Kirjablogeista ja -kritiikistä

Twitterissä Reader, why did I marry him -blogin pitäjä Omppu twiittasi lyhyesti:

Minä vuonna luulet, että tapahtuu sellainen ihme, että kriitikot ja kirjabloggarit keskustelevat keskenään vai tapahtuuko sitä ikinä?

Lennähdin vastaamaan: ”No nyt just parhaillaan! :)”.

Kysymyksellä viitattaneen stadin kirjamessuilla käytyyn kritiikkikeskusteluun, josta Omppukin bloggasi – näin. En puutu laajemmin kirjamessukeskustelun sisältöön, koska en ollut sitä kuulemassa, mutta ymmärrykseni mukaan ilmeisesti oli käynyt niin, että kirjailija ja kriitikko Esa Mäkijärvi oli tylyttänyt kirjablogeja jollakin tavalla laaduttomiksi. Tai ainakin jotkut olivat saaneet sellaisen kuvan hänen puheistaan ja pahoittaneet mielensä.

Kyllä minäkin olen törmännyt laaduttomiin kirjablogeihin, mutta tällöin olen verrannut niiden kirjoituksia kirjakritiikkiin, mikä on tolkuttoman tyhmää – ei kirjablogi ole automaattisesti ympäristö kirjakritiikille. Tai sitten olen voinut törmätä blogiin, jota joku pitää vaikkapa jonkinlaisena lukupäiväkirjanaan. Miksi senkään nyt pitäisi olla niin kieliopilleen.

Kirjablogi voi olla mitä vain. Jos siis osun jonkun kirjablogin yhteen tai kahteen kirjoitukseen, teenkö oikein muodostaessani sen perusteella mielikuvan yhdestä blogista saati koko blogiskenestä? No en. Enhän kohtele niin kritikoimiani runoteoksiakaan. Toisaalta osun useinkin, esimerkiksi Ompun blogissa, todella kiintoisiin bloggauksiin. Sitä paitsi, vastavuoroisesti: kyllä huonoja kritiikkejäkin näkee. Sellaisia, joita ei kritiikeiksi tohtisi edes nimittää. Niitä näkee niin pienilevikkisissä kulttuurilehdissä kuin Helsingin Sanomissakin. Mitäpä siitä: ei aina voi onnistua; saatan murahtaa, mutta perustelen kyllä. Sitä paitsi minua, näissä asioissa turhankin tosikkomaista, on hankala miellyttää. Otanpa senkin huomioon.

Jos kriitikolla on negaatioita kirjablogeja kohtaan, sen täytyy perustua jonkinmoiseen tuntemukseen siitä, että kokee kirjablogien astuvan omalle tontilleen. Tällaista ajattelua ruokkii se, että kirjakritiikin sija esimerkiksi sanomalehdissä on koko ajan huononemaan päin, eritoten marginaalikirjallisuuden kuten runouden kohdalla. Eihän sellainen itseluottamusta ja omanarvontuntoa ainakaan nosta. Samalla kustantamot ovat kirjojen kansiliepeihin nostaneet kirjablogeista hyvinkin juustomaisia, jäätävän tyhmiä, asiakokonaisuudesta irroitettuja kommentteja, kuten ”Tosi hyvä!” tai ”Taattua viihdettä!” Nämä siis tyyliesimerkkeinä, ei suorina lainauksina. Tällaista ei ennen nähnyt, sillä aiemmin kaikki kansimaininnat olivat kritiikeistä poimittuja kriitikon korkeakirjallisia toteamuksia, kuten esimerkiksi ”Vuoden kirjatapaus!” tai ”Lukijan ei taaskaan tarvitse pettyä!”

Alkuun nuo kansilievenostelutkin ärsytti, mutta toisaalta: jos lukija mainostaa toiselle lukijalle, että TÄÄ ON HYVÄ, OSTA!, niin eipä siihen kirjallisuuden maisteria tarvita väliin sormea heristelemään. Enkä mä mikään maisteri olekaan, en edes uimamaisteri. Kirjat saaavat näkyvyyttä, onks se paha? Noup.

**********

Aloin Ompun twiitin myötä miettiä kirjablogin ja kirjakritiikin rooleja. Selvää on, että kirjakritiikki on etääntynyt lukijasta aika kauas. Näin on käynyt varsinkin runokritiikkien kohdalla, ja tähän olen omassa freelancer-kriitikkoudessani (Hämeen Sanomat) yrittänyt rakentaa siltaa. Rakentaminen edelleenkin jatkuu. Haukkumakirjeitä ei ole ainakaan minulle asti toimitettu, joten uskaltanen olettaa ainakin jonkinlaista onnistumista kohdalleni (hyväksyivät minut Suomen arvostelijain liittonkin, joten sysipaskakaan en ammattilaisten mielestä ilmeisesti ole).

Samanlaista siltaa rakentavat kirjablogitkin. Kritiikki on lajina aika jähmeä, ainakin perinteinen lehtikritiikki. Koen, että sillä on selkeähkö muoto ja tavoite. Samalla se on lukijoiden palvelua. Itse lähestyn kritiikkiä aina taide edellä: toisinaan se voi mennä melko vaikeaselkoiseksi maallikon silmin. Kuinka hienoa silloin olisikaan, kun joku astelisi siihen väliin kirjabloggauksellaan ja tasoittaisi tietä!

Jos taidekritiikki asettuu mielestäni aika tiukastikin taiteeseen kiinni, ja yrittää niiltä jalansijoilta palvella lukijoita, kirjablogi voi asettua mihin vain. Siinä on sen vahvuus. Se voi ottaa juuri sellaisen lähestymistavan kuin tahtoo, olla ihan mitä haluaa. Toisinaan se voi olla kirjaesittely, maininta, kirjoitus tai valokuva kauniista kansitaiteesta, mielipide, lukupäiväkirja, kritiikki, kulttuuriuutinen. Kirjablogi on melkoinen hybridi oikeastaan, sitä on ehkä mahdotontakin ulkoa käsin määrittää. Tarpeetontakin.

Kirjablogien ja kirjakritiikin välillä ei pitäisi nähdä minkäänlaista railoja. Kirjakritiikki on mitä on, se on loppujen lopuksi helppo tunnistaa. Kirjablogilla voi olla niin monta roolia, että yleistämiset voi heittää samantien huitsin nevadaan; niitä pitää lähestyä kirjoitus kerrallaan, tekstilähtöisesti, ja samalla pitää mielessä, että saattaapa siinä kirjallisuuskritiikkikin ottaa kehitysaskeleita.

