Täällä ollaan, Tikkanen ja Bargum

Tähän ne yleisimmät siitä kuinka harvakseltaan on tänne blogiinsa kirjoittanut blaa blaa blaa. Olen kesälomalla blaa. Luulisi olevan aikaa päivittää blaa. Mutta kun kirjoitan blaa pienoisromaania. Lupasin kirjastoapurahalautakunnalle oikein kunnolla kirjoittaa, jos saan apurahaa. Sain. Olen nyt sitten kirjoittanut, laistanut kaikesta muusta. Paitsi mansikoiden ostamisesta. Melkein kaikesta siis.

Luin pari pientä kirjaa. Isoja kun ei jaksa, koska se oma käsikirjoitus. Ostin Suomalaisen kirjakaupan alesta Johan Bargumin Syyspurjehduksen. Sen on suomentanut Marja Kyrö. Siinä oli hyvä idea ja melko hyvä toteutuskin. Lyhyitä lukuja, kauniita lauseita. Kiinnostava, joskin tematiikkaansa nähden ainut mahdollinen konstruktio. Sellaisen, joka saa orgasmeja purjehdustermeistä, kannattaa ehdottomasti ostaa tuo. Siinä on niitä paljon. Kannattaa se ostaa muutenkin, jos tykkää pienoisromaaneista. Saattaa käydä niin, että tulen säilyttämään tuon Bargumin hyllyssäni. Nimittäin monet uutukaiset vien antikvariaattiin tai annan pois. Mutta Bargum on hyvä kirjoittaja. Ja tuo kirja on niin hyvä ja pienikin, ettei vie juurikaan tilaa.

Toinen pikkuinen olikin omasta hyllystäni: Henrik Tikkasen kadunnimisarjan esikoinen, Kulosaarentie 8. Sen on suomentanut Elvi Sinervo, ja hyvin onkin. Tikkasen huumori on jotakin, mitä aina tasaisin väliajoin tulen kaivanneeksi. Se on tavallansa kuivaa, mutta kuitenkin niin mustaa, että persekarvat nousevat pystyyn vaikka istuu niiden päällä.

Tikkasessa yhdistyy kaikki, mitä tällä hetkellä kirjallisuudesta kaipaan. Hänen kirjoissa on hirvittävä määrä inhimillistä syvyyttä, mutta pintaakin löytyy eli huumoria. Ja nyt joku saattaa alkaa ajatella, että eihän rankoista kokemuksista tai -aiheista ponnistava huumori ole välttämättä pintaa. Hänelle sanon: niinpä!

Tuota Tikkasen kadunnimisarjaa voisi helposti verrata Knausgårdin Taisteluni-sarjaan, mutta en tiedä kannattaako. Knausgård kirjoittaa niin laveasti ja jaarittelevasti, kun taas Tikkanen heittelee palasia eikä paljon vaivaudu. Molempi parempi, sanon minä. Mainittavin ero näiden kahden välillä, tai niiden suhteen kun otan esimerkin rinnalle itseni lukijana, on se että Tikkasen kirjat lukee lävitse, Knausgårdin kirjat elää lävitse. Kyse on laveudesta. Toinen ei ole toistaan parempi, mutta minä pidän enemmän Tikkasesta. Kumpikaan ei kirjoita toistaan totuudellisemmin tai totuudettomammin, tosin ehkä Tikkanen on itseään kohtaan hivenen armottomampi. Knaussi kirjoittelee enemmän itsensä ulkopuolelta. Hänenkin sarjansa päähenkilö on hän itse, kuten tiedämme, mutta eniten hänen kirjojensa ulkopuolelle jää juuri hän itse. Tämä on tottakai lukijakohtainen kokemuksiin perustuva kommentti, joten sen varaan ei kannata nojata muiden kuin minun.

Kun kummankin, sekä Knasun että Tikkasen, kohdalla puhutaan omaelämäkerrallisesta aineksesta, tulee herrojen kirjojen äärellä tottakai miettineeksi,  ”onko tämä totta?” Vai onko kyseessä epäluotettava kertoja joka värittää ainesta?

