Mielikuvituskoira puree

Fiktiivisen kirjallisuuden vaikutusvalta alkaa olemaan vaikuttavalla tasolla jälleen. Hyvässä ja pahassa. Tämän päiväinen Helsingin Sanomat uutisoi, kuinka Lasse Lehtinen joutuu käräjille romaanistaan Onni suosii rohkeaa (WSOY 2010).

Siksi käräjille, koska eräs virkamies on löytävinään itsensä keskeltä Lehtisen luomaa fiktiota ja pahoittanut olemisestaan mielensä. Jos hänen hahmonsa, edes etiäinen siitä, on yhtä tunnistettavissa romaanista kuin Pekka Lahnanen aikoinaan Suomen eduskunnasta, ollaan edelleen ajanhukkaamisreissulla polttelemassa ylimääräistä rahaa, tuhlaamassa eri oikeusasteiden kallisarvoista aikaa.

Fiktion pitäisi antaa olla fiktiota. Muuten alamme pian itse kukin kuvittelemaan hahmojamme sinne tänne; entäpä jos minunkin mielikuvituksessani ja korvissani alkavat vieraat äänet puhua ja lääkityksen sijaan saankin kunnianloukkaussyytteen tai korvausvaateen itse Jumalalta?

 

Hesarin valaisemana: Paljon onnea, Arto Paasilinna!

Mäki & Mäki

Ensimmäinen Mäki

Mäen teksteissä on paljon virkistävää sanailua, mutta lukija alkaa kuitenkin etsiä syytä, miksi nämä tekstit on niputettu sekalaiseksi koosteeksi. Mäen esikoisteos oli hallittu, temaattinen kokonaisuus, joka sai aikaan keskustelua. Näistä sirpaleista ei taida jutunjuurta löytyä.

Toinen Mäki

”Kraatterin lapset muistuttaa vanhojen tavaroiden kauppaa, jossa on paljon erikoisia ja kauniita tavaroita. Yhteen sullottuina ne näyttävät kuitenkin romukasalta. Mäki kirjoittaa eteerisiä lauseita, jotka sieltä täältä luettuina kuulostavat kauniilta, mutta mieleen painuvaa kertomusta niistä ei saa kasaan.

Kukkulalla …

seisoo kriitikko Helena Ruuska. Ei, tämän ei ole tarkoitus olla jälleen yksi kitinä lisää kipinäkasassa, vaan vain yksittäinen huomio kahtena peräkkäisenä päivänä Hesarissa ilmestyneistä kritiikeistä, joiden takana seisoo yksi ja sama kriitikko. Ensimmäinen esimerkki, kritiikkipalanen ja kirjoituksen lopetus, on Anna Maria Mäen teoksesta Virginian vaatteet (HS 28.6.2011). Toinen on kritiikin loppu Harri István Mäen teoksesta Kraatterin lapset (HS 27.6.2011).

Melko harvoin osuu eteen mahdollisuutta päästä vertaamaan saman kriitikon kirjoittamia tekstejä lähes rinnakkain; jos osuukin, ovat tekstit joko täysin erilaisista kirjoista, eripituisia kritiikkejä, erilaisissa lehdissä ilmestyneitä, eri persoonallisuuksia. Yleensä kriitikko jollakin tavoin häivyttää itsensä tekstien takaa, vaikka toisikin vahvasti julki oman mielipiteensä.

Mutta entäpä näissä Ruuskan kirjoittamissa, ja Hesarin painamissa, kritiikeissä? Onko niistä havaittavissa yksittäisen kriitikon maneereja?

On. Joku arvostaa kokonaisuuksia, lähtökohdista huolimatta. Entäpä sanomalehden lukija? Ruuska onnistuu mitä valloittavimmalla tavalla tavoittamaan epämääräisyyksien jonkinlaisen maksiimin, niin lyhyessä ajassa. Hän lopettaa Harri István Mäen teoksesta laaditun kritiikin vertauskuvalla, jonka ajatuksenjuoksua lyhykäisyydessäänkin on hankala seurata.

Hän toteaa, että Kraatterin lapset muistuttaa vanhojen tavaroiden kauppaa. Sehän lukeutuu, ainakin minun silmissäni, positiiviseksi asiaksi. Eihän vanha ole pahasta, varsinkin jos se on ”erikoista” ja ”kaunista”. Mutta ”yhteen sullottuina ne näyttävät kuitenkin romukasalta”.?.