**********

Asiasta viidenteen, kritiikistä vielä: olen jo aikoja sitten puhunut, että esimerkiksi Helsingin Sanomien, Parnasson, kaikkien kirjallisuuden kannalta oleellisten sanoma- ja aikakauslehtien tulisi mahdollistaa nettiin jonkinlainen blogiympäristö kirjakritiikille. Jos se ei kerran kannata lehden sivuilla, blogiympäristöhän on likimain ilmainen. Joku ”passintarkastus” siinä portaalin ovella, että millainen kirjoittaja, ehkä joillekin bloggaajille voisi maksaakin, mutta muuten vain portit auki pikkutsekkauksen jälkeen, ettei lukija huku tulvaan. Siellä voisi sitten vaikka kirjallisuuslajien mukaan erottautua, tai aiheiden, miten ikinä. Ei sellainen voi kovin paljon maksaa, mutta paljon se kyllä palvelisi.

Mainokset

Tuntemattomampi Tuntematon

Ajattelin, että koska Väinö Linnan romaani Tuntematon sotilas on saanut kolmannen filmatisointinsa, olisi aika lukea kirja uudelleen. Edelliskerrasta on kulunut aikaa noin tuhat vuotta, joten jäljellä olevat muistikuvat ovat hataria ja epäluotettavia; ihminen muuttuu, ja niin muuttuvat sen mieltymyksetkin. Pieni esimerkki: keskiajalla Metallican levyt olivat suoranaista tykitystä, mutta nyttemmin suhtaudun niihin nostalgisella varauksella ja pienellä myötähäpeällä. Ehkä Tuntematonkin olisi kääntynyt toisinpäin, olisi tällä kertaa kiinnostavampi.

Olin Ärrällä ostamassa vesipulloa, kun huomasin kapeahkossa pokkarihyllyssä Sotaromaanin. Ostin sen, ajattelin että olisi kiintoisaa lukea poistetut kohdat ja saada vähän osviittaa sen aikaisesta sensuurista, jos sellaista sitten oli. (Tietenkin oli, suomettumisen supervuosina.)

Tulin kotiin ja huomasin, että nyt mulla oli kaksi Sotaromaania. Perkele. Järkeilin niin (tämän reaktion ja siitä kummunneen ajatuksen tunnistanee jokainen vähänkään maaninen kirjanostaja), että luen pokkaria työmatkoilla, jolloin kovakantinen säästyy repun nuhjuunnuttavalta efektiltä. Sitä voin sitten lukea kotona. (Mikähän siinäkin muuten on, että vaikka laittaisi upouuden niteen suljetussa metallilaatikossa viikoksi reppuun tai laukkuun, olisi se repaleinen ja tahrainen kun laatikon taas avaisi?)

Luin. Pitkään ja hartaasti. Aloin muistaa, kuinka vuosia sitten vihasinkaan murteiden lukemista. Tuntui, että se hidasti urakkaa. Nyt hihittelin varsinkin Hietasen ja Rokan puheita, suputtelin niitä itsekseni keskellä yötä, ettei vaimo heräisi (ja pitäisi hulluna).

Lukukokemus oli huomattavan miellyttävä. Linnan tyyli on vetävää, sivu kääntyy kevyesti ja rytmi on hyvä. Henkilöhahmot kantavat, ja niiden onkin kannettava, koska juoni on lievästi sanoen yksinkertainen. Metsäretkien ja raskaan sotimisen jälkeen oli suorastaan vapauttavaa, kun komppanian miekkoset pääsivät Petroskoihin tanssittamaan Veeruskaa – kuin pitkällinen paise olisi päässyt puhkeamaan. Ja ehkä joku muukin. Jonkinlainen absurdin katarttinen efekti (viittaan helpotukseen sodan karmeuksien keskellä). Lopun vetäytymistaistelut taas tuntuivat toki perustelluilta (todenmukaisilta), mutta puuduttavilta – toisaalta nyt psykologinen osasto pääsee enemmän esiin inhimillisyyksineen kaikkineen.

Entäpä ne Tuntemattomasta sotilaasta poisjätetyt kohdat? Kyllä, herra- ja naapurivihaa, mutta enimmäkseen ideologista, selittelevää monologia tai muunlaista tyhjäkäyntiä. Oma näkemykseni on, että Sotaromaanilla on omat kiinnostavuutensa, mutta Tuntematon sotilas on parempi romaani.

Huomenna hän poksahtaa

Harri Hertell: Maisema ennen sadetta. 87 s. Sammakko 2016.

Luen kokoelmaa pitkään ja hartaasti, edestakaisin ja sieltä täältä. Muodostan oman mielipiteeni ennen kuin googletan, mitä muut ovat siitä ajatelleet. Usein on niin, että googlettelu on turhaa – runoista ei paljon kirjoitella. Uskon kylläkin, että tämä tulee muuttumaan. Pelkästään tänä vuonna runous on saanut yllättävän kivasti tilaa kirjablogeissa.

Maisema ennen sadetta on lavarunomies Harri Hertellin neljäs teos. Tällä kertaa hän astelee turkulaisen laatukustantamo Sammakon loimissa ulos. Olen hirvittävän tyytyväinen, että lahjakas herra Hertell on siirtynyt nimenomaan Sammakon talliin eikä sen suurempaan pilttuuseen, sillä sellaisessa häntä ei juuri ruokittaisi. Ja kuten tiedämme: tämän hetken kiinnostavin runous tulee pienemmistä puljuista kuten Savukeidas, Robustos (köh), Poesia, Sammakko, miksei Sanasatokin. Näiden lisäksi vielä hyvät haastajaehdokkaat Aviador, Kirjokansi ja Kolera. Ja ntamo, joka on tekemässä eräänlaista comebackia uuden vetäjän johdolla, on tietysti syytä mainita myös. Muitakin kenties on, sellaisia joita en juuri nyt jaksa muistaa.

Kokoelman ulkopuolelta on todettava, että Harri Hertellin runoudessa kiteytyy paljon nykyrunouden ja perinteisten kustantamojen kummallisesta suhteesta: hänen runoillaan ei luullakseni koskaan puhkaistaisi esimerkiksi Otavan seulaa, siihen runonsa ovat liian simppeleitä, konstailemattomia. Kummalliseksi asian tekee se, että Otava kuitenkin julkaisee tangokuningas Kyösti Mäkimattilan runoja ja näyttelijä Antti Holman runoja etäisesti muistuttavia pieruvitsejä ja pillujollotuksia. Holman ”runot” ovat loppusoinnullista tekstiä, joilla ei runouden kanssa ole oikeastaan mitään tekemistä, ja Mäkimattilan runot ovat noin sata vuotta myöhässä. Mutta ilmeisesti ne myyvät kuin häkä ja hyvä niin – muutenhan niitä ei olisi mitään järkeä julkaista. Sanottakoon, että Mäkimattilassa voisi olla ainesta jahka hän saisi sparrausta kirjoittamisessaan ja tulisi perehtyneeksi nykyrunouteen.

