Valtion apurahoista

Kirjailija Anneli Kanto kirjoittaa blogissaan kiinnostavasti valtion apurahatsydeemistä. Anneli kirjoittaa muutenkin kaikenlaista mielenkiintoista kirjallisuudesta ja kirjallisuuden ympäriltä, joten laittakaapa hänen blogi seurantaan jos se ei vielä ole.

Apurahajärjestelmä on elintärkeä. Vaikka kirjailijan on hankala elää pelkästään apurahoilla (ovat useimmiten niin harvassa ja niin pieniä), ne ovat silti tukea elämiseen. Leivän lisäksi apuraha antaa henkistä tukea: yksinäiseen, harvoin palkittuun puurtamiseensa saa voimaa ja valoa, kun joku muukin uskoo kirjailijan tekemisiin.

Elintärkeä apurahajärjestelmä on myös yhteiskunnalle. Sen täytyy olla, koska on kasattu ja pidetty pystyssä, myös lama-aikoina. Tästä on kiittäminen suomalaisia; vielä kulttuuri ja taiteet nauttivat arvostusta. Kirjailijat näkevät valtion apurahajärjestelmän yhteiskunnallisen merkityksen lähinnä toimeentulon kautta. Sekin on tärkeä näkökulma. Minusta oleellisempi näkökulma kuitenkin on se, millaisen kirjallisuuden syntyä apurahoituksella tuetaan, tai oikeammin: miten lavealti kirjallisuutta tuetaan, mitä lajeja painotetaan. Olen huolissani marginaalilajeista, varsinkin omastani eli runoudesta.

Ymmärrän Annelin kirjoituksesta, että valtion apurahoja jaettaessa pyritään kaikin puolin tasapuolisuuteen. Tämä on sinänsä hyvä lähtökohta. Itseäni kirjoituksessa kiinnostaa erityisesti lausumat kirjastoapurahasta, se on nykyään ainoa apuraha, johon uskon minulla olevan hyvät mahdollisuudet.

Anneli kirjoittaa, että ”kirjastoapurahoissa myönteisen päätöksen saa lähes 40 prosenttia”. Minulla on siis viimeiset neljä vuotta käynyt huomattavan paska tsägä, kun en ole tuohon lähes neljäänkymmeneen prosenttiin osunut. Tsägästähän siinä täytyy olla kyse; ennen vuotta 2016 olin kolmen vuoden apurahaputkessa, osaan siis tehdä oikeanlaisen hakemuksen kyllä. Sitähän aina jankutetaan: pitää olla oikeanlainen hakemus (mitä ikinä ”oikeanlaisella” tarkoitetaankaan).

***

Muutamia pohdintoja valtion apurahajärjestelmästä:

Minne asti tasapuolisuus voidaan viedä / viedään nyt? Jaetaanko niin luku- kuin rahamäärällisesti yhtä paljon rahaa eri kirjallisuudenlajeille? Mikä ylipäänsä on runouden osuus? Onko yhden lajin sisällä huomioitu maan eri kolkat? Maakunnittain, kaupungeittain vai yleisellä tasolla, kaikkien kesken? Onko tasapuolisuutta myös yhden lajin sisällä olevien genrejen kesken (runoudella on monenlaisia suuntauksia)?

Pitäisikö jonkinlaisesta tasapuolisuuden ihanteesta luopua tai muuttaa nykyisiä painotuksia? Tämä on kysymys, mitä pitää pyöritellä usealta eri kantilta:

Missä määrin apurahaa jaetaan sosiaalisin perustein, ja pitäisikö marginaalilajeja painottaa niin, että niille jaettaisiin ainakin lukumääräisesti enemmän apurahoja, koska niiden parissa on huonommat mahdollisuudet tulla toimeen? Pitäisikö valtion kulttuuripolitiikan ylipäänsä reagoida tähän tapaan?

Yksittäisten apurahojen suuruuksia on nostettu, jonka tarkoituksena on kai saada paremmin tuettua ammatikseen kirjoittavia; miten tällainen runouden kohdalla toimii, kun runouden ammattimaisuus on nykyisellään sitä, että päivät tehdään palkkatöitä ja sitten yöunien kustannuksella kirjoitetaan runoja? Eikö runouden suhteen kannattaisi mieluummin jakaa pienempiä summia, sillä pelkillä apurahoilla kuitenkin hyvin harva elää? Tällöin tuettaisiin nimenomaan runoutta eikä runoilijaa, joka rahapulassa kuitenkin karkaa joko vielä syvemmälle palkkatyön kouriin tai proosan äärelle. Olisiko jo sovussa luovuttava ajatuksesta, että myös runoutta voi kirjoittaa ammatikseen?