ON. Se on oikea vastaus molempiin kysymyksiin, luullakseni. He kirjoittavat totuudenmukaisesti, tunteidensa mukaan. Tunteet ovat totta, ei puhettakaan muusta. Entäpä epäluotettavuus? Niin, kukapa itsestään osaisi kylmänviileän analyyttisesti kertoa, kun kyseessä ovat tunteet, vieläpä tuollaisten asioiden ääreltä, joista he kertovat.

Mainokset

Tuommosiahan me ollaan

HOW TO MARRY A FINNISH GIRL: Everything You Want to Know About Finland That Finns Won’t Tell You.

Kaikkea sitä tuleekin ostaneeksi. Harmiton, tarkoitukseton visiitti vain ohimennen Helsingin rautatieaseman Pocket Shopiin ja mitä tarttuikaan matkaan? Vaimo löysi äärimmäisen kiinnostavan dokumentaarisen opuksen Pohjois-Korean suljetusta valtiosta, minä ulkomaalaisille tarkoitetun humoristisen oppaan jonka avulla päästä naimisiin – ja sitä ennen ties minne – suomalaisen naisen kanssa. Kuulun erittäin huonosti kohderyhmään: olen suomalainen ja jo naimisissa suomalaisen naisen kanssa. Phil Schwarzmannin kirjoittaman kirjan kivijalka lienee stereotypioissa, eikä se yllätä ketään. Lyhyt selailu kotimatkalla sai aikaan muutaman spontaanin hörähdyksen, joten sarkasmi ainakin tuntuu purevan. ”Tuommosiahan me ollaan”.

Joskus pitää relailla myös lukemisen suhteen. Raskaan kirjan jälkeen (Knausgårdin Taisteluni 1 oli myös erittäin palkitseva) luen usein jotakin höttöä tai ainakin kevyempää, sillä aivot eivät jaksa asettua samanlaiseen asentoon heti perään, vaan vaativat jonkinlaisen palautumisajan. Yleensä yksi kirja riittää, ja siihen käytän usein dekkareita, mutta nyt tartuin tuollaiseen. Onko kellään kokemuksia kyseisestä kirjasta? Jos tähän joku vastaa, olemme eittämättä kohtalotovereita. Tuskin kovin moni englantia ymmärtävä, mutta suomea taitamaton lukee tätä kirjoitusta. Knausgårdin tapaan tirkistelystä tässäkin on kyse: kiinnostaa tietää, mitä muualla meistä ajatellaan? Miksi kiinnostaa, en osaa sanoa.

Kirjan ostohetkellä Pocket Shopin valpas myyjä sai myytyä minulle myös oheiseksi läpinäkyvät irtomuovikannet. Ne on ovat pokkareita varten – mitä ilmeisimmin lisäämään niiden elinkaarta kulumisen suhteen. Pitihän sellaisia kokeilla, hyvin näyttävät toimivan! Pieni pujottelutyö kirjan kansien saamiseksi muoviläpyskän liepeiden sisään ärsyttää, mutta onnistuu loppujen lopuksi hyvin helposti. Iisiä ja järkevää, eritoten tällaiselle kirjahamstraajalle, jonka otsaan kihoaa hikihelmet aina, kun näköpiiriin ilmaantuu ns. ”taittaja”. ”Taittaja” kohtelee kirjaa miten tahtoo, eikä seuraavan lukijan todellakaan tarvitse kirjaa pyöritellessä pohtia, onkohan tätä luettu vai ei.

Kaikkea sitä tekeekin kirjojensa vuoksi. Mutta silti: irtomuovikannet pokkarille. Kaikkea sitä tuleekin ostaneeksi.

 

Romaanihenkilö ei käy paskalla

Huomasin taannoin, että edellisestä jäykkäkouristus-kurkkumätä -rokotuksesta oli kulunut yli kymmenen vuotta aikaa. Se pitäisi kai uusia noin kymmenen vuoden välein.

Tänään kävin pistätyttämässä sen terveyskeskuksessa. Vaimo evästi, että ”se laitetaan sitten persuksiin”. Samassa käsityksessä olin minäkin. Onnekseni en kuitenkaan ollut ehtinyt riisua housujani puolitankoon kun terveydenhoitaja totesi, että kyseinen rokotus pistetäänkin sitten olkapäähän.