Hertell ei tarvitse Otavaa, hän näyttää istuvan Sammakon selkään hyvin. Maisema ennen sadetta jakautuu materiaaliltaan puoliksi: Metsän herkkä vihreä sisältää luontorunoa ja Kuuntelen tyttäreni hengitystä vielä luonnollisempaa runoa, isäksi tulemisen pohdintaa ja fiilistelyä. Itse tykästyin enemmän luontomateriaaliin, sillä isä-runot, niin sanotut ”odotusrunot” (runoissa ollaan raskaana), osuvat ehkä liian lähelle Hertelliä itseään. Tarkoitan tunnepuolella: runoilija ei ehkä ole tarpeeksi etäällä teemastaan ja Ison Aiheen Tekstit – hyvin ymmärrettävästi – sisältävät niin paljon tunnelatausta, että jokunen runo jää anniltaan melko vaatimattomaksi. Tällaisesta minulla on omakohtaisiakin kokemuksia: toisinaan, esimerkiksi omasta perheestä tai historiasta kirjoitettaessa, ollaan liian voimakkaiden tunteiden parissa ja tullaan aiheelle sokeaksi; ei välttämättä nähdä, onko tekstistä oikeasti runoksi. Otan esimerkin (s. 69):

Sinapinkeltainen aamu / herättää minut / suurin hymyilevin silmin / miten onnellinen voikaan olla / täydestä vaipasta”.

Tässä ollaan isyyden syvien tunteiden vallassa. Teksti ehkä toimii lavalla luettuna jonkinlaisena sympaattisena tyrskähdyksenä, mutta lopultakin kyse on vain kakkarunosta, tunnelmoinnista. Ehkä tekstissä purkautuu jonkinlainen vanhemman huoli lapsesta, siis että sillä on kaikki hyvin, kun paskat on vaipassa. Absurdia kyllä tässä mielessä runossa on mielenkiintoinenkin taso jännällä, vinolla tavalla.

Ja paskat! Negatiivisesta ensihuomiostani huolimatta ”odotusrunoissa” on myös paljon hyvää. Esimerkiksi kielikuva kylkiluista ksylofonina (s. 65) on tajunnanräjäyttävä. Se on jopa niin hyvä, että sitä alkaa pohtia, eikö kukaan tosiaan ole aiemmin sitä keksinyt käyttää? Ja kun siinä on vieläpä niin kiehtova allitteraatiokin (kyl-ksy). Ja kun runo kuvaa vielä syntymättömän vauvan sitä ksylofonia soittelemaan, saadaan odotusajasta, myös vanhemmuuden odotuksesta, varsin heleän positiivinen runokuva.

”Pahimmillaan” Hertellin runot ovat yhden kuvan varassa kelluvia tunnelmointeja, mitä ei kovin suureksi paheeksi voi sanoa. Vai mitä sanotte tästä (s. 37):

Pienet hyönteiset yläpuolellamme / kuin hautaristit / kohoamassa kohti taivasta.

Aivan kuin legendaarinen Risto Rasa olisi kääntynyt saatananpalvontaan. Sympaattinen huomio luonnosta saa tummanpuhuvan viitan yllensä. Hyvin, hyvin omaleimainen mikstuura. Samaa tematiikkaa on sivun 35 runossa, jossa kerätään pihalta ”puiden pudonneita sormia”. Tykkään tällaisesta!

Parhaimmillaan Hertell on rohkean romanttinen. Hänellä ei ole edes aikomusta uudistaa vaan olla perinteessä kiinni niin hyvin kuin osaa. Ja hyvinhän hän osaa. Kuten jo todettua: pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen jos tuntee instrumenttinsa. Aina ei runoudessakaan tarvitse uudistaa (vaikka jotkut niin kovasti väittävätkin. Runoudella voi olla sen miljoona tehtävää), ja väkisin sitä ei pidä koskaan tai menee väkisinmakuuksi. Simppeliäkin voi olla (simppeli ei siis minun sanavarastossani todellakaan omaa pelkästään negatiivista konnotaatiota), hyvällä tavalla, kuten sivun 29 runo osoittaa:

Ranta kieltää nauttivansa / aaltojen pehmeistä kosketuksista / laiturin narinan / hiipivästä mielihyvästä.

Siinäpä on sitä rakkautta, rakkauden ja rakastamisen vaikeutta! Kahden hyvin erilaisen, mutta toisiinsa peruuttamattomasti liitoksissa olevan ihmisen välinen suhde. Tai: yksilön kielletyn tunteen kokemisen vaikeus. Kyseisen runon voi avata hyvin monella eri tavalla ja niistä jokaisesta saada aikaiseksi konkreettisen kolmen tunnin keskustelun – joko itsensä tai jonkun muun kanssa. Voiko runolta enempää vaatia? Ei, eikä välttämättä edes saada.

Entäpä seuraavanlainen eksistentiaalinen huomio sivun 24 nelisäkeisestä: ”katsella katoavia saaria / meissä jokaisessa.”

Tämäkin on – ei HPC – vaan hc-kamaa. Mulla menee kylmät väreet kun alan lukea tuota vanhenemista vasten. Kylmät väreet, koska ajatus esimerkiksi muistisairaudesta, joka vie ihmisestä palasia kuin saaria kerrallaan, on jokseenkin kylmäävä. Luopua vähitellen mutta vääjäämättä omasta identiteetistään ja seurata sitä vierestä, jopa omalta kohdalta…

Luopua persoonasta – siinäpä ihmisyyden suurin tragedia. Maisema ennen sadetta tilkitsee aukkoja ihmisyydessä. Se on yksi taiteen suurista tarkoituksista: auttaa meidät läpi elämän.

Harri Hertell tuodaan lähes poikkeuksetta esiin lavarunouden yhteydessä. Häntä se tuskin haittaa, mutta minua haittaa nyt luettuani kyseisen teoksen. En panisi pahakseni, jos Maisema ennen sadetta saisi jonkin kirjallisuuspalkinnon. Se saisi sen aiheesta. Teos on hieno esimerkki siitä, että edelleenkin on mahdollista lukea hyvää runoutta ilman runolaborantin koulutusta tai sellaisen omaavanakin.

Vesa Haapala totesi kritikoidessaan Hesariin (30.9.2014) Hertellin teoksen Kutsumme sitä kodiksi (Helsinki Poetry Connection 2014), että ”paperi on armoton alusta Hertellin runoudelle.” Nyt voi, kaikella kunnioituksella, iisisti todeta:

vitut on.

Myydään aivot, vähän käytetyt

1.

Kirjamyynti takkuaa. Madonlukuja sille on luettu jo vuosia, kuten tästä linkistä voit lukea. Samainen linkki antaa osviittaa kuitenkin siitä, että jonkinlainen itsensä kehittäminen, tieto, kiinnostaa ja myy.

