Odottamisen tuska

Ristitulta.

Samaan aikaan kun kirjoitan romaania, odotan kuumeisesti kirjastoapurahapäätöstä. Viime vuonna sellainen minulle myönnettiin, ja sen rohkaisemana uskalsin hakea tänäkin vuonna. Viimevuotinen apuraha oli ensimmäinen apuraha kohdalleni. Siis Valtaisa rohkaisu kirjoittamiselleni, sillä koin (ja edelleen koen) sen tunnustuksena sille mitä olen jo tehnyt ja mitä tulen vielä tekemään.

Samanlaisen energian se tietysti antaisi tänäkin vuonna. Lisäisi luottamusta siihen, että osaan, niin typerältä kuin se kuulostaakin. Sillä tiedänhän minä, että osaan. Aina sitä ei vain meinaa itse uskoa.

Tämä jännitys, odottamisen tuska. Se on ristitulessa makaamista, mikä on vähän hassua ja järjetöntä mutta silti samaan aikaan ymmärrettävää, eikö? Sitä miettii, että entä jos eivät myönnä? Mitä sitten tapahtuu? Mitä se tarkoittaa?

Sitä, että on haalittavaa rahaa muualta ja se varastaa aikaa kirjoittamiselta, mutta ei kirjoittaminen mihinkään jäisi. Hidastuisi vain.

Ja söisihän se itsetuntoa. Että kun apurahaa haettaessa esitetään työsuunnitelma, onko se sittenkin ollut huono? Onko projekti jonka parissa työskentelen jotenkin tylsä, vai olenko vain esittänyt asiat huonosti? Ahdistava ja silti huvittava ajatuskin, että kirjailija kompastuisi huonoon tekstiinsä. Ironista.

Odottavan aika on pitkä, sanovat. Sanoisin, että sen joka on jäänyt ilman on vielä pidempi. Yhtä kaikki – aikaa on, kirjoittaa ja elää.

Uudet kujeet

Tere, sanoisi virolainen.

Kuten huomaatte, Neonvalot on (taas) muuttanut ulkonäköään. Teen sen näemmä epätasaisen tasaisin väliajoin. Pientä virkistystä itse kullekin.

Totta puhuakseni olen potenut huonoa omatuntoa siitä, että tämä on ollut unholassa – en osaa sanoa miksi, kumpaankaan seikkaan. Jollaistakin kiirettä on ollut. Myös julkaisun jälkeinen krapula on vaivannut, pahemman kerran. Kun Onnen maa tuli julki, revähti rinta auki ja sydän lensi hetkeksi taivaalle. Sieltä se katseli oman aikansa ympärilleen, että mitäs nyt. Että kukas nyt.

Nyt se on takaisin kotona, siinä missä kuuluukin. Sielulla on taas kaveri.

Se tyhjä olo, joka aina julkaisua seuraa, on nyt ollut mittavin ikinä. Pitkä, pitkä ja raskas, raskas prosessi on tehty, siitä selvittiin kunnialla. Onnen maa on hieno teos, olen siihen pirun tyytyväinen – niin tyytyväinen kuin omaansa voi koskaan olla. Ehkä juuri sen vuoksi tyhjyys on ollut niinkin valtava kuin mitä se on ollut.

Olen minä silti kirjoittanut. Proosaa ja runoa, etupäässä ensimmäistä. Pienoisromaani on työn alla; sen kirjoittaminen on hurjan hankalaa ja hurjan kiinnostavaa. Haaste on massiivinen, siksi olen siihen tarttunut. Minä en valinnut muotoa ja tarinaa, ne valitsivat minut.

Runot ovat taas liikahtaneet eri suuntaan. Jos olette Onnen maata lukeneet – siinähän on hyvinkin erilainen ote kuin vaikkapa Mustissa lehdissä – on käänne tapahtunut hivenen henkilökohtaisempaan suuntaan. Kuinka mielenkiintoista onkaan seurata omaa kirjoittamistaan, minne se milloinkin menee, kulloisessakin tilanteessa! Minun tehtäväni on seurata perässä, ja sen myös aion totisesti tehdä!

