Runous ja höpöhöpö

Kaikki menee hyvin. Tämä on hyvinvointiyhteiskunta. Kaikki on mahdollista. Suomi on onnellisten maa. Ihmiset ovat osaavia. Jokaisella on mahdollisuus. Sinä osaat kyllä, sinusta on vaikka mihin. Tavoittele unelmiasi, niin saavutat ne. Sinä voit olla mitä vain. Sinä voit päästä kuukaudessa rantakuntoon. Elämällä terveellisesti elät pitkään. Sinä olet täydellinen. Sinä voit päättää olevasi onnellinen. Yhdessä pystymme mihin vain. Kaikki on hyvin.

STATUS

Tuollaiseen yltiöpositiiviseen, mantramaiseen höpöhöpöön törmää kaikkialla. Sitä on joka kadunkulmassa, mediassa, tuttujen ja tuntemattomien puheissa, kouluissa ja kyselytunneilla, konsulttien viikon mittaisissa Powerpoint-sulkeisissa – kaikkialla. Hattarahöttöä, joka sulkee kummallisella tavalla silmät ja ajatuksenjuoksun, ja ihminen lakkaa tarkastelemasta yhteiskuntaa neutraalisti. Samalla ihminen lakkaa tarkastelemasta kriittisesti omia ajatuksiaan ja tekemisiään.

Tässäpä pieni uutinen: sinä vanhenet ja lopulta kuolet, mitä tahansa syötkin ja miten tahansa elätkin. Elät vanhaksi jos olet tarpeeksi onnekas. Suomessa on onnellisia, mutta myös asunnottomia. Suomessa on äärimmäistä köyhyyttä. Suomessakin nähdään nälkää. Kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia. Täällä on helvetisti diabeetikkoja ja masennusta. Tässä ja tässä niistä vähän konkretiaa.

Jos täällä kerran kaikki on niin hyvin, ja jos sinusta (yksilöstä) kerran on vaikka mihin, miksi jopa viidesosa suomalaisista sairastuu elämänsä aikana masennukseen? Siihenkö he ovat pyrkineet? Miksi joka päivä 7-8 nuorta jää mielenterveysongelmien vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle? Sitäkö nämä nuoret ovat halunneet?

Vai onko niin, että elämän kovuutta vasten tietoisesti rakennetaan höpöhöpöpuheella jonkinlainen muuri, ettei elämä tuntuisi niin pahalta? Olemmeko vain yksinkertaisia idiootteja vai tietoisen raakalaismaisia välinpitämättömyydessämme?

On vaikea olla ajattelematta, että kun ihmisten kaikkivoipaisuutta korostetaan ja alleviivataan joka kadunkulmassa, ihmistä samalla aliarvioidaan. Kaikki eivät pysty kaikkeen, se on fakta; pitkään elämään tarvitaan onnea, hyvään mielenterveyteen tarvitaan realismia, työhön tarvitaan ammattitaitoa. Sitten meillä on olemassa geenit, oma ohjelmistomme, jota vastaan on todella vaikea taistella. Tuntuu käsittämättömältä todeta ääneen, että jokainen ihminen on omanlaisensa ja että joku on jossakin parempi kuin toinen, mutta kenties tämä markkinapuheella kyllästetty yhteiskunta – tämä aika – on unohtanut tällaiset olennaisuudet ja itsestäänselvyydet. Elämän erilaiset liukuhihnat, kuten vaikkapa koulut, työntävät nyt tuotteitaan pihalle. Aivopestyt nuorukaisemme ovat valmiita pelastamaan maailman. Eivätkä todennäköisesti kuitenkaan pelasta. Kuka pelastaisi maailman ihmiseltä?

Suomi täyttää tänä vuonna sata vuotta ja teemavuosi alleviivaa niin ainutlaatuisuuttamme kansana kuin grandiositeettiamme yksilöinä.

Tämä kiusaa minua, sillä tuntuu että kaikki kriittisyys jää nyt entistä pahemmin jalkoihin. Kriittisyydellä tarkoitan kriittistä, analyyttista suhtautumista asioihin. Sitä, että grandiositeeteille ei anneta sijaa, eikä subjektiivisuutta sekoiteta objektiivisuuteen.

Kun ajattelen asiaa henkilökohtaisella tasolla, vaikka minulle kuinka hoettaisiin että pystyn mihin vain, niin en pysty. Minä en voisi olla liikennelentäjä, siinä olisi liikaa vastuuta. Minä en olisi hyvä toimitusjohtaja, olen siihen liian tunnepitoinen. Nyt jälkeenpäin hoitoalakin tuntui liian raskaalta, vaikka työ palkitsevaa ja antoisaa olikin. Minusta ei olisi ydinfyysikoksi tai matemaatikoksi, sillä en ole loogis-matemaattisesti kovinkaan lahjakas. Älkääkä herran tähden pyytäkö minua piirtämään tai maalaamaan.

Mutta olen muulla tavalla lahjakas. Esim. intrapersoonallisesti lahjakkaana olen saattanut niitä itselleni selvittää.

Epäonnekseni en voi harjoittaa toiveammattiani työkseni. Haluaisin työskennellä runoilijana, olisin siihen kielellisesti tarpeeksi lahjakas, mutta sillä olisi hyvin vaikea elää. Onneksi voin kuitenkin ammattimaisesti kirjoittaa runoutta ja toimia runoilijana palkkatyön, asiakaspalvelutyön, ulkopuolellakin.

ANAMNEESI

Jokainen tunnistaa, ainakin suurin piirtein, hyvän asiakaspalvelun kriteerit. Se on niin vahvasti läsnä ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Hyvän runouden kanssa on vähän eri juttu. Senkin tunnistamiseksi pitää omata omat tietonsa, taitonsa ja lahjakkuutensa.

Runous ei ole asiakaspalveluammatti, mutta ihmisiä varten sekin on olemassa. Runoilijuutta ei nykyisellään enää mielletä ammatiksi, kirjailijan ammatti on muutenkin sirpaleina maailmalla. Senkin oheen on kasvanut kummallista unelmahöttöä. Valtava määrä ihmisiä haluaa tulla kirjailijoiksi (ilmeisesti kirjailijan tittelissä jonkinlainen valheellinen glamour houkuttaa…), aivan samoin kuin esiintyviksi taiteilijoiksi tai kuvataiteilijoiksi. Taiteilijamyytit elävät ja voivat ilmeisen hyvin.

