Myydään aivot, vähän käytetyt

1.

Kirjamyynti takkuaa. Madonlukuja sille on luettu jo vuosia, kuten tästä linkistä voit lukea. Samainen linkki antaa osviittaa kuitenkin siitä, että jonkinlainen itsensä kehittäminen, tieto, kiinnostaa ja myy.

Kirjamyynnin takkuamisesta eniten ovat huolissaan kirjailijat, kustantamot ja ylipäänsä kirjallisuuden ympärillä oleva bisnes. Tämä on nykymaailman arvot huomioiden ymmärrettävää – onhan kysymys rahasta. Kirjoja ei kustanneta jos myyntiä ei ole. Raha sanelee ehdot. Oikein mitään ei haluttaisi tehdä ilman tuottoja. Onneksi poikkeuksiakin on olemassa (ja siinä piilee ihmisen pelastus).

(Tässä yhteydessä voisi mainita jotakin nokkelaa siitä kuinka osakeyhtiöiden, erityisesti pörssiyhtiöiden mielestä, koskaan ei myydä tarpeeksi, vaan aina pitäisi myydä enemmän. Jätän kuitenkin ne itsestäänselvyydet sikseen.)

Fine. Ollaan huolissaan lukemisesta. Aletaan etsiä syitä ja seurauksia. Todetaan esimerkiksi, että ”suomalaislapset lukevat koko ajan vähemmän ja ilottomammin.” Kyseisessä kirjoituksessa on useita, suoraan sanoen karmaisevia esimerkkejä, mm. tämä:

”Peruskoulun luokanvalvojat sanovat, että lapsesta näkee heti, onko hänelle luettu tai lukeeko lapsi itse.”

Millä tavalla vähälukeneisuus näkyy sitten aikuisena? Ymmärtääkseni ei ainakaan mitenkään positiivisella tavalla. Eikö tällöin vaikutuksen täydy kasvaa likimain eksponentiaalisesti (kun koulujen suomaa pyrkimystä tasapäisyyteen ja tasa-arvoon ei enää ole suojana vaan ihminen on täysin omillaan, kilpailemassa muita vastaan)?

Miten kouluttautunut ihminen, Jyväskylän yliopiston tutkija, tällaiseen sitten mahtaisi reagoida? ”Kaikilta ei perinteisten kirjojen lukeminen kerta kaikkiaan edes luonnistu. Heille uusi teknologia on korvaamattoman arvokasta. Nettiä ei pitäisi demonisoida, sanoo Sulkunen.”

Haloo. Kuuleeko Sari Sulkunen, täällä maa.

”Siksi toisekseen moni nuori lukee, vaikka ei tajua lukevansa.”

Minua, kukkahattusetää, huolestuttaa aina se, kun jotakin tehdään, mutta ei tiedetä mitä tai miksi. Kunhan tehdään. Se on järjetöntä. Siinä tutkija Sulkunen on varmasti oikeassa, että eteemme tulee informaatiota yhä enemmän ja enemmän, kiitos internetin ja erityisesti sosiaalisen median. Samaa sanoo myös kirjailija Juha-Pekka Koskinen.

En näe yhtä positiivisena yhteyttä sosiaalisen median (laajemmin: Internetin) ja lukemisen välille. En usko, että sosiaalista mediaa varsinaisesti luetaan. Sitä selataan. Olen tässä asiassa Nicholas Carrin linjoilla, jonka mukaan lukeminen internetissä aiheuttaa aivoissamme muutoksia. Internetissä lukeminen heikentää mm. kykyä omaksua tietoa. Meistä uhkaa tulla ”järjettömiä tiedon kuluttajia” (”We become mindless consumers of data.”), uskaltaisiko sanoa jopa aivottomia.

Tämä on rohkea (eikä kovin uusi) väite, johon tutkija Sulkusella luultavasti olisi vasta-argumenttinsa. Uskon kuitenkin, että Carrin päätelmät pitävät paikkansa – niiden tueksi on tutkimustietoa ja yleisellä tasolla niitä tukevat myös tämän tekstin hyperlinkkien takana olevat artikkelitkin – suoraan ja epäsuorasti.

Asioilla on aina puolensa. Jos tätä asiaa ajattelen ihmisen älykkyyden puolesta, en näe syytä puolustella niitä lapsia ja nuoria, jotka eivät lue kirjoja – vielä vähemmän aikuisia. Aikuistenkin aivot nimittäin ovat muovautumiskykyisiä, vastoin aiempaa käsitystä.

Mikäli Carriin on uskominen, ihminen tyhmentyy osin Internetin takia. Miksi häntä ei uskoisi; kuka muistaa vanhempiensa, puolisonsa, lastensa, isovanhempiensa, työkännyköidensä puhelinnumerot? Tekoälyn tarkoitus on helpottaa elämäämme, ja sen se todella tekee. Helpottaa. Helpottaa. Vuosien istumisen jälkeen ihminen on nyt havainnut, että käyttämällä kroppaansa, liikkumalla ja kuntoilemalla, se pysyy paremmassa kunnossa. Kuinka kauan odotamme samaa oivallusta aivojemme suhteen? Jo nyt sentään tunnustetaan, että erilaisia ajatustehtäviä tekemällä, erilaisin virikkein ja ponnisteluin pidämme aivot kunnossa vanhemmiten.