Näin, lyhyesti. Olin aikeissa käynnistää uutta blogia, mutta mihinkäs minä täältä – kodistani. Pysykää penkeillänne, minäkin kun vasta tulin tupaan. Nyt aletaan bloggailla tiiviimmin. Vastuu on kuulijalla.

Lukemiston toinen kirjoitus

Noin. Tänään on sadellut. On siis ollut aikaa kirjoittaa. Raapaisin tuonne Lukemistoon toisen kirjoituksen. Tällä kertaa kirjoitan Jarno Pennasen vuonna 1944 julkaistusta runokokoelmasta Elokuun päivä. Mielestäni teoksella on tänäkin päivänä kosketuspintaa; se käsittelee asioita, jotka ovat aina ajankohtaisia.

Ai niin, kirjoitin tänään nimeni kustannusopimukseenkin. Hieno hetki, hivenen juhlallinen jopa. Nyt sitä alkaa itsekin todella uskoa siihen, että ensi vuonna tulen julkaisseeksi viidennen kirjani. Edellisistä poiketen sen kustantaa minulle uusi tuttavuus: Kustannusliike Robustos. Tällaiset asiat antavat energiaa kirjoittamiseen – ne vahvistavat sen merkitystä. On paskapuhetta sellainen puhe, ”ettei sillä ole merkitystä julkaiseeko kukaan vai ei – minä kirjoitan joka tapauksessa”.

Bullshit, sanon minä. Jokainen, joka suhtautuu vähänkään vakavammin kirjoittamiseen, toivoo myös että saisi julkaistuksi kirjoittamisiaan. Se on ihan normaalia. Sellaista kirjailijaa ei olekaan, joka ei olisi lainkaan narsisti. Pieni narsismi on vain hyvästä: jos itseensä ei usko edes hetkittäin, saattaa kirjoittaminen käydä liian rankaksi. Minussa itseriittoisuus nostaa tällä hetkellä päätään lähinnä tässä julkaisuasiassa: olen perkeleellisen ylpeä siitä, että Robustoksen kaltainen laatukustantamo haluaa julkaista minun kokoelmani. Rinta rottingilla kuljen kun tiedän, ettei siihen porukkaan lahjattomat pääse. Ei pääse kaikki lahjakkuudetkaan. Toki, tähän tunteeseen liittyy terve nöyryys ja kunnioitus Robustosta kohtaan. Mahtavia ihmisiä, joiden kanssa saan tehdä työtä runouteni parissa. Hienoja kollegoja, joiden teoksia arvostan korkealle.

Ensi vuonna siis likimain kolmen vuoden tauon jälkeen julkaisen runokokoelman. Toivottavasti joku kirjoittaisi siitä hamassa tulevaisuudessa, suhtautuisi siihen tuolloinkin samalla vakavuudella kuin minä nyt Jarno Pennasen teokseen. Hyvä runous kestää aikaa ja huono vaipuu unholaan, vaikka eiväthän asiat aina niin yksinkertaisia ole. Ajattelin kuitenkin kestää aikaa, runouteni todistakoon sen.

 

Kirjoittamisen turmiosta

Tulin tänne karkuun. Tämän ikkunan takana majailee eräs proosatiedosto, jonka olen nimennyt Nylanderiksi.

Sen kirjoittaminen on tuskallista. Välillä toki kivuliastakin, enimmäkseen hienoa, mutta vähintäänkin kamalaa. Tasan kaksikymmentä riviä olen sitä tänään kirjoittanut. Ja tietysti tehnyt jonkinlaisia korjauksia sinne tänne. Alle liuskan. Hitto, miten vähän se on.

