Olipa kerran puoluekokous

Ennen puoli yhdeksän uutisia tuli ohjelma perussuomalaisten puoluekokouksesta. Se on käynnissä nyt Joensuussa, tämän ja huomisen päivän. Timo Soinin liikutuksen kyyneleet liikuttivat minuakin: revin talouspaperirullasta palasen ja aloin pyyhkiä kyyneleitä otsaltani. Puoluekokouksen yleisössä hihattomassa t-paidassaan istunut mies vakuutti minut edelleen siitä, että vaikka puolue kasvaa, se ei ymmärrä tyylitajun perään lainkaan. Hihattoman t-paidankin he perustelisivat närkästyneelle ”vapaudella”. Todennäköisesti joku onneton mainitsisi sananvapaudenkin.

Jäsenet muodostavat puolueen, puolue on yhtä kuin sen jäsenet. Ja koska tämä pätee kaikkiin puolueisiin, voi todeta että puolueen ”persoonan” eli ison osan imagosta havaitsee sen jäsenistä. Samalla löydöksistä voi rakentaa siltoja puolueen edustamiin arvoihin. Kokoomus on Armanin sinisensäihkyvä, hyvin istuva puku jonka persiissä BMW-painauma. Vihreät ovat kukkamekko ja villapaita ja kakkaiset paljaat jalat. Vasemmistoliitto on yhtä kuin rusehtavat vakosamettihousut ja baskeri. Demareilla on valkoinen kauluspaita yhdeksänkymmentäluvulta ja punainen kravatti 70-luvulta, ja hiukset miten sattuu. Keskusta on Dressmannin neljä kokoa liian iso miestenpuku ja piikojan huivi ja lehmän henkäys. RKP pukeutuu merellisesti, hiustuotteille tuoksuen, ja jokaisella on silmälasit vaikka liki- tai kaukonäköä ei olisikaan. Kristillisillä on nilkoista kaulaan peittävä asu ja pään päällä kymmenyksillä maksettu kultainen rinkula. Ja uusina tulokkaina perussuomalaiset, valkoiset tennissukat remmisandaaleissa, sinapit vyölaukulla.

Heitä tarkkaillessa alkaa arkailla pukeutumista – sitä pelkää leimautuvansa. Siksi liikunkin alasti.

Mainokset

Julkisivusärö

Suomessa politiikka puhuttaa ja kuohuttaa vain silloin, kun median huomio velloo jonkun kohun kimpussa. Absurdeimmillaan se näkyy lukijalle esimerkiksi Heidi Hautalan ovijupakkana tai – jos joku vielä muistaa – entisen pääministeri Matti Vanhasen lautakasajupakkana. Molemmat kohut lähtivät pienestä liikkeelle, kasvoivat suuriksi ja lopulta surkastuivat lähes yhtä äkisti kuin syntyivätkin. 

Viimeisimpänä samaiseen kategoriaan voidaan lisätä filosofi Pekka Himanen ja hänen tutkimusryhmänsä. Heidän tavoitteenaan on kai saada aikaiseksi heiltä tilattu tulevaisuusselonteko, jonka tarkoituksena lienee toimia jonkinlaisena lääkkeenä suomalaisen yhteiskunnan ja sitä resursoivien tahojen alamäelle. Rahoitusta kyseiselle hankkeelle on ollut junailemassa pääministeri Jyrki Katainen, joka on myös tilaajatahona hankkeessa. Ja se tekee asiasta poliittisen.

Ei oikeastaan kannata ottaa kantaa Himaseen tai tutkimusryhmään saati tulevaisuusselontekoon ennen kuin joitakin konkreettisia lopputuloksia on näkyvillä. Jokin aika sitten julkaistu Sininen kirja toimittaa eräänlaista väliraportin virkaa, mutta Himanen on itse kehoittanut kärsivällisesti odottamaan lopullista julkaisua. Se on hyvä neuvo ja sitä kannattaa noudattaa.

Seikat, jotka tekevät tästä Himasgateksikin kutsutusta tapauksesta, kuten kahdesta muustakin edellä mainitsemastani ”keissistä”, mielenkiintoisen, ovat julkisuuden hallintaan ja sitä kautta imagoon liittyviä. Ne ovat monisäikeisiä, moniaalle ulottuvia merkityssuhteita, joita emme näe jos emme ajattele.