Musiikin saralla tilanne on helpompi: jos et pysy nuotissa, sinusta ei ole laulajaksi. Autotunen avulla voidaan saada jotakin aikaan, mutta viehätysvoimaa silläkään ei osteta. Jos et osaa laulaa, etkä ole kiinnostava hahmo ja näytät petolinnun perseeltä, voit haudata solistihaaveesi. Jos et osaa soittaa, sinusta ei ole muusikoksi. Vaikka miten hakkaisit kapuloilla rumpusettiä, jos et osaa, et osaa eikä se konsulttipuheisiin uskomalla muuksi muutu. Saatat opiskella teoriaa, ehkä kehittyä ja osata muutaman peruskompin, mutta rytmitajuttomuutta sekään ei korjaa.

Nyt saatat ehkä ajatella, että olenpa minä negatiivinen. En ole – tämä on totta ja realismia, halusit tai et. Sen kiistäminen olisi idioottimaista ja valehtelua itselleen. Realistina en totta puhuakseni oleta, että välttämättä olet tarpeeksi fiksu ja viisas ymmärtääksesi tämän. Tämäkin kuulostaa kovalta, mutta on vain realismia. En yli- enkä aliarvioi sinua. Ehkä tämä vain ei ole sinun vahvuusalueitasi. Se on ihan okei myöntää ja todeta ääneen. Ainakin sen pitäisi olla, rehellisyyden siis.

Kunpa runoudessakin harrastelijamaisuus ymmärrettäisiin helpommin. Näin tapahtuisi jos uskallettaisiin olla rehellisiä ja sen annettaisiin näkyä, mutta kirjallisuudenkin kylkeen on kasvanut sitä samaa kummallista unelmahöttöistä, konsulttipuhemaista trashtalkia. Rehellisyys ja realismi nähdään negatiivisuutena ja sitä ei hyväksytä, ei vaikka se perustuisi analyysiin ja olisi täten perusteltavissa, ja ne perustelut olisivat kestäviä. On vain ajateltava, että kaikki on hyvää ja hienoa. Että kaikki osaavat. Että kaikki on hyvin. 

Höpöhöpö.

Kun taiteilijat yhä vähenevässä määrin osaavat olla rehellisiä toisilleen ja itselleen, miten taidekaan voisi mitenkään syväluodata ympäristöään ja elämää yleensä?

DIAGNOOSI

Hieraisin silmiäni, kun huomasin Mediapinta Oy:n sivuilla tiedotteen, jonka mukaan se julkaisee Suomen juhlavuoden kunniaksi viisikymmentä (50) runokirjaa per kuukausi. He siis yksistään ”julkaisevat” tänä vuonna kuusisataa runonimekettä. Se on aivan valtaisa määrä.

Yrityksen nettisivuilla on ohjeet, kuinka asiassa tulee toimia. Selviää, että kirjoittaja itse vastaa sisällöstä kokonaan, kansikuvasta lähtien, eikä tekstejä esimerkiksi kustannustoimiteta lainkaan. Vain kirjan taiton Mediapinta hoitaa. Ennakkomaksua kirjoittajat eivät saa, tekijänoikeuspalkkion saavat jokaisesta myydystä kirjasta. Tekijänkappaleita tekijä saa yhden (1). Tietämättömälle tämä saattaa kuulostaa entisen kustantajani ntamon toiminnalle, sehän toimi tarvepainatemenetelmin. Ntamossa taiton lisäksi palaveerattiin ja kustannustoimitettiin teosta, kustantaja teki myös kannet. Toimittiin siis kuten pienillä resursseilla pyörivillä kustantamoissa yleensäkin. Sydämellä ja ammattimaisesti, kaikki mahdollinen likoon laittaen. Lisäksi tunnettuna toimijana kustantaja Leevi Lehto pani oman persoonansa ja maineensa peliin.

Kun selaan Mediapinnan nettisivuilla jo julkaistujen kirjojen esittelytekstejä, huomaan ettei niihinkään ilmeisesti kustantamossa puututa. Huonoa kieltä ja kirjoitusvirheitä. Köyhän miehen markkinointi-iskulauseita, joita kukaan ei usko. Useimpien esittelytekstien esimerkkirunot ovat luvalla sanoen laaduttomia, täynnä kiusallisia kliseitä ja kömpelyyksiä. Oletan, että kun ei edes esittelytekstejä ja esimerkkirunoja ole monessakaan tapauksessa saatu välttävään kuntoon, sama koskee kirjojen sisältöä yleisemminkin.

Kuitenkin monen kirjan hintalappuna on kaksikymmentäviisi euroa (25€).

Tässä oikeastaan kiteytyy sen mihinkään perustumattoman yltiöpositiivisen höpöhöpöpuheen vaarat: ihminen luulee osaavansa, ihminen luulee myyvänsä. Ihminen luulee kiinnostavansa muita, ihminen luulee tekevänsä suurta taidetta, ihminen luulee täyttävänsä egossaan jonkin lokeron. Ihminen luulee olevansa jotakin muuta kuin on.

Tällöin ihmisestä uupuu nöyryyttä. Nöyryys – siinäpä toinen tänä päivänä kiellettyjen listalla oleva sana.

Lopputulos on kuitenkin se, että tuohon hintaan kukaan ei osta noita runokirjoja. Minä en ainakaan osta, enkä suosittele sitä muillekaan jos pelkkä esittelyteksti sisältää kirjoitusvirheitä ja esimerkkirunot kliseitä. Ajattelen, että jos kirjoittaja ja kustantaja eivät tämän enempää ole viitsineet, ei kaikkea myynnissä olevaa pidä ostaa. Hyvääkin runoutta kun julkaistaan, ammattimaista, siis sellaista jossa näkyy osaaminen ja viitsiminen. Neljännessatanen on paljon fyrkkaa amatöörin tekeleestä, jos viidellätoista eurolla saa ammattitaidolla tehdyn teoksen.

Keskeneräisen runouden julkaiseminen ei yleisellä eikä millään muullakaan tasolla ole runoudelle mitenkään eduksi. Sitä se ei ole myöskään kirjoittajalle itselleen. Se on epäkohteliasta taidetta, tässä tapauksessa runoutta, ja erityisen epäkohteliasta ja epäreilua mahdollista ostajaa kohtaan.

Mainokset

Pyhyyden kokemuksesta

Olen toisinaan niin sosiaalisen median keskusteluissa kuin yksityisissä jutteluissakin tullut maininneeksi, etten usko mihinkään sellaiseen jumalaan, jollaiselle vaikkapa tämä kotoinen evankelis-luterilainen uskontomme kumartaa.