Onko vanhat kauniit esineet siis kasattu lattian keskelle, läjään? Vai ovatko ne edelleenkin omilla paikoillaan hyllyillä, pöydillä, pöytiä omilla jaloillaan? Onko tämä symboliikkaa, vai symboliikan symboliikkaa? On mainittava, etteivät antiikkiesineet yhteen sullottuina näytä romukasalta, vaan kauniista antiikkiesineistä muodostuvalta kasalta. Yhteen sullotut romut näyttävät romukasalta. Ruuska kuitenkin selventää lopuksi, etteivät hänen mielestään eteeriset lauseet muodosta miellyttävää kokonaisuutta.

Anna Maria Mäen teoksesta Ruuska löytää samanlaisia ongelmia: ehyttä kokonaisuutta ei löydy, vaan lopputulos on ”sekalainen kooste” (joka on määritelmänä jälleen epätarkka: Ruuska mielestä Anna Maria Mäen lyhytproosateos on kooste, eli siis kasa lyhennelmiä, jo olemassa olevista novelleista. Tällaista käsitystä vasten lyhytproosa ja novellistiikka saavat toki omanlaisensa jännän käsityksen, varsinkin romaanitaiteeseen verrattuna: Ruuska tulee yhdellä lauseella hävittäneeksi koko novellistiikkataiteen ja lyhytproosan merkityksen; nehän ovat vain koosteita jo olemassa olevista pidemmistä teoksista.). Ruuskan vaade eheydestä on mielestäni hiukan erikoinen, ja silti tylsä, sillä kuten Ruuskakin kirjoituksensa aluksi toteaa, kyse on kuitenkin lyhytproosasta koostuvasta teoksesta. Miksi yleisesti esimerkiksi käytetään käsitettä ”novellikokoelma”, jos novellien tulisi muodostaa järisyttävän ehyt kokonaisuus? Eikö kokoelman novellien tematiikka ole yhteneväistä, vai mikä saa Ruuskan ajattelemaan niin? Hän kirjoittaa, että ”Anna Maria Mäen tekstit muistuttavatkin kirjoituskurssin nopeita harjoituksia, joissa etsitään tunnelmaa ja retostellaan lapsuusmuistoja”. Tuossahan voisi olla perää, kenties Mäki lähestyy lyhytproosaa eri kulmasta, eri estetiikasta? On harmillista, ettei Ruuska vie ajatustaan pidemmälle. Voisiko Anna Maria Mäen lyhytproosa muodostaa omanlaisen, erilaisen kokonaisuuden, peräti kokonaisuuksia?  Ruuska vetää hyvin kudotun maton jalkojensa alla jälleen erikoisella ja sumuisella vertauskuvalla, jossa ”lukijan suussa Mäen sillisalaatti ei oikein maistu miltään”. Jälki- ja näsäviisaana, näin uusien perunoiden aikaan: sillissä on melko vahva ja tunnistettava maku.

Näistä kahdesta kritiikistä on havaittavissa samankaltaisuuksia ja kenties huomiot ovat halpahintaisia, helppoja, mutta lyhyissä teksteissä ne erottuvat entisestään, varsinkin näin lähekkäin julkaistuina. Saman kriitikon tekeminä, samankaltaisina, eri kirjoista muodostetuista mielipiteistä syntyy mielikuva jälleen kerran ammattilukijasta, joka ei maneereiltaan näe kuin haluamiaan kokonaisuuksia, osin ehkä vahingossa, pääosin vahingokseen. Tällaisesta, jämähtäneestä lukuasennosta nykyrunous on kärsinyt ehkä eniten.

Kun nimekemäärät kasvavat ja teosten väliset nyanssit pienenevät pienenemistään, täytyy lukuasentojenkin muuttua hienovaraisemmiksi, ja havaintojen tarkemmiksi.

