Kymmenvuotisjuhla!

”Runous jos mikä on pienyrittäjyyttä”, hiljattain edesmennyt Leevi Lehto käänsi ystävänsä, amerikkalaisen runoilija Charles Bernsteinin moton ”Poetry is the / ultimate small / business” (Tossavainen, 2004).

Tähänastinen matkani suomalaisessa runouskentässä on avannut silmiä juuri tuohon suuntaan: runoilijantyö on pellon raivaamista kivi kiveltä. Työ kestää pitkään, sujuu hitaasti ja epävarmasti, mutta myös varmasti edeten, mikäli runoutta rakastaa niin paljon että jaksaa paiskia hommia säkeestä toiseen, vuosi vuoden perään. Mukaan tarvitaan myös säkillinen tsägää.

On hätkähdyttävää, miten nopeasti aika kuluu: vietän tänä vuonna kymmenvuotistaiteilijajuhlaa! 18. syyskuuta 2009 esikoisteokseni sorta vala (ntamo) näki päivänvalon, ja käynnisti samalla esikoistrilogian, joka käsittää sorta valan lisäksi teokset Kiss ash (ntamo 2009) ja Oy (ntamo 2010). Sitten tulivat kirjat Mustat lehdet (ntamo 2011), Onnen maa (Kustannusliike Robustos 2014) ja viimeisimpänä viime vuonna ilmestynyt Kahden kaupungin runot (Kustannusliike Robustos).

Kirjojen lisäksi olen julkaissut muutakin. Urakointi pellolla tuotti ensimmäisen kerran perunaa vuonna 2005, kun ensimmäiset runoni (Auringonpelko ja Yön musta perhonen) tulivat julki Helsingin yleisen kirjallisuustieteen ainejärjestö Katharsis ry:n Teema-lehdessä (no. 4/2005).

Siitä se lähti. Sittemmin minulla on ollut kunnia osallistua Poesian vuonna 2011 julkaisemaan nykyrunouden Vastakaanon-antologiaan, julkaista runo Suomen Kirjailijaliiton Kirjailija-lehdessä (2/2019), kolmesivuinen tankarunosarja Parnassossa (Yövuoron jälkeen, 4/2015) ja saada kirjailijaesittely Teemu Mannisen ja Maaria Pääjärven toimittamaan Suomalaisia nykyrunoilijoita 2 -kirjaan (Avain 2011). Olenpa saanut mahdollisuuden osallistua vuoden 2015 Runokuun Runoja raiteilla -kampanjaankin Reissumies-runollani (Onnen maa 2014) ja nähdä se painettuna postikorttiin.

Kenties mairittelevin kokemus on tähän mennessä ollut kuunnella näyttelijä Eero Saarisen tulkitsemana Onnen maasta poimittuja runoja muusikko Tapani Rinteen radioteoksessa Akustinen kaleidoskooppi – bassoilla ratsastavat runot, joka sai ensiesityksensä Ylen Radioateljeessa marraskuussa 2015. Olin junassa matkalla Pasilasta Riihimäelle, istuin Intercity-junan yläkerrassa ja punastelin. Olin – ja olen edelleenkin – tuosta äärimmäisen otettu. Samalla vähän hävetti, olin matkalla palkkatöistä kotiin. Ei ala leijua, kun jalat on tungettu tukevasti duunarin saappaisiin. Ja kun kirjoittaminen on kaiken muun lisäksi intohimo ja saa sitä kautta yksityisen sävyn, kaiken mairittelevuuden ohella sitä tuntee olonsa alastomaksi. Sitä on laittanut kaikkensa likoon.

Hienoja hetkiä on ollut paljon: haastatteluja, kritiikkejä, joitakin esiintymisiä. Suurinta iloa on tuottanut hienojen ihmisten tapaaminen ja heidän kanssaan työskentely. Kun runoudesta tulee ammattimaisempaa, se on suuressa määrin myös tiimityötä.

