Suomalainen keskustelukulttuuri ja mielipidekulttuuri ovat niin vanhakantaisia ja yksiulotteisia, että suomalaiset mielummin hiljenevät kuin pahoittavat toistensa mieliä. Mikä on tietenkin typerää, sillä se raakalaismainen henkilökohtaisuuksiin yltyvä puskista huutelu, jota suomalaiset käyttävät asiallisen ja rauhallisen konfrontaation sijaan, on luonut tilanteet pelottaviksi tai ainakin sellaisiksi, että niitä vältellään viimeiseen asti. Psykohistoriafanaatikko vetäisi tähän nyt verrokkinsa Suomen sodista maassa vallitsevaan huonoon itsetuntoon (vahvuuteen sairastuneesta kansasta), mikä voisi olla jopa jollakin lailla kiinnostavaa jos se ei olisi niin kaukaa haettua, loppuun kulunutta (loppuunpalanutta) ja ikääntynyttä. Päinvastoin, suomalainen keskustelu- ja mielipidekulttuuri on liian nuorta ja lisäksi se keskittyy hyvin pienen piirin ympärille. Kritisoijat ja kritisoitavat, asiat tai niitä edustavat tahot ovat keskenään vähintäänkin Facebook-tuttuja. Suomalaisessa kirjallisuuskritiikissä tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että harvakseltaan penätään laadukasta kritiikkiä (huomioiden erityisesti kirjailijat ja runoilijat itsensä, jotka tyytyvät vain siihen että kritiikki, jonka luen osaksi keskustelua ja keskustelun itsestäänselväksi osaksi kommunikaatiota). Sen sijaan ollaan vain tyytyväisiä siihen, jos kritiikki on ollut edes hitusen positiivinen (vaikka se edelleen olisikin surkeaa laadultaan) joka näin ollen saattaisi tuottaa kenties enemmän lukijoita, jopa enemmän myyntieuroja, huomiota. Kaikki tämä on inhimillistä, joskin se on tämän kirjoituksen aiheen kohdalla oireellista nimenomaan kirjallisuuden ja siitä käytävän keskustelun kannalta. Keskustelu ei koskaan pääse itse asiaan tai se jää pintapuoliseksi.
Edellä olevan kaltaisen, kulttuurinsisäisen hiukan absurdin asetelman uhan saattaisi synnyttää, jos kritisoisi esimerkiksi Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittanutta Alexandra Salmelan teosta 27 eli kuolema tekee taiteilijan. Aion tehdä niin seuraavaksi. Ainakin haluan herättää kysymyksiä ääneen, niitä samoja kysymyksiä joita kenties useammallekin lukijalle on kummunnut teoksen ääreltä. Lähes jokainen teoksesta kirjoitettu kritiikki on huomioinut sen, ettei kirjailija ole lähtöisin Suomesta, ja että kirja täyttää suomeksi kirjoitetun kielellisesti laadukkaan teoksen kriteerit, mikä on tietysti absurdia ja täysin itsestäänselvää sillä romaani on kuitenkin läpikäynyt mainetta niittävän kustantamon huoltaman mankelin. HS:n Antti Majander kirjoittaa näin: ”Väittävät suomen kieltä vaikeaksi, mutta Salmela käyttää sitä ällistyttävän vaivattomasti, väänteleepä vielä täsmälleen omiin tarkoituksiinsa sopivaksi kuin paraskin uusien latujen aukoja”.
Kirjaa lukiessa en ole vielä törmännyt mihinkään vääntelyyn, saati uusiin auottuihin latuihin. Jollei sellaiseksi lueta tällaista pikkuista: ”En osaa odottaa ensi lauantaihin ja seuraavaan ostosreissuun, jos unemme vaikka toteutuisi!”
Lause tuntuu omituiselta, se on erään luvun päätöslause. Maistelen sitä ja mietin millaista on, kun ”ei osaa odottaa ensi lauantaihin”. Toinen erään luvun päättävä lause, ja itse asiassa samalla myös kokonaisuudessaan luvun päätöskappale: ”Kapeilla kujilla sataa valkeaa lunta”. Millaista muunlaista lunta sataa? Tietenkin romanttinen runoilijansieluni voisi ryhtyä tunnelmoimaan siitä, kuinka kapeiden kujien väleissä neonvalot kukkisivat tai hämärän kajo ottaisi uudenlaisia värejä tiiviksi puristetun tilan keskellä. Konteksti tällaiseen lienee kuitenkin väärä.
Huomioni ovat yksittäisiä ja näin ollen pieniä, joskin ne erottuvat melko hyvin juuri Majanderinkin kehusanoja vasten, sekä sitä että kirjan on kuitenkin kustantanut kustantamo jossa tämänkin teoksen kimpussa on paininut sanatyöntekijöitä, jotka lukevat ja kirjaimellisesti käyttävät kieltä ammatikseen. Mutta huomioni ovat vain pieniä esimerkkejä.
