Avainsana: kirjailijuus
-
Inspiraatio, flow ja muita hämäriä asioita
Kirjoittamiseen liittyy monia käsitteitä, joiden tarkoitus on enemmän tai vähemmän hämärän peitossa. Niitä on vaikea sanoin avata. Ehkä siitä syystä ne jäävätkin monen, varsinkin aloittelevan, kirjoittajan tavoittamattomiin. Sittenkin niitä tavoitellaan. Harrastajarunoilija odottaa inspiraatiota saadakseen päähänsä jonkin runon aiheen. Prosaisti tavoittelee flowta, jotta liuskoja syntyisi jouhevammin. Kriitikko, opettaja tai kokeneempi kirjoittaja voi puhua omasta äänestä, mainita…
-
Runoilijan työ
Eletään kirjamessuaikaa. Tänään päättyi Turun Kirjamessut, loppukuusta on vuorossa Helsingin hippalot. Minulle messujen kiinnostavinta antia on yleensä ollut Kirjailijaliiton ohjelmassa, ja olenpa kertaalleen ollut Helsingissä esiintymässäkin Kirjailijaliiton kutsumana. Silloin keskusteltiin ekologisesta runoudesta. Tällaisia aiheita on vaikea kuvitella näkevänsä kenenkään muun ohjelmistossa. Kirjailijaliiton ohjelmassa oli tänään pohdiskeltu ”Mitä kirjailijan työ todella on?” (Valitettavasti en päässyt paikalle…
-
Myöhässä
Täsmällisyys kuuluu hyveisiini, mutta tällaisina päivinä kun kirjoittaminen soljuu kuin itsestään ja elämisessä on oikealta tuntuva rytmi, tulee väistämättä mieleen ajatus, että synnyin kaksi- tai kolmekymmentä vuotta liian myöhään. Yksi suosikkirunoilijoistani, Yhdysvaltoihin nuorukaisena silloisesta Jugoslaviasta emigroitunut Charles Simic totesi muuan haastattelussa olevansa ”city poet”. Hän on kasvanut ja elänyt suurissa kaupungeissa, ja niiden tarjoamaa kuvastoa…
-
Kymmenvuotisjuhla!
”Runous jos mikä on pienyrittäjyyttä”, hiljattain edesmennyt Leevi Lehto käänsi ystävänsä, amerikkalaisen runoilija Charles Bernsteinin moton ”Poetry is the / ultimate small / business” (Tossavainen, 2004). Tähänastinen matkani suomalaisessa runouskentässä on avannut silmiä juuri tuohon suuntaan: runoilijantyö on pellon raivaamista kivi kiveltä. Työ kestää pitkään, sujuu hitaasti ja epävarmasti, mutta myös varmasti edeten, mikäli runoutta…
-
Ajasta, urasta ja popliinitakista
Luen parhaillaan Pekka Kejosen muistelmatrilogian viimeistä osaa, päiväkirjamuotoon kirjoitettua Muotokuvia mustissa (WSOY 2002). Siinä jo aikuiseksi ehtinyt Kejonen katselee mennyttä ja nykyisyyttä huvittuneen ironisesti mutta anteeksi antaen. Tulevaisuutta hän ei paljon pohdi, ja miksi pohtisikaan. Miksi sitä vaippoja haluaisi tähyillä kun on niistä juuri päässyt eroon. Minulle kirjan parasta antia ovat väliin uitetut, arkisista asioista syntyneet…
-
Odottamisen tuska
Ristitulta. Samaan aikaan kun kirjoitan romaania, odotan kuumeisesti kirjastoapurahapäätöstä. Viime vuonna sellainen minulle myönnettiin, ja sen rohkaisemana uskalsin hakea tänäkin vuonna. Viimevuotinen apuraha oli ensimmäinen apuraha kohdalleni. Siis Valtaisa rohkaisu kirjoittamiselleni, sillä koin (ja edelleen koen) sen tunnustuksena sille mitä olen jo tehnyt ja mitä tulen vielä tekemään. Samanlaisen energian se tietysti antaisi tänäkin vuonna.…
-
Uudet kujeet
Tere, sanoisi virolainen. Kuten huomaatte, Neonvalot on (taas) muuttanut ulkonäköään. Teen sen näemmä epätasaisen tasaisin väliajoin. Pientä virkistystä itse kullekin. Totta puhuakseni olen potenut huonoa omatuntoa siitä, että tämä on ollut unholassa – en osaa sanoa miksi, kumpaankaan seikkaan. Jollaistakin kiirettä on ollut. Myös julkaisun jälkeinen krapula on vaivannut, pahemman kerran. Kun Onnen maa tuli…
-
Lukemiston toinen kirjoitus
Noin. Tänään on sadellut. On siis ollut aikaa kirjoittaa. Raapaisin tuonne Lukemistoon toisen kirjoituksen. Tällä kertaa kirjoitan Jarno Pennasen vuonna 1944 julkaistusta runokokoelmasta Elokuun päivä. Mielestäni teoksella on tänäkin päivänä kosketuspintaa; se käsittelee asioita, jotka ovat aina ajankohtaisia. Ai niin, kirjoitin tänään nimeni kustannusopimukseenkin. Hieno hetki, hivenen juhlallinen jopa. Nyt sitä alkaa itsekin todella uskoa…
-
Kirjoittamisen turmiosta
Tulin tänne karkuun. Tämän ikkunan takana majailee eräs proosatiedosto, jonka olen nimennyt Nylanderiksi. Sen kirjoittaminen on tuskallista. Välillä toki kivuliastakin, enimmäkseen hienoa, mutta vähintäänkin kamalaa. Tasan kaksikymmentä riviä olen sitä tänään kirjoittanut. Ja tietysti tehnyt jonkinlaisia korjauksia sinne tänne. Alle liuskan. Hitto, miten vähän se on.
-
Kirjoittamisen hurmiosta
Parhaimmillaan kirjoittaminen on hurmiota – kun innostuu jostakin ja sama tunne kantaa pidempäänkin; on omasta mielestään saanut juonen päästä kiinni ja haluaa roikkua sen mukana mahdollisimman pitkään. Tulin julistaneeksi toisaalla kuinka uusien runojen kirjoittaminen tuntuu hyvältä. Ne ovat mielestäni joko parasta tai huonointa mitä koskaan olen kirjoittanut. Nuo adjektiivit ovat suoraan sanottuna huonoja, sillä kyse…
teemuhelle.wordpress.com 