*****

Vaikka viimeiseen kymmeneen-viiteentoista vuoteen on mahtunut paljon, minulla on olo, että olen vasta urani alussa. Takaraivossa pyörii kaiken aikaa neljä-viisi ideaa, joista tekisi mieli kirjoittaa, jo tekeillä olevien projektien lisäksi. Vaikka paljon on tapahtunut, edelleen jaksan iloita pienemmistäkin asioista: ilokseni huomasin tänään, että Uudenkaupungin kirjasto on tilannut Kahden kaupungin runot kokoelmiinsa, samoin Hyvinkään kirjasto. Kummassakaan kirjastossa ei teoksiani ole aiemmin ollut. Kiitos näistä. Nöyränä ja kiitollisena täällä runoilija edelleenkin pakertaa ja jännittää runojensa vastaanottoa. Kaikki tällaiset luovat uskoa ja lohtua kammion hämärään.

Runous jos mikä jatkukoon!

Mainokset

Kiitos, Leevi (1951-2019)

Juhannuspäivän aamiaisella minut tavoitti tieto, että runoilija, kääntäjä, kustantaja ja suomalaisen runouden monitoimimies Leevi Lehto on kuollut.

Ihan kuin olisi lyöty nyrkillä päähän ja potkaistu polvella palleaan.

Ystävyytemme alkoi vuonna 2009, kun lähetin Leeville käsikirjoituksen, josta sittemmin tuli esikoisteokseni sorta vala. Olin ymmärtänyt, että jos joku niin Leevin luotsaama ntamo sen voisi julkaista, siinä määrin kokeellinen se oli. Ensi tapaamisella Leevi kysyi, kauanko olen tätä kirjoittanut ja onko mulla lisää materiaalia, jolloin paljastin, että olin kirjoittanut sitä kymmenisen vuotta eli materiaalia oli paljonkin lisää. Näytin koko satsin ja alkuun pohdimmekin ajatusta julkaista se kokonaan yksissä kansissa, mutta päädyimme lopulta esikoistrilogiaan.

Leevistä koko ajatus esikoistrilogiasta oli niin röyhkeä, että se piti tehdä. Minuakin se viehätti. Meitä yhdisti halu tehdä erilailla, juuri niin kuin huvitti. Leikittelimme kokonaisuuksilla ja yksityiskohdilla, mikään kirjallinen konventio ei ollut kiveen hakattu. Jos joku kriitikko näki asiakseen viittelöidä, ettei ihan ymmärtänyt, Leevi totesi että hyvä, seuraavalla kerralla se ei sitten ymmärrä sitäkään vähää. Minusta tällainen kuvaa Leevi Lehdon kirjailijanlaatua parhaiten: muut tekevät mitä käsketään tai odotetaan, Leevi teki mitä halusi. Sillä älykkyydellä, näkemyksellä ja osaamisella oli aina kiinnostava lopputulos: taide. Vain sillä oli merkitystä.

Sen varaan minunkin oli helppo heittäytyä.

Teimme yhdessä neljä teosta. Se oli minun runouden yliopistoni.

*****

Aikuistuessaan alkaa hiljalleen ymmärtää yksittäisten ihmisten merkityksen, ainutlaatuisuuden, omassa elämässään. Leevi Lehto oli minulle Mahdollistaja, Näkijä. Hän oli ehkä ensimmäinen henkilö, joka todella uskoi minuun runoilijana ja antoi mahdollisuuden. Sittemmin Robustoksen kundit Heikki Savola ja Jouni Lehtinen ovat tehneet saman, luottaneet ja edesauttaneet minua urallani ja runoudessani. Se on korvaamatonta, en sitä osaa sanoittaa. Robustoksen kanssa matka toivottavasti jatkuu.