Kiinnostun tällaisista arkisista asioista. Terveyskeskuksessa kun odottaa vuoroaan, saa suuremmin havainnoimattakin ajateltavia aineksia kirjallisia projekteja varten. Sellaisia tarjosi hänkin, ehkä karvan alta viisikymppinen mies, joka istui odotussalissa minua vastapäätä ja huusi neljä-viisi kertaa aika kovaan ääneen:

– Mää oon eläkkeellä, astman takia! 

Elämässä on erilaisia odotussaleja. Istuimme miehen kanssa samassa tilassa, mutta eri salissa. En tiedä yrittikö hän kommunikoida minulle, sillä mies ei katsonut minua kohti. Ajattelin, että tämä on elämää raadollisimmillaan. Ajattelin, ettei minun kuuluisi olla täällä, että olen tänne liian hyväkuntoinen. Ajattelin, että jos tällaisia ihmisiä kirjoittaisi romaaniin, se luokiteltaisiin inhorealismiksi. Ja aivan syyttä – ei kaikki negatiivisuuteen päin kallellaan oleva realismi voi olla inhorealismia. Jos tällaisesta kirjoittaisi runoutta, se olisi yhteiskunnallista runoutta. Silti kyseinen mies, kaikkine vaivoineenkin, saattaa olla minua onnellisempi mies. En usko siihen, mutta niin saattaa olla, sillä elämä on kummallista.

Fiktiossa pyritään usein mukailemaan todellisuutta. Henkilöhahmot muistuttavat ihmistä, kuvatut tapahtumat ovat usein tapahtuneet oikeastikin. Samankaltaisuudella pyritään takomaan avain samaistumiselle. Mutta vääristyneitä maailmoja ne ovat sittenkin. Yhden päivän romaaneistakin jää jotakin olennaista puuttumaan, vaikka ne yleensä arkea tuhdisti ja kattavasti kuvaavat.

Romaanihenkilöt eivät nimittäin koskaan käy paskalla.

Edes Knausgård ei tunnu käyneen paskalla, vaikka Taisteluni ykkösessä jonkun verran oksennetaankin, kännissä. Kusellakin siinä käydään, mutta tihrustaen – tehdään ohimennen. En muista, käydäänkö Arto Salmisen teoksissa paskalla, mutta jos käydään se luokiteltaneen huumoriksi. 

No okei. Ymmärrän kyllä, että romaanista löydettävät ainekset ovat kai aina jollakin tavalla merkittäviä. Niiden on pakko olla, koska ne on varta vasten siihen päätetty sisällyttää. Mutta on paskominenkin merkittävää. Vai eikö muka? Yrittäkääpä olla paskomatta.

Alkaa aika nopeasti hymy hyytyä ja asian merkittävyys palautua mieleen. 

23.5.2013

Knausgårdin ensimmäistä taistelua on nyt kaksisataa sivua takana. Kummallinen opus, kerta kaikkiaan. Jotenkin kaksijakoiset tunnelma – olen tunnistavinani Knausgårdin kirjoittamasta Knausgårdista palasia itsestäni, en ole ihan yhtä jyrkkä ja traumatisoitunut ihminen kuin hän, mutta samankaltainen kuitenkin. Se on vähän pelottavaa kun ajattelee, kuinka inhottava hahmo Knausgårdin Knausgård on. Silti se on aika hauska fiilis, peilailla likimain itseään tuommoisesta teoksesta.

Mietityttää, miten Knausgård pystyy pitämään jännitteet ja vireen yllä kaikkien kuuden taisteluosan lävitse. Mietityttää siksi, että kun olen ensimmäisestä osasta näin kovin viehättynyt, ajatus viiden muun yhtä hyvän osan läpikahlaamisesta mieltyy lähestulkoon euforiseksi kokemukseksi, jollaista en useinkaan kohtaa kirjallisuudessa. Sekin on pelottavaa. Että jos kohtaa. Ja vielä nykykirjallisuudessa. Huh.

Julkinen anteeksipyyntö

Olen vaikuttunut Knausgårdista.

En kirjoittanut tuota ensimmäistä lausetta siksi, että olisin aivan ymmyrkäisen häikäistynyt Knausgårdin taitavuudesta, vaikka ehkä vähän olenkin.