Kirjoittamisen hurmiosta

Parhaimmillaan kirjoittaminen on hurmiota – kun innostuu jostakin ja sama tunne kantaa pidempäänkin; on omasta mielestään saanut juonen päästä kiinni ja haluaa roikkua sen mukana mahdollisimman pitkään.

Tulin julistaneeksi toisaalla kuinka uusien runojen kirjoittaminen tuntuu hyvältä. Ne ovat mielestäni joko parasta tai huonointa mitä koskaan olen kirjoittanut.

Nuo adjektiivit ovat suoraan sanottuna huonoja, sillä kyse on pikemminkin siitä kuinka innostunut olen kirjoittamisestani ja kirjoittamistani jutuista.

Olen oppinut ymmärtämään, että kyse on jonkinlaisesta tilasta, pääosin runojen ja runouden suhteen. Olen myös oppinut, että kyse on samalla laadun määreestä minulle itselleni. On oikeastaan selittämätöntä miten sellainen ”tila” syntyy, mutta jos yrittäisi:

kuulun niihin kirjailijoihin, jotka kirjoittavat jatkuvasti. Koko ajan on joku projekti kesken; runo, novelli tai se iänikuinen romaaninraakile. Ehkä kyse on raakalaismaisesta kirjoittamisesta tai vasta hahmotteluasteella olevasta kynäilystä.

Ja sitten yhtäkkiä se iskee: jonkinlaisen idean päälle syntyy kokonaiskuva, eräänlainen koti, jonka seinät, katto ja lattia kertovat että ”näin se tulee kirjoittaa”.

Ja sitten alan seikkailun. Hahmottelen lisää, mielikuvittelen, löydän säännöllisyyksiä ja yhtäläisyyksiä, jonkinlaisen maalin jonne pyrin hinnalla millä hyvänsä. Matkavauhdilla ei ole merkitystä, seuralla kylläkin – tarvitaan optimaaliset olosuhteet kirjoittamiselle eli ymmärtävä puoliso ja toimiva tietokone (mieluiten oma).

Ja nehän minulla on! Voin siis antaa mennä, uppoutua.

Sillä tiellä olen. Jos kaikki menee suunnitellusti, saan ensi vuonna juhlia uuden kokoelman ilmestymistä. Luotan siihen teokseen kuin vuoreen, eikä  tunteeseen liity minkäänlaista uutuudenviehätyksestä johtuvaa ihastumisenkaltaista hurmiota vaan raaka tieto, fakta: olen mennyt eteenpäin, se on parasta minua. Se on teille kirjoitettu, teitä varten.

Ja sillä välin kun sitä luette, minä kirjoitan lisää.

13.7.2013

Proosaa ja runoa, runoa & proosaa. Sellaista on kirjoittamisen arkeni. Joskus tekisi mieli kokeilla kirjoittaa esseitäkin, mutta olen ajatellut että sitä ennen on saatava valmiiksi, ja julkaistuksi, jokin proosateos, jonka avulla saan itselleni osoitettua että kykenen kirjoittamaan pidempääkin tekstiä kuin sivun tai kahden sivun mittaisia runoja.

Paitsi että kyllähän tiedän pystyväni siihen. On vain ollut eräänlaista epäonnea proosan suhteen aiemmin, notta asiaan on ehtinyt muodostua typerää taikauskoa: ei pidä nuolaista ennen kuin lopahtaa.

Seuraavaksi keskustelu, jota olen käynyt tänään itseni kanssa:

Joko olen maininnut, että tilasin kesälomalla Suomen Kuvalehden, ja sen kaksi viimeisintä numeroa ovat olleet mainioita. (Et ole.)

Viime lehdessäkin oli mainiot jutut mm. Egyptin tilanteesta ja Kokoomuksen väsähdyksestä. (Sehän on mukavaa. Jyrki Katainen näyttääkin kovin riutuneelta.)