Useimmiten olen saanut selittää suuni puhki, kun olen asian ääneen todettuani silti kertonut etsiväni pyhyyden kokemuksia, useimmiten taiteen saralta. On harmillista, että pyhyys sanana ja ajatuksena on niin kiinnikkeinen uskonnoista omattaviin ajatuksiin ja käsityksiin. Se nimittäin kuvaa hyvin sellaista olotilaa, jota on hyvin vaikea muutoin muotoilla ymmärrettävään asuun.

Tällaisista asioista on vaikea jos ei jopa mahdotonta puhua ilman uskonnollista kuvastoa – niin vahva on se kiinnike. Siksipä en yritäkään.

Tarkoitan siis jonkinlaista valaistumista. Eräänlaista havahtumista jonkin kokemuksen synnyttämään tyhjiöön, johon mieli ja vartalo ensin reagoivat voimakkaasti hämmästyen, joka jollakin aikavälillä muuttuu onnen lämmittäväksi tunteeksi, onnellisuudeksi. Jokin koskettaa voimakkaasti sisintäni, mieleni perukoita, jotakin tiedostamatonta osaa minussa, enkä ole sen jälkeen entisenlainen.

Saksalainen uskonnonfilosofi Bernhard Welte sivuaa asiaa teoksessaan Olemattomuuden valo (Loki-kirjat, 2008, suom. Terhi Kiiskinen ja Teemu Sippo). Hän kirjoittaa: ”Koettava muuttuu todelliseksi kokemukseksi vasta sitten, kun se murtaa ne raja-aidat, jotka uuden ajan alusta lähtien ovat erottaneet subjektin ja objektin toisistaan; kun se siis koskettaa ja muuttaa kokevaa ihmistä niin, että hän elää ja on tässä maailmassa kokemuksen jälkeen toisin kuin ennen. Gadamer on oikeutetusti kiinnittänyt huomiota tähän varsinaisen kokemuksen koskettavaan ja muuttavaan luonteeseen. Kokemuksen läpikäyneestä ihmisestä tulee toinen ihminen kuin mitä hän oli aiemmin. Hän myös katsoo maailmaansa toisin ja on toisenlaisessa suhteessa maailmaansa kuin aikaisemmin. Tämä muuttuminen, joka koskee tapaa olla maailmassa, on siis negatiivista edeltävään tilaan nähden. Tämän jälkeen asiat eivät enää ole niin kuin aikaisemmin. Vanha on mennyttä. Tästä negatiivisuudesta nousee kuitenkin uusi positiivisuus: kaikki on uutta ja kenties odottamattomalla tavalla toisin.

Etsin siis jonkinlaista äärikokemusta, todellista kokemusta. Kaiketi samanlaista kuin ne kaikki adrenaliininarkkarit, jotka hyppäävät pienet kankaanpalat selässään pilvien päältä.

Welte puhuu myös kokemuksen välittömyydestä. Rinnastan sen ikään kuin puhtauteen, jolloin kokemus iskee vahviten ja onnistuu parhaiten murtamaan raja-aitoja, muureja. Olisi oltava altis, avoin altistumiselle. Se on sinänsä helppoa, sillä tällaisissa tapauksissa kokemus on niin vaikuttava, että sillä on jopa juovuttava luonne.

Lukemisen suhteen juopuminen muuttuu sitä hankalammaksi, mitä enemmän tällaisia pyhyyden kokemuksia kertyy; sitä vaikeampi niitä on enää tavoittaa. Kirjallisuudella kun ei ole monia toimintamekanismeja. Sama pätee muihinkin taiteenlajeihin. Toisaalta kysymys on välineestä minun ja kokemuksen välillä. Jos mekanismi toimii hyvin, muita ei tarvita.

Pyhyyden kokemuksen kuvailemisen sijaan on helpompaa kertoa, mihin niiden avulla pyrkii: uudistumiseen ja rauhoittumiseen. Tavoittaakseen jotakin sellaista sisältään, johon ei muuten yllä. Käsittääkseni kysymys on siis totuudesta, oman itsensä, minuuden, totuudesta ja sen etsimisestä ja löytämisestä. Welten mukaan uudistun kokemusten myötä, muutun eri ihmiseksi. Tällöin myös etsittävä totuus muuttuu myötäni. Minusta tämä ikiliikkuja ei ole lainkaan negatiivinen.

En halua kiistää uskovien ihmisten pyrkimyksiä ja motiiveja uskomisiinsa. Ehkä onkin niin, että vaikken jumaliin uskokaan, saatan joiltakin osin pyrkiä samaan kuin he, jotka uskovat.

En halua kiistää, mutta haluan haastaa: on monenlaisia keinoja etsiä totuutta, jonka voi löytää vain sisältään. Väitän, että siihen taide tarjoaa parhaimmat välineet ja että siinä on suurin syy, miksi en koe tarvetta uskoa minkään uskonnon tarjoamiin oppeihin ja jumaliin.

Suhtaudun kummeksuen ajatukseen, että samat opit voisivat hyödyttää jokaista eri ihmistä. Totuus ei ole koskaan yhdenlainen. Tässä piilee uskontojen epäuskottavuus: ne haluavat muuttaa ihmisen yhdenlaiseksi ja säilyttää sellaisenaan. Taide sen sijaan tarjoaa huomattavasti uskottavamman vaihtoehdon: välineen. Sen pyrkimys on kehittää edelleen toisenlaiseksi, ei jäädyttää yhdenlaiseksi.

 

Kirjallisuus on minun uskontoni

Uskonto ei siis ole filosofinen näkemys. Se ei ole rationaalinen oppijärjestelmä. Mutta se on jokin, joka eittämättä pesii aivoissamme. Vaikka emme tarkasti osaa sanoa, mitä se on, voimme kuitenkin yrittää kuvailla sen toiminnallista ulottuvuutta analogioiden avulla. Ja paras analogia uskonnolle on tämä: usko on viruksen aiheuttama oireyhtymä. Se on eräänlainen mielen tauti. Ja vakava sellainen: uskonto on miljardit ihmiset tartuttanut pandemia.

Näin Kari Enqvist kirjoittaa kirjassaan Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat uskontotieteilijä Pascal Boyerin kirjoituksiin viitaten. Boyerin kirja Ja ihminen loi jumalat. Miten uskonto selitetään (WSOY 2007) on Enqvistin mukaan näyttänyt hänelle valon. Tämä lienee Enqvistin kohdalla huumoria, mutta mainittakoon kirja lukuvihjeeksi ja asentukoon se myös omalle lukulistalleni.