Huomasin nimittäin, että olen koko ajan kirjoittanut hänen nimensä ”Karl-Ove”, vaikka oikea kirjoitusasu on ”Karl Ove”. Ilman väliviivaa.

Tuollaisen lapsuksen ei tarvitse olla merkki väheksymisestä tai välinpitämättömyydestä. Kyse on puhtaasti huolimattomuusvirheistä, jotka eivät enää toistu. Nyt ymmärränkin paremmin Jukka Petäjää, kun hän nimesi minut erään nippukritiikin ingressissä Timo Helteeksi.

Annan siis vihdoin sinulle anteeksi, Jukka. Nyt voit lopettaa niiden ruhtinaallisten ruusukimppujen lähettämisen.

Ja anteeksipyyntöni sinulle, Karl-Ove.

Knausgårdin Taisteluni 1 -romaani (Like 2011) on käsitykseni mukaan herättänyt paljon pahastuneisuutta erityisesti Knausgårdin suvun keskuudessa. Tällaiseen käsitykseen olen ajautunut ainakin tämän Juha Itkosen kirjoittaman artikkelin perusteella. Myös Knausgårdin vaimo on pahastellut romaanin liiaksi kipeää dokumentaarisuutta.

Samankaltaiseen myllyyn joutui myös Riikka Ala-Harja Maihinnousu-romaaninsa myötä (Like 2012).

Miten Like osaakin poimia tällaisia herkkuja ohjelmistoonsa?

Huvittavinta on, että kummassakin tapauksessa jos omaiset olisivat pysytelleet hiljaa ja närkästelleet vain keskuudessaan, neljän seinän sisällä, tapaukset olisivat jääneet täysin vaille huomiota. Kirjailijathan tunnetaan erittäin hyvinä ja uskottavina valehtelijoina – meistä ei aina tiedä olemmeko kirjoittaneet faktaa vai fiktiota, ja sen vuoksi nopeasti nousseilla kohuilla on taipumus lakastua vähintään yhtä nopeasti. Mutta ehkä näissä kahdessa edellä mainitussa tapauksessa pahastumalla on ollut tarkoitus rahastua. Muuta loogista syytä en keksi.

(Huomasittehan muuten kuinka helposti ja välittömällä tavalla rinnastin itseni kirjailijaksi Knausgårdin ja Ala-Harjan rinnalle?)

Minä olen siinä tilanteessa, etten voi paljastella mitään muuta kuin itseäni. Eikä silläkään taida olla kiinnostusta kirjallisissa lehdissä. Joissakin värivalokuvalehdissä, kenties.

Kirjailija riisuu kaiken!
Täältä kumpuavat verkkaiset värssyt!
Kohukirjailija nuoruudenkuvistaan: – Tarvitsin ne rahat.” 

Tulen hyvällä tavalla tavallisesta perheestä, ja sukutaustanikin ovat käsitykseni mukaan melko tavallisia. Mitään mehevää ei pahaksi onneksi kai löydy. Harmi – sillä ehkä saisi myytyä kirjoja.

Mutta tarinoita riittää silti. Minusta ne eivät kertone. Herkullisempaa onkin, jos onnistun kertomaan jonkin lukijan tarinan mielikuvittelemalla sen. Siinä piilee fiktion voima ja rikkaus.

17.5.2013

On tuskaisen kuuma. Vaikea ymmärtää, että helleraja on lähellä paukkua rikki, eikä olla edes kesäkuussa. Vaikka asunnon jokainen läpi on auki, puskee väkisinkin vichyä otsalle. Pitäisi hommata tuulettimia. Mutta ne ovat kalliita; voisiko joku tuulettimia kyyditsevä rekka kaatua, jotta saisimme erän lähellä olevaan Vahinkotavarakeskukseen. Sieltä irtoaa vaikka mitä ja yleensä puoleen hintaan, joskus halvemmallakin.

Olen muutenkin tulisilla hiilillä – kirjoittamisen suhteen on jotain mahtavaa tapahtumassa, mutta hyviä tapoja noudattaen en niistä puhu nyt mitään. En vielä. Mutta vihjaisen kuitenkin: mahtavaa. ”Upeeta, mahtavaa”, sanoisi Wayne’s Worldinsa nähnyt Pulttibois-fanaatikko.

