Fosforin psalmi

Antti Tuuri: Bospor Express. 202 s. Otava 2013.

Isoisäni ovat valitettavasti jo siirtyneet tuonpuoleiseen. Kaipaan heidän lämpöistä, rauhallista ja ohjaavaa ääntä, Mennenille tuoksuvia paksunahkaisia käsiä, jotka tarvittaessa kääntävät hartiat oikeaan menosuuntaan.

Mutta onneksi Tuurin Antti vielä hengittää. Hänessä on samanlaista valtiomiesmäisyyttä kuin isoisissä: varmuutta ja toteavuutta.

Otin Bospor Expressin, joka on noin miljoonas Tuurin kirjoittama teos, summittaisesti luettavakseni. En luonut sille mitään odotuksia, se vain jotenkin jäi käteeni ja aloin sitä tarkastella. Ja sitten aloinkin lukea. Bospor Express on nimiölehtensä mukaan ”kertomus matkasta” ja sellainen se toden totta onkin: mistään muusta ei juuri kerrotakaan.

Tuuri lähtee kirjallisuusfestivaaleille Istanbuliin ja taittaa matkat mennen (pun intended) tullen junilla ja laivoilla. Hän kun ei lennä. Käydään Tukholmassa, Saksassa, Unkarissa, Serbiassa, Bulgariassa ja missä ikinä. Eläviksi Tuuri kuvaa kaupungit, joissa käy, ja nekin hiljaiset kylät ja seudut, jotka junalla etäämpää ohittaa.

Eräs yleisimmin kirjallisuuden ympärillä kuultu klisee on ”nojatuolimatkailu”, mutta tällaisten matkakertomusten kohdalla se kyllä pitää täsmälleen kutinsa. Tuuri kuvaa tarpeeksi kiinnostavasti ja monipuolisesti ympäristönsä lukijalleen. Ruoka nousee kielen päälle, samoin arkkitehtuuri ja ihmiset tietenkin. Ja junat, jotka tulevat reilun kolmen viikon pituisella reissulla hyvinkin tutuksi. Mitään hihoja heiluttavaa, villiä extravaganza-esitystä ei ole tarkoituskaan saada aikaiseksi, vaan pyytää lukija matkakumppaniksi. Ja miksei lukija lähtisi.

Pidän kovasti Antti Tuurin kliinisestä, joskin höpöttelevästä tyylistä. Lause on selkeä, joskus vähän liiankin, mitä en kuitenkaan kirosanaksi laske. Paikoitellen jaaritellaan, mikä sinällään kuuluu matkantekoon – melkoista puurtamistahan matkustaminen yleensä on, paikoitellen tulee olo, että ehkä eväät eivät aivan riittäneet kahteensataan sivuun.

Kaikin puolin kuitenkin mukavan rauhallinen esitys, hyvän mielen kirja. Ihmeellistä kyllä nykykirjallisuudessamme nämä tällaiset yksinkertaisuudellaan ja yksinkertaisuudessaan lumoavat teokset ovat harvinaisuuksia. Antti Tuuri on yksi kirjallisuutemme alkuaineista, ja Bospor Express psalmi Euroopalle. Terveisiä Antille!

Mainokset

Kansista ja messuista

On kirjamessuaika! Helsingin Pasilassa Messukeskus on pullollaan kirjoja, lukevia immeisiä, kirjailijoita ja kirjamyyntiosastoja. Aikomukseni on nyt lauantaina visiteerata siellä. Ainakin Robustoksen osastolta minut voi bongata!

Tässä kirjamessujen alla on tullut mietittyä, että kaiken mukavahkon hurlumhein ohella on harmillista, että yksittäisen kirjan elinikä lyhenee jatkuvasti. Tämän vuoden esikoista ei kukaan muista ensi vuonna, klassikoita ei synny tai ainakaan niitä ei tässä tunnista (niin on tosin taitanut aina olla). Hyvää kirjallisuutta on paljon ja hyviä kirjoja on paljon – se on samalla onni ja epäonni: kirjan ja kirjailijan on yhä selkeämmin erottauduttava joukosta, jos meinaa erottautua joukosta. Eikä kukaan edes kysy Joukolta mitään, mikä on vähintäänkin epäkohteliasta.