Minun ja ntamon tiet erkanivat vuonna 2011 julkaistun Mustat lehdet -teoksen jälkeen. Siihen ei liity dramatiikkaa. Olin kehittynyt runoilijana sellaiseen suuntaan, että koin tarpeelliseksi etsiä uuden kustantajan. Kuljen taiteessa aina taiteen ehdoilla. Tämän Leevi ymmärsi, koska teki itsekin niin. Kirjoitin ja höyläilin Onnen maata, jonka myötä löysin uuden kodin Kustannusliike Robustoksesta. Sovimme kyllä Leevin kanssa eräästä kokeellisesta sivuproggiksesta, joka sivusi Leevinkin suuresti arvostamaa Aleksis Kiven Seitsemää veljestä. Hänellä oli omat suunnitelmat samaisen teoksen äärellä, joten pallottelimme vuosien aikana paljonkin ajatuksia ja asioita. Leevi tuumaili, että minä saisin oman projektini ensin valmiiksi.

Surullista, mutta siltä se kai nyt näyttää. Luulen kyllä, että koko asia saa jäädä meidän väliseksi jutuksi, hautautua myötäsi.

Viimeiseksi kohtaamiseksemme jäi keskustelutuokio ja lämpimät halaukset Helsingin Kirjamessuilla joitakin vuosia sitten. Sitä lämpöä muistelen usein.

Leevi, kiitos kaikesta. Olen sulle ikuisesti kiitollinen.

25.1.2013

Elämä houkutteli tänään absurdiin tekoon: lähdin aamupäivällä Helsinkiin ja ostin oman kirjani Mustat lehdet. Kävin ostamassa sen Kirjakauppa Kirjasta, joka on muuten suosikkini Riihimäki-Helsinki -sektorin kirjakaupoista. Se henkii jonkinlaista antikvariaatinomaista tunnelmaa laajalla ja laadukkaalla valikoimallaan, joka ei katso ylen eri kirjallisuuden lajeja vaan päinvastoin haastaa tarttumaan tekstiin, eikä pelkästään sen maineeseen. Hyllymetrejä on runsaasti ja kierreltävää ja löydettävää on paljon. Mutta ennen kaikkea Kirjakauppa Kirja erottuu helkutin hyvällä palvelullaan. Käykää ja ihmetelkää, ihmiset!

Samalla reissulla löytyi toki muitakin: Maria Matinmikon Valkoinen (ntamo 2012), joka juuri voitti Tanssivan Karhun; Leevi Lehdon Ampauksia ympäripyörivästä raketista (Savukeidas 2004); Karl Ove Knausgårdin Taisteluni. Ensimmäinen kirja (Like 2011) & Hanna-Riikka Kuisman Sydänvarjo (Like 2011).

Oikeastaan nuo kaikki menevät lukujonossa aika eteen. Kuisman Sydänvarjo on idealtaan niin älyttömän hyvä, että kiinnostaisi lukea se seuraavaksi, Antti Tuurin Pohjanmaan jälkeen, joka nyt on kesken. Selailinkin junassa hivenen Sydänvarjoa ja kiinnostavaltahan se vaikutti.

Helsingistä erikoinen huomio, note to self: nuori nainen istui rautatieaseman länsisiiven eräässä pienessä pankkikonttuurissa, odotti vuoroaan ja tappoi aikaansa tutustumalla paperiin. Näin vain tekstin otsikon: ”Potilaalle ohjeeksi: Klamydia”.

Eilen iltalenkillä törmäsin kuolleeseen kissaan. Epäilen, että klamydian sijaan kuoleman aiheutti auto.

Keskeneräisiä

Yskäisen.

Vaikka kirves ei kenties osukaan minuun – kuka tietää? – tunnen silti vilunväreitä, kun veri pakenee haavasta.

Olen vihdoin puhkaissut kirjastolainaamisen immenkalvoni Riihimäellä (tästä tarkemmin joskus toiste). Vastikään ilmestynyt Tommi Parkon kirjoittama teos Runouden ilmiöitä (Avain 2012) kuulosti niin houkuttelevalta kirjalta, että oli pakko saada se käsiin. Sain sen käsiin.