Tuntuu, ettei ”kartalla pysymiseen” tarvita välttämättä sanomalehteä. SK ja Ylen pääutislähetys riittävät hyvin. (Olen miettinyt samaa itsekin, mutta pahaksi onneksi Hesarin määräaikaistilaus kestää vielä vuoden verran, joten sitä on vain kiltisti maksettava.)

SK:n muutama laadukas juttu ovat jopa saaneet minut ottamaan taka-askeleita mielipiteissäni ns. ”pitkien juttujen” katoamisen suhteen, jota mm. Long Play palvelu on syntynyt korjaamaan. (Olen samaa mieltä. Long Playn jutut eivät ole olleet kovin hyviä. Tuntuu, että aihealueen rajaaminen on unohdettu tyystin, kaiketi laajentuneen tilan vuoksi ja isoja kokonaisuuksia harpotaan läpi liian kiireellä. LP ei hyväksikäytä lisätilaa muodon tarjoamien esteettisten seikkojen maksimoimiseen. Aivan kuin olisi päättänyt kirjoittaa tuhatsivuisen romaanin, ja dekkaritykästymisensä vuoksi sisällyttääkin kirjaan tuhat murhaa yhden sijasta, koska tilaakin on enemmän.)

(Aiot siis lopettaa Hesarin tilaamisen heti kuin mahdollista?). Aion. Mutta tilaan sen taas, kun jokin onneton puhelinmyyjä soittaa neljättä kertaa minulle ja yllättäen vastaan ja tartun tarjoukseen, joka tuo neljän kuukauden lehdet 40% alennuksella.

(Entäpäs Suomen Kuvalehden?). Aion. En aio. No, se riippuu tarjouksesta sekin.”

Tuollaisten keskusteluiden lomassa on hankalaa kirjoittaa proosaa. Se meinaa jäädä yrittämiseksi. Kirjoittamisen yrittämiseksi. Mutta silti olen kirjoittanut, vähemmän kuin koskaan mutta laadukkaammin kuin ikinä. Tein nimittäin merkittävän huomion, jos kohta en tiedä millä tavalla se on merkittävä: kirjoittaessani ns. pitkää proosaa, eli tapauksessani – tässä kohtaa – romaania, kaikesta kirjoitetusta keskimäärin yksi kolmannes on paskaa. Sen verran tippuu kuonaa pois, kun hion kappaleen  sellaiseen kuntoon, että kykenen sietämään sitä joten kuten. Siispä otin sellaisen muutoksen kirjoittamiseeni, että kirjoitan tietoisen hitaasti. Onnistuin ja onnistun siinä, sillä viikon tuloksena on vain noin viisi liuskaa tekstiä, mutta jäljeksi on jäänyt huomattavasti valmiimpaa tekstiä. Siedän sitä seuraavanakin päivänä, mikä on uudenlainen kokemus minulle. Outo.

Jyrki

Näen välillä aika voimakkaita unia. Siis sellaisia, jotka muistaa vielä herättyäänkin. Eräässäkin unessa olin kirjailijatilaisuudessa runsaslukuisen lukijajoukon ympäröimänä. Heistä jokainen itki. Ihmettelin sitä ääneen, jolloin eräs vanha rouva sanoi heidän kaikkien itkevän sitä, että lukukokemus oli siltä erää ohi. Kirja oli heistä niin mahtava!

Lienee tarpeetonta sanoa, että kyllähän se hieman harmitti herätä sellaisesta unesta. Viime yönä näin jälleen kummallisen unen, eri tavalla kummallisen:

Istuin jonkin kortteliravintolan pöydässä oluella. Tiskiltä astelee mies pöytääni istumaan, hän ilmoittaa nimekseen Jyrki. Kättelemme. ”Mulla on sulle tarina”, hän sanoo. Ja minä kuuntelen.