Siispä olen pohtinut, että tuon Lukemiston oheen (joka on viime ajat ollut hiljainen kiireistäni johtuen) alkaisin esitellä tässä blogissa vanhojen kirjojen kansia. Sellaista sarjaahan on ansiokkaasti tehty ainakin Parnassossa jo jonkin aikaa, ja se on hyvä perinne jonka tekemisessä haluan olla mukana. Tekisin sen kuitenkin niin, etten parnassomaisesti esittelisi tietyn taiteilijan kansia, vaan vain yksittäisen kirjan kauniin ja/tai kiinnostavan kannen, taiteilijasta riippumatta. Sillä vaikka kuinka haluaisinkin ihmisten muistavan, että minäkin olen runoilija ja nimenomaan tässä ajassa, eli elävä ja julkaiseva kirjailija (eli OSTAKAA MUN KIRJOJA!), on pakko todeta että on sitä ennenkin osattu, joskus jopa paremminkin. Pidän suunnattomasti vanhojen kirjojen kansista ja ”vanhoilla kirjoilla” tarkoitan esimerkiksi 50-, 60-, jopa 70-luvulla julkaistuja opuksia. On hauskaa muistutella vanhoista kirjoista. Jospa ne jättävät takaraivoon muistijälkiä, jotka ponnahtavat mieleen sitten divareissa ja kirpputoreilla ynnä muissa samanlaisissa paikoissa.

Odottelen innoissani, että vielä tässä loppuvuoden aikana saisin nähtäväkseni ensi vuonna julkaistavan runokokoelmani kannet. Ovat ne millaiset tahansa olen varma, että minulle ne tulevat olemaan unohtumattomat, mutta minulla on sellainen kutina, että sitä ne tulevat olemaan monelle muullekin.

 

18.8.2013

Olen aloittanut siivousurakan: pyyhin pölyt kirjahyllyistä, jotka kiertävät olohuoneemme seiniä ja tietyiltä osin muodostavat osaltaan lukunurkkauksen, jota vaimon kanssa nimitämme leikkisästi kirjastoksi. Sellaista ”olen täällä itäsiivessä”–huumoria nimittää sitä kirjastoksi kun ei se ole edes huone. Oikeastaan asumme hyvin pienesti, vähäisten neliöiden keskellä. Kaksi huonetta ja se missä on jääkaappi. Tämä ”kirjasto” vie kyllä ehkä eniten tilaa koko asunnosta, muihin huoneisiin verrattuna. Kirjailijan kämppä, sanoisin.

Viime kerrasta on aikaa ehkä kaksi vuotta, ehkä hiukan enemmän, kun vedin läpi saman urakan. Onneksemme olimme tarpeeksi järkeviä kun hankimme nykyiset kirjahyllyt – otimme niihin lasiovet ja ne estävät hienosti pölyn kulkeutumisen hyllyille, kirjojen väleihin. Pölyjenpyyhinnän ohella teen samalla inventaariota nimekkeistä. Tarkoitukseni on päästä eroon sellaisista kirjoista, joita en todennäköisesti tule myöhemmin kaipaamaan. Sellaisia kirjoja jotka olen lukenut tai sellaisia joiden kansia en ole edes avannut enkä luullakseni tule avaamaankaan. Kyse on lähinnä priorisoinnista eikä niinkään tilan raivaamisesta: on vain fakta, ettei ihmiselämä riitä kaiken kiinnostavan lukemiseen. Mutta ei se helppoa ole – luopua kirjoista joita on monta kertaa pyöritellyt käsissään, ihastellut kansia ja ehkä jopa selannutkin sieltä täältä. Eivät ne sentään mitään kilotavaraa minulle ole.