Enqvistin mielestä siis uskonto on sairaus, mutta aivan niin en ehkä itse määrittelisi. Analogia tuossa ajatuksessa ei ole aukoton, jos kohta sen ei tarvitsekaan olla. Humanistina ajattelen, että uskonto voi olla myös ympäristö johon kasvaa kiinni, johon voi oppia kiinni, ja uskonnon opetusten ja ilmapiirin rankkuuden myötä siitä voi olla myöhemmin vaikea irroittautua (esim. aikuistuttaessa). Pelko on sairauden ja uskonnon yhteinen nimittävä tekijä. Samalla se on niitä kahta erottava tekijä: sairaus aiheuttaa meissä pelon, joka saa meidät haluamaan sairauden elimistöstämme pois; uskovaista taas pelko ajaa yhä syvemmälle uskoon. Voisi siis jopa karkeasti todeta, että sairaus ravistelee ”terveellisemmällä” tavalla ihmistä – se ajaa ihmistä parempaan, käsittävämpään suuntaan. Sairaus rationalisoi tarpeitamme, opimme arvostamaan elämää sen sijaan, että meidän täytyisi elää jollakin tietyllä tavalla tullaksemme hyväksytyksi, kuten uskonnot yleisesti opettavat. Nyt tietysti jokin uskovainen koiranleuka väittäisi, että sairaus on jonkinlainen merkki Jumalalta, mutta tässä kohtaa olen Enqvistin kanssa samaa mieltä: ihmisruumis on molekyylilaitos, ja sairaus merkkinä siitä, että laitoksen johonkin prosessiin on tullut vika ja se voidaan tieteen menetelmin todeksi osoittaa.

Mielestäni avainmerkityksessä ovat siis ihmisen tarpeet. Ne ovat yleensä yksinkertaisia asioita, onkaloita, joita pyrimme täyttämään saavuttaaksemme ne mukavuusalueet, jotka koemme omimmaksemme. Pieni tiedemies humanismiuteni sisällä haluaa minun usein astuvan jonkin mukavuusalueeni ulkopuolelle ja tällä tavalla mahdollistaa asioiden analyyttisen tarkastelun ja analysoinnin.

En missään nimessä voi kirjoittautua kaikesta uskonnollisuudesta irti, kuten Enqvist tekee. Vielä vähemmän hengellisyydestä, joka mielletään yleensä aina uskontoon kiinni olevaksi oireeksi tai merkiksi jostakin, jota ei tarvitse ääneen lausua. Itse miellän hengellisyyden lähinnä rauhaksi, nautinnoksi, viisaaksi keskusteluksi ja kiinnostavaksi debatiksi, matkusteluksi. Rauhalliseksi olotilaksi, jota kaipaan esimerkiksi kirjoittaessani tai lukiessani kirjallisuutta, nauttiessani taiteista, kuunnellessani musiikkia, joista kaikista minun on lupa hurmioitua, eikä siitä synny haittaa kenellekään. Rauha on minun tarpeeni, ilman minkäänlaista luterilaista virittyneisyyttä ja värittyneisyyttä.

Kirjallisuus on minun uskontoni, eikä siinä ole yhtä ainutta pyhää kirjaa tai sanaa. Se mahdollistaa analyyttisen ajattelun, jonka yhtenä lopputulemana on, ettei Kari Enqvist ole täysin rehellinen itselleen ja lukijoilleen. Uskonto on kaiken muun ohella myös käsite, tunne, ja yhtä syvällä kuin umpiluterilaisessa asuu kasvain nimeltä Herran pelko, on tiede juurtunut Enqvistiin.

Tässäkin kohtaa oma uskontoni, kirjallisuus, mahdollistaa hyvästä kirjasta nauttimisen, vaikken kaikkia sen esittelemiä väittämiä tai ajatuksia allekirjoitakaan. Ei paskempi uskonto tämä (joka sallii myös satunnaisen kiroilun).

11.2.2013

Yle Teemalta tulee loistava sarja, Iskelmä-Suomi. Tänään näytetyssä sarjan toisessa osassa käsiteltiin vahvoja naisartisteja, kuten Paula Koivuniemi ja Katri Helena. Kumpaisellakin on niin mittava ura alla, että oksat pois.

Aika usein tulee ajateltua, mitä suomalaisuus minulle oikein on, mitä se tarkoittaa. Ja yhtä usein vastaus tulee kulttuuriin ja taiteisiin pukeutuneena; Topi Sorsakosken laulamana kesäyöstä, kotimaista kirjallisuutta lukiessa, Reidar Särestöniemen teoksia katsellessa.

Samaan sarjaan kuuluvat Katri Helena ja Paula Koivuniemikin. Sarjan toisessa osassa kuullut kappaleet palauttivat mieleen muistoja lapsuudesta – onnellisesta sellaisesta: kesältä tuoksuvia hiekkateitä ja väreilevää asfalttia, lumisia polkuja joulunaikaan kun askeleissa paistoi jännitys ja jokin mystinen pimeä tulevasta.

Olen aina yli kaiken ihannoinut nimenomaan suomalaisia eri alojen taiteilijoita. Heidän jalanjäljissä tunnen kulkevani. Hyvä tunne se.

 

7.9.2012

Katselin jalkapalloa, koska pidän jalkapallosta. Suomi hävisi Ranskalle 0-1, eikä se ollut yllätys. Mutta Suomi pelasi suhteellisen hyvin, muutama maalipaikkakin oli. Ranska pelasi huonosti. Silti voittivat. Suomalainen jalkapallokulttuuri on hienosti lähtenyt kasvamaan. Kovaäänisiä kannattajia näkyy olevan enemmän katsomoissa. Ihailen sitä, kuinka Eurooppalaisissa jalkapallokatsomoissa on koko perhe seuraamassa peliä. Siitä ei voi olla mitään haittaa. Kenties Suomessakin on vielä joskus stadionin täydeltä hyvähenkisiä kannattajia laulamassa kannatuslauluja.

Jalkapallo-ottelun seuraaminen on sopivaa vastapainoa kirjoittamiselle. Se on sopivaa vastapainoa myös lukemiselle, musiikin kuuntelulle ja elokuville. Mutta vain yhden matsin verran; sen jälkeen veri vetää jälleen kirjallisuuteen. Tällä erää kesken on Martin Amisin Keltainen koira (Otava 2007). Suhteellisen hyvä romaani (tosin ei Amisin mittakaavassa).