Mitä mieltä Sinä olet?

Mainokset

Enää ei hermostuta

Töttöröö. Jos olisi vappuserpentiiniä, täräyttäisin ne ilmoille. On syytä juhlaan.

Minulle nimittäin myönnettiin kirjastoapuraha. Olen siitä kovin kiitollinen ja onnellinen. Se on allekirjoittaneen ensimmäinen apuraha koskaan. Enää ei siis tarvitse hermoilla.

Aloin tuskailla asian suhteen, kun sosiaalisen median kautta levisi tietoa kuinka jotkut olivat saaneet päätöksen jo pitkälti ennen vappua. Käsitykseni mukaan päätökset ovat yleensä tulleet aika lailla samoihin aikoihin, mutta tänä vuonna tilanne oli (ja on edelleen) toisenlainen – tätäkin kirjoittaessani joku kollega odottelee tuskastuneen jännittyneenä omaansa. Vaikka Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Minna Sirnö onkin jo valottanut joitakin syitä, joiden vuoksi apuraha-asioissa on ollut ongelmallisuuksia, ja ulostulo hänen taholtaan on ollut virkistävä jos kohta osin pakollinenkin ele, en oikein voi hyväksyä päätösten postittamisen eriaikaisuutta. En nimittäin keksi yhtään syytä siihen.

Huonoon arpaonneeni sopisi kovin hyvin se, että jokin etanapostitse lähettämäni ei koskaan menisi perille. Se ei olisi ensimmäinen kerta – ehkä siitä johtuu syvä epäluottamukseni Itellaa kohtaan. Varmuuden vuoksi päätin soittaa Taiteen edistämiskeskukseen. Nettisivuilta löysin kirjallisuuden taiteenalan alta Silja Kulmalan puhelinnumeron. Päätin koettaa kepillä jäätä ja pian ystävällinen ääni vastasikin. Silja Kulmala kertoi, että hakemukseni oli tullut perille. Huokaisin syvään. Hän kertoi myös, ettei edes likimain yhtäaikainen päätösten postittaminen enää ollut mahdollista. Syypääksi hän kertoi uuden tietokoneohjelman, jonka käsitän samaksi Salamaksi, josta Minna Sirnökin blogikirjoituksessaan puhuu, sekä Itellan. Uuden järjestelmän ymmärrän, mutta Itella tuntuu hivenen kummalliselta selitykseltä – se kai on ennenkin toiminut kirjekuorien välittäjänä. Pinnistelemättä voin sieluni silmin nähdä edessäni jo valmiiksi sieltä täältä ruostuneen, mustanpuhuvia höyryjä päästelevän tärisevän masiinan, joka erinäiset valot vilkkuen sylkee paperia suustaan työstettyään niitä ensin sisällään pitkään ja hartaasti.

Muutoksen tuulet puhkuvat Taikessa, siitä ei ole epäilystäkään. Ne eivät vain konkreettisesti näy vielä missään. Siis positiivisella tavalla. Paitsi Minna Sirnössä, josta Taike on varmasti saanut hyvän ja osaavan johtajan, supernaisen, joksi hän itseään nimittää. Meriiteissä löytyy, kokemusta on ja arvostusta eri taiteita kohtaan. Nyt on vain odotettava hyviä päätöksiä ja niiden täytäntöönpanoja.

Jos saisin antaa muutaman neuvon aloittaisin ensimmäiseksi siitä miten eri mekanismien tulisi muuttua sellaisiksi, että ne vastaisivat tätä päivää. Tuntuu esimerkiksi aivan kummalliselta lähettää vuonna 2013 paperinen hakemus etanapostilla – sähköinen versio tuntuisi nopeammalta ja varmemmalta. Myös jonkinlainen kuittaus sähköpostitse tai edes postiluukkua kirjeellä kolkuttaen hakemuksen saapumisesta perille olisi suotavaa (viittaan edelleenkin Itellan epäluotettavuuteen).

Läpinäkyvyyttä toivoisin paljon enemmän. Ja parempaa viestintää. Johtajan säännöllisen epäsäännöllisesti julkaisema blogi ei riitä vielä mihinkään – ongelmien sattuessa siitä muodostuu vain kuva jonkinlaisena selittelyjen Tonavana. Ilman soittoa Silja Kulmalallekin voisi hyvin informoida sen – vaikkapa Taiken omilla nettisivuilla, etteivät päätökset enää tule samanaikaisesti vaan ripotellen. ”Toukokuun aikana”, lukee hakemuksessa. Sekään ei kai täysin pidä paikkansa, sillä Kulmala sanoi minulle puhelimessa että kaikki päätökset tulevat 15.5. mennessä. Tämänkin voisi kirjoittaa esiin jonnekin; tuskin siitä mitään haittaa olisi kellekään.