Kirjamyynnin takkuamisesta eniten ovat huolissaan kirjailijat, kustantamot ja ylipäänsä kirjallisuuden ympärillä oleva bisnes. Tämä on nykymaailman arvot huomioiden ymmärrettävää – onhan kysymys rahasta. Kirjoja ei kustanneta jos myyntiä ei ole. Raha sanelee ehdot. Oikein mitään ei haluttaisi tehdä ilman tuottoja. Onneksi poikkeuksiakin on olemassa (ja siinä piilee ihmisen pelastus).

(Tässä yhteydessä voisi mainita jotakin nokkelaa siitä kuinka osakeyhtiöiden, erityisesti pörssiyhtiöiden mielestä, koskaan ei myydä tarpeeksi, vaan aina pitäisi myydä enemmän. Jätän kuitenkin ne itsestäänselvyydet sikseen.)

Fine. Ollaan huolissaan lukemisesta. Aletaan etsiä syitä ja seurauksia. Todetaan esimerkiksi, että ”suomalaislapset lukevat koko ajan vähemmän ja ilottomammin.” Kyseisessä kirjoituksessa on useita, suoraan sanoen karmaisevia esimerkkejä, mm. tämä:

”Peruskoulun luokanvalvojat sanovat, että lapsesta näkee heti, onko hänelle luettu tai lukeeko lapsi itse.”

Millä tavalla vähälukeneisuus näkyy sitten aikuisena? Ymmärtääkseni ei ainakaan mitenkään positiivisella tavalla. Eikö tällöin vaikutuksen täydy kasvaa likimain eksponentiaalisesti (kun koulujen suomaa pyrkimystä tasapäisyyteen ja tasa-arvoon ei enää ole suojana vaan ihminen on täysin omillaan, kilpailemassa muita vastaan)?

Miten kouluttautunut ihminen, Jyväskylän yliopiston tutkija, tällaiseen sitten mahtaisi reagoida? ”Kaikilta ei perinteisten kirjojen lukeminen kerta kaikkiaan edes luonnistu. Heille uusi teknologia on korvaamattoman arvokasta. Nettiä ei pitäisi demonisoida, sanoo Sulkunen.”

Haloo. Kuuleeko Sari Sulkunen, täällä maa.

”Siksi toisekseen moni nuori lukee, vaikka ei tajua lukevansa.”

Minua, kukkahattusetää, huolestuttaa aina se, kun jotakin tehdään, mutta ei tiedetä mitä tai miksi. Kunhan tehdään. Se on järjetöntä. Siinä tutkija Sulkunen on varmasti oikeassa, että eteemme tulee informaatiota yhä enemmän ja enemmän, kiitos internetin ja erityisesti sosiaalisen median. Samaa sanoo myös kirjailija Juha-Pekka Koskinen.

En näe yhtä positiivisena yhteyttä sosiaalisen median (laajemmin: Internetin) ja lukemisen välille. En usko, että sosiaalista mediaa varsinaisesti luetaan. Sitä selataan. Olen tässä asiassa Nicholas Carrin linjoilla, jonka mukaan lukeminen internetissä aiheuttaa aivoissamme muutoksia. Internetissä lukeminen heikentää mm. kykyä omaksua tietoa. Meistä uhkaa tulla ”järjettömiä tiedon kuluttajia” (”We become mindless consumers of data.”), uskaltaisiko sanoa jopa aivottomia.

Tämä on rohkea (eikä kovin uusi) väite, johon tutkija Sulkusella luultavasti olisi vasta-argumenttinsa. Uskon kuitenkin, että Carrin päätelmät pitävät paikkansa – niiden tueksi on tutkimustietoa ja yleisellä tasolla niitä tukevat myös tämän tekstin hyperlinkkien takana olevat artikkelitkin – suoraan ja epäsuorasti.

Asioilla on aina puolensa. Jos tätä asiaa ajattelen ihmisen älykkyyden puolesta, en näe syytä puolustella niitä lapsia ja nuoria, jotka eivät lue kirjoja – vielä vähemmän aikuisia. Aikuistenkin aivot nimittäin ovat muovautumiskykyisiä, vastoin aiempaa käsitystä.

Mikäli Carriin on uskominen, ihminen tyhmentyy osin Internetin takia. Miksi häntä ei uskoisi; kuka muistaa vanhempiensa, puolisonsa, lastensa, isovanhempiensa, työkännyköidensä puhelinnumerot? Tekoälyn tarkoitus on helpottaa elämäämme, ja sen se todella tekee. Helpottaa. Helpottaa. Vuosien istumisen jälkeen ihminen on nyt havainnut, että käyttämällä kroppaansa, liikkumalla ja kuntoilemalla, se pysyy paremmassa kunnossa. Kuinka kauan odotamme samaa oivallusta aivojemme suhteen? Jo nyt sentään tunnustetaan, että erilaisia ajatustehtäviä tekemällä, erilaisin virikkein ja ponnisteluin pidämme aivot kunnossa vanhemmiten.

Miksi siis lasten ja nuorten (ja työikäisten) kohdalla ollaan valmiita tekemään poikkeus? Miksi siloitella totuutta: lukemalla kirjoja sanavarastosi ja maailmankuvasi laajenevat, saat tietoa, opit tunteista. Opit kärsivällisyyttä. Tulet siis fiksummaksi.

Tutkija Sulkusen mielestä tällainen ponnistelu lienee ilmeisen turhaa puuhaa. Mitä sitä nyt fiksummaksi. Jos Internet muovaa aivojamme enimmäkseen negatiivisella tavalla, muovaaminen pitääkin demonisoida. Jos Internet aiheuttaa sen, että yhä enemmän lukemamme päätyy työmuistiin, muttei niinkään säilömuistiin, Internetiä nimenomaan pitää siltä osin demonisoida.

En usko, että joitakin sairauksia tai terveydentilaan liittyviä seikkoja lukuunottamatta on olemassa ihmisiä, joilta kirjan lukeminen ei ”kerta kaikkiaan edes luonnistu”. Kysymys on siitä, laitammeko ihmiset ponnistelemaan vai emme, teemmekö heille asiat aina vain helpommaksi ja helpommaksi. Siitäkin on kysymys, mitä opetamme lapsille ja nuorille ja miten teemme sen.

Kirjailija Juha-Pekka Koskinen on pyrkinyt huomioimaan helppolukuisuuden kirjoissaan tekstin vetävyyden osalta. Hän yrittää pitää lapsille ja nuorille suunnatut kirjansa nopeatahtisina, jottei tylsiä kohtia tulisi. Se on lukukokemuksen kannalta varmasti hyvä asia.

Mutta laajemmassa kontekstissa: en usko, että keskittymiskyky paranee tylsistymistä välttelemällä.

2.