Jännää, miten tänäkin vuonna kesä tuli luontoon muutamassa päivässä. Vielä runsas viikko sitten lehtipuut olivat talven raiskaamia rankoja ja nyt ne vehreinä helisevät tuulessa kannatellen oksillaan kovin laulavaisia lintuja. Yksi niistä töhri toissapäivänä keittiönikkunan jättimäisellä paskalla. Vois mennä lauleleen muualle.

Jännää, miten kesä tulee ihmiseenkin. Tekisi kauheasti mieli mennä parvekkeelle lukemaan Knausgårdin romaania, mutta maalipinnankin jo halkaisseet tukiraudoitukset lyövät luun kurkkuun kynnyksellä. En ole missään väleissä alakerran naapurin kanssa, enkä välittäisi rysähtää hänen parvekkeelleen. Tuskin edes tarjoaisi kahvia. Jos tarjoaisikin, pulla olisi kuitenkin kuivaa.

Kekkonen

Kävin tänään hakemassa uudet kakkulat. Kahdet, itse asiassa. Toiset lähityöskentelyyn, toiset kaukolaseiksi. Jälkimmäisiä testailin jo päivemmällä ja ne vaikuttivat erittäin hyviltä. En ajanut fillarilla kolaria. Lähilaseja kokeilen nyt kun kirjoitan tätä. Hyvältä tuntuvat, mutta tuleeko korjoitusvihreitä? Kummatkin lasit ovat samantyylisiä – olen köyhän miehen Kekkonen.

Aloittelin eilen muuten Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni 1 -romaanin. Kuusiosaisen ja noin kolmetuhattasivuisen teossarjan toinen osa taidettiin suomentaa viime vuonna. Ensimmäiset viisikymmentä sivua ovat olleet aika herkkua. En ihan osaa sanoa miksi, mutta luulen sillä olevan jotain tekemistä esseemäisyyden kanssa. Knausgård kertoo lavealti ja milloin mitäkin, mutta jollakin ilveellä saa perustelleeksi kaiken. Hämmentävä opus. Alan pikkuhiljaa ymmärtää kohinaa kyseisen sarjan ja sen kirjoittajan ympärillä.

25.1.2013

Elämä houkutteli tänään absurdiin tekoon: lähdin aamupäivällä Helsinkiin ja ostin oman kirjani Mustat lehdet. Kävin ostamassa sen Kirjakauppa Kirjasta, joka on muuten suosikkini Riihimäki-Helsinki -sektorin kirjakaupoista. Se henkii jonkinlaista antikvariaatinomaista tunnelmaa laajalla ja laadukkaalla valikoimallaan, joka ei katso ylen eri kirjallisuuden lajeja vaan päinvastoin haastaa tarttumaan tekstiin, eikä pelkästään sen maineeseen. Hyllymetrejä on runsaasti ja kierreltävää ja löydettävää on paljon. Mutta ennen kaikkea Kirjakauppa Kirja erottuu helkutin hyvällä palvelullaan. Käykää ja ihmetelkää, ihmiset!

Samalla reissulla löytyi toki muitakin: Maria Matinmikon Valkoinen (ntamo 2012), joka juuri voitti Tanssivan Karhun; Leevi Lehdon Ampauksia ympäripyörivästä raketista (Savukeidas 2004); Karl Ove Knausgårdin Taisteluni. Ensimmäinen kirja (Like 2011) & Hanna-Riikka Kuisman Sydänvarjo (Like 2011).

Oikeastaan nuo kaikki menevät lukujonossa aika eteen. Kuisman Sydänvarjo on idealtaan niin älyttömän hyvä, että kiinnostaisi lukea se seuraavaksi, Antti Tuurin Pohjanmaan jälkeen, joka nyt on kesken. Selailinkin junassa hivenen Sydänvarjoa ja kiinnostavaltahan se vaikutti.

Helsingistä erikoinen huomio, note to self: nuori nainen istui rautatieaseman länsisiiven eräässä pienessä pankkikonttuurissa, odotti vuoroaan ja tappoi aikaansa tutustumalla paperiin. Näin vain tekstin otsikon: ”Potilaalle ohjeeksi: Klamydia”.

Eilen iltalenkillä törmäsin kuolleeseen kissaan. Epäilen, että klamydian sijaan kuoleman aiheutti auto.