Miksi siis lasten ja nuorten (ja työikäisten) kohdalla ollaan valmiita tekemään poikkeus? Miksi siloitella totuutta: lukemalla kirjoja sanavarastosi ja maailmankuvasi laajenevat, saat tietoa, opit tunteista. Opit kärsivällisyyttä. Tulet siis fiksummaksi.

Tutkija Sulkusen mielestä tällainen ponnistelu lienee ilmeisen turhaa puuhaa. Mitä sitä nyt fiksummaksi. Jos Internet muovaa aivojamme enimmäkseen negatiivisella tavalla, muovaaminen pitääkin demonisoida. Jos Internet aiheuttaa sen, että yhä enemmän lukemamme päätyy työmuistiin, muttei niinkään säilömuistiin, Internetiä nimenomaan pitää siltä osin demonisoida.

En usko, että joitakin sairauksia tai terveydentilaan liittyviä seikkoja lukuunottamatta on olemassa ihmisiä, joilta kirjan lukeminen ei ”kerta kaikkiaan edes luonnistu”. Kysymys on siitä, laitammeko ihmiset ponnistelemaan vai emme, teemmekö heille asiat aina vain helpommaksi ja helpommaksi. Siitäkin on kysymys, mitä opetamme lapsille ja nuorille ja miten teemme sen.

Kirjailija Juha-Pekka Koskinen on pyrkinyt huomioimaan helppolukuisuuden kirjoissaan tekstin vetävyyden osalta. Hän yrittää pitää lapsille ja nuorille suunnatut kirjansa nopeatahtisina, jottei tylsiä kohtia tulisi. Se on lukukokemuksen kannalta varmasti hyvä asia.

Mutta laajemmassa kontekstissa: en usko, että keskittymiskyky paranee tylsistymistä välttelemällä.

2.

Mistä olemme huolissamme kun olemme huolissamme kirjamyynnin takkuamisesta? Olemmeko huolissamme kirjailijoiden toimeentulosta, yritysten taseesta vai ihmisaivojen plastisuudesta (negatiivisessa mielessä)?

Edellä olevien hyperlinkkien (jotka Carr myös mainitsee negatiivisessa kontekstissa) lukemiseen tarvitaan mediakriittisyyttä, samoin tämän blogikirjoituksen.

Minun neuvoni on tällainen: tutustu hyperlinkkeihin ja tähän blogikirjoitukseeni introna kirjallisuudelle. Olkoon nämä polkuja olennaisen eli hitaan kirjallisuuden ja hitaan lukemisen äärelle.

Ajattelun äärelle.

Kaksi sammakkoa

J. K. Ihalainen: Sytykkeitä. 64 s. Sammakko 2016.

Henry Lehtonen: Kruununjalokivet tuhatvuotisten parisuhteiden tuhkassa. 60 s. Sammakko 2016

Yksi tämän blogin tarkoituksista on ollut toimia eräänlaisena lukupäiväkirjana, mutta vain harvasta lukemastani kirjasta olen tänne kirjoittanut. Tilanne pitää korjata ja ryhdyn korjausoperaatioon tästä hetkestä alkaen, ja mikäpä paremmin sopisi runousasiamiehelle kuin aloittaa se kahden runokokoelman voimin.

Luin peräkkäin kaksi Sammakon julkaisemaa teosta. Sammakko, tuo piskuinen mutta näkyvä toimija Suamen Turuust’ on todella kiinnittänyt huomioni viime vuosina. He julkaisevat kiinnostavaa, laadukasta kirjallisuutta – vieläpä aika paljonkin, vaikka firman kotisivujen mukaan kustantamossa toimii neljä ihmistä. Sitä voi pitää pienenä ihmeenä, samoin luultavasti työmäärää, jonka nämä ihmiset kykenevät mahduttamaan yhteen vuorokauteen, yhteen vuoteen, yhteen elinikään.

Sytykkeitä

Ensimmäisenä mainittakoon legendaarisen runouden tehdastyöläisen, J. K. Ihalaisen teos Sytykkeitä. Kuusilukuinen teos jakautuu oikeastaan kahtia: ensimmäinen puolisko, ensimmäiset kolme osiota, sisältää parisuhteesta ja rakkaudesta kertovaa runoutta, kliseet välttäen. Toisinaan Ihalainen yltyy jopa eroottisille tasoille, mutta kokoelman ja lukijan onneksi – eikä tämä ole mikään yllätys – tekee sen laadukkaan hienovaraisesti (s. 26): ”Sinussa tuoksuu laiton viljelmä, esiahdettu istutus, / suvanto joka ponnahtaa lentoon ennen koskeaan, / anomus joka ennättää kastua ennen postitusta.

”Toisen puoliskon” runot kiinnittyvät aikaan ajankohtaisilla, jopa poliittisilla aiheilla. Tämän toivotan erityisen tervetulleeksi, sillä Ihalainen osaa kirjoittaa yhteiskunnallisesta aineksesta väkevästi, mutta silti liiaksi julistamatta (s. 47): ”Tämä kaikki julmuus oksettaa minua / salamurhaajien lennokit / ohjusten sokea voima / itseään ruokkiva koston kierre / paskapuhe demokratian ytimessä / uutiset terrorista ja kauhusta / 2000-luku on suistunut sijoiltaan / kolmas maailmansota tapahtuu nyt […]”. Väkevää, lennokasta meininkiä siis. Koskettavaakin, kuten ”Erdogan” -nimisessä runossa (s. 39), jossa viitataan turkkilaisten suorittamaan armenialaisten kansanmurhaan vuonna 1915 ja Gezi-puiston mielenosoituksiin vuonna 2013. 