Voidaan helpostikin todeta, etteivät Matti Vanhasen törttöilyt olleet kovinkaan raskasta osastoa: joitakin kohuja yksityiselämän puolella. Lisäksi hän sai kannettavakseen vaalirahakohun korkeimmat mainingit. Henkilönä hänen suurin epäonnistumisensa oli se, ettei hän erottanut ja eronnut. Se nimittäin nitisti Suomen Keskustan kannatuksen historiallisen huonoksi. Eroaminen, vaikkakaan Vanhanen ei mainittavasti tehnyt mitään väärää, olisi osoittanut äänestävälle kansalle, että Suomen Keskusta haluaa toimia oikein ja selvittää harharetkensä niitä sattuessa. Puolueilla ei ole nimittäin omaa imagoa ilman poliittisia toimijoita. On vain linjauksia ja tavoitteita, joita esimerkiksi kansanedustajat pyrkivät työssään noudattamaan. Heidän onnistumisensa joko pönkittävät puolueen imagoa tai murentavat sitä. He ovat puolueen kasvot. Ministereillä syy-seuraussuhde on vieläkin voimakkaampi.

Sama toistuu Heidi Hautalan tapauksessa. Ulkoisesti aivan naurettavan kokoisesta tapauksesta syntyi aivan naurettavan kokoinen kohu, jonka jäljiltä ei oikein edes tullut selväksi, oliko hän toiminut väärin vai ei. Silti, kohu syntyi ja jätti jälkensä. 

Vihreillä on muutenkin seuraavissa vaaleissa näytön paikka. Heidi Hautala ei eronnut, vaikka varmasti ymmärsi kohun tekevän hallaa puolueen imagolle, puhumattakaan hänen omasta poliittisesta imagostaan. Puhtoinen näyttää nyt likaiselta, vaikkei se välttämättä likainen olisikaan. Siltä näyttää myös Vihreiden julkisivu, koska jäsen ja puolue kulkevat käsi kädessä likimain kaikessa. Vihreiden puheenjohtajalla Ville Niinistöllä on lähes mahdoton tehtävä saada torjuntavoittoja, kun toinen Vihreä ministeri töpeksii samalla kun hän itse painii epäonnistuneiden kaivosasioiden kanssa. Jotain yrittääkseen hän on nyt ottanut asiakseen Jasper Pääkkösen esiintuomat kalatalousasiat. Hivenen absurdi asetelma, eikö?

Julkisuuden hallinta ja imagolliset asiat ovat pääosin viestintää. Suomessa sitä ei ole osattu oikeastaan koskaan. Viestinnän pitäisi todella olla ”tavoitteellista, suunnitelmallista ja koordinoitua”, kuten Maa- ja metsätalousministeriö eräässä julkaisussaan* toteaa, mutta yhdestäkään em. tapauksesta ei voi löytää ainuttakaan noista kolmesta prinsiipistä. Aina ovat edelle menneet muut seikat, jotka ovat – jos saa veikata? – ihmisyksilön ahneuteen liittyviä. Ajatuskin jakkaralta laskeutumisesta tuo kylmiä väreitä, kun sinne kerran on päässyt kapuamaan.

Onkin mielenkiintoista nähdä, miten pahasti Kokoomus ottaa siipeensä, kun Himanen & co. tuovat julki tulevaisuusselontekonsa. Lienee selvää, että se tulee olemaan hyvinkin kirjallinen, pikemminkin ajatuksen tasolla toimiva tekstikokonaisuus, joka ei tarjoa suoria vastauksia ja ratkaisuja yhteenkään kysymykseen, vaan antaa korkeintaan kompassin käteen. Kartta onkin suomalaisen yhteiskunnan sitten itse löydettävä. 

Yleinen reaktio niin mediassa kuin kansan parissa tulee olemaan närkästynyt ”mitä minä sanoin”. Tuskin olisi edes mahdollista tuoda ihmisten eteen selontekoa, joka voisi perustella  tavallisen kaduntallaajan hiljaiseksi omalla hyvyydellään ja saada näin hyväksyvän allekirjoituksen jo valmiiksi kalliille hintalapulle. 