Menestymisen pakko

”Me emme hurmaannu lajista, vaan voittamisesta.”

Jääkiekon MM-kisojen aikana saimme kuulla tuon suuntaisia kannanottoja valmentaja Juhani Tammisen suusta. ”Suomalaiset ovat menestyshullua kansaa”. Kaiketi hän siteerasi erästä toista urheiluvaikuttajaa. Tammisen sanomiset ovat usein kärjistettyjä ja eloisin esimerkein ryyditettyjä, mutta paljolti myös asiapuhetta, sillä hän ei tee lajista elämää suurempaa, eikä elämästä problemaattisempaa kuin mitä se jo on.

Suomi elää menestyksestä, suomalainen hengittää menestymisestä.

Hyvinkään ampumistapauksen jälkeen on media jälleen pullollaan aselakikritiikkiä ja osanottoja. Suomalaiset päättäjät, presidentti Niinistö etunenässään, ottivat hienosti tämänkin tragedian omakseen, yhteiseksi asiaksemme; he halusivat kaapin päältä laskeutua alas kansan pariin ja yhtyä suruun ja sen rinnalla jälleen esiin kummunneeseen hämmästykseen.

Kuinka tällaista voi tapahtua, kysellään.

Se on hyvä kysymys, se on tärkeä kysymys; jopa niin tärkeä ja hankala, että välillä tuntuu aivan kuin siihen ei syystä tai toisesta haluttaisi vastata. Kenties totuus kirpaisee, tai se on sellainen, pelottava kenties, ettemme löydä vastauksen oheen mitään toimenpiteitä jolla saisimme pelkoon vastattua.

Siispä ajaudutaan pyörittelemään vastausta, jossa toisia ihmisiä vahingoittava yksilö laitetaan suurennuslasin alle: pohditaan, kuinka sekaisin ja miksi sekaisin hän onkaan, miten hän on ajautunut sellaiseen tilanteeseen, jossa hän on eristäytynyt täysin yhteiskunnan koodiston ja säännöstön ulkopuolelle, välittämisen tuolle puolen paikkaan, jossa millään ei ole enää mitään väliä. Lehdistössä otetaan verrokiksi hänen lähiympäristönsä, arvuutellaan onko se jotenkin kummallinen, kun pojasta tuollainen tuli?

Mutta siihen se sitten jää. Yhteiskunnallisella tasolla ajaudutaan korkeintaan pohtimaan, pitäisikö aselakia tiukentaa. Pykälien avulla pyrimme vaikuttamaan ihmisten huonoon oloon: se tuntuu vinoutuneelta ja vääräsuuntaiselta. Sillä yhteiskunta on siinä elävien peili – jos haluamme saada yhteiskunnasta turvallisen näköisen ja oloisen, täytyy siinä elävien ensiksi tuntea niin.

Tuo Hyvinkäällä ammuskellut nuori mies, jonka tekemisien syytä nyt kaikki pohdimme, on päättänyt (tätä kirjoitettaessa) kahden ihmisen elämän, eikä hänen omansakaan tästä eteenpäin kovin ruusuiselta näytä. Pelkurimainen, raukkamainen ja typerä, kammottava teko.

Mutta onko se enää sattumaa, että meillä täällä Suomessa, jota poliittiset päättäjämme myös hyvinvointivaltioksi kutsuvat, tällaista tapahtuu? Iskuja, joiden taakse ei näytä kätkeytyvän mitään muuta kuin järkyttävää syrjäytymistä ja pahaa oloa, tunteita joita emme kai koskaan tule ymmärtämään. Ei ideologioita, ei uskontoja, ei politiikkaa. Mitään alleviivaavaa syytä teoilleen eivät tekijät jätä. Kaikesta kumpuaa vain pahaa oloa, yksittäisiä ihmiskohtaloita.

Nyt pitää kysyä oikeita kysymyksiä. Pohtia, miksei Suomi ole hyvinvointivaltio? Pohtia, miten yksittäisen ihmisen on mahdollista menestyä ensin omassa elämässään, ja sen jälkeen vasta kilpailussa toisiamme vastaan, tässä kovassa maailmassa.

Tällaisten surullisten tapahtumien jälkeen tuntuu siltä, kuin yhteiskunta ajaisi liian kovaa joiltakin karkuun, ja että lähimmäisenrakkaus on arvona pian sukupuutossa.

Osanotot eivät enää pelkästään riitä. Tämän yhteiskunnan päättäjien pitää nyt pohtia ja ryhtyä toimeen: suomalaisuuteen on pesiytynyt jotakin järkyttävää. Heidän etunenässä tulee nyt kääriä hihat sellaisen hyvinvointi-Suomen tavoittelemiseksi, jossa kilpailu ei ole enää avainsana, vaan hyvä ja onnellinen elämä, joka ei pääty kadulle, ennenaikaisesti, jonkun onnettoman ampumaan luotiin.

 

Guggenheim-politiikkaa

Helsingin Sanomat pääkirjoitti äskettäin tehdystä kumoamispäätöksestä vahvan mielipiteensä: suuri virhe tehtiin, kun Helsingin kaupunginhallitus hylkäsi kaupunginjohtaja Pajusen esityksen Guggenheimin museota koskevasta päätöksenteosta. Guggenheim ei näillä näkymin, näillä ehdoin, Suomeen tule.

Menemättä sen enempää HS:n pääkirjoitukseen voi siitä todeta, että kenties hyvin pitkään hetkeen ei lehti ole ottanut yhtä selvää poliittista kantaa taakakseen kuin juuri kyseisen pääkirjoituksen myötä. Pääkirjoituksen takaa kaikuu Helsingin kaupunginhallituksen puheenjohtaja Risto Rautavan aavemainen julistus siitä, kuinka nyt taidemaailma ja ihmiset häviävät kun Guggenheim pysyy aavan meren tuolla puolen.

Tämä on eriskummallinen ja jopa huvittava käsitys, sillä taidemuseot ovat juuri ihmisiä ja taidemaailmaa varten. Televisiolausunnoissaan Rautava paheksui sitä, kuinka epädemokraattisesti päätös syntyi. Kaupunginjohtaja Pajunen oli lausunnoissaan maltillisempi, jopa sovittelevampi. Hänestä huokui jopa tietynlainen nöyryys yleistä mielipidettä kohtaan. Niin pitääkin huokua. Kokoomuksen ja Helsingin Sanomien puoltoäänet jäivät yksinäisiksi puoltoääniksi. Selvempää oli vastustus tai epäröinti koko museohanketta kohtaan.