Toki vaatimaton runoilijaminäni tahtoi myös tietää, majailinko tällaisen kirjan sivuilla ja missä valossa… Ja siellähän olen! Vieläpä varsin vaikuttavassa seurassa: olen laatikossa, listassa, joka suosittelee luettavaksi esikoistani sorta valaa. Olen tästä kovin otettu! Lista luettelee kymmenen ntamon teosta, joista yksi on minun kirjoittamani. Olen siis jollakin näkyvällä tavalla osa ilmiötä, mikäli ymmärrän oikein. Ymmärrän olla iloinen.

Kautta lyhyen historiansa kustantajani ntamo on ollut melkoisessa ristitulessa. Se on jakanut mielipiteitä puolin ja toisin, jotkut pitävät sitä ihka oikeana kustantamona, jotkut puulaakina joka sylkäisee tiheästi ja silloinkin ei_kovin_tiiviiksi_tikistettyä paskaa. Minulle Leevi Lehdon kipparoima ntamo edustaa vapautta.

Runouden ilmiöitä -kirjassa Tommi Parkko kirjoittaa ntamosta mm. näin:

”Ntamon toiminnassa on hyviä ja huonoja puolia. Runsaudellaan ntamo on antanut piristysruiskeen runouteen; se on antanut julkaisemisen mahdollisuuden sekä suurelle joukolle aloittelevia runoilijoita että myös vanhemmille ja vakiintuneemmille runoilijoille, kuten Kari Aronpurolle, Jyrki Pelliselle ja Kaarina Valoaallolle, joiden kirjat olisivat kustannusmaailman myllerrysten keskellä voineet jäädä julkaisematta. Ntamo on kuitenkin luonut myös nopean kustantamisen mallin, jossa keskeneräiset käsikirjoitukset tulevat liian nopeasti julkaistuksi.”

Kirjan sivuilta tuskin voi lukea Parkon henkilökohtaisia mielipiteitä, esimerkiksi ntamosta. Hän tuo hyvin julki niitä ristiriitaisia tunteita, joita ntamo on synnyttänyt vielä verrattain lyhyen matkansa varrella.

Harmittavasti Parkko ei kirjoita kaikkia esiintuomiaan ristiriitoja kokonaan auki. Kenties tällainen kirja ei ole oikea paikkakaan sille. Minua itseäni kiinnostaisi – näin ntamon kirjailijana, mutta ennen muuta taiteentekijänä – se, minkälainen teos on keskeneräinen teos. Mitä taustaa vasten teos on keskeneräinen? Ajattelen jossakin näyttelyssä seinällä olevaa teosta, joka on aivan kuin keskeneräiseksi jätetty. Kenties puolikas kankaasta on aivan tyhjä, kenties maalauksessa aivan kuin olisi maisema jota ei ole maalattu loppuun, ehkä taivas puuttuu, tai maa?

Nyt esimerkkini mukaan me taiteentuntijat ja siitä nauttivat ihmiset menisimme Parkon esittämän mielipiteen viitoittamana taulun äärelle päivittelemään, kuinka on voitu päästää näin keskeneräinen teos näyttelyyn. Ennenkuulumatonta! Katselisimme ympärillemme: herranen aika, tällä taiteilijalla tai tässä näyttelyssä on enemmänkin keskeneräisiä teoksia! Ihmettelisimme, kuinka tällainen voi olla mahdollista; epäilisimme, onko tällaisen näyttelyn kuratoinut ihminen ammattitaitoinen tai tosissaan, vai onko hän keskeneräisiä tauluja näyttelytilaansa keräämällä tekemässä omaa performanssia; pohtisimme, kuinka kummallinen mesenaatti tällaisen takaa täytyy löytyä.

Noinhan emme tietenkään kuvataiteiden kohdalla toimisi. Mutta kirjallisuuden kohdalla toimimme, ja siihen on omat kummalliset syynsä. Ne ovat osaksi tottumuskysymyksiä – kauan aikaa sitten opittuja tapoja joita emme osaa tai halua muuttaa, osaksi muutosvastarintaa kun muutoksia käsityksissämme joka tapauksessa tapahtuu, osaksi kyvyttömyyttä tai tahtomattomuutta nähdä raja-aitojen ulkopuolelle. Muitakin syitä löytyy. Kenties taloudellisia, tai itsetuntoon viittaavia jne.