Syy-seuraussuhde on loppukädessä se, että negatiivinen huomio kiinnittyy Kokoomukseen ja Jyrki Kataiseen. Laajemmalti mukaan kiinnittyy myös huippu-urheilun muutostyöryhmän aikaansaama mitätön ja tolkuton projekti, jonka hinnaksi tuli lopulta reilut kaksi miljoonaa euroa. Tämän vekselin valtuutti silloinen kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin, joka parhaillaan istuu rivikansanedustajana, mutta nyt kun HuMu-humputtelut ovat tulleet ilmi kiinnittyy kohu samankaltaisena tapauksena vahvasti Pekka Himasen johtamaan tulevaisuusselontekoon ja siitä edelleen Jyrki Kataiseen ja näin ollen Kokoomuksen vielä melko leveille hartioille imagotappioksi.

On melko helppo arvioida, että vaikka aikaa on vielä seuraaviin eduskuntavaaleihin, tulevat keskusta ja perussuomalaiset nostattamaan kannatustaan suhteessa demareihin, kokoomukseen ja vihreisiin, ja tekevät sen todennäköisesti vielä heidän kustannuksellaan. Kaikki imagotappiot satavat nyt heidän laareihinsa, sillä tekeillä oleva, surullisen kuuluisa sote-uudistuskin junnaa paikoillaan. Ja kun se joskus tulee, sillä tuskin on kovin positiivisia vaikutuksia.

Mikä siis neuvoksi kohuista kärsiville poliitikoille ja heidän puolueilleen? Erotkaa. Niin ne muuallakin tekevät. ”Aika korjaa haavat”- tyyppinen ajattelu on oikeastaan vain kerran toiminut: entisen Yhdysvaltain presidentti Bill Clintonin seksiskandaalissa. Hän ei eronnut, mutta nauttii nyt eräänlaisen modernin maailman Setä Samulin imagosta. Muualla maailmassa erotaan hyvinkin nopeasti, jos on tultu kiinnitetyksi osaksi jonkinlaista skandaalia. Aasiassa eroaminen tuntuu olevan oikein kansan huvi; siellä eroaminen on jo jonkinlaista hifistelyä. Mutta se toimii, siksi he sitä tekevät. Eroaminen on signaali, jolla puolue erottautuu kyseenalaisesta toiminnasta. Edustajan erotessa suurin taakka sälyttyy eroajalle ja puolue säästyy suurimmalta imagotappiolta. Se on pienin mahdollinen voitto tilanteessa, jossa suurta voittoa ei ole mahdollista edes tavoitella.

Ihan tavallisia asioita

Jakomäkeläisellä koululla päästettiin ilmaan presidentti Niinistön ja hänen asettamansa työryhmän tuottamia johtopäätöksiä ja mietelmiä. Niiden avulla olisi tarkoitus ehkäistä syrjäytymistä. Ehkäpä yksinkertaisista ohjeista ja puisevista neuvoista on kuin onkin jotakin hyötyä, mutta koko asiasta jää rasvainen pikaruoan maku: helposti tehty, kalliisti maksettu, nopeasti syöty, hetimiten unohdettu – taas on nälkä.

On harmillista, että Niinistön hyvät aikeet peittyvät huonon toteutuksen alle. Tulos olisi ollut toisenlainen, jos Niinistön asettamalla työryhmällä olisi ollut joitakin vakavasti otettavia ehdotuksia taisteluun syrjäytymistä vastaan. Pullansyönnit ja silittelyt eivät ole kummoisia ehdotuksia. Ne ovat itsestäänselvyyksiä. Kun tämänhetkinen lopputulos on niinkin paperinen kuin se on, ei keskustelu asian tiimoilta edes juurru kovin hedelmälliseksi, vaan jää suurelta osin pintapuoliseksi ilkkumiseksi – eikä se ole ihme. Tämäkin kirjoitus on osa sitä.

