai niin, kirjoitin tänään nimeni kustannusopimukseenkin. Hieno hetki, hivenen juhlallinen jopa. Nyt sitä alkaa itsekin todella uskoa siihen, että ensi vuonna tulen julkaisseeksi viidennen kirjani. Edellisistä poiketen sen kustantaa minulle uusi tuttavuus: Kustannusliike Robustos. Tällaiset asiat antavat energiaa kirjoittamiseen – ne vahvistavat sen merkitystä. On paskapuhetta sellainen puhe, ”ettei sillä ole merkitystä julkaiseeko kukaan vai ei – minä kirjoitan joka tapauksessa”.

Bullshit, sanon minä. Jokainen, joka suhtautuu vähänkään vakavammin kirjoittamiseen, toivoo myös että saisi julkaistuksi kirjoittamisiaan. Se on ihan normaalia. Sellaista kirjailijaa ei olekaan, joka ei olisi lainkaan narsisti. Pieni narsismi on vain hyvästä: jos itseensä ei usko edes hetkittäin, saattaa kirjoittaminen käydä liian rankaksi. Minussa itseriittoisuus nostaa tällä hetkellä päätään lähinnä tässä julkaisuasiassa: olen perkeleellisen ylpeä siitä, että Robustoksen kaltainen laatukustantamo haluaa julkaista minun kokoelmani. Rinta rottingilla kuljen kun tiedän, ettei siihen porukkaan lahjattomat pääse. Ei pääse kaikki lahjakkuudetkaan. Toki, tähän tunteeseen liittyy terve nöyryys ja kunnioitus Robustosta kohtaan. Mahtavia ihmisiä, joiden kanssa saan tehdä työtä runouteni parissa. Hienoja kollegoja, joiden teoksia arvostan korkealle.

Ensi vuonna siis likimain kolmen vuoden tauon jälkeen julkaisen runokokoelman. Toivottavasti joku kirjoittaisi siitä hamassa tulevaisuudessa, suhtautuisi siihen tuolloinkin samalla vakavuudella kuin minä nyt Jarno Pennasen teokseen. Hyvä runous kestää aikaa ja huono vaipuu unholaan, vaikka eiväthän asiat aina niin yksinkertaisia ole. Ajattelin kuitenkin kestää aikaa, runouteni todistakoon sen.

 

Merkkipaalu, 1.

VAROITUS! Teksti saattaa sisältää runoutta!

Ihmisen elämä koostuu merkkipaaluista. Minulle elämä on yhtä kuin rakkaus ja kirjoittaminen, ja jokin liitto jonka ne keskenään muodostavat.

Ajattelin kirjata tänne lokiin kaikki kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen liittyvät merkkipaalut. Ovatkoon ne maamerkkejä kuinka minusta tuli minä. Rakkauksista en viitsi kirjoittaa – se olisi säädytöntä, eikä minulla olisi sydäntä sellaiseen, sillä saattaisin rikkoa sen. Koska olen tylsä, aion kirjata kirjoittamiseni merkkipaalut likimain kronologisessa järjestyksessä. Ulospäin ne saattavat näyttää mitättömyyksiltä, mutta kysehän onkin minusta eikä sinusta, arvon lukija.

Ensimmäiseen merkkipaaluun siis: ensimmäiset julkaistut runoni.

Se tapahtui vuonna 2005. Hämmästyn itsekin, että siitä on nyt noin kahdeksan vuotta aikaa. Runot julkaistiin Teema–lehdessä. Kyseistä lehteä julkaisee – tai ainakin tuolloin julkaisi –, ja nyt lainaan lehden sisäsivulta: ”Helsingin yleisen kirjallisuustieteen ainejärjestö Katharsis ry”. Kuulostaa komealta, eikö? Kyse on siis ainejärjestön omasta lehdestä. Kyseistä lehteä päätoimitti tuolloin muuan Maaria Pääjärvi, jonka ainakin runouden parissa puuhaavat ihmiset tuntevat sanavalmiina ja terävänä kirjoittajana, kriitikkona et cetera. Meillä on siis tällainen linkki historiassamme.

Teeman numerossa 4/2005 julkaistiin kaksi runoani, joita vastikään ihmettelin. Ihmettelin siksi, että huomasin palanneeni nyttemmin kirjoittamissani runoissa ikään kuin juurille. Olen haistavinani niissä yhtäläisyyksiä. Siinä on hyvät & huonot puolensa, mutta niistä myöhemmin, kun uusia runoja tulee ensi vuonna julki. Sitten voimme suorittaa vertailua.

Mutta seuraavaksi nämä runot. Niillä on mahtipontiset nimet Auringon pelko ja Yön musta perhonen.

 

AURINGONPELKO

Synnyin kahden jalan välistä
kaksiin käsiin
Kasvoin kädestä kiinni pitäen
luiden suojaan

Pakosalle pahaa maailmaa
kurkistin kansien väliin
puhuin lukkojen taakse

Tätä kirjoittaessa
sateen suojassa
aurinkoa peläten

 

YÖN MUSTA PERHONEN

Tunnen
salamoinnin sisälläni
tunnen tulivuoren henkäykset
ja rikkaan maan sen ympärillä
Näen Hänet
silmät suljettuina
tuoksu kaunein
joka saa kukat kasvamaan
nopeammin
ja nopeammin
Astun junaan, istun
ja perseeni alla polttaa
nak nak, sekuntikellon nakutus
jankutus ajan
jossa olisi jo pitänyt olla

Taivun kuin korsi tuulessa
kunnes naksahtaa
nak nak
nakutus kellon, en kuule
pääteasema häämöttää
astun junasta
juuri ennen kuin
yön musta perhonen
kysyy lippua
mutta minulla on vielä aikaa
ladattuna

 

Noin. Siinä ne. Nyt hävettää. Nuo runot on kirjoittanut kaksikymppinen Teemu Helle. On vähättelyä sanoa, että ne aiheuttavat allekirjoittaneen poskipäihin laskevan auringon rusotusta, jonkinlaista häpeää siis. Ei siksi, ettäkö pitäisin niitä erityisen huonoina, vaikken tyytyväinenkään niihin tietenkään nyt ole. Eikä siksi, ettäkö ajattelisin etten tuolloin osannut kirjoittaa; huomattavasti nuorempanakin kirjoittamaani materiaalia päätyi lopulta sekä sorta valaan että Oy:n.

Mutta ovathan nuo häpeilemättömän romanttisia, yltiö-öklöjä riimuja, etten sanoisi.

Taidan olla jo aikuinen, kun liitän tunteeseen norstalgiaa. Aika kamalaa kyllä sekin.