Ällikkä

Suomalainen keskustelukulttuuri ja mielipidekulttuuri ovat niin vanhakantaisia ja yksiulotteisia, että suomalaiset mielummin hiljenevät kuin pahoittavat toistensa mieliä. Mikä on tietenkin typerää, sillä se raakalaismainen henkilökohtaisuuksiin yltyvä puskista huutelu, jota suomalaiset käyttävät asiallisen ja rauhallisen konfrontaation sijaan, on luonut tilanteet pelottaviksi tai ainakin sellaisiksi, että niitä vältellään viimeiseen asti. Psykohistoriafanaatikko vetäisi tähän nyt verrokkinsa Suomen sodista maassa vallitsevaan huonoon itsetuntoon (vahvuuteen sairastuneesta kansasta), mikä voisi olla jopa jollakin lailla kiinnostavaa jos se ei olisi niin kaukaa haettua, loppuun kulunutta (loppuunpalanutta) ja ikääntynyttä. Päinvastoin, suomalainen keskustelu- ja mielipidekulttuuri on liian nuorta ja lisäksi se keskittyy hyvin pienen piirin ympärille. Kritisoijat ja kritisoitavat, asiat tai niitä edustavat tahot ovat keskenään vähintäänkin Facebook-tuttuja. Suomalaisessa kirjallisuuskritiikissä tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että harvakseltaan penätään laadukasta kritiikkiä (huomioiden erityisesti kirjailijat  ja runoilijat itsensä, jotka tyytyvät vain siihen että kritiikki, jonka luen osaksi keskustelua ja keskustelun itsestäänselväksi osaksi kommunikaatiota). Sen sijaan ollaan vain tyytyväisiä siihen, jos kritiikki on ollut edes hitusen positiivinen (vaikka se edelleen olisikin surkeaa laadultaan) joka näin ollen saattaisi tuottaa kenties enemmän lukijoita, jopa enemmän myyntieuroja, huomiota. Kaikki tämä on inhimillistä, joskin se on tämän kirjoituksen aiheen kohdalla oireellista nimenomaan kirjallisuuden ja siitä käytävän keskustelun kannalta. Keskustelu ei koskaan pääse itse asiaan tai se jää pintapuoliseksi.

Edellä olevan kaltaisen, kulttuurinsisäisen hiukan absurdin asetelman uhan saattaisi synnyttää, jos kritisoisi esimerkiksi Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittanutta Alexandra Salmelan teosta 27 eli kuolema tekee taiteilijan. Aion tehdä niin seuraavaksi. Ainakin haluan herättää kysymyksiä ääneen, niitä samoja kysymyksiä joita kenties useammallekin lukijalle on kummunnut teoksen ääreltä. Lähes jokainen teoksesta kirjoitettu kritiikki on huomioinut sen, ettei kirjailija ole lähtöisin Suomesta, ja että kirja täyttää suomeksi kirjoitetun kielellisesti laadukkaan teoksen kriteerit, mikä on tietysti absurdia ja täysin itsestäänselvää sillä romaani on kuitenkin läpikäynyt mainetta niittävän kustantamon huoltaman mankelin. HS:n Antti Majander kirjoittaa näin: ”Väittävät suomen kieltä vaikeaksi, mutta Salmela käyttää sitä ällistyttävän vaivattomasti, väänteleepä vielä täsmälleen omiin tarkoituksiinsa sopivaksi kuin paraskin uusien latujen aukoja”.

Kirjaa lukiessa en ole vielä törmännyt mihinkään vääntelyyn, saati uusiin auottuihin latuihin. Jollei sellaiseksi lueta tällaista pikkuista: ”En osaa odottaa ensi lauantaihin ja seuraavaan ostosreissuun, jos unemme vaikka toteutuisi!

Lause tuntuu omituiselta, se on erään luvun päätöslause. Maistelen sitä ja mietin millaista on, kun ”ei osaa odottaa ensi lauantaihin”. Toinen erään luvun päättävä lause, ja itse asiassa samalla myös kokonaisuudessaan luvun päätöskappale: ”Kapeilla kujilla sataa valkeaa lunta”. Millaista muunlaista lunta sataa? Tietenkin romanttinen runoilijansieluni voisi ryhtyä tunnelmoimaan siitä, kuinka kapeiden kujien väleissä neonvalot kukkisivat tai hämärän kajo ottaisi uudenlaisia värejä tiiviksi puristetun tilan keskellä. Konteksti tällaiseen lienee kuitenkin väärä.

Huomioni ovat yksittäisiä ja näin ollen pieniä, joskin ne erottuvat melko hyvin juuri Majanderinkin kehusanoja vasten, sekä sitä että kirjan on kuitenkin kustantanut kustantamo jossa tämänkin teoksen kimpussa on paininut sanatyöntekijöitä, jotka lukevat ja kirjaimellisesti käyttävät kieltä ammatikseen. Mutta huomioni ovat vain pieniä esimerkkejä.

J. Tuomas Harviainen lopettaa Turun Ylioppilaslehdessä julkaistun kritiikkinsä Salmelan romaanista näin: ”Esikoisromaaniksi 27 on hämmästyttävän vahva, kiehtova ja eheä teos, jossa kirjailija leikittelee tekniikoilla ja hahmoilla, mutta ottaa ne naurettavimmillaankin silti vakavasti”. What the fuck, kysyisi uusraakalaismainen suomalainen keskustelija. Suomalainen peruspositiivinen kirjallisuuskeskustelija taas hymyilisi vienosti kasvot yllätyksellisinä, kehuisi positiivista kritiikkiä ja onnittelisi samalla teoksen kirjoittanutta kirjailijaa: Hyvä, sinä! J. Tuomas Harviainen kirjoittaa kritiikkinsä viimeiseksi kappaleeksi pelkkiä ympäripyöreitä itsestäänselvyyksiä, mikä on typerää ja merkityksetöntä. Jollei hän sitten ole keskuudessamme harvemmin tavattu satiirin ystävä ja sen mestari.