Mistä olemme huolissamme kun olemme huolissamme kirjamyynnin takkuamisesta? Olemmeko huolissamme kirjailijoiden toimeentulosta, yritysten taseesta vai ihmisaivojen plastisuudesta (negatiivisessa mielessä)?

Edellä olevien hyperlinkkien (jotka Carr myös mainitsee negatiivisessa kontekstissa) lukemiseen tarvitaan mediakriittisyyttä, samoin tämän blogikirjoituksen.

Minun neuvoni on tällainen: tutustu hyperlinkkeihin ja tähän blogikirjoitukseeni introna kirjallisuudelle. Olkoon nämä polkuja olennaisen eli hitaan kirjallisuuden ja hitaan lukemisen äärelle.

Ajattelun äärelle.

Minä ja Samuli

Tuuhea ja päältä vähän pörheä tukka, jolla näyttää olevan oma tahto. Poseeraava asento, pää on kääntynyt vasemmalle. Hoikat kasvot ja niillä vakava ilme. Lähestulkoon pistävä katse, sen takana ehkä epämukavuuden tunne, ehkä kuulumattomuudenkin. Puku ja puutarhapenkki.

Kun vuonna 2009 ystävänpäivänä muutimme vaimoni kanssa Riihimäelle, en ollut vielä nähnyt Kalevi Seilosen valokuvaa Samuli Parosesta istumassa kortteerinsa edustalla puutarhapenkillä. Tai kenties ehkä olinkin, jonkin kirjan liepeessä tai jossakin suomalaisia kirjailijoita esittelevässä teoksessa, mutten ollut kiinnittänyt siihen sillä tavalla huomiota että olisi jäänyt mieleen. Parosen hahmoa paremmin tunsin hänen tuotantonsa: romaaneja, novelleja, aforismeja, mutta sitäkin jokseenkin pintapuolisesti. Aforismit olivat muita tutumpia – olihan jokunen niistä noussut jopa jonkinlaisen klassikon asemaan.

En tiennyt Riihimäestä oikeastaan mitään tänne muuttaessamme. Olin rautatieläisenä käynyt asemalla vain kääntymässä, tutustunut ratapihaan, asemarakennukseen ja aseman kupeessa olevaan grilliin – siinä kaikki. Edes sitä en ollut hoksannut, että paljasjalkainen stadilainen oli yhtäkkiä aloittanut muuttumisensa kantahämäläiseksi.

Aloin paikkailla aukkoja sivistyksessä, kaivella esiin kaupunkiin liittyviä kulttuurillisia asioita, erityisesti paikalliset kirjailijat kiinnostivat, että oliko heitä. Samuli Parosen nimi ponnahti nopeasti esiin, olihan hänen kunniakseen nimetty jopa sali kaupunginkirjastossa. Täällä Riihimäellä hän on siis elellyt, ajattelin. Siitä piti saada tietää lisää. Ostin paikallisesta divarista kirjailija Hannu Mäkelän teoksen Samuli (Otava 2006), jossa tämä ”Herra Huun isä” muisteli toveriaan, jonka kustannustoimittajana oli toiminut, samoin kollegana ja ystävänäkin. Parosen kirjailijanura käynnistyi varsin kypsällä iällä, jolloin tämä jo asusti Riihimäellä. Näistä ajoista erityisesti Mäkelä tietysti kirjassaan kertoo, mikä sopi minulle mukavasti.

OMAN TIENSÄ KULKIJA

Päästessäni selvyyteen Parosen henkilöhistoriasta ja persoonasta, huomasin aika paljonkin yhtäläisyyksiä itseeni. Hän oli ulkopuolinen maailmassa niin kuin minäkin koen olevani, ulkopuolisia olemme myös kirjallisella kentällä – olen tullut kirjailijaksi tietymättömistä, pystymetsästä samalla tavoin kuin Paronenkin. Olen kouluttamaton ja duunari niin kuin Paronen, jolle paskahommatkin maistuivat kun muunlaisesta ei oikeastaan tohtinut edes haaveilla. Sama pätee minuun – ei minusta uraohjukseksi olisi. Ehkä vähän kirjailijuudesta haaveilen, Parosen lailla, mutta vain vähän.

Jos meitä jokin erottaa, niin perhesuhteet. Minä tulen onnellisesta perheestä, Paronen oli menettänyt isänsä jo vauvana ja äitinsä murrosikäisenä. Hän oli siis aloittanut yksinvaelluksensa varhain, minä en sellaiseen ole onnekseni joutunut vielä tähänkään päivään mennessä jos kohta itsenäinen olen aina ollut ja siksi ulkopuoliseksi – ja samoin jotenkin yksinäiseksi – itseni kokenut.

Hyvä parisuhdekin minulla on, mitä taas Parosen avioliitosta ei saata Mäkelän kirjan perusteella uskoa. Hänen vaimonsa oli parikymmentä vuotta Parosta vanhempi ja varsinkin vanhemmiten ilmeisen hankala tapaus. Oudosta suhteestaan vaimoon, jonka kanssa hän pysyi aviossa kuolemaansa asti, kertoo jotakin se, että Paronen on haudattu Riihimäelle ja vaimo muualle.

Mielestäni Paronen ansaitsisi paljon suuremman arvostuksen kirjailijana kuin mitä hän on tähän mennessä saanut. Katsokaa nyt miten hienoja teoksia hän on suomalaisille antanutkaan! Jos ette tiedä, lukekaa! Hänen huomionsa yhteiskunnasta ovat tarkkoja, ja nyt kun aforismeja tutkii uudelleen ja uudelleen eri aikoja vasten – jopa ennustavia. Ja millainen kieli hänen sisällään pilkistelikään, runoilijan kieli. Saattaa olla, että mielipiteeseeni sekoittuvat huomiot siitä, miten yksin Paronen elämänsä aloitti ja miten yksin hän sen lopulta myös lopetti, melankolialla kun on tapana kaunistaa. Traagista, hänen jatkuvasti pyristelevä elämänsä. Mikään ei tahtonut tulla helpolla, ei edes kuolema.

Parosen hautakivi seisoo jossakin Riihimäen hautausmaalla, vain hänen nimensä on sen kylkeen hakattu. Siitäkin on kuva Mäkelän kirjassa. Oliko Parosella muita lähiomaisia kuin hankalaksi käynyt vaimo? En tiedä. Kirja mainitsee vain vaimon lapset, joiden isäpuoli Paronen oli. Hautaa on hoitanut mm. Samuli Parosen seura, ne intohimoisimmat hänen lukijakunnastaan. Mutta alati harvemmaksi sekin vuosi vuodelta kai käy.

Kahdeskymmeneskolmas toukokuuta tulee Samuli Parosen syntymästä kuluneeksi sata vuotta. Hän on siis samanikäinen itsenäisen Suomen kanssa. Toivottavasti Suomi ei juhlahumunsa keskellä unohda Parosta, häntä, joka hyvin olisi voinut nousta yhdeksi kansalliskirjailijoistamme. Vieläkin voi, toivon.