J. Tuomas Harviainen lopettaa Turun Ylioppilaslehdessä julkaistun kritiikkinsä Salmelan romaanista näin: ”Esikoisromaaniksi 27 on hämmästyttävän vahva, kiehtova ja eheä teos, jossa kirjailija leikittelee tekniikoilla ja hahmoilla, mutta ottaa ne naurettavimmillaankin silti vakavasti”. What the fuck, kysyisi uusraakalaismainen suomalainen keskustelija. Suomalainen peruspositiivinen kirjallisuuskeskustelija taas hymyilisi vienosti kasvot yllätyksellisinä, kehuisi positiivista kritiikkiä ja onnittelisi samalla teoksen kirjoittanutta kirjailijaa: Hyvä, sinä! J. Tuomas Harviainen kirjoittaa kritiikkinsä viimeiseksi kappaleeksi pelkkiä ympäripyöreitä itsestäänselvyyksiä, mikä on typerää ja merkityksetöntä. Jollei hän sitten ole keskuudessamme harvemmin tavattu satiirin ystävä ja sen mestari.
Parnassoon Salmelan teoksen kritikoinut Ville Ropponen uskaltautuu, ja aivan oikein, pohtimaan jotain jota itsekin olen miettinyt osaltani. ”Kielellisesti romaani on hämmästyttävä suoritus, vaikka kustannustoimittajan osuutta voi vain arvailla.” En ehkä ihan tuota ole pohdiskellut, vaan enemmänkin sen ympäriltä. Julkaistun runouden kohdalla kustannustoimittajan osuudesta on jonkin verran keskusteltu taannoin (varsinkin ntamon julkaisemista teoksista; kustannustoimittamisen ja suurten talojen rattaiden kyseenalaistaminen on sekin uutta, mikä jakaa edelleenkin varsin perinneriippuvaista yhteiskuntamme muurahaisia leireihin). Olen miettinyt (seuratakseni Ropposen ilmaan heittämää ilmapalloa) moraalia, kirjan ympärille syntynyttä kohinaa, siitä kirjoitettujen kehusanojen tarkoituksellisuutta (tai tyhjyyttä, in worst case scenario). Kuinka paljon kuluttajaa, jolle teosta ensin myydään suurin huutomerkein palkintoehdokkuuksilla ja lopulta yhden kilpailun voitolla, suomalaisen kirjallisuuden ylisanoilla ja (vakuuksilla) vakuutuksilla kirjan olevan tämän hetken kenties laadukkainta kirjallisuutta, oikeastaan johdetaankaan harhaan?
Arvaan, että kuulostanen näin pohtien naiivilta ja kateellisuuden vaivaamalta runoressukalta. Mutta ajattelen asiaa nimenomaan kirjallisuuden ja sitä lukevan ja ostavan yleisön kantilta. Ihmekös tuo, jos nykyrunous tuntuu avaruustieteeltä ja näyttäytyy järjestäytymättömältä kasalta kirjaimia ja sanoja, jos Salmelan teos on ”kielellisesti hämmästyttävä suoritus”, tai jonka kirjoittanut ”leikittelee tekniikoilla ja hahmoilla” tai ”aukoo uusia latuja”. Itse en näe noin, ollenkaan. Kielellisesti hämmästyttävä suoritus voisi olla vaikkapa Henriikka Tavin Sanakirja (itseasiassa: se voisi olla kaikki nuo kolme). Minua häiritsee se, ettei kritiikeissä käsitellä lainkaan kirjaa romaanina, vaikka kritiikit muuten täyttävätkin paikkansa jotenkin. Pikemminkin Salmelan ulkosuomalainen tausta on se, josta halutaan repiä irti mahdollisimman paljon, vaikka kirja ja sen sisältö olisi se tärkein fokuksen kohde. 27 on ihan hieno romaani ja sellaisena se myös tulisi esitellä. Ei joko niin, että se olisi jokin hämmästyttävä suoritus yhtään millään tavoin koska sitä se ei ole (paitsi silloin jos lähtökohdaksi lukemiselle todella asetetaan se, että kyseessä olisi jokin maahanmuuttanut harrastelijakirjoittaja, mikä olisi vielä pahempaa sekä kirjallisuuden (kulttuurina ja instituutiona), että kirjailijan aliarviointia) tai esitellä se jonkinlaisena uutisena sen kirjoittajasta. Hassusti kääntyvät ristiin lukemisen tiet: romaaneja lukiessa löydetään ne seikat, joita kaipaisin enemmän runoutta koskeviin kritiikkeihin, ja runokritiikeistä taasen kumpuaa proosan lakeja selailleiden lakeijojen mieltymykset.
27 eli kuolema tekee kirjailijan on hauska romaani, kiinnostavakin. Mutta kehusanoista ja kannuksista, joita sen ympärille on rakenneltu järjetön määrä sinänsä järjellisistä syistä, mainitsen kirjallisuutta lukeville lopultakin vain: kyseinen kirja on hyvä, mutta katselkaa myös ympärillenne, sillä sieltä löytyvät ne teokset joita teille ei vielä ole myymällä myyty.
Tykkää tästä:
Tykkää Lataa...