Keskeneräisyyden poetiikka ei ole mikään uusi juttu. Sen sijaan että pohdittaisiin sitä, miksi jonkun kirjallisen teoksen sisältö on rönsyilevää, miksi teksti on sekavaa, toisteista, täynnä kliseitä, huonoa kieltä, kömpelöä ilmaisua, naiivia ajattelua tai muuta sellaista, nojaamme välittömästi ennen aikaamme muodostuneisiin raja-aitoihin, otamme niistä tukea koska emme itseksemme ja itsenämme pysy pystyssä.

Parkonkin teoksessa esiintyvät mielipiteet, jotka käsitykseni mukaan ovat siis pikemminkin yleisiä kuin Parkon omia, ovat loistavia esimerkkejä siitä, kuinka kirjallinen kulttuurimme ja kirjalliset instituutiomme tarvitsisivat rajua ravistelua. Kirjalliset käsityksemme ovat homeisia siemenperunoita.

Ennen kuin ravistelua tapahtuu, toivoisin uskallusta ja avoimuutta tuotavaksi kirjallisuudesta käytävään keskusteluun. Toivoisin, ettei sylkäistäisi vain keskeneräisyyksiä, vaan perusteltaisiin. Minkälainen on keskeneräinen kirjallinen teos, ja miksi se pitää nähdä negatiivisessa valossa? Miksi keskeneräisellä teoksella on oltava jokin liitoskohta kustantamisen kynnyksiin? Edelleen: mitä on keskeneräisyys, ja miten se näkyy esim. runoteoksessa?

Olen esimerkki. Minun runouteni on nähty poukkoilevaksi (Jukka Koskelainen, HS 10.7.2010). Runouteni poukkoilevuutta ei kritiikissä pohdittu tarkemmin; miksi se on poukkoilevaa, onko sillä jokin funktio; mitä ajan sillä takaa ja kuinka onnistun siinä tms. Sen sijaan on nähty ja haluttu antaa ymmärtää, että poukkoilevuus on jonkinlainen lastentauti, josta pitäisi päästä eroon.

Läpi lyhyen julkaisu-urani (vuodesta 2009) olen seissyt jonkun varpailla. Olen ollut tuskallinen ja kiusallinen kutina, johon on yritetty vaikka minkälaista salvaa. Lopulta varpaat on sullottu hikiseen ja epämiellyttävään terässukkaan, ja sen jälkeen maihinnousukenkään, missä vain kutisen ja entisestään leviän niin kuin inhottava ihottuma leviää. Minua yritetään pitää kurissa sillä, että pidetään maihinnousukenkää jalassa koko ajan, lopun elämän – jospa se kutina sinne tukehtuisi. Sellaisessa epävarmuuden olossa olen kirjoittanut ja vellonut. En oikein uskalla osallistua minkäänlaisiin epämukaviin tilanteisiin, jossa pitäisi olla huomion keskipisteenä, esiintyä kirjoittamansa kanssa ja seistä sen takana kun empivät ja epäluuloiset, väheksyvät katseet polttavat ihoa, kuin suurennuslasista syöksyvät auringonsäteet.

Aivan kuin olisin runoilija, kirjailija salaa. Omin luvin ja itse itseni titteleihin hyväksyttänyt. Aivan kuin olisin jonkun takapihalla ilman lupaa, maailmassa jossa luulin raja-aitojen jo kauan sitten kaatuneen.

Aivan kuin en olisi runoilija, kirjailija, ihminen, vaan patsas jonkun takapihalla:

”Ntamon erityisluonne näkyy siinäkin, että ntamoa ja sen julkaisemia kirjoja voidaan pitää Leevi Lehdon käsitetaiteellisena runoteoksena.”

Runouden ilmiöitä on erittäin kiinnostava teos. Suosittelen kaikkia runoudesta kiinnostuneita lukemaan sen. Kenties, ehkä lukemanne jälkeen voitte määrittää runoilijoita omille takapihoillenne. Elämmehän kaikki suurta, yhteistä performanssia nimeltään maailma ja elämä siinä.