Mutta juuri nyt en ehdi siivota kovin pitkään. Ehkä se on hyväkin; ei tarvitse murehtia opusten kohtaloa. Englannin Valioliiga alkoi eilen ja tänään on Tottenhamin ensimmäinen ottelu. Se on vierasottelu mutta tavallansa kotiottelu, koska kyseessä on paikallispeli Crystal Palacea vastaan. Lontoolaisjoukkueiden mittelö, joka Tottenhamin pitäisi voittaa säilyttääkseen heti kauden alusta mahdollisuutensa päästä Mestareiden liigaan.

Niin, tunnustan värejä. Sydämestäni löytyvät paikat kahdelle jalkapallojoukkueelle. Ne ovat HJK ja Tottenham Hotspur FC.

Päivitys

Kirjoitan tätä iPadilla. Tämä WordPress ei – ainakaan minun Padillani – ole aiemmin toiminut kovin hyvin, mutta äskettäisen päivityksen myötä parannuksia on näemmä tullut lukuisia. Se on hyvä, sillä täten voin mobilisoida blogikirjoittelunkin tarvittaessa. Fiktion kirjoittamiseen iPadia jo käytänkin.

Minä nähkääs olen uudenaikainen. Ja aina liikkeessä. Tai ainakin haluan olla. Mutta liikkeessä en halua aina olla. Maanantainakin olin Suomalaisen kirjakaupan liikkeessä lähellä riisua itseni alastomaksi, kun Suomessa ilmastoinniksi käsitetään kädessä leyhyävä aikakauslehti tai itse ostettu jääpala kalsareissa. Olin ostamassa aikaisemmin mainitsemaani Kellomies-kirjaa ja kuumahan siinä tuli. Mutta ainakin kello olisi näkynyt.

Suomalaisessa kirjakaupassa oli hyvin esillä niitä uusia miki-kirjoja. Tiedättehän, ne todelliset matkapokkarit, joissa uusi sivu kääntyy alhaalta ylös. Hyvin niiden pitää esillä ollakin, kun ovat niin pieniä. Ei niitä muuten huomaa. Sivut olivat raamatunohuet, eikä minun hikisillä nakkisormillani selailu ollut kovin miellyttävää.

Onko Miki nyt sitten päivitetty versio pokkarista? Toistaiseksi en ainakaan siitä formaatista viehättynyt – aivan kuin fyysinen kirja perustelisi olemassaoloaan pienentymällä koko ajan. Ei se ole ihme, jos nykynuorison fyysinen kunto on heikentynyt; enää ei tarvitse selkä vääränä kantaa koulureppuja ja kirjastossakin voi käydä samalla kun tekee tarpeensa. En ihan jaksa uskoa, että formaateilla kikkailu pelastaisi kirjamyynnin. Uskon enemmän hyviin tarinoihin. Mutta jos kikkailua noin muuten halutaan harrastaa, kannattaisi aloittaa vaikkapa sähkökirjojen hinnoista. Yksi miki-kirja näytti maksavan alle viisitoista euroa. Sähkökirjat kymmenen euron hujakoille, mielellään alle, niin alkaa menekkiä tulla.

Laari

Suomalaisessa kirjakaupassa on parhaillaan kesä-ale. Siis täten myönnän, että ostan suurimmaksi osaksi kirjani alennusmyynneistä. Toki silloin tällöin myös ohjevähittäishintaan, mutta harvemmin. Kirjat kun tuppaavat olemaan niin perkuleen kalliita suositushintaisina; tänäänkin hihaan tarttui Joona Vuorenpään toimittama Kellomies (Tammi 2011), varsinainen Opus magnum kaikille kellomiehille (miksei naisillekin, mutta naistenkelloja kirjassa ei juurikaan käsitellä; toisaalta taas useat ns. miestenkellomallit sopivat toki naisillekin).