Kaksi sammakkoa

J. K. Ihalainen: Sytykkeitä. 64 s. Sammakko 2016.

Henry Lehtonen: Kruununjalokivet tuhatvuotisten parisuhteiden tuhkassa. 60 s. Sammakko 2016

Yksi tämän blogin tarkoituksista on ollut toimia eräänlaisena lukupäiväkirjana, mutta vain harvasta lukemastani kirjasta olen tänne kirjoittanut. Tilanne pitää korjata ja ryhdyn korjausoperaatioon tästä hetkestä alkaen, ja mikäpä paremmin sopisi runousasiamiehelle kuin aloittaa se kahden runokokoelman voimin.

Luin peräkkäin kaksi Sammakon julkaisemaa teosta. Sammakko, tuo piskuinen mutta näkyvä toimija Suamen Turuust’ on todella kiinnittänyt huomioni viime vuosina. He julkaisevat kiinnostavaa, laadukasta kirjallisuutta – vieläpä aika paljonkin, vaikka firman kotisivujen mukaan kustantamossa toimii neljä ihmistä. Sitä voi pitää pienenä ihmeenä, samoin luultavasti työmäärää, jonka nämä ihmiset kykenevät mahduttamaan yhteen vuorokauteen, yhteen vuoteen, yhteen elinikään.

Sytykkeitä

Ensimmäisenä mainittakoon legendaarisen runouden tehdastyöläisen, J. K. Ihalaisen teos Sytykkeitä. Kuusilukuinen teos jakautuu oikeastaan kahtia: ensimmäinen puolisko, ensimmäiset kolme osiota, sisältää parisuhteesta ja rakkaudesta kertovaa runoutta, kliseet välttäen. Toisinaan Ihalainen yltyy jopa eroottisille tasoille, mutta kokoelman ja lukijan onneksi – eikä tämä ole mikään yllätys – tekee sen laadukkaan hienovaraisesti (s. 26): ”Sinussa tuoksuu laiton viljelmä, esiahdettu istutus, / suvanto joka ponnahtaa lentoon ennen koskeaan, / anomus joka ennättää kastua ennen postitusta.

”Toisen puoliskon” runot kiinnittyvät aikaan ajankohtaisilla, jopa poliittisilla aiheilla. Tämän toivotan erityisen tervetulleeksi, sillä Ihalainen osaa kirjoittaa yhteiskunnallisesta aineksesta väkevästi, mutta silti liiaksi julistamatta (s. 47): ”Tämä kaikki julmuus oksettaa minua / salamurhaajien lennokit / ohjusten sokea voima / itseään ruokkiva koston kierre / paskapuhe demokratian ytimessä / uutiset terrorista ja kauhusta / 2000-luku on suistunut sijoiltaan / kolmas maailmansota tapahtuu nyt […]”. Väkevää, lennokasta meininkiä siis. Koskettavaakin, kuten ”Erdogan” -nimisessä runossa (s. 39), jossa viitataan turkkilaisten suorittamaan armenialaisten kansanmurhaan vuonna 1915 ja Gezi-puiston mielenosoituksiin vuonna 2013. 

Googlettamalla selviää, että harmi kyllä Sytykkeitä ei juuri ole kritikoitu – ”vain” Miikka Laihisen Kiiltomatoon tekemä kritiikki löytyy. Laihinenkin mainitsee kokoelman kahtiajakautuneisuuden, mutta minua hiukan negatiivisemmassa valossa. Minä en näe ”teoskokonaisuutta jalkapuolena” vaan kummatkin, rakkauden ja yhteiskunnallisuuden, juuri teemoina, jotka sytyttävät. Kokoelman nimen huomioiden puolikkaiden törmäytys vaikuttaa tällöin perustellulta, vaikka eripareja ovatkin.

Sytykkeitä on mielestäni miellyttävä teos, enkä tarkoita tätä kirosanaksi. Aina ei jaksa hampaidenkiristelyä jatkuvaa kaivausoperaatiota vaativan runoteoksen parissa. Helpoksikaan en silti tarkoita teosta haukkua. Tasoja riittää vaikka millä mitalla. Ihalaisen kohdalla on hyvä havaita myös hänen poikkitaiteellisuus. Teoksen viimeinen runo havainnollistaa sen; tästä linkistä pääset katsomaan Youtube-videon kokoelman päättävästä ”Eripari-ihmiset” -runosta. Siinä jollakin olennaisella tavalla kiteytyy J. K. Ihalaisen runoilijanlaatu.

Kruununjalokivet…

Henry Lehtonen ei hänkään ole runoilijana entuudestaan vieras. Vuonna 2001 esikoisensa julkaisseen runoilijan teokset ovat olleet allekirjoittaneen lukemistossa yhtä kauan kuin olemassa. Osasin siis suunnilleen arvata, mitä tuleman pitää.

Lehtonen ei petä tälläkään kertaa. Hänen runoutensa on kuin turkulaisen runoliikkeen muistomerkki Aurajokirannassa. Eli varsin traditiotietoista. Tämä on siis kehu. Lumoojan kritiikissä Karissa Kettu löytää samankaltaisuutta Lehtosen runouden ja Paperi-T:n lyriikoiden välille, eikä tämä ole lainkaan huono vertaus. Muuten Ketun kanssa on vaikea olla samaa mieltä esimerkiksi siitä, että Lehtosen ”kieli ei ole kovin yllätyksellistä, tuoretta tai leikittelevää. Runoissa on luonnosmaisuuden ja toteavien päiväkirjamaisten otteiden tuntua.” Mielestäni teoksen runot ovat varsin tyylipuhtaita beat-perinteen edustajia, ja muistuttavat muotoa myöten esimerkiksi Dan Fanten tekstejä.

Kekseliäisyyttäkin on, nimenomaan kuvallisuuden osalta. Parhaimmillaan Lehtonen nyrjäyttää huumorinsa erikoisella tavalla ylösalaisin ja samalla lukutilanteen kokonaan uudenlaiseksi, kuten vaikkapa runossa ”Autokorjaamo-stilleben” (s.39): ”natsit, mamut tai ryssät tulevat / ja vievät meidän työt / ja naiset”. Näin kulunut fraasi saa ”natsien” myötä väriä ylleen, ja lukijan pohtimaan runon puhujan jalansijoja; minkälainen tyyppi tässä nyt oikein on kyseessä? Ahdistunut, mutta kuinka ahdistunut? Missä marginaalissa hän oikein elää?