Jyrkin tarinan oli hyvä, erittäin kiinnostava. Melkein heti tarinan loputtua heräsin. Pötköttelin aikani sängyllä ja pohdiskelin ”äsken kuulemaani”. Hereillä ollessakin tarina vaikutti hyvältä. Yleensähän käy niin, että realistisentuntuisestakin unesta löytyy hereillä ollessa joitakin kummallisuuksia, joista unen sitten tunnistaa uneksi. Tapahtuu mahdottomuuksia, niin sanoakseni, ihmeitä.

Tajusin, että tarina on kirjoitettava ylös. Päätin panna sivuun kaikki kesken olleet proosaprojektit ja kirjoittaa seuraavaksi Jyrkin tarinan. Jos se joskus tulee valmiiksi ja painetuksi kirjaksi, omistan sen Jyrkille. Kuka ikinä hän onkaan/olikaan.

Enää ei hermostuta

Töttöröö. Jos olisi vappuserpentiiniä, täräyttäisin ne ilmoille. On syytä juhlaan.

Minulle nimittäin myönnettiin kirjastoapuraha. Olen siitä kovin kiitollinen ja onnellinen. Se on allekirjoittaneen ensimmäinen apuraha koskaan. Enää ei siis tarvitse hermoilla.

Aloin tuskailla asian suhteen, kun sosiaalisen median kautta levisi tietoa kuinka jotkut olivat saaneet päätöksen jo pitkälti ennen vappua. Käsitykseni mukaan päätökset ovat yleensä tulleet aika lailla samoihin aikoihin, mutta tänä vuonna tilanne oli (ja on edelleen) toisenlainen – tätäkin kirjoittaessani joku kollega odottelee tuskastuneen jännittyneenä omaansa. Vaikka Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Minna Sirnö onkin jo valottanut joitakin syitä, joiden vuoksi apuraha-asioissa on ollut ongelmallisuuksia, ja ulostulo hänen taholtaan on ollut virkistävä jos kohta osin pakollinenkin ele, en oikein voi hyväksyä päätösten postittamisen eriaikaisuutta. En nimittäin keksi yhtään syytä siihen.

Huonoon arpaonneeni sopisi kovin hyvin se, että jokin etanapostitse lähettämäni ei koskaan menisi perille. Se ei olisi ensimmäinen kerta – ehkä siitä johtuu syvä epäluottamukseni Itellaa kohtaan. Varmuuden vuoksi päätin soittaa Taiteen edistämiskeskukseen. Nettisivuilta löysin kirjallisuuden taiteenalan alta Silja Kulmalan puhelinnumeron. Päätin koettaa kepillä jäätä ja pian ystävällinen ääni vastasikin. Silja Kulmala kertoi, että hakemukseni oli tullut perille. Huokaisin syvään. Hän kertoi myös, ettei edes likimain yhtäaikainen päätösten postittaminen enää ollut mahdollista. Syypääksi hän kertoi uuden tietokoneohjelman, jonka käsitän samaksi Salamaksi, josta Minna Sirnökin blogikirjoituksessaan puhuu, sekä Itellan. Uuden järjestelmän ymmärrän, mutta Itella tuntuu hivenen kummalliselta selitykseltä – se kai on ennenkin toiminut kirjekuorien välittäjänä. Pinnistelemättä voin sieluni silmin nähdä edessäni jo valmiiksi sieltä täältä ruostuneen, mustanpuhuvia höyryjä päästelevän tärisevän masiinan, joka erinäiset valot vilkkuen sylkee paperia suustaan työstettyään niitä ensin sisällään pitkään ja hartaasti.

Muutoksen tuulet puhkuvat Taikessa, siitä ei ole epäilystäkään. Ne eivät vain konkreettisesti näy vielä missään. Siis positiivisella tavalla. Paitsi Minna Sirnössä, josta Taike on varmasti saanut hyvän ja osaavan johtajan, supernaisen, joksi hän itseään nimittää. Meriiteissä löytyy, kokemusta on ja arvostusta eri taiteita kohtaan. Nyt on vain odotettava hyviä päätöksiä ja niiden täytäntöönpanoja.