Googlettamalla selviää, että harmi kyllä Sytykkeitä ei juuri ole kritikoitu – ”vain” Miikka Laihisen Kiiltomatoon tekemä kritiikki löytyy. Laihinenkin mainitsee kokoelman kahtiajakautuneisuuden, mutta minua hiukan negatiivisemmassa valossa. Minä en näe ”teoskokonaisuutta jalkapuolena” vaan kummatkin, rakkauden ja yhteiskunnallisuuden, juuri teemoina, jotka sytyttävät. Kokoelman nimen huomioiden puolikkaiden törmäytys vaikuttaa tällöin perustellulta, vaikka eripareja ovatkin.

Sytykkeitä on mielestäni miellyttävä teos, enkä tarkoita tätä kirosanaksi. Aina ei jaksa hampaidenkiristelyä jatkuvaa kaivausoperaatiota vaativan runoteoksen parissa. Helpoksikaan en silti tarkoita teosta haukkua. Tasoja riittää vaikka millä mitalla. Ihalaisen kohdalla on hyvä havaita myös hänen poikkitaiteellisuus. Teoksen viimeinen runo havainnollistaa sen; tästä linkistä pääset katsomaan Youtube-videon kokoelman päättävästä ”Eripari-ihmiset” -runosta. Siinä jollakin olennaisella tavalla kiteytyy J. K. Ihalaisen runoilijanlaatu.

Kruununjalokivet…

Henry Lehtonen ei hänkään ole runoilijana entuudestaan vieras. Vuonna 2001 esikoisensa julkaisseen runoilijan teokset ovat olleet allekirjoittaneen lukemistossa yhtä kauan kuin olemassa. Osasin siis suunnilleen arvata, mitä tuleman pitää.

Lehtonen ei petä tälläkään kertaa. Hänen runoutensa on kuin turkulaisen runoliikkeen muistomerkki Aurajokirannassa. Eli varsin traditiotietoista. Tämä on siis kehu. Lumoojan kritiikissä Karissa Kettu löytää samankaltaisuutta Lehtosen runouden ja Paperi-T:n lyriikoiden välille, eikä tämä ole lainkaan huono vertaus. Muuten Ketun kanssa on vaikea olla samaa mieltä esimerkiksi siitä, että Lehtosen ”kieli ei ole kovin yllätyksellistä, tuoretta tai leikittelevää. Runoissa on luonnosmaisuuden ja toteavien päiväkirjamaisten otteiden tuntua.” Mielestäni teoksen runot ovat varsin tyylipuhtaita beat-perinteen edustajia, ja muistuttavat muotoa myöten esimerkiksi Dan Fanten tekstejä.

Kekseliäisyyttäkin on, nimenomaan kuvallisuuden osalta. Parhaimmillaan Lehtonen nyrjäyttää huumorinsa erikoisella tavalla ylösalaisin ja samalla lukutilanteen kokonaan uudenlaiseksi, kuten vaikkapa runossa ”Autokorjaamo-stilleben” (s.39): ”natsit, mamut tai ryssät tulevat / ja vievät meidän työt / ja naiset”. Näin kulunut fraasi saa ”natsien” myötä väriä ylleen, ja lukijan pohtimaan runon puhujan jalansijoja; minkälainen tyyppi tässä nyt oikein on kyseessä? Ahdistunut, mutta kuinka ahdistunut? Missä marginaalissa hän oikein elää?

Teos on jaettu kolmeen osioon (”Rakkaus”, ”Hulluus” ja ”Kuolema”), ja niiden teemat risteävät läpi teoksen, kuten tapana on. Karissa Ketun mielestä teoksessa ei ole ”syvempiä tasoja”, mutta tästä on hänen kanssaan helppo olla eri mieltä, ja sen sijaan samaa mieltä teoksen Turun Sanomiin kritikoineen Tuomo Karhun kanssa: Kruununjalokivet on jonkinmoinen infosukupolven rauhattomuuden manifesti. Tai oikeastaan, kun ottaa huomioon runon puhujan paikoittain hyvinkin samean itseironian, jonkinmoinen ulkopuolisuuden manifesti. Hyvin beat-henkistä sekin, lyyrisen minän kieli poskessa rakennettu donquijotemainen surullisen hahmon ritarin muotokuva (s. 12): ”sykemittari hajosi / viikko takuun päättymisen jälkeen // ennalta arvattava / henkilökohtaisen elämän tragedia // itken kallonkutistajan sohvalla / kadotettua paratiisia”. Sykemittareiden myötä Lehtonen tuo suomalaiseen suorapuheiseen runouteen himokuntoilijan arkkityypin, joka tasapainoilee ”paheellisen” elämän ja kahdenkymmenen kilometrin juoksulenkkien välimaastossa. Näyttäkääpä tällainen energiapatukkaukko muualta suomalaisesta runoudesta! Ei niitä hirveästi ole. Bull’s eye! Ilmankos Sammakko pitää Lehtosesta kiinni niin runoilijana kuin työntekijänäkin. Hän on yksi niistä neljästä toimistotuolista.