Parnassoon Salmelan teoksen kritikoinut Ville Ropponen uskaltautuu, ja aivan oikein, pohtimaan jotain jota itsekin olen miettinyt osaltani. ”Kielellisesti romaani on hämmästyttävä suoritus, vaikka kustannustoimittajan osuutta voi vain arvailla.” En ehkä ihan tuota ole pohdiskellut, vaan enemmänkin sen ympäriltä. Julkaistun runouden kohdalla kustannustoimittajan osuudesta on jonkin verran keskusteltu taannoin (varsinkin ntamon julkaisemista teoksista; kustannustoimittamisen ja suurten talojen rattaiden kyseenalaistaminen on sekin uutta, mikä jakaa edelleenkin varsin perinneriippuvaista yhteiskuntamme muurahaisia leireihin). Olen miettinyt (seuratakseni Ropposen ilmaan heittämää ilmapalloa) moraalia, kirjan ympärille syntynyttä kohinaa, siitä kirjoitettujen kehusanojen tarkoituksellisuutta (tai tyhjyyttä, in worst case scenario). Kuinka paljon kuluttajaa, jolle teosta ensin myydään suurin huutomerkein palkintoehdokkuuksilla ja lopulta yhden kilpailun voitolla, suomalaisen kirjallisuuden ylisanoilla ja (vakuuksilla) vakuutuksilla kirjan olevan tämän hetken kenties laadukkainta kirjallisuutta, oikeastaan johdetaankaan harhaan?

Arvaan, että kuulostanen näin pohtien naiivilta ja kateellisuuden vaivaamalta runoressukalta. Mutta ajattelen asiaa nimenomaan kirjallisuuden ja sitä lukevan ja ostavan yleisön kantilta. Ihmekös tuo, jos nykyrunous tuntuu avaruustieteeltä ja näyttäytyy järjestäytymättömältä kasalta kirjaimia ja sanoja, jos Salmelan teos on ”kielellisesti hämmästyttävä suoritus”, tai jonka kirjoittanut ”leikittelee tekniikoilla ja hahmoilla” tai ”aukoo uusia latuja”. Itse en näe noin, ollenkaan. Kielellisesti hämmästyttävä suoritus voisi olla vaikkapa Henriikka Tavin Sanakirja (itseasiassa: se voisi olla kaikki nuo kolme). Minua häiritsee se, ettei kritiikeissä käsitellä lainkaan kirjaa romaanina, vaikka kritiikit muuten täyttävätkin paikkansa jotenkin. Pikemminkin Salmelan ulkosuomalainen tausta on se, josta halutaan repiä irti mahdollisimman paljon, vaikka kirja ja sen sisältö olisi se tärkein fokuksen kohde. 27 on ihan hieno romaani ja sellaisena se myös tulisi esitellä. Ei joko niin, että se olisi jokin hämmästyttävä suoritus yhtään millään tavoin koska sitä se ei ole (paitsi silloin jos lähtökohdaksi lukemiselle todella asetetaan se, että kyseessä olisi jokin maahanmuuttanut harrastelijakirjoittaja, mikä olisi vielä pahempaa sekä kirjallisuuden (kulttuurina ja instituutiona), että kirjailijan aliarviointia) tai esitellä se jonkinlaisena uutisena sen kirjoittajasta. Hassusti kääntyvät ristiin lukemisen tiet: romaaneja lukiessa löydetään ne seikat, joita kaipaisin enemmän runoutta koskeviin kritiikkeihin, ja runokritiikeistä taasen kumpuaa proosan lakeja selailleiden lakeijojen mieltymykset.

27 eli kuolema tekee kirjailijan on hauska romaani, kiinnostavakin. Mutta kehusanoista ja kannuksista, joita sen ympärille on rakenneltu järjetön määrä sinänsä järjellisistä syistä, mainitsen kirjallisuutta lukeville lopultakin vain: kyseinen kirja on hyvä, mutta katselkaa myös ympärillenne, sillä sieltä löytyvät ne teokset joita teille ei vielä ole myymällä myyty.