Jos saisin antaa muutaman neuvon aloittaisin ensimmäiseksi siitä miten eri mekanismien tulisi muuttua sellaisiksi, että ne vastaisivat tätä päivää. Tuntuu esimerkiksi aivan kummalliselta lähettää vuonna 2013 paperinen hakemus etanapostilla – sähköinen versio tuntuisi nopeammalta ja varmemmalta. Myös jonkinlainen kuittaus sähköpostitse tai edes postiluukkua kirjeellä kolkuttaen hakemuksen saapumisesta perille olisi suotavaa (viittaan edelleenkin Itellan epäluotettavuuteen).

Läpinäkyvyyttä toivoisin paljon enemmän. Ja parempaa viestintää. Johtajan säännöllisen epäsäännöllisesti julkaisema blogi ei riitä vielä mihinkään – ongelmien sattuessa siitä muodostuu vain kuva jonkinlaisena selittelyjen Tonavana. Ilman soittoa Silja Kulmalallekin voisi hyvin informoida sen – vaikkapa Taiken omilla nettisivuilla, etteivät päätökset enää tule samanaikaisesti vaan ripotellen. ”Toukokuun aikana”, lukee hakemuksessa. Sekään ei kai täysin pidä paikkansa, sillä Kulmala sanoi minulle puhelimessa että kaikki päätökset tulevat 15.5. mennessä. Tämänkin voisi kirjoittaa esiin jonnekin; tuskin siitä mitään haittaa olisi kellekään.

Ja sitten ne hakuohjeet. Olisi liioittelua sanoa, että hain samoin perustein apurahaa kuin viime kerralla, vuonna 2011 (mikäli muistan oikein), mutta ei työsuunnitelmani nyt sen parempi ollut kuin tuolloinkaan. Perusteluissa oli joitakin eroavaisuuksia. Pieniä nekin, mielestäni.

Edelleenkin tuntuu siltä, että hakemuksesta ja päätöksenteosta on muodostunut jonkinlainen myyttinen kokonaisuus josta kukaan ei oikein tunnu pääsevän perille. Ikään kuin hakemuksen täyttäminen olisi jokin erityistaito jota voi opetella vain kokeneemmilta hakijoilta. Päätöksenteon epämääräisyyden tuntu ei taida olla kenellekään vieras. Jos asiaa hiukan avattaisiin se saattaisi poistaa ainakin joitakin harhakuvitelmia joita umpio itsessään luo.

Määreet siis selkeästi esiin. Olisi esimerkiksi hyvä tietää millä tavoin ja mitä asioita kirjastoapurahalautakunta kulloinkin painottaa, jos painottaa; ratkaiseeko hyvä työsuunnitelma kuinka paljon, millä tavoin julkaisuhistorialla on merkitystä? Suositaanko kirjailijoita, jotka ovat saaneet lärvinsä värivalokuviin, tai kirjoistaan kritiikkejä aikakaus- ja sanomalehtiin ja kirjallisuusblogeihin? Ollaanko joku vuosi suotuisampia esikoisteoksensa vastikään julkaisseita kohtaan? Entä miten huolehditaan siitä, että esimerkiksi vanhemmat kirjailijat eivät jää joinakin vuosina kelkasta? Saako runous enemmän kuin proosa; onko abstrakteilla taloudellisilla seikoilla osuutta päätöksenteossa?

On paljon kysymyksiä ja aiheita, joista voisi oikeiden tahojen kesken käydä hyvää julkista keskustelua.

Kondis

Tilasin vatsalaudan. Se on se sellainen puolikaaren muotoinen jalallinen vempele, lauta, joita kuntosaleillakin näkee. Raskastekoisen näköinen vekotin. Sen on pakko olla hyvä ovistoppari.