Kansitaide

Lopuksi on todettava, että Sammakon teosten laadukkuus tarkoittaa myös hienoa kansityötä. Kummankin nyt mainitun teoksen ulkoasusta on vastannut Riikka Majanen. Nostan hatun niin korkealle, kuin käsi yltää (aika korkealle, koska satakahdeksankymmentäyksisenttisessä vartalossani on kiinni melkoiset apinakädet). Ei ihme, että Sammakko pitää kiinni myös Riikka Majasesta; hän on AD-hommien lisäksi kustantaja samaisessa yrityksessä. 2/4.

*****

Mari Saavalainen kirjoittaa Kruununjalokivistä Kirjakko ruispellossa -blogissaan erilaisesta, kiinnostavasta kulmasta.

Pyhyyden kokemuksesta

Olen toisinaan niin sosiaalisen median keskusteluissa kuin yksityisissä jutteluissakin tullut maininneeksi, etten usko mihinkään sellaiseen jumalaan, jollaiselle vaikkapa tämä kotoinen evankelis-luterilainen uskontomme kumartaa.

Useimmiten olen saanut selittää suuni puhki, kun olen asian ääneen todettuani silti kertonut etsiväni pyhyyden kokemuksia, useimmiten taiteen saralta. On harmillista, että pyhyys sanana ja ajatuksena on niin kiinnikkeinen uskonnoista omattaviin ajatuksiin ja käsityksiin. Se nimittäin kuvaa hyvin sellaista olotilaa, jota on hyvin vaikea muutoin muotoilla ymmärrettävään asuun.

Tällaisista asioista on vaikea jos ei jopa mahdotonta puhua ilman uskonnollista kuvastoa – niin vahva on se kiinnike. Siksipä en yritäkään.

Tarkoitan siis jonkinlaista valaistumista. Eräänlaista havahtumista jonkin kokemuksen synnyttämään tyhjiöön, johon mieli ja vartalo ensin reagoivat voimakkaasti hämmästyen, joka jollakin aikavälillä muuttuu onnen lämmittäväksi tunteeksi, onnellisuudeksi. Jokin koskettaa voimakkaasti sisintäni, mieleni perukoita, jotakin tiedostamatonta osaa minussa, enkä ole sen jälkeen entisenlainen.

Saksalainen uskonnonfilosofi Bernhard Welte sivuaa asiaa teoksessaan Olemattomuuden valo (Loki-kirjat, 2008, suom. Terhi Kiiskinen ja Teemu Sippo). Hän kirjoittaa: ”Koettava muuttuu todelliseksi kokemukseksi vasta sitten, kun se murtaa ne raja-aidat, jotka uuden ajan alusta lähtien ovat erottaneet subjektin ja objektin toisistaan; kun se siis koskettaa ja muuttaa kokevaa ihmistä niin, että hän elää ja on tässä maailmassa kokemuksen jälkeen toisin kuin ennen. Gadamer on oikeutetusti kiinnittänyt huomiota tähän varsinaisen kokemuksen koskettavaan ja muuttavaan luonteeseen. Kokemuksen läpikäyneestä ihmisestä tulee toinen ihminen kuin mitä hän oli aiemmin. Hän myös katsoo maailmaansa toisin ja on toisenlaisessa suhteessa maailmaansa kuin aikaisemmin. Tämä muuttuminen, joka koskee tapaa olla maailmassa, on siis negatiivista edeltävään tilaan nähden. Tämän jälkeen asiat eivät enää ole niin kuin aikaisemmin. Vanha on mennyttä. Tästä negatiivisuudesta nousee kuitenkin uusi positiivisuus: kaikki on uutta ja kenties odottamattomalla tavalla toisin.

Etsin siis jonkinlaista äärikokemusta, todellista kokemusta. Kaiketi samanlaista kuin ne kaikki adrenaliininarkkarit, jotka hyppäävät pienet kankaanpalat selässään pilvien päältä.

Welte puhuu myös kokemuksen välittömyydestä. Rinnastan sen ikään kuin puhtauteen, jolloin kokemus iskee vahviten ja onnistuu parhaiten murtamaan raja-aitoja, muureja. Olisi oltava altis, avoin altistumiselle. Se on sinänsä helppoa, sillä tällaisissa tapauksissa kokemus on niin vaikuttava, että sillä on jopa juovuttava luonne.

Lukemisen suhteen juopuminen muuttuu sitä hankalammaksi, mitä enemmän tällaisia pyhyyden kokemuksia kertyy; sitä vaikeampi niitä on enää tavoittaa. Kirjallisuudella kun ei ole monia toimintamekanismeja. Sama pätee muihinkin taiteenlajeihin. Toisaalta kysymys on välineestä minun ja kokemuksen välillä. Jos mekanismi toimii hyvin, muita ei tarvita.

Pyhyyden kokemuksen kuvailemisen sijaan on helpompaa kertoa, mihin niiden avulla pyrkii: uudistumiseen ja rauhoittumiseen. Tavoittaakseen jotakin sellaista sisältään, johon ei muuten yllä. Käsittääkseni kysymys on siis totuudesta, oman itsensä, minuuden, totuudesta ja sen etsimisestä ja löytämisestä. Welten mukaan uudistun kokemusten myötä, muutun eri ihmiseksi. Tällöin myös etsittävä totuus muuttuu myötäni. Minusta tämä ikiliikkuja ei ole lainkaan negatiivinen.