Ja sitten ne hakuohjeet. Olisi liioittelua sanoa, että hain samoin perustein apurahaa kuin viime kerralla, vuonna 2011 (mikäli muistan oikein), mutta ei työsuunnitelmani nyt sen parempi ollut kuin tuolloinkaan. Perusteluissa oli joitakin eroavaisuuksia. Pieniä nekin, mielestäni.

Edelleenkin tuntuu siltä, että hakemuksesta ja päätöksenteosta on muodostunut jonkinlainen myyttinen kokonaisuus josta kukaan ei oikein tunnu pääsevän perille. Ikään kuin hakemuksen täyttäminen olisi jokin erityistaito jota voi opetella vain kokeneemmilta hakijoilta. Päätöksenteon epämääräisyyden tuntu ei taida olla kenellekään vieras. Jos asiaa hiukan avattaisiin se saattaisi poistaa ainakin joitakin harhakuvitelmia joita umpio itsessään luo.

Määreet siis selkeästi esiin. Olisi esimerkiksi hyvä tietää millä tavoin ja mitä asioita kirjastoapurahalautakunta kulloinkin painottaa, jos painottaa; ratkaiseeko hyvä työsuunnitelma kuinka paljon, millä tavoin julkaisuhistorialla on merkitystä? Suositaanko kirjailijoita, jotka ovat saaneet lärvinsä värivalokuviin, tai kirjoistaan kritiikkejä aikakaus- ja sanomalehtiin ja kirjallisuusblogeihin? Ollaanko joku vuosi suotuisampia esikoisteoksensa vastikään julkaisseita kohtaan? Entä miten huolehditaan siitä, että esimerkiksi vanhemmat kirjailijat eivät jää joinakin vuosina kelkasta? Saako runous enemmän kuin proosa; onko abstrakteilla taloudellisilla seikoilla osuutta päätöksenteossa?

On paljon kysymyksiä ja aiheita, joista voisi oikeiden tahojen kesken käydä hyvää julkista keskustelua.

Hakuaika täyttyy …

… tänään. Siis kirjastoapurahan osalta. Tänään on viimeinen päivä hakea sitä. Kuten 18.1. täällä julkaistusta kirjoituksestani käy ilmi, olen empinyt ja pohtinut hakuohjeita ja hakemisen mielekkyyttä – en vieläkään ole päätynyt mihinkään lopputulokseen, joten päätös syntyy ikään kuin itsekseen kun en tee asialle mitään, mikä tarkoittaa siis sitä, etten tule hakemaan kirjastoapurahaa. Se on hyvä uutinen ennen muuta itsetunnolleni.

Hajuohjeissa nimittäin sanotaan näin: ”Jos uusin julkaisu on omakustanne tai tarvepainatteena julkaistu teos, se tulee liittää hakemukseen.”

Jäin miettimään tuota. Apuraha on Taiteen keskustoimikunnan mukaan tarkoitettu ”kirjailijoille kaunokirjalliseen luovaan työhön tai tietokirjailijoille tai kääntäjille luovaan kirjalliseen työskentelyyn”. Tämän ymmärrän niin, että tuo ”kaunokirjallinen työ” on liitoksissa ennemminkin tulevaisuuteen kuin johonkin jo julkaistuun, menneeseen.

Suomen Kirjailijaliitto on punninnut teoksiani – jotka kaikki on julkaistu tarvepainatteena – valintakriteereillään; tulin hyväksytyksi ko. ammattiliittoon, jonka otin osoituksena siitä että kirjoittamiseeni ja kirjoittamaani suhtaudutaan yhtä vakavasti kuin itsekin niihin suhtaudun. Otin jäsenyyden kunniana ja kunnioituksena minua kohtaan, ilolla siis. Jokainen Suomen Kirjailijaliittoon hakeva hakee edellisillä teoksillaan; tässä Kirjailijaliitto ei tee eroa kirjailijoiden välille. Oletpa sitten WSOY:n tai ntamon kirjailija – vain tekstit ja teokset ratkaisevat.