Nyt mököttävät Kokoomus ja Helsingin Sanomat. Heidän yhteinen politiikkansa ei toiminut. Olisi mielenkiintoista tietää, mistä tällainen yhteistyö on kummunnut ja mitä seuraavaksi? Mitä konkreettista löytyy yhteistyön taustalta ja kuinka puolueellisten lasien takaa täytyy seuraavia politiikkaa koskevia HS-gallup -tuloksia lukea?

Ei tarvitsisi mököttää, jos olisi käsittänyt että tämänkaltainenkin politiikka saa  polttoaineensa äänestäjistä. Nyt asia ja agenda jäivät täysin päättäjätasolle – asioita tehtiin ilman äänestäjiä, ilman kansaa; vain yksittäisten päättäjien ahneudet ja mieliteot allekirjoittivat nimiä paksuhintaisiin paperilaskuihin.

Huvittavinta on huomata, kun viime päivinä on saanut lukea Guggenheim-säätiön pääjohtaja Richard Armstrongin mielisteleviä Helsinki-lausuntoja, että vasta nyt kannattaisi keskustelut museon tulosta käynnistää. Nyt, kun jää on murrettu ja keskustelijat saatu lämpimiksi.

Nyt, kun Kokoomuksen ja Helsingin Sanomien töpeksimänä kaikki on myöhäistä.

Apurahat, avoimuus & älyllinen velttous

Taannoin kirjoitin, että olin hakenut kirjastoapurahaa ja kyselin mielipiteitä siitä, olisiko minulla meidän/teidän/heidän mielestä oikeus hakea ja/tai saada apurahaa. Kirjastoapuraha lienee palkkatyöni vuoksi niitä ainoita apurahoja, jos ei ainut, jota minun kannattaa hakea. Haluan jatkaa samalla avoimella linjalla ja kertoa tuloksesta täällä, kun nyt tulin avanneeksi pään. Sain nimittäin päätöksen tänään.

Se on karua kertomaa. Päätös on kielteinen, minulle ei myönnetä mitään. Sillä liki ainoalla apurahalla, jota minun on realistista hakea, ei minua tueta.

Edellisessä entryssä kirjoitin älyllisestä velttoudesta. Se taisi nyt kopsahtaa omaan nilkkaani melko purevasti. Minun runouteeni ja runoilijuuteeni on otettu nyt tällä tavalla kantaa. Hain apurahaa kolmen teoksen pohjalta, kahden-kolmen teoksen tulevaisuuden varjolla. Nyt ajateltuna tuntuisi kummalliselta, että tulevaisuudessa hakisin vielä apurahaa.

Miltäkö tällainen sitten tuntuu? Pahaltahan se tuntuu. Kuten kirjoitin: koen tämän ennen muuta symbolisena eleenä sekä menneisyydessä että tulevaisuudessa tekemälleni työlle. Rahallisesti tämä tarkoittaa sitä, että uusi työkone jää hankkimatta.

Lähes jokainen kirjoittaja on urallaan saanut hylsyjä käsikirjoituksistaan, niin olen minäkin. Niitä on oppinut ottamaan vastaan, asennoitumaan niihin eri tavoin. Niistä voi esimerkiksi sisuuntua ja ajatella, että kirjoitan vielä paremmin, tai yleensä annettavan virallisen litania mukaan ajatella (johon varsinkin runoilija erittäin todennäköisesti törmää), ettei kokoelma sovi kustannusohjelmaan syistä tai toisista, jne. Sen sijaan tälle, ettei minulle nyt myönnetty kirjastoapurahaa, minulla ei ole minkäänlaista valmista defenssimekanismia nostaa suojaksi eteeni.

Tämä asettaa itselleni oman kirjoittamiseni uudehkoon valoon, ajaa pohtimaan sitä kuinka ja millä tavoin tärkeää kirjoittaminen itselle on, kun ei se ole sitä yhteiskunnalle ainakaan. Tunne ei ole kuitenkaan niin uusi, että minkään auringon alla tarvitsee muuttua.

Haluan koko sydämestäni onnitella Teitä, joille kirjasto- tai muuta apurahaa myönnettiin/myönnetään. Olette sen tottakai kokonaisuudessaan ansainneet. Haluan myös puhutella teitä, joille laillani ei apurahaa myönnetty – ette ole ainoita tässä kirjoittamisen keinuvassa veneessä.

Ällikkä

Suomalainen keskustelukulttuuri ja mielipidekulttuuri ovat niin vanhakantaisia ja yksiulotteisia, että suomalaiset mielummin hiljenevät kuin pahoittavat toistensa mieliä. Mikä on tietenkin typerää, sillä se raakalaismainen henkilökohtaisuuksiin yltyvä puskista huutelu, jota suomalaiset käyttävät asiallisen ja rauhallisen konfrontaation sijaan, on luonut tilanteet pelottaviksi tai ainakin sellaisiksi, että niitä vältellään viimeiseen asti. Psykohistoriafanaatikko vetäisi tähän nyt verrokkinsa Suomen sodista maassa vallitsevaan huonoon itsetuntoon (vahvuuteen sairastuneesta kansasta), mikä voisi olla jopa jollakin lailla kiinnostavaa jos se ei olisi niin kaukaa haettua, loppuun kulunutta (loppuunpalanutta) ja ikääntynyttä. Päinvastoin, suomalainen keskustelu- ja mielipidekulttuuri on liian nuorta ja lisäksi se keskittyy hyvin pienen piirin ympärille. Kritisoijat ja kritisoitavat, asiat tai niitä edustavat tahot ovat keskenään vähintäänkin Facebook-tuttuja. Suomalaisessa kirjallisuuskritiikissä tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että harvakseltaan penätään laadukasta kritiikkiä (huomioiden erityisesti kirjailijat  ja runoilijat itsensä, jotka tyytyvät vain siihen että kritiikki, jonka luen osaksi keskustelua ja keskustelun itsestäänselväksi osaksi kommunikaatiota). Sen sijaan ollaan vain tyytyväisiä siihen, jos kritiikki on ollut edes hitusen positiivinen (vaikka se edelleen olisikin surkeaa laadultaan) joka näin ollen saattaisi tuottaa kenties enemmän lukijoita, jopa enemmän myyntieuroja, huomiota. Kaikki tämä on inhimillistä, joskin se on tämän kirjoituksen aiheen kohdalla oireellista nimenomaan kirjallisuuden ja siitä käytävän keskustelun kannalta. Keskustelu ei koskaan pääse itse asiaan tai se jää pintapuoliseksi.