En halua kiistää uskovien ihmisten pyrkimyksiä ja motiiveja uskomisiinsa. Ehkä onkin niin, että vaikken jumaliin uskokaan, saatan joiltakin osin pyrkiä samaan kuin he, jotka uskovat.

En halua kiistää, mutta haluan haastaa: on monenlaisia keinoja etsiä totuutta, jonka voi löytää vain sisältään. Väitän, että siihen taide tarjoaa parhaimmat välineet ja että siinä on suurin syy, miksi en koe tarvetta uskoa minkään uskonnon tarjoamiin oppeihin ja jumaliin.

Suhtaudun kummeksuen ajatukseen, että samat opit voisivat hyödyttää jokaista eri ihmistä. Totuus ei ole koskaan yhdenlainen. Tässä piilee uskontojen epäuskottavuus: ne haluavat muuttaa ihmisen yhdenlaiseksi ja säilyttää sellaisenaan. Taide sen sijaan tarjoaa huomattavasti uskottavamman vaihtoehdon: välineen. Sen pyrkimys on kehittää edelleen toisenlaiseksi, ei jäädyttää yhdenlaiseksi.

 

Ihastuminen ja rakkaus

Arkistojani siivotessani kohtasin pari vuotta vanhan lehtileikkeen, jonka olin Hämeen Sanomista leikannut talteen. Sam Pinkin runoteoksesta Aion kloonata itseni ja tappaa kloonini ja syödä sen (Poesia 2013) kirjoittamani kritiikki oli ensimmäinen mihinkään lehteen kirjoittamani kirja-arvostelu.

Nyt, kaksi vuotta jälkeen päin, olen edelleenkin tyytyväinen kirjoitukseen, ihmeellistä kyllä. Kirjoittaja löytää aina jälkikäteen teksteistään kohtia, jotka haluaisi korjata tai muuten vain muuttaa, mutta pieniä ne sellaiset ovat – makuasioita ja tyylikysymyksiä, joita tavallinen sunnuntailukija ei välttämättä edes pane merkille. Kaltaiseni runoilija on useimmiten perfektionisti kaikessa kirjoittamisessaan, tekstiviesteissäkin. Toisinaan turhamaisuuteen asti.

Sam Pinkin teos valikoitui ensimmäisekseni sattumalta, julkaisulistoja selaillessani. Pidin teoksesta silloin ja nyt kun sitä silmäilen, pidän edelleen, jopa enemmän. On tärkeää, että lukiessaan kriitikko kykenee astumaan omien mieltymystensä ulkopuolelle, puolueettomalle alueelle, lukiessaan jotakin. Teosta arvotettaessa on tunnistettava traditio ja ympäristö johon se on tullut, ja pystyttävä olemaan puolueeton. Sitä helpottaa, jos on maultaan joltiseltaankin kaikkiruokainen, ts. ei väheksy yhtäkään kirjallisuuden lajia ja edelleen yhden lajin tyylisuuntia, vaan suhtautuu avoimen avarakatseisesti kirjallisuuteen. Kriitikko on kuitenkin se, joka löytää uutta, ja usein hän jonka avulla uutta löytävät muutkin. Kriitikko on omalta osaltaan ovia avaava tai ne sulkeva. Se on siis tärkeä osa, palanen kulttuuria, johon on sen mukaisesti suhtauduttava.

Kriitikon työssä ihastuu helposti. Se on hyvä ja huono asia, sitä on vaalittava ja varottava. Shakespearen Hamletista löytyy jalat maanpinnalla pitävä ohje ihastumisen ja rakkauden välisistä eroavaisuuksista:

”Kun veri kuohuu, sydän tulvanansa
Valoja valaa kielellen. Nuo liekit
Enemmän loistoa kuin lämmint’ antaa
Ja sammuvat jo kesken syttymistään;
Niit’ älä tuleks usko.”
(suom. Paavo Cajander)

Ohje pätee elämässä melkein kaikkeen, jos kohta suhtaudun positiivisesti myös intuitiiviseen ja impulsiiviseen toimintaan. Ennen muuta uskon vakaasti eläytymiseen ja tunteiden vastaanottamiseen; kun veri kuohuu on nautittava sen kuohunnasta, antaa liekkien loistaa vaikka eivät lämpöä soisikaan.

Pääsääntöisesti kuitenkin on niin, että ihastumisen punnitsee aika. Se on paljastava rakkauden, jos joku. Aika valjastaa myös viisauksia, kuten Shakespearen kirjoituksen tässä. Runouden – ja ylipäänsä kirjallisuuden – suhteen lienee niin, että mitä enemmän lukee, sitä harvemmin rakastuu. Mutta niistä rakkauksista muodostuukin sitten syviä, elämänmittaisia suhteita.

 

Täällä ollaan, Tikkanen ja Bargum

Tähän ne yleisimmät siitä kuinka harvakseltaan on tänne blogiinsa kirjoittanut blaa blaa blaa. Olen kesälomalla blaa. Luulisi olevan aikaa päivittää blaa. Mutta kun kirjoitan blaa pienoisromaania. Lupasin kirjastoapurahalautakunnalle oikein kunnolla kirjoittaa, jos saan apurahaa. Sain. Olen nyt sitten kirjoittanut, laistanut kaikesta muusta. Paitsi mansikoiden ostamisesta. Melkein kaikesta siis.