Kirjailijaelämää, vol.1

Kirjailijan elämään kuuluu paljon hienoja tilanteita, hetkiä ja asioita. Pääosin ne omalla kohdallani ovat liittyneet konkreettisesti työhön eli kirjoittamiseen, mutta myös kirjoittamisen ulkopuolella olevaan elämään, ovat aivan kuin kirjoittamisesta syntyneitä hedelmiä: ensimmäinen kustannussopimus ntamon kanssa, sitä seuranneet kustannussopimukset; jo yksistään Leevi Lehdon nerokkuus ja näkemyksellisyys runoutta ja yleisemmin kirjallisuutta kohtaan antavat hienoja hetkiä, kun sellaista saa seurata vierestä – mieshän aivan syttyy tuleen kun näkee runoutta edessään; kritiikit antavat mairean olon vaikka eivät olisikaan aina kiittäviä, joku on kuitenkin lukenut ja antanut mielipiteensä, sen enempää ei kirjailija voi toivoa (että mielipide annetaan julki puhtain motiivein); Vastakaanon (Poesia 2011) ja Suomalaisia nykyrunoilijoita 2 (Avain 2011), teokset joihin minut on otettu kyytiin, hienoon seuraan. Näistä kaikista tunnen suurta iloa ja onnea.

Melko tarkalleen puolitoista vuotta sitten kirjailijan urani otti harppauksia eteenpäin. Uuden vuoden kynnyksellä sain tietää, että kirjoittamani käsikirjoitus oli mennyt läpi Arktisella Banaanilla. He julkaisisivat novellikokoelmani! Sain mahtavan ihmisen kustannustoimittajaksi, yhteistyömme toimi moitteetta ja se oli erittäin antoisaa ja kasvattavaa. Joidenkin keskustelujen jälkeen kirjan ilmestymisajankohdaksi tarkentui kesä 2012, eli suunnilleen aika jota nyt elämme. Koska aika antoi myöten, sovimme että kirjoittaisin vielä muutamia novelleja loppuun (minulla oli muutama viimeistelemätön varastossa) ja sitten alkaisimme kasaamaan teoskokonaisuutta. Aikaa oli ja hyvä käsikirjoitus oli käsillä. Sain paljon kannustusta.

Elämä hymyili kun Hämeen Sanomat kiinnostui minusta asian tiimoilta. Urani ensimmäinen henkilöhaastattelu, kirjailijakuva. Sain luvan kustantajan puolelta kertoa tekeillä olevasta novellikokoelmasta, sen julkaisuaikataulusta, ja minähän kerroin. Ja kertomani kirjoittautui myös lehteen (HäSa 26.7.2011). Minua valokuvattiin, käytiin läpi henkilöhistoriaa. Noin puolen sivun juttu suurikokoisen kuvan kera, siteeraus Mustissa lehdissä olleesat runosta, lehden etusivulla kuva ja maininta kyseiseen artikkeliin. Hieno juttu, jonka ajattelin olevan hyvää boostia ja pohjustusta uralleni.

Minä kirjoitin. Jossakin kohtaa kustantamon suunta alkoi käydä hiljaiseksi. Tapahtui jotakin, josta minulla ei ollut hajuakaan, mitä se voisi olla. Melko pian sain tietää, että kokoelman julkaisua harkittaisiin uudelleen. Kustantamossa oli käynnissä muutoksia, enkä ollut enää tietoinen olinko mukana uusissa kuvioissa vai en. Eikä ollut moni muukaan.

Kustantaja otti yhteyttä minuun tämän vuoden maaliskuussa. Tahtotila novellikokoelman julkaisemiseen oli edelleen olemassa, oli koko ajan ollutkin. Tuon viestin jälkeen on ollut hiljaista eikä mitään ole tapahtunut.