Edellä olevan kaltaisen, kulttuurinsisäisen hiukan absurdin asetelman uhan saattaisi synnyttää, jos kritisoisi esimerkiksi Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittanutta Alexandra Salmelan teosta 27 eli kuolema tekee taiteilijan. Aion tehdä niin seuraavaksi. Ainakin haluan herättää kysymyksiä ääneen, niitä samoja kysymyksiä joita kenties useammallekin lukijalle on kummunnut teoksen ääreltä. Lähes jokainen teoksesta kirjoitettu kritiikki on huomioinut sen, ettei kirjailija ole lähtöisin Suomesta, ja että kirja täyttää suomeksi kirjoitetun kielellisesti laadukkaan teoksen kriteerit, mikä on tietysti absurdia ja täysin itsestäänselvää sillä romaani on kuitenkin läpikäynyt mainetta niittävän kustantamon huoltaman mankelin. HS:n Antti Majander kirjoittaa näin: ”Väittävät suomen kieltä vaikeaksi, mutta Salmela käyttää sitä ällistyttävän vaivattomasti, väänteleepä vielä täsmälleen omiin tarkoituksiinsa sopivaksi kuin paraskin uusien latujen aukoja”.

Kirjaa lukiessa en ole vielä törmännyt mihinkään vääntelyyn, saati uusiin auottuihin latuihin. Jollei sellaiseksi lueta tällaista pikkuista: ”En osaa odottaa ensi lauantaihin ja seuraavaan ostosreissuun, jos unemme vaikka toteutuisi!

Lause tuntuu omituiselta, se on erään luvun päätöslause. Maistelen sitä ja mietin millaista on, kun ”ei osaa odottaa ensi lauantaihin”. Toinen erään luvun päättävä lause, ja itse asiassa samalla myös kokonaisuudessaan luvun päätöskappale: ”Kapeilla kujilla sataa valkeaa lunta”. Millaista muunlaista lunta sataa? Tietenkin romanttinen runoilijansieluni voisi ryhtyä tunnelmoimaan siitä, kuinka kapeiden kujien väleissä neonvalot kukkisivat tai hämärän kajo ottaisi uudenlaisia värejä tiiviksi puristetun tilan keskellä. Konteksti tällaiseen lienee kuitenkin väärä.

Huomioni ovat yksittäisiä ja näin ollen pieniä, joskin ne erottuvat melko hyvin juuri Majanderinkin kehusanoja vasten, sekä sitä että kirjan on kuitenkin kustantanut kustantamo jossa tämänkin teoksen kimpussa on paininut sanatyöntekijöitä, jotka lukevat ja kirjaimellisesti käyttävät kieltä ammatikseen. Mutta huomioni ovat vain pieniä esimerkkejä.

J. Tuomas Harviainen lopettaa Turun Ylioppilaslehdessä julkaistun kritiikkinsä Salmelan romaanista näin: ”Esikoisromaaniksi 27 on hämmästyttävän vahva, kiehtova ja eheä teos, jossa kirjailija leikittelee tekniikoilla ja hahmoilla, mutta ottaa ne naurettavimmillaankin silti vakavasti”. What the fuck, kysyisi uusraakalaismainen suomalainen keskustelija. Suomalainen peruspositiivinen kirjallisuuskeskustelija taas hymyilisi vienosti kasvot yllätyksellisinä, kehuisi positiivista kritiikkiä ja onnittelisi samalla teoksen kirjoittanutta kirjailijaa: Hyvä, sinä! J. Tuomas Harviainen kirjoittaa kritiikkinsä viimeiseksi kappaleeksi pelkkiä ympäripyöreitä itsestäänselvyyksiä, mikä on typerää ja merkityksetöntä. Jollei hän sitten ole keskuudessamme harvemmin tavattu satiirin ystävä ja sen mestari.

Parnassoon Salmelan teoksen kritikoinut Ville Ropponen uskaltautuu, ja aivan oikein, pohtimaan jotain jota itsekin olen miettinyt osaltani. ”Kielellisesti romaani on hämmästyttävä suoritus, vaikka kustannustoimittajan osuutta voi vain arvailla.” En ehkä ihan tuota ole pohdiskellut, vaan enemmänkin sen ympäriltä. Julkaistun runouden kohdalla kustannustoimittajan osuudesta on jonkin verran keskusteltu taannoin (varsinkin ntamon julkaisemista teoksista; kustannustoimittamisen ja suurten talojen rattaiden kyseenalaistaminen on sekin uutta, mikä jakaa edelleenkin varsin perinneriippuvaista yhteiskuntamme muurahaisia leireihin). Olen miettinyt (seuratakseni Ropposen ilmaan heittämää ilmapalloa) moraalia, kirjan ympärille syntynyttä kohinaa, siitä kirjoitettujen kehusanojen tarkoituksellisuutta (tai tyhjyyttä, in worst case scenario). Kuinka paljon kuluttajaa, jolle teosta ensin myydään suurin huutomerkein palkintoehdokkuuksilla ja lopulta yhden kilpailun voitolla, suomalaisen kirjallisuuden ylisanoilla ja (vakuuksilla) vakuutuksilla kirjan olevan tämän hetken kenties laadukkainta kirjallisuutta, oikeastaan johdetaankaan harhaan?

Arvaan, että kuulostanen näin pohtien naiivilta ja kateellisuuden vaivaamalta runoressukalta. Mutta ajattelen asiaa nimenomaan kirjallisuuden ja sitä lukevan ja ostavan yleisön kantilta. Ihmekös tuo, jos nykyrunous tuntuu avaruustieteeltä ja näyttäytyy järjestäytymättömältä kasalta kirjaimia ja sanoja, jos Salmelan teos on ”kielellisesti hämmästyttävä suoritus”, tai jonka kirjoittanut ”leikittelee tekniikoilla ja hahmoilla” tai ”aukoo uusia latuja”. Itse en näe noin, ollenkaan. Kielellisesti hämmästyttävä suoritus voisi olla vaikkapa Henriikka Tavin Sanakirja (itseasiassa: se voisi olla kaikki nuo kolme). Minua häiritsee se, ettei kritiikeissä käsitellä lainkaan kirjaa romaanina, vaikka kritiikit muuten täyttävätkin paikkansa jotenkin. Pikemminkin Salmelan ulkosuomalainen tausta on se, josta halutaan repiä irti mahdollisimman paljon, vaikka kirja ja sen sisältö olisi se tärkein fokuksen kohde. 27 on ihan hieno romaani ja sellaisena se myös tulisi esitellä. Ei joko niin, että se olisi jokin hämmästyttävä suoritus yhtään millään tavoin koska sitä se ei ole (paitsi silloin jos lähtökohdaksi lukemiselle todella asetetaan se, että kyseessä olisi jokin maahanmuuttanut harrastelijakirjoittaja, mikä olisi vielä pahempaa sekä kirjallisuuden (kulttuurina ja instituutiona), että kirjailijan aliarviointia) tai esitellä se jonkinlaisena uutisena sen kirjoittajasta. Hassusti kääntyvät ristiin lukemisen tiet: romaaneja lukiessa löydetään ne seikat, joita kaipaisin enemmän runoutta koskeviin kritiikkeihin, ja runokritiikeistä taasen kumpuaa proosan lakeja selailleiden lakeijojen mieltymykset.