Luin pari pientä kirjaa. Isoja kun ei jaksa, koska se oma käsikirjoitus. Ostin Suomalaisen kirjakaupan alesta Johan Bargumin Syyspurjehduksen. Sen on suomentanut Marja Kyrö. Siinä oli hyvä idea ja melko hyvä toteutuskin. Lyhyitä lukuja, kauniita lauseita. Kiinnostava, joskin tematiikkaansa nähden ainut mahdollinen konstruktio. Sellaisen, joka saa orgasmeja purjehdustermeistä, kannattaa ehdottomasti ostaa tuo. Siinä on niitä paljon. Kannattaa se ostaa muutenkin, jos tykkää pienoisromaaneista. Saattaa käydä niin, että tulen säilyttämään tuon Bargumin hyllyssäni. Nimittäin monet uutukaiset vien antikvariaattiin tai annan pois. Mutta Bargum on hyvä kirjoittaja. Ja tuo kirja on niin hyvä ja pienikin, ettei vie juurikaan tilaa.

Toinen pikkuinen olikin omasta hyllystäni: Henrik Tikkasen kadunnimisarjan esikoinen, Kulosaarentie 8. Sen on suomentanut Elvi Sinervo, ja hyvin onkin. Tikkasen huumori on jotakin, mitä aina tasaisin väliajoin tulen kaivanneeksi. Se on tavallansa kuivaa, mutta kuitenkin niin mustaa, että persekarvat nousevat pystyyn vaikka istuu niiden päällä.

Tikkasessa yhdistyy kaikki, mitä tällä hetkellä kirjallisuudesta kaipaan. Hänen kirjoissa on hirvittävä määrä inhimillistä syvyyttä, mutta pintaakin löytyy eli huumoria. Ja nyt joku saattaa alkaa ajatella, että eihän rankoista kokemuksista tai -aiheista ponnistava huumori ole välttämättä pintaa. Hänelle sanon: niinpä!

Tuota Tikkasen kadunnimisarjaa voisi helposti verrata Knausgårdin Taisteluni-sarjaan, mutta en tiedä kannattaako. Knausgård kirjoittaa niin laveasti ja jaarittelevasti, kun taas Tikkanen heittelee palasia eikä paljon vaivaudu. Molempi parempi, sanon minä. Mainittavin ero näiden kahden välillä, tai niiden suhteen kun otan esimerkin rinnalle itseni lukijana, on se että Tikkasen kirjat lukee lävitse, Knausgårdin kirjat elää lävitse. Kyse on laveudesta. Toinen ei ole toistaan parempi, mutta minä pidän enemmän Tikkasesta. Kumpikaan ei kirjoita toistaan totuudellisemmin tai totuudettomammin, tosin ehkä Tikkanen on itseään kohtaan hivenen armottomampi. Knaussi kirjoittelee enemmän itsensä ulkopuolelta. Hänenkin sarjansa päähenkilö on hän itse, kuten tiedämme, mutta eniten hänen kirjojensa ulkopuolelle jää juuri hän itse. Tämä on tottakai lukijakohtainen kokemuksiin perustuva kommentti, joten sen varaan ei kannata nojata muiden kuin minun.

Kun kummankin, sekä Knasun että Tikkasen, kohdalla puhutaan omaelämäkerrallisesta aineksesta, tulee herrojen kirjojen äärellä tottakai miettineeksi,  ”onko tämä totta?” Vai onko kyseessä epäluotettava kertoja joka värittää ainesta?

ON. Se on oikea vastaus molempiin kysymyksiin, luullakseni. He kirjoittavat totuudenmukaisesti, tunteidensa mukaan. Tunteet ovat totta, ei puhettakaan muusta. Entäpä epäluotettavuus? Niin, kukapa itsestään osaisi kylmänviileän analyyttisesti kertoa, kun kyseessä ovat tunteet, vieläpä tuollaisten asioiden ääreltä, joista he kertovat.

Hengittämisen vaikeudesta

Kuten aina, viimeksikin osuin sattumalta Pasilan rautatieasemalla olevaan Pocket Shopiin, siis siihen karkkikauppamaiseen kirjamyymälään, jonka tuotteet ovat pääasiassa pokkareita. Ostan yleensä sieltä vain englanninkielisiä kirjoja, sillä omaan eräänlaisen hyvin hankalan ja vaikealaatuisen asenneongelman pehmytkantisia kirjoja kohtaan… Ajattelen, että ne kestävät kovin huonosti kulutusta ja aikaa, enkä siksi viitsi sellaisiin vähiä rahojani tuhlata.

Paitsi että tuhlaan. Paitsi että kestävät hyvin. Siis rahaa, kulutusta ja aikaakin.

Suhtaudun englanninkielisiin kirjoihin ylimalkaisemmin kuin suomenkielisiin opuksiin. Jälkimmäisistä minun on yleensä vaikeampi luopua, ensin mainituista taas helpompi;  kenties siksi että ovat minulle kielellisesti toissisijaisia.

Paitsi etteivät ole.