Jokainen kirjailija tietää, että kustannusmaailmassa asiat harvoin tapahtuvat nopealla aikataululla. Tietynlainen hidastempoisuus kuuluu asiaan ja minäkin ymmärrän hyvin sen – eivät teoksetkaan hätäilemällä ja hosuen hyviksi tule.

Miksikö sitten kirjoitan tämän sepustuksen? Siksi, että minua hävettää. Hämeen Sanomien levikki on n. 27000. En tiedä kuinka monen silmään minua koskeva artikkeli on osunut, mutta kuvani suurella todennäköisyydellä on. Esitän anteeksipyyntöni heille: ei minulta mitään novellikokoelmaa tänä kesänä ilmesty.

Kirjailijan elämään kuuluu myös paljon epävarmuutta, epäonnistumista, lillumista epätietoudessa ja omissa katkerissa liemissä joita epäluuloisuus entisestään ruokkii.

Kaikki te, kirjailijan urasta ja kirjailijuudesta haaveilevat: älkää haaveilko. Jos kirjoittaminen on teitä varten, kirjailijuus kyllä valitsee teidät.

Riihimäki

Kuten tiedetään, Helsingissä on mukava asua, jos lompakossa riittää tuohta. Vuonna 2009, kun Helsingin kaupungin vuokra-asunto-osakeyhtiö Kannelmäessä päätti jokavuotiseen tapaansa korottaa vuokraa selityksellä, jonka vielä tuolloin osasin unissanikin ulkoa, mittarimme täyttyi ja päätimme lähteä Helsingistä. Olin paljasjalkainen stadilainen jota Helsinki kovasti yritti savustaa kaupungin rajojen ulkopuolelle. Helsinki onnistui. Huomasimme, että Riihimäen korkeudelta saisi ostettua omistusasunnon, jonka kuukausittaiset lainanhoito- ja asumiskulut olisivat pienemmät kuin helsinkiläisen vuokra-asunnon kuukausivuokra. Tänä päivänä niiden ero on vain kasvanut. Absurdia. Päätimme tehdä eräänlaisen hypyn tuntemattomaan – muutimme Riihimäkeen. Muuttopäätöstä edesauttoi se, että kirjoittamiseni oli tehnyt jonkinlaisen kummallisen stopin, en saanut tehdyksi mitään valmiiksi. Ajattelin, että kenties maisemanvaihto auttaisi. Kuinka hienoa oikeassa oleminen onkaan!

En tiennyt Riihimäestä muuta kuin Riihimäen Lasin ja Samuli Parosen. Sekä sen, että Riihimäki on radanvarsikaupunki. En taida tietää tänä päivänä yhtään sen enempää. Tiedän kuitenkin edelleen nuo edellä mainitut asiat. Niillä pääsee jo pitkälle.

Hetkinen, jotakin uutta on tarttunut muistiin: Renny Harlin on syntyjään riihimäkeläinen. Niin, repikää siitä ja tuntekaa sisällänne jäätävä polte. Die Hard!

Kävin palkkatyössä ja kaiken muun ajan kirjoitin. Tekeillä oleva runotrilogia oli ollut tekeillä jo viitisen vuotta. Ajattelin, että esikoisen täytyy olla jollakin tavalla erityinen ja erikoinen; esikoinen ja vielä trilogia: sen täytyi olla ainutlaatuista. On sittemmin osoittautunut, että olen ainoa joka niin ajattelee. Jopa ne kritiikit, jotka ottivat käsittelyynsä koko trilogian, jättivät huomioimatta seikan, että kyse oli trilogiasta. Kirjoittivat trilogiasta, mutteivät pohtineet teosten välisiä suhteita lainkaan. Ajattelin, että runokritiikki on mielenkiintoinen laji.

Vasta kun trilogian ensimmäinen osa eli sorta vala tuli valmiiksi ja olin lähettänyt sen eteenpäin, tajusin että se todella oli valmis. Olin saanut jotain valmiiksi! Kirjoittaminen oli tuntunut niin rennolta ja hyvältä, etten ollut kiinnittänyt siihen suuremmin huomiota. Jatkoin kirjoittamista intensiivisesti ja pian trilogia olikin valmis. Kyse oli ollut lopultakin vain pienistä asioista. Kun sain Leevi Lehdolta myönteisen kustannuspäätöksen aloin ymmärtää Riihimäen merkityksen runoilijan sielulle: se oli antanut rauhan.