27 eli kuolema tekee kirjailijan on hauska romaani, kiinnostavakin. Mutta kehusanoista ja kannuksista, joita sen ympärille on rakenneltu järjetön määrä sinänsä järjellisistä syistä, mainitsen kirjallisuutta lukeville lopultakin vain: kyseinen kirja on hyvä, mutta katselkaa myös ympärillenne, sillä sieltä löytyvät ne teokset joita teille ei vielä ole myymällä myyty.

Palkintoja!

Kuten edellisessä entryssä tulin jo aihetta sivunneeksikin, on alkutalvi ja loppuvuosi kevyttä kirjallisuuspalkintotykitystä. Myös musiikin saralla tapahtuu: eilen Sibelius-viulukilpailun voitti Nikita Boriso-Glebski. Jos olenkin joillakin ehdoin musiikin suurkuluttaja ja musiikinteoriasta jotakin ymmärtävä, niin eilisen kilpailun televisoineen Yle Teema- kanavan asiantuntijoiden (viulutaiteilijoiden) mielipiteet olivat aivan mahtavia, sillä ymmärsin niitä tuskin lainkaan! Mutta aidosti – on kiehtovaa kuunnella, kuinka joku osaa (alansa jargonin) käsitellä aihetta sen sisältä käsin. Joidenkin silmiin sellainen voi kääntyä elitismiksi, mutta minulle se kertoo äärimmäisestä intohimosta, joka on aina eniten juuri taiteen itsensä voitto. Silloin ollaan sisällä asiassa ja juuri siitä, jos jostakin, olen tässä kohtaa mustasukkainen: että ymmärtäisi niin hyvin ja pääsisi likemmäksi musiikin nyansseja. No, onneksi musiikkia voi nauttia monin eri tavoin, eikä siihen välttämättä tarvita tietoa siitä kuinka viulistilla on ”aivan mahtava fantasia”. Mutta oppimisen halu tuollaisesta kasvaa.

Kalevi Jäntin palkinnon voittivat (vai olisiko korrektimpaa sanoa, että palkinto jaettiin) tänä vuonna Elina Hirvonen, Marko Hautala ja Harry Salmenniemi. Näistä Hirvosen tuotanto on minulle vierain, vaikkakin hän on kirjailijana muistissa. Marko Hautalan romaanit ovat pirullisen hyviä ja olen lukenut ne hetimiten niiden ilmestyttyä. Ilmeisesti ensi keväänä ilmestyy kolmas teos. Sitä odotellessa. Harry Salmenniemi on suomalaisen runouden ehkä uudistavin tekijä, jonka teokset ovat ainakin henkilökohtaisesti koskettaneet ehkä eniten viimevuosina ulos tulleista runokokoelmista.

Finlandia-ehdokkaina oli tälläkin kertaa komea joukkio ja rykelmä epäilemättä hienoja teoksia. Mikko Rimmisen voitto ei tullut yllätyksenä, sillä Pussikaljaromaanillaan jo ehdokkaaksi yltäneen kirjailijan uusin teos erottuu joukosta ehkä selkeimmin henkevyytensä vuoksi. Tarkoitan tällä sitä karismaa ja sielua, joka romaanista nousee JO ENNEN KUIN teosta on edes lukenut. Selkokielellä se tarkoittanee jotakuinkin sitä, että kirjailijalla ja kirjalla on selvä ja omalle puolelleen voittava agenda, ja kirjan päähenkilö on noussut jo esiin ennen kuin kirjaa on edes avattu. Teosta on helppo markkinoida, ja se on helpo omaksua. Mutta miksikö pidän Rimmisestä?

Rimminen uudistaa suomalaista kieltä. Nirppanokkaisimmat kutsuisivat häntä sanasepoksi (joka nykyään esiintyy mediassa jo positiivisena määritteenä kirjailijasta), mutta itse kutsuisin sitä mielummin ketteryydeksi ja rehevyydeksi. Äärettömän laajalla sana-arsenaalilla, ja sitä myös laajentaen, Rimminen lyö ilmavuutta teoksiinsa vaikka se kenties ulospäin saattaakin näkyä raskaana kikkailuna. Hyvin yksinkertaisin keinoin Rimminen hidastaa lukijaa, kehottaa pysähtymään ja maiskuttamaan kieltä. Tästä seuraa se, että lukija ”jää vangiksi” johonkin tilanteeseen tai maailmaan. Se on positiivinen juttu. Samankaltaisten seikkojen vuoksi pidän kovasti myös Jari Tervon kielestä, joskin hänen viimeisimmät politiikasta ja poliittisesta historiasta ammentaneet kirjansa eivät ehkä muuten niinkään allekirjoittanutta sytytä, kun taas Rimmisen teosten teemat koskettavat pientä ihmistä, ja näin ollen väkisinkin myös itseäni.

Sellainen huumorin sävyttämä ”sanakikkailu”, jota Rimminen (ja Tervo) viljelee, ei ole kikkailua tai pontevaa pyrkimystä taidonnäytteen antamiseen. Se on hyvin yksinkertaisesti rakkautta sanoihin. Ehkä siitä kertoo jotakin se, että Rimminen ja Tervo kumpainenkin, on tullut esiin ensin runoilijana. Allekirjoittaneen mieltä lämmittää erityisesti Rimmisen asenne runouteen (lainaus tämän päin Helsingin Sanomista):

Jos ihan kielellisesti ajatellaan, niin kyllä runous on kirjoittamisen ensisijainen taso. Runoudessa täytyy olla ihan eri tavalla auki maailman suuntaan.