Kummallista kyllä ihmisen täytyy elää ja lukea paljon ja pitkään ymmärtääkseen, että lukemisesta on tullut niin rutiininomaista, että ihan oksettaa. Ne kirjat jotka olen kritikoinut ovat tietysti eri maata – ne luen eri tavalla ja usein useampaan kertaan, tutkin ja pyörittelen, pohdin, ja vasta ajan kuluttua jotakin tohdin.

Nyt viime aikoina olen lukenut aiempaa enemmän englanninkielistä kirjallisuutta ja huomaan keskittymiseni jokaiseen lukemiseen liittyvän asian suhteen olevan erilaista. Se on ehkä syvempää, sillä silkkaa osaamattomuuttani joudun paneutumaan tarkemmin vieraskieliseen kirjaan. Aivot ovat useammin eri asennossa. Tästä on ollut hyötyä suomenkielisen kirjallisuuden (kotimaisen proosan ja käännösproosan) suhteen: mieli on lukiessa virkistyneempi ja tarkkaavaisempi. Which is a good thing.

Niin. Osuin vahingossa Pocket Shopiin ja jäin selailemaan John Greenin teosta The Fault In Our Stars, josta takaraivossa kaikuili lehtien ja blogien sivuilta nähtyjä ylistyksen haituvia. Ostin kirjan, kiikutin kotiin ja aloin lukea.

Jopa minulle kirja oli helppolukuinen, sen kieli on hyvin yksinkertaista ja suoraa. Ensimmäisten sadan sivun jälkeen googlettelin lisätietoa kirjasta ja piankos soljuvuudelle ja ylenpalttiselle romanttisuudelle löytyi selitys: ”for young adults”. Jossakin mainittiin kirjan olevan ns. sick-lit -romaani, siis tyylillisesti jossakin Twilightin ja Teho-osaston välimaastossa, jossa henkilöhahmojen väliseen jännitteeseen haetaan lisämausteita niinkin arkisista, mutta koskettavista aineksista kuin sairauksista. Green onkin tonkinut teokseensa niitä satuttavimpia juttuja: syöpälapset. Jo pelkkä ajatus on puistattava. Perusteet siis tunnepitoiselle kokemuksellisuudelle on rakennettu.

Luin minä kirjan silti loppuun. Kohtuullisessa määrin pidin siitä, liekö nostalgisista syistä vai mistä, sillä enhän ollut hetkeen lukenut nuorten kirjallisuutta (onko ”nuorten kirjallisuus” oikea termi, vai pitäisikö puhua nuorten aikuisten kirjallisuudesta? Toisaalta, minä luin nuorena aikuisena samoja kirjoja kuin nytkin, enkä vieläkään ole kovin iäkäs… Terv. 32-vee).

Green kirjoittaa taitavasti, hänen lauseensa on kaunis ja miellyttävä. Erityisesti miellyin hänen huumoriinsa; toisaalta sitä ei vedetty överiksi ja sillä tavoin vesitetty kaikessa arkisuudessaankin hivenen koskettavan aiheen käsittelyä, eikä Green myöskään ylidramatisoinut liiallisella tunnepitoisuudella, liian mustalla huumorilla. Hän esittää rankat aiheensa likimain sellaisina kuin ne yleensä tuppaavat elämässä olemaan. Ei siihen enempää dramatiikkaa ja herkuttelua tarvita.

Ihan jees, sanoisi nuori aikuinen Helle. It was, like, alright.

Aikuinen Helle on nuoremman versionsa kanssa samaa mieltä.

18.8.2013

Olen aloittanut siivousurakan: pyyhin pölyt kirjahyllyistä, jotka kiertävät olohuoneemme seiniä ja tietyiltä osin muodostavat osaltaan lukunurkkauksen, jota vaimon kanssa nimitämme leikkisästi kirjastoksi. Sellaista ”olen täällä itäsiivessä”–huumoria nimittää sitä kirjastoksi kun ei se ole edes huone. Oikeastaan asumme hyvin pienesti, vähäisten neliöiden keskellä. Kaksi huonetta ja se missä on jääkaappi. Tämä ”kirjasto” vie kyllä ehkä eniten tilaa koko asunnosta, muihin huoneisiin verrattuna. Kirjailijan kämppä, sanoisin.

Viime kerrasta on aikaa ehkä kaksi vuotta, ehkä hiukan enemmän, kun vedin läpi saman urakan. Onneksemme olimme tarpeeksi järkeviä kun hankimme nykyiset kirjahyllyt – otimme niihin lasiovet ja ne estävät hienosti pölyn kulkeutumisen hyllyille, kirjojen väleihin. Pölyjenpyyhinnän ohella teen samalla inventaariota nimekkeistä. Tarkoitukseni on päästä eroon sellaisista kirjoista, joita en todennäköisesti tule myöhemmin kaipaamaan. Sellaisia kirjoja jotka olen lukenut tai sellaisia joiden kansia en ole edes avannut enkä luullakseni tule avaamaankaan. Kyse on lähinnä priorisoinnista eikä niinkään tilan raivaamisesta: on vain fakta, ettei ihmiselämä riitä kaiken kiinnostavan lukemiseen. Mutta ei se helppoa ole – luopua kirjoista joita on monta kertaa pyöritellyt käsissään, ihastellut kansia ja ehkä jopa selannutkin sieltä täältä. Eivät ne sentään mitään kilotavaraa minulle ole.