Olen vieläkin stadin kundi, kaipaan sinne usein. Mutta yhtä usein kaipaan sieltä takaisin kotiin, Riihimäelle. Tämä on ”pieni suuri kaupunki”, tuo runoilijan pieneen sydämeen suuren rauhan.

Älähtävä kalikka

Isot kustantamot karsastavat runoutta, pienet julkaisevat sitä runsaasti. Etenkin runoilija-kääntäjä Leevi Lehdon nettikustantamo ntamo. Toisin kuin muissa kustantamoissa, ntamon kirjailijat lähettävät itse kappaleensa raadille – ne jotka jaksavat ja tietävät lähettää. Monet teokset ovat nopeasti kokoon kursitun oloisia. Välillä tuleekin mieleen, onko ntamo Leevi Lehdon käsitetaiteellinen performanssi, joka käyttää materiaalinaan nuoria runoilijoita. Monille kirjailijoille pidempään jatkuneesta kustannustoimittamisesta olisi iloa.

Muun muassa näin kirjoittaa kulttuuritoimittaja Esa Mäkinen tämän päivän Helsingin Sanomissa. Reaktioni Mäkisen kirjoitukseen voi nähdä jonkinlaisena ”se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa” -jatkumona, mikä voi pitää paikkansa jos olenkin ”vain” kalikka ”Leevi Lehdon käsitetaiteellisessa performanssissa”, kuten Mäkinen uumoilee.

Esa Mäkinen on sellainen journalisti, joka on aina oikeassa. Hänen itseluottamuksensa on vertaansa vailla, ja lisäksi hän omaa supervoimia, joista ns. ”tavalliset pulliaiset” voivat vain haaveilla. Omien sanojensa mukaan (kirjaimellisesti) hän lukee keskimäärin yhden esikoisteoksen viikossa, ja noin sadan teoksen jälkeen hän on oppinut jotakin: ”tällaista on suomalainen kirjallisuus lähitulevaisuudessa”.

Oraakkeli-Mäkinen siis muodostaa omasta mielestään melko rehellisen mielikuvan lähitulevaisuuden suomalaisesta kirjallisuudesta pelkästään esikoisteosten pohjalta. Hän ei kuitenkaan vaivaudu kirjoittamaan käsityksiään esiin, vaan tyytyy pyörimään samoissa poteroissa maallisten aikalaistensa kanssa. Kenties hän yksinäisyyttään on laskeutunut nyt alas kuolevaisten joukkoon.

HÄN tulee välillä miettineeksi, josko ntamo olisikin vain Lehdon performanssi. Se on tietysti osoitus niin allekirjoittanutta kuin muitakin ntamon kirjailijoita ja runoilijoita kohtaan melko väheksyvästä asenteesta, joskin linjassa Mäkisen yleisiin olettamuksiin, joita olemme lehdistä saaneet lukea ja radiosta kuunnella. Se on myös osoitus Mäkisen melko yksioikoisesta ja konservatiivisesta ajattelutavasta ja -kyvystä, sillä vaikka ntamo olisikin Lehdon luoma performanssi, voisi se samanaikaisesti olla paljon muutakin.

On tietysti sydäntä lämmittävää huomata, kuinka Mäkinen sympatiseeraa ntamon nuorien runoilijoiden kohtaloa joutua osaksi Lehdon taideteosta. Olen myös iloinen, että oraakkeli-Mäkinen mieltää mm. Kari Aronpuron ja Jyrki Pellisen, Harry Forsblomin ja Karri Kokon, Kaarina Valoaallon ja Sinikka Tirkkosen ”nuoriksi runoilijoiksi”. Se tarkoittanee silloin sitä, että saamme heiltä luettavaksemme vielä monta uutta, hienoa ja tärkeää teosta!