Kirjan suositushinta oli päälle viisikymmentä euroa, nyt maksoin siitä kolmekymppiä. Kannaltani hyvä diili, erityisesti siksi että olin katsastellut kirjaa jo sen ilmestymisestä lähtien.

Viisikymppiä on kukkarolleni useimmiten kuitenkin liikaa. Se on runsaskuvaiselle ja laadukkaasti painetulle kirjalle sopiva hinta, mutta summa on iso – sillä ostaa viikon ruoat, kun vähän katsoo mitä suuhunsa laittaa. Tai maksaa kotivakuutuksen muutamaksi kuukaudeksi.

Toisaalta on hyvä, että jotkut kirjat maksavat. Kellomiehestäkin pääsee lyhyellä selailulla selvyyteen siitä, että kyseessä on laadukas, paljon kattava teos. Siinä riittää selattavaa ja ihmeteltävää pitkäksi aikaa. Ja haaveiltavaa.

Ei ole nimittäin pelkästään hyvä asia, että nykyään vähän kaikenlaisia kirjoja löytyy euron alelaareista. Jotakin mieltä pahoittavaa siinä on kun tietää, millaisen uurastuksen kirjailija on kirjan eteen tehnyt. 

19.2.2013

Riihimäkeläisessä antikvariaatissa. Seison kapealla hyllykujalla ja ihmettelen kotimaisia proosateoksia.
– Terve.
– Terve.
– Me ei olla koskaan luettu kirjoja, mutta nyt ajateltiin aloittaa.
– No ni. Se on hyvä, kauppias sanoo.
– Onks sulla Tony Halmeen kirjoja?
– Tony Halmeen kirjoja… Saattaa niitä ollakin.
Minun on pakko kurkistaa, minkä näköistä lukuharrastuksen aloittavaa porukkaa tiskin ääressä on. Kaksi tavallista jamppaa, päälle parikymppisiä molemmat. Pipot päässä, kädet syvällä taskuissa. Ovat selvästi oman mukavuusalueen ulkopuolella. Harmaatukkainen kauppias on laahustanut jonnekin ja minä jatkan vaellustani kirjojen selkämyksissä. Pian lattiaa viistävät jalat sutisevat tiskille takaisin.
– Yksi löytyi.
– Me otetaan tää. Entä onks sulla mitään mafiakirjoja?
Selaan Hannu Salaman Novellit-teosta. Se sisältää Salaman koko siihenastisen novellituotannon (painovuosi 1984). Muistelen, etten ole koskaan tällaista opusta nähnyt. Viisi euroa  ja hyväkuntoiset kansipaperitkin vielä. Ostopäätös syntyy silmänräpäyksessä. Ajattelen, että Salaman teokset ovat paljon coolimpia kuin mafia-aiheiset tai Tony Halmeesta kertovat kirjat.

Jouluaattoilta

Meillä – minulla ja vaimolla – on tapana huolehtia siitä, että kumpikin saa joululahjaksi ainakin konvehtirasian ja kirjan. Lahjoja voi olla muitakin ja muiltakin, mutta nuo kaksi tiettyä ovat vakioita. Tänä jouluna sain lahjaksi kaikkiaan neljä opusta, niistä yhden yhteiseksi lahjaksi vaimoni kanssa. Michael Hjorthin & Hans Rosenfeldtin Oppipoika, Juha Seppälän Mr. Smith, Hilary Mantelin Susipalatsi ja Hugh Johnsonin ja Jancis Robinsonin Suuri Viinikirja. Viimeisin on se yhteislahja.

Minulla on ollut tapana valita yksi lahjaksi saatu kirja, jonka lukemisen aloitan heti jouluaattona. Nyt valinta osui Susipalatsiin. Se on Booker-voittaja ja muutenkin kehuja kerännyt romaani, jolle on ilmestynyt jo jatko-osakin.

Joulu on tehty pienistä asioista. Siksi se on minulle niin suuri asia.