Mutta juuri nyt en ehdi siivota kovin pitkään. Ehkä se on hyväkin; ei tarvitse murehtia opusten kohtaloa. Englannin Valioliiga alkoi eilen ja tänään on Tottenhamin ensimmäinen ottelu. Se on vierasottelu mutta tavallansa kotiottelu, koska kyseessä on paikallispeli Crystal Palacea vastaan. Lontoolaisjoukkueiden mittelö, joka Tottenhamin pitäisi voittaa säilyttääkseen heti kauden alusta mahdollisuutensa päästä Mestareiden liigaan.

Niin, tunnustan värejä. Sydämestäni löytyvät paikat kahdelle jalkapallojoukkueelle. Ne ovat HJK ja Tottenham Hotspur FC.

Pölystä puhkeaa ihminen

Kajavan kanssa käy niin kuin hyvän kirjan kanssa yleensä: se muuttaa ajattelua. Edellisestä lukukerrasta on aikaa ainakin seitsemän vuotta. Silloinkin kirja oli hyvä, mutta nyt se on jollakin tapaa vielä parempi. Siitä tarkemmin Lukemistossa, lähiaikoina.

Ihan kuin olkapäillä olisi hilsettä, mutta kun viettää hetkiään viiskytlukulaisen novellistiikan ja reilusti yli satavuotiaan runouden parissa, ymmärrän sen olevan huonepölyä.

Rilke silmäkulmassa

Asiahan on niin, että minulla on aina kaksi kirjaa kesken. Runoa ja proosaa/esseitä. Runot ovat sopivia pienissä määrin, luen niitä vapaapäivien aamuina, eli päivinä kun en ole palkkatyössä, ennen aamupalaa ehkä neljä-viisi, sitten teen saman urakan päivän aikana ainakin kertaalleen. Proosaan keskityn pitkissä pätkissä, tässäkin riippuen kirjasta; voi hyvin mennä useampi tunti ja satakunta sivua yhdessä pötkössä. Näin pysyy lukemisessa hyvä tasapaino eikä huonoonkaan kirjaan leipiinny kovin helposti.

Tiihosen Jumalan sumun jälkeen poimin hyllystä Rilkeä. Anteeksi jos olen ilkeä, mutta hän on vielä pahempi tapaus kuin Tiihonen, sillä erotuksella että Rilken romanttisen paatoksen voi vielä ymmärtää aikaan jossa eli; Tiihosen vastaava hurmioituneisuus soveltuu meidän aikaamme vähän hassunlaisena, jopa ironisena ominaisuutena.

Tahto tahtojen kuulostaa saksalaisen heavymetal-yhtyeen hitiltä. Oikeasti se on Eve Kuisminin toimittama (ja kääntämä) pieni kokoelma Rilkeä (Like 2004), jossa on kiinnostavasti mukana myös alkukieliset runot suomennosten rinnalla. En osaa saksaa lainkaan, joten minulle niistä ei ole juurikaan hyötyä tai iloa, ja näin ollen kokoelma jää varsin ohueksi – vain parinkymmenen runon mittaiseksi.

Mutta toisaalta, pidän Rilken runoudesta – imagismi puskee läpi tuskaisan hien ja alkaa ajatteluttaa, maalauttaa kuvan verkkokalvoille, jonne eksyä. Omistankin seuraavan humoristissävytteisen pikkupastissini juuri Rilkelle:

On pimeydessä puu, puissa lehdet ja
pellon rajassa metsän suu, ja
puiden takaa auringon pilke:
Rainer Maria Rilke.

Laari

Suomalaisessa kirjakaupassa on parhaillaan kesä-ale. Siis täten myönnän, että ostan suurimmaksi osaksi kirjani alennusmyynneistä. Toki silloin tällöin myös ohjevähittäishintaan, mutta harvemmin. Kirjat kun tuppaavat olemaan niin perkuleen kalliita suositushintaisina; tänäänkin hihaan tarttui Joona Vuorenpään toimittama Kellomies (Tammi 2011), varsinainen Opus magnum kaikille kellomiehille (miksei naisillekin, mutta naistenkelloja kirjassa ei juurikaan käsitellä; toisaalta taas useat ns. miestenkellomallit sopivat toki naisillekin).

Kirjan suositushinta oli päälle viisikymmentä euroa, nyt maksoin siitä kolmekymppiä. Kannaltani hyvä diili, erityisesti siksi että olin katsastellut kirjaa jo sen ilmestymisestä lähtien.

Viisikymppiä on kukkarolleni useimmiten kuitenkin liikaa. Se on runsaskuvaiselle ja laadukkaasti painetulle kirjalle sopiva hinta, mutta summa on iso – sillä ostaa viikon ruoat, kun vähän katsoo mitä suuhunsa laittaa. Tai maksaa kotivakuutuksen muutamaksi kuukaudeksi.

Toisaalta on hyvä, että jotkut kirjat maksavat. Kellomiehestäkin pääsee lyhyellä selailulla selvyyteen siitä, että kyseessä on laadukas, paljon kattava teos. Siinä riittää selattavaa ja ihmeteltävää pitkäksi aikaa. Ja haaveiltavaa.

Ei ole nimittäin pelkästään hyvä asia, että nykyään vähän kaikenlaisia kirjoja löytyy euron alelaareista. Jotakin mieltä pahoittavaa siinä on kun tietää, millaisen uurastuksen kirjailija on kirjan eteen tehnyt.