Teos on jaettu kolmeen osioon (”Rakkaus”, ”Hulluus” ja ”Kuolema”), ja niiden teemat risteävät läpi teoksen, kuten tapana on. Karissa Ketun mielestä teoksessa ei ole ”syvempiä tasoja”, mutta tästä on hänen kanssaan helppo olla eri mieltä, ja sen sijaan samaa mieltä teoksen Turun Sanomiin kritikoineen Tuomo Karhun kanssa: Kruununjalokivet on jonkinmoinen infosukupolven rauhattomuuden manifesti. Tai oikeastaan, kun ottaa huomioon runon puhujan paikoittain hyvinkin samean itseironian, jonkinmoinen ulkopuolisuuden manifesti. Hyvin beat-henkistä sekin, lyyrisen minän kieli poskessa rakennettu donquijotemainen surullisen hahmon ritarin muotokuva (s. 12): ”sykemittari hajosi / viikko takuun päättymisen jälkeen // ennalta arvattava / henkilökohtaisen elämän tragedia // itken kallonkutistajan sohvalla / kadotettua paratiisia”. Sykemittareiden myötä Lehtonen tuo suomalaiseen suorapuheiseen runouteen himokuntoilijan arkkityypin, joka tasapainoilee ”paheellisen” elämän ja kahdenkymmenen kilometrin juoksulenkkien välimaastossa. Näyttäkääpä tällainen energiapatukkaukko muualta suomalaisesta runoudesta! Ei niitä hirveästi ole. Bull’s eye! Ilmankos Sammakko pitää Lehtosesta kiinni niin runoilijana kuin työntekijänäkin. Hän on yksi niistä neljästä toimistotuolista.

Kansitaide

Lopuksi on todettava, että Sammakon teosten laadukkuus tarkoittaa myös hienoa kansityötä. Kummankin nyt mainitun teoksen ulkoasusta on vastannut Riikka Majanen. Nostan hatun niin korkealle, kuin käsi yltää (aika korkealle, koska satakahdeksankymmentäyksisenttisessä vartalossani on kiinni melkoiset apinakädet). Ei ihme, että Sammakko pitää kiinni myös Riikka Majasesta; hän on AD-hommien lisäksi kustantaja samaisessa yrityksessä. 2/4.

*****

Mari Saavalainen kirjoittaa Kruununjalokivistä Kirjakko ruispellossa -blogissaan erilaisesta, kiinnostavasta kulmasta.

Naapuripolitiikkaa

Ruotsin armeijan kenraalimajuri Anders Brännström tuli kutsussaan puolustusvoimien Markstridsdagarna-tapahtumaan arvioineeksi, että Ruotsi voi olla sodassa muutaman vuoden sisällä. Se on jokseenkin hätkähdyttävä lausuma, vaikka pitääkin sisällään niin monta konditionaalia. Toki on niin, että tuollainen retoriikka on puolustuspolitiikan kulmakiviä; sen avulla pidetään itsenäisen puolustuskyvyn tärkeys ja rahoitus yhteiskunnallisessa keskustelussa mukana. Tälläkin kertaa se lienee siis kohdistettu ruotsalaisten keskinäiseen keskusteluun puolustuspolitiikasta, joka on Krimin sodan ja Isis-uhkien myötä ottanut suuntia takaisin vanhaan.

Brännströmin lausuma on siksi hätkähdyttävä, että se tuli Ruotsista. He eivät yleensä ole huolissaan oikein mistään. Suomessa tuollaisia ei sanota ääneen, vaikka kaikki toimintamme puolustuspolitiikan suhteen nojaa siihen maantieteellisesti muuttumattomaan seikkaan, että itänaapurimme on kovin kiinnostunut kansainvälisistä selkkauksista, nimenomaan aiheuttajana. Selkkaukset kutittavat huonosta itsetunnosta kärsivän Venäjän ja sen suurvaltapolitiikan munaskuita.

***

Christopher Hitchens mainitsee mainiossa esseessään Churchillin tappioiden mitalit (Rakkaus, köyhyys ja sota, Avain 2007, suom. Hanna Sola) Churchillin parlamentin alahuoneelle 5. lokakuuta 1938 pitämästä puheesta, jossa Churchill on todennut: ”Minusta on sietämätöntä ajatella, että maamme joutuisi natsi-Saksan vaikutuspiiriin ja sen vallan alaiseksi ja että olemassaolomme alkaisi riippua heidän hyvästä tahdostaan tai mielihalustaan.”

Kenraalimajuri Brännströmin huoli ei siis kenties olekaan kovin yllätyksellinen vaan hyvinkin suunniteltu kommentti pitkälle tähdättyyn puolustuspolitiikkaan. Hätkähdyttävää sen sijaan on, miten me suomalaiset olemme onnistuneet elämään niinkin säällistä elämää kuin olemme eläneet, vaikka vieläkin ulko- ja turvallispolitiikkamme riippuu Venäjän hyvän tahdon tai mielihalun liepeillä.

Churchill ei Britanniaa Natoon vienyt, vaan maa liittyi puolustusliittoon Clement Attleen pääministerikaudella. En yllättyisi, jos Ruotsi ottaisi tulevaisuudessa varmempia askeleita Naton suuntaan.

Silloin niin sanottua Venäjä-osaamistamme vasta todella koeteltaisiin.

Juhla alkakoon

Onko sellainen tunne tuttu kun ottaa kirjakaupassa opuksen käteensä ja alkaa lukea ensimmäistä sivua kokeeksi, että vaikkei lue ensimmäistä sivua pidemmälle, tietää jo tykästyvänsä siihen?

No, ei minullekaan sentään liian tuttu. Jos löydän kiinnostavan kirjan, minun on takakansitekstin lisäksi silmäiltävä ensimmäistä sivua, ensinnäkin tekstin itsensä vuoksi, mutta myös nähdäkseni fontin ja tekstin asettelun. Niillä on merkitystä lukukokemuksen suhteen – luen mielelläni enemmän sivuja jos se on hintana siitä, että teksti on ladottu ilmavasti sivuille. Siinä samalla sitä tutustuu jo teokseen, saa viitteitä edessä mahdollisesti olevasta matkasta.

Ostin Niccolo Ammanitin Juhla alkakoon -romaanin riihimäkeläisestä antikvariaatista, osasin odottaa siltä paljon, sillä pidin erittäin paljon aiemmin lukemastani Taivaan ja maan väliltä -teoksesta, romaanista, jolla Ammaniti voitti italialaisen Premio Strega -palkinnon (italialainen Finlandia-palkinto). Taivaan ja maan väliltä oli aivan huikean herkkä romaani. Juhla alkakoon on teemoiltaan täysin erilainen tapaus, se on satiiri, röyhkeä kuvaus Roomasta, suurkaupungin ja maan pintaliitäjistä, ja vuoden 1960 kesäolympialaisista kadonneista neuvostoliittolaisyleisurheilijoista.