Jos (minun tapauksessani) tarvepainateheebon täytyy liittää kirjastoapurahahakemukseen viimeisin teos, voisi olettaa, että jo julkaistuilla teoksilla on suuri painoarvo siihen, mikä kirjastoapurahalautakunnan päätös hakemuksen suhteen tulee olemaan. Toisaalta, Mervi Kantokorpi – joka on ko. lautakunnan puheenjohtaja – kommentissaan em. aiempaan kirjoitukseeni alleviivaamalla alleviivasi (se sama kommentti, jossa hän kehoitti minua lukemaan huolella hakuohjeet ja -ehdot), että kirjastoapuraha on tarkoitettu Luovaan Kaunokirjalliseen Työhön.

Ehkä niiden kirjailijoiden, jotka ovat julkaisseet ”perinteisen” kustantamon kautta, teokset tunnetaan tarkemmin (niin absurdilta kuin se kuulostaakin). En silti ymmärrä, miksi minun kohdallani jo julkaistuilla teoksilla on niin kovin suuri merkitys kun Hesarin artikkelin mukaan on myös sellaisia kirjailijoita, jotka eivät ole useaan vuoteen julkaisseet mitään mutta apurahat ovat siltikin juosseet.

Kunpa säännöt olisivat kaikille samat, ja kaikkiin hakijoihin suhtauduttaisiin samalla tavalla. Nyt säännöt eivät ole kaikille samat, ja ennakkoluulot kirjallisuusinstituutioissa ovat edelleenkin valloillaan. Ja tällä erää, tässä kohtaa, edellä mainitut käsittämättömät ristiriidat estävät minua hakemasta kirjastoapurahaa.

 

Apurahat, avoimuus & älyllinen velttous

Taannoin kirjoitin, että olin hakenut kirjastoapurahaa ja kyselin mielipiteitä siitä, olisiko minulla meidän/teidän/heidän mielestä oikeus hakea ja/tai saada apurahaa. Kirjastoapuraha lienee palkkatyöni vuoksi niitä ainoita apurahoja, jos ei ainut, jota minun kannattaa hakea. Haluan jatkaa samalla avoimella linjalla ja kertoa tuloksesta täällä, kun nyt tulin avanneeksi pään. Sain nimittäin päätöksen tänään.

Se on karua kertomaa. Päätös on kielteinen, minulle ei myönnetä mitään. Sillä liki ainoalla apurahalla, jota minun on realistista hakea, ei minua tueta.

Edellisessä entryssä kirjoitin älyllisestä velttoudesta. Se taisi nyt kopsahtaa omaan nilkkaani melko purevasti. Minun runouteeni ja runoilijuuteeni on otettu nyt tällä tavalla kantaa. Hain apurahaa kolmen teoksen pohjalta, kahden-kolmen teoksen tulevaisuuden varjolla. Nyt ajateltuna tuntuisi kummalliselta, että tulevaisuudessa hakisin vielä apurahaa.

Miltäkö tällainen sitten tuntuu? Pahaltahan se tuntuu. Kuten kirjoitin: koen tämän ennen muuta symbolisena eleenä sekä menneisyydessä että tulevaisuudessa tekemälleni työlle. Rahallisesti tämä tarkoittaa sitä, että uusi työkone jää hankkimatta.

Lähes jokainen kirjoittaja on urallaan saanut hylsyjä käsikirjoituksistaan, niin olen minäkin. Niitä on oppinut ottamaan vastaan, asennoitumaan niihin eri tavoin. Niistä voi esimerkiksi sisuuntua ja ajatella, että kirjoitan vielä paremmin, tai yleensä annettavan virallisen litania mukaan ajatella (johon varsinkin runoilija erittäin todennäköisesti törmää), ettei kokoelma sovi kustannusohjelmaan syistä tai toisista, jne. Sen sijaan tälle, ettei minulle nyt myönnetty kirjastoapurahaa, minulla ei ole minkäänlaista valmista defenssimekanismia nostaa suojaksi eteeni.

Tämä asettaa itselleni oman kirjoittamiseni uudehkoon valoon, ajaa pohtimaan sitä kuinka ja millä tavoin tärkeää kirjoittaminen itselle on, kun ei se ole sitä yhteiskunnalle ainakaan. Tunne ei ole kuitenkaan niin uusi, että minkään auringon alla tarvitsee muuttua.

Haluan koko sydämestäni onnitella Teitä, joille kirjasto- tai muuta apurahaa myönnettiin/myönnetään. Olette sen tottakai kokonaisuudessaan ansainneet. Haluan myös puhutella teitä, joille laillani ei apurahaa myönnetty – ette ole ainoita tässä kirjoittamisen keinuvassa veneessä.