Tahtomattaankin Niinistön asettama työryhmä tulee kuitenkin osoittaneeksi jotakin merkityksellistä ja tärkeää: valtaapitävien ja vaikeassa taloudellisessa ja/tai sosiaalisessa asemassa olevien, syrjäytymisen uhan alla elävien tai jo syrjäytyneiden, ihmisten välinen kuilu on kasvanut entisestään. Paitsi, että se on kasvanut mitattavissa olevilla määreillä, kuten yhteiskunnallisella asemalla, gallupeissa ja rahalla, on se kasvanut myös ajatuksissa ja asenteissa. Ylemmissä yhteiskuntaluokissa on tapahtunut moraalisia muutoksia; käsityskyky ei yllä – ainakaan enää – ymmärtämään, mitä muuta itsensä lisäksi yhteiskunnasta löytyy. Tämä on surullinen ja käsittämätön asia.

Tästä hyvä esimerkki on Elinkeinoelämän Valtuuskunnan johtaja Matti Apunen. En sano, ettäkö hänen moraalinsa olisi vääristynyt. Sanon, että moraali on karannut sellaisiin ulottuvuuksiin, joista lähimmäinen ihminen vaikuttaa olevan kovin kaukana. Taksin takapenkiltä ei näe varjoihin. Matti Apusesta on kehkeytynyt oikeiston ja Kokoomuksen jonkinlainen ambulanssilla liikkuva äänitorvi ja käsikassara, joka hälytetään paikalle aina kun jokin asia kaipaa selittämistä, jos se ei näytä muuten menevän läpi.

Selittely on syntynyt ääri-ilmiöksi: sinne ja tänne ilmestyy tietyin väliajoin valtakunnanselittäjiä. He edustavat erilaisia tahoja, muodostuvat muureiksi jotka antavat automaattisesti lausuntoja, joiden tarkoitus on tappaa kaikki luova ajattelu. Valtakunnanselittäjien tehtävä on saada asiat näyttämään mustavalkoisilta, ja tuoda heidän oma asiansa esiin ainoana oikeana vaihtoehtona tai käsityksenä. Ajattelu on syrjäytynyt ja keskustelu kuollut – on vain mielipiteitä, jotka eivät lopulta johda mihinkään. Kaikki oppivat tuntemaan käsikassaran mielipiteen, mutta kukaan ei tiedä mitä he vaikkapa tekevät työkseen. Käsi ylös kuka tietää, mitä Matti Apunen oikeasti tekee työkseen? Hän on vain ”EVAn johtaja Matti Apunen”, joka esiintyy jonkinlaisena asiantuntijana siellä sun täällä, asiassa kuin asiassa. Sellaisena me hänet nyt tunnemme.

Kenties presidentti Niinistö ei täysin ymmärtänyt, että nimittäessään työryhmän ja esitellessään työryhmän aikaansaannoksen, hän samalla allekirjoitti omalla nimellään kyseenomaisen aikaansaannoksen. Tätä on kylläkin vaikea uskoa. Kenties työryhmän aikaansaannos onnistuu kuin onnistuukin – välillisesti ja vahingossa – saamaan aikaan jonkinlaista keskustelua yhteiskunnassa. Kunhan vain oikeat aiheet löytyvät pinnalla kelluvien höttöjen seasta tai alta. Tai valtakunnanselittäjien muurien takaa.

Jään odottamaan jatkoa.

 

Sedät jaksaa heilua

Jotenkin tykkään tuosta Matti Apusesta. Hän on minulle kuin sormella osoitteleva setä, jollaista minulla ei koskaan ole ollut.

Tänään hän Helsingin Sanomien kolumnissaan puolustaa setä- ja täti-ihmisten ammattitaitoa ja osaamista suhteessa nuorisoon, eikä huonosti puolustakaan; onhan Matti entinen lehtimies ja setämies jo itsekin. Apunen ottaa ystävälliseen, isälliseen haarukkaansa tuoreen demarivoittajan, puolueen tuoreen kolmannen varapuheenjohtajan. Eero Vainio, 25 vee. Matin tarkoitus ei ole tuottaa Eerolle mielipahaa, vain antaa hellä esimerkki siitä miten media julkisuudessa oleviin poliitikkoihin tarttuu ja seuraa heidän tekemisiään. Sieltä se entinen lehtimies pilkottaa!