Kirja mennään lävitse kahden silmäparin, satanisti Saverio Monetan ja menestyskirjailija Fabrizio Ciban, kautta. He eksyvät omia polkujaan samaan tilaisuuteen, roomalaisessa puutarhassa järjestettyihin – sanoisinko hieman ylitse ampuviin – julkkisjuhliin. Samalla lukija saa seurata, kuinka kumpikin herra rimpuilee arjen hampaissa; ihmisten rakastaman Ciban arkea on mukavampi seurata, se kun ei tunnu niin arjelta kaikkine loistokkuuksineen, mutta huonekalukauppias Monetan arki on minulle tutumpi hieman vaatimattomamman luonteensa vuoksi (lukuunottamatta saatanpalvontaa ja aliarvioivaa, alistavaa vaimoa).

Ammaniti on kirjoittanut romaanistaan satiirin ja ampuukin aika kovilla. Se on välillä jopa vähän oksettava, paikoitellen huumorintajuinen ja yleisesti viihdyttävä. Osuva se on ennen muuta, vaikka ihmistyyppien suhteen sortuukin hivenen roikkumaan stereotypioissa. Ammanitin tapa kertoa on minulle mieleinen. Hän ei juuri jaarittele muttei kitsastelekaan kuvauksellaan. Henkilöhahmot elävät ja syttyvät, heidät kuvataan taitavasti. Juhla alkakoon on kekseliäs ja hyvä romaani, se on laadukkaasti ja turvallisesti rakennettu jos kohta kaksi kolmasosaa luettuani aloinkin epäröidä, jaksaako kirja kantaa loppuun asti. Jaksoihan se.

Tunne piti antikvariaatissa siis kutinsa, tykästyin tähänkin Ammanitin kirjaan. Onneksi ostin. Tietysti ostin, sillä (ja pieni huomio tähän lopuksi): niin Juhla alkakoon kuin Taivaan ja maan väliltäkin on julkaistu Otavan kirjasto -sarjassa. Se on melko perinteikäs sarja. Ja helvetin laadukas. Siksi olen sitä hiljalleen kerännyt.

Kritiikistä

Sanomalehtikritiikki. Olen aina ajatellut sen hankalimmaksi tekstilajiksi ja siksi usein vannonut, etten sellaisia ryhdy kirjoittamaan. Vaikka miksi se hankalin laji olisi – kysehän on loppujen lopuksi mielipidetekstistä ja jokaisellahan mielipiteitä on. Jos ei ole, pitäisi olla. Minulla niitä on joskus liikaakin. Omasta mielestäni olen taipuvainen esittämään omat mielipiteeni varsin hyvin niin kirjallisesti kuin suullisestikin. Usein niitä tuon esiin, joten miksi en samalla mahduttaisi niitä esimerkiksi 2500 merkkiin.

Ja kas kummaa, rikoin kritikoimisen immenkalvoni vastikään kun sain siihen mahdollisuuden. Kirjoitin Hämeen Sanomiin Sam Pinkin teoksesta Aion kloonata itseni ja tappaa kloonini ja syödä sen (Poesia 2013). Ensin kursorista luentaa, ajattelua, sitten luin uudelleen – tällä kertaa siivilän läpi, sanat pitää punnita. Sitten hiljalleen syntyneestä syntyi kirjoitus: kuin olisi laittanut vauvan takaisin vatsaan jotta se alkaisi elää. Perin kummallinen, mutta mahtava kokemus. Pidin koko hommasta niin kovasti, että toivon saavani tehdä sitä uudemmankin kerran. Näyttää siltä, että saan.

Ehkä tärkein minkä tuosta ensimmäisestä kerrasta opin, on ymmärrys siitä kuinka tärkeää on että on kritiikkiä. Kun olin lähettänyt oman kirjoituksen eteenpäin toimitukseen, tulin lukeneeksi muiden kirjoittamia kritiikkejä samasta opuksesta. Löysin samansuuntaisia lukukokemuksia, mutta eri näkökulmista kirjoitettuja. Löysin hyviä, arvokkaita tekstejä. Kritiikkien avulla lukija muodostaa mielikuvia. Mielikuvista jalostuu ajatuksia.

Kritiikit ovat yksi osoitus taiteiden, kirjallisuuden, mahtavuudesta. Ne herättävät meissä ihmisen – kokijan ja kokemuksen jakajan.

Kirjoittamisen hurmiosta

Parhaimmillaan kirjoittaminen on hurmiota – kun innostuu jostakin ja sama tunne kantaa pidempäänkin; on omasta mielestään saanut juonen päästä kiinni ja haluaa roikkua sen mukana mahdollisimman pitkään.

Tulin julistaneeksi toisaalla kuinka uusien runojen kirjoittaminen tuntuu hyvältä. Ne ovat mielestäni joko parasta tai huonointa mitä koskaan olen kirjoittanut.

Nuo adjektiivit ovat suoraan sanottuna huonoja, sillä kyse on pikemminkin siitä kuinka innostunut olen kirjoittamisestani ja kirjoittamistani jutuista.

Olen oppinut ymmärtämään, että kyse on jonkinlaisesta tilasta, pääosin runojen ja runouden suhteen. Olen myös oppinut, että kyse on samalla laadun määreestä minulle itselleni. On oikeastaan selittämätöntä miten sellainen ”tila” syntyy, mutta jos yrittäisi:

kuulun niihin kirjailijoihin, jotka kirjoittavat jatkuvasti. Koko ajan on joku projekti kesken; runo, novelli tai se iänikuinen romaaninraakile. Ehkä kyse on raakalaismaisesta kirjoittamisesta tai vasta hahmotteluasteella olevasta kynäilystä.

Ja sitten yhtäkkiä se iskee: jonkinlaisen idean päälle syntyy kokonaiskuva, eräänlainen koti, jonka seinät, katto ja lattia kertovat että ”näin se tulee kirjoittaa”.

Ja sitten alan seikkailun. Hahmottelen lisää, mielikuvittelen, löydän säännöllisyyksiä ja yhtäläisyyksiä, jonkinlaisen maalin jonne pyrin hinnalla millä hyvänsä. Matkavauhdilla ei ole merkitystä, seuralla kylläkin – tarvitaan optimaaliset olosuhteet kirjoittamiselle eli ymmärtävä puoliso ja toimiva tietokone (mieluiten oma).

Ja nehän minulla on! Voin siis antaa mennä, uppoutua.

Sillä tiellä olen. Jos kaikki menee suunnitellusti, saan ensi vuonna juhlia uuden kokoelman ilmestymistä. Luotan siihen teokseen kuin vuoreen, eikä  tunteeseen liity minkäänlaista uutuudenviehätyksestä johtuvaa ihastumisenkaltaista hurmiota vaan raaka tieto, fakta: olen mennyt eteenpäin, se on parasta minua. Se on teille kirjoitettu, teitä varten.

Ja sillä välin kun sitä luette, minä kirjoitan lisää.