Totta puhuakseni olen ajatellut kohottaa hivenen kuntoani. Toki liikun muutenkin säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta en ainakaan tarpeeksi monipuolisesti. Ajalliset rajat ovat usein esteenä (tämä lienee se yleisin tekosyy), ja kun palkkatyöni on istumatyötä ja tämä kirjailijuus myös, olen havainnut että hyvin pienikin määrä suklaata – esim. Fazerin levy joka toinen päivä – valahtaa hauiksesta ja rotevasta rintakehästä vatsanseutuun, aivoista puhumattakaan. Peli ei ole vielä osaltani menetetty – olen luonnostani hoikka, joten minulla on armonaikaa hieman pidempään. Mutta rajalla keikutaan.

Vatsalaudalla voi myös tehdä selkäliikkeitä. Se on hyvä, sillä selkälihaksiakin istumatyössä tarvitaan. Nyt, kun on vuosikausia hönöttänyt työkseen tuolilla pöydän ääressä, huomaa kuinka tärkeää on pitää huolta keskivartalon lihaksista. Kun lihakset ovat hyvässä kondiksessa, hyvä ryhti on helpompi pitää (jos on taipuvainen lysähtämään kasaan). Ryhdissä istuminen on paras keino alaselkäongelmien ehkäisyyn. Hyväkään ergonomia ei pelasta huonoja tapoja.

Hermostuttaa

Täällä Riihimäki, kuuntelen. Mutta kukaan ei puhu.

Marisisin apurahoista, jos ei jännittäisi niin paljon. Nimittäin niinhän siinä kävi, että ajauduin vuoden alussa hakemaan kirjastoapurahaa. Toista kertaa elämässäni. Päätöksiä on viime päivinä kollegoilleni valunut tasaisen tappavaan tahtiin, ja nyt täällä Kanta-Hämeen ghettossa eli Riihimäellä hikoilevat kädet, jalat ja vähän kaikki muukin sitä odotellessa. Päätöstä ei kuulu eikä näy. Todennäköisesti kohta näkyy. Herää kuitenkin pelko, jospa etanapostinakin tunnettu Itella on hukannut hakemukseni jonnekin, ja odottelen oikeastaan ihan turhaan.

Ajauduin siksi, että apurahan hakeminen ei ole lainkaan niin iisi keikka kuin yleisesti oletetaan. Tai ehkä se onkin, mutta ei minulle. Ylipäänsä apuraha-anomuksen täyttämistä tulee aina pohtineeksi, sillä vierastan koko asiaa suunnattomasti – en tiedä miksi. Ensin pitäisi ylittää oma rajansa anoa apurahaa, ja sen jälkeen ylittää kynnys saada sitä. En tiedä, mistä sellainen ”raja” on tullut. Ensimmäisellä kerralla kävi huonosti; ehkä se on se joka painaa vieläkin pohkeissa. Uskalsin lopulta lähettää hakemuksen tasan viimeisena sallittuna päivänä, mutta odotukset ovat olleet kaikkinensa aika negatiivissävytteisiä.

Jos jostakin syystä niin kummallisesti kävisi, että apurahapäätös olisi myönteinen, lupaan omistaa sille pienen entryn tänne näin. Jos se on odotetunlainen, eli kielteinen, luullakseni se on  viimeinen kerta kun haen mitään apurahaa. En lupaa mitään, mutta luulen niin. Kielteiset päätökset ovat nääs liian raskaita kantaa: ne osuvat aina hermoon, juoksuttavat aivoihin epäluuloja omista kirjailijan kyvyistä, saa epäilemään omaa sijaansa kokonaan kirjallisella kentällä ja samalla koko kirjallista tukiverkostoa ja järjestelmää. Jokainen kieltävä päätös tönii yhä rajummin rappukäytävään, kuin alppilalainen opettaja. Eikä mulla ole edes kännykamerakuvaa.

No, kävi niin tai näin: kirjoittaminen jatkuu. Käytävässä tai luokassa tai missä hyvänsä. Julkaiseminen saattaakin sitten olla eri juttu. Toistaiseksi bussin takavalot vielä näkyvät.