Tietysti takaa kajastaa myös, kuinka umpiporvari opastaa umpidemaria oikein olan takaa, kevyellä ylimielisyydellä varustettuna, kuten asiaan kuuluu. Olen jo pitkään odottanut, minkä vaalin yhteydessä kokoomus ilmoittaa, että heidän ehdokaslistallaan on muuan Matti Apunen. Sen verran poliitikon vikaa hänessä sentään on, vaikka sitä tuskin itse myöntääkään. Poliittisella kentällä on aina yksi Apusen mentävä aukko.

Kertoillessaan demarien nuorennusleikkauksesta Apunen kuitenkin unohtaa mainita sen kuuluisimman nuoren demarin: tohtori Pentti Arajärven. Hänen ympärillään on parhaillaan kuulemma sellainen kohina, että oksat pois!

Jäämmekin mielenkiinnolla odottelemaan, millaisia oppitunteja Apusen setä antaa pojankloppi-Arajärvelle.

Guggenheim-politiikkaa

Helsingin Sanomat pääkirjoitti äskettäin tehdystä kumoamispäätöksestä vahvan mielipiteensä: suuri virhe tehtiin, kun Helsingin kaupunginhallitus hylkäsi kaupunginjohtaja Pajusen esityksen Guggenheimin museota koskevasta päätöksenteosta. Guggenheim ei näillä näkymin, näillä ehdoin, Suomeen tule.

Menemättä sen enempää HS:n pääkirjoitukseen voi siitä todeta, että kenties hyvin pitkään hetkeen ei lehti ole ottanut yhtä selvää poliittista kantaa taakakseen kuin juuri kyseisen pääkirjoituksen myötä. Pääkirjoituksen takaa kaikuu Helsingin kaupunginhallituksen puheenjohtaja Risto Rautavan aavemainen julistus siitä, kuinka nyt taidemaailma ja ihmiset häviävät kun Guggenheim pysyy aavan meren tuolla puolen.

Tämä on eriskummallinen ja jopa huvittava käsitys, sillä taidemuseot ovat juuri ihmisiä ja taidemaailmaa varten. Televisiolausunnoissaan Rautava paheksui sitä, kuinka epädemokraattisesti päätös syntyi. Kaupunginjohtaja Pajunen oli lausunnoissaan maltillisempi, jopa sovittelevampi. Hänestä huokui jopa tietynlainen nöyryys yleistä mielipidettä kohtaan. Niin pitääkin huokua. Kokoomuksen ja Helsingin Sanomien puoltoäänet jäivät yksinäisiksi puoltoääniksi. Selvempää oli vastustus tai epäröinti koko museohanketta kohtaan.

Nyt mököttävät Kokoomus ja Helsingin Sanomat. Heidän yhteinen politiikkansa ei toiminut. Olisi mielenkiintoista tietää, mistä tällainen yhteistyö on kummunnut ja mitä seuraavaksi? Mitä konkreettista löytyy yhteistyön taustalta ja kuinka puolueellisten lasien takaa täytyy seuraavia politiikkaa koskevia HS-gallup -tuloksia lukea?

Ei tarvitsisi mököttää, jos olisi käsittänyt että tämänkaltainenkin politiikka saa  polttoaineensa äänestäjistä. Nyt asia ja agenda jäivät täysin päättäjätasolle – asioita tehtiin ilman äänestäjiä, ilman kansaa; vain yksittäisten päättäjien ahneudet ja mieliteot allekirjoittivat nimiä paksuhintaisiin paperilaskuihin.

Huvittavinta on huomata, kun viime päivinä on saanut lukea Guggenheim-säätiön pääjohtaja Richard Armstrongin mielisteleviä Helsinki-lausuntoja, että vasta nyt kannattaisi keskustelut museon tulosta käynnistää. Nyt, kun jää on murrettu ja keskustelijat saatu lämpimiksi.

Nyt, kun Kokoomuksen ja Helsingin Sanomien töpeksimänä kaikki on myöhäistä.