Uudet kujeet

Tere, sanoisi virolainen.

Kuten huomaatte, Neonvalot on (taas) muuttanut ulkonäköään. Teen sen näemmä epätasaisen tasaisin väliajoin. Pientä virkistystä itse kullekin.

Totta puhuakseni olen potenut huonoa omatuntoa siitä, että tämä on ollut unholassa – en osaa sanoa miksi, kumpaankaan seikkaan. Jollaistakin kiirettä on ollut. Myös julkaisun jälkeinen krapula on vaivannut, pahemman kerran. Kun Onnen maa tuli julki, revähti rinta auki ja sydän lensi hetkeksi taivaalle. Sieltä se katseli oman aikansa ympärilleen, että mitäs nyt. Että kukas nyt.

Nyt se on takaisin kotona, siinä missä kuuluukin. Sielulla on taas kaveri.

Se tyhjä olo, joka aina julkaisua seuraa, on nyt ollut mittavin ikinä. Pitkä, pitkä ja raskas, raskas prosessi on tehty, siitä selvittiin kunnialla. Onnen maa on hieno teos, olen siihen pirun tyytyväinen – niin tyytyväinen kuin omaansa voi koskaan olla. Ehkä juuri sen vuoksi tyhjyys on ollut niinkin valtava kuin mitä se on ollut.

Olen minä silti kirjoittanut. Proosaa ja runoa, etupäässä ensimmäistä. Pienoisromaani on työn alla; sen kirjoittaminen on hurjan hankalaa ja hurjan kiinnostavaa. Haaste on massiivinen, siksi olen siihen tarttunut. Minä en valinnut muotoa ja tarinaa, ne valitsivat minut.

Runot ovat taas liikahtaneet eri suuntaan. Jos olette Onnen maata lukeneet – siinähän on hyvinkin erilainen ote kuin vaikkapa Mustissa lehdissä – on käänne tapahtunut hivenen henkilökohtaisempaan suuntaan. Kuinka mielenkiintoista onkaan seurata omaa kirjoittamistaan, minne se milloinkin menee, kulloisessakin tilanteessa! Minun tehtäväni on seurata perässä, ja sen myös aion totisesti tehdä!

Näin, lyhyesti. Olin aikeissa käynnistää uutta blogia, mutta mihinkäs minä täältä – kodistani. Pysykää penkeillänne, minäkin kun vasta tulin tupaan. Nyt aletaan bloggailla tiiviimmin. Vastuu on kuulijalla.

Kirjoittamisen turmiosta

Tulin tänne karkuun. Tämän ikkunan takana majailee eräs proosatiedosto, jonka olen nimennyt Nylanderiksi.

Sen kirjoittaminen on tuskallista. Välillä toki kivuliastakin, enimmäkseen hienoa, mutta vähintäänkin kamalaa. Tasan kaksikymmentä riviä olen sitä tänään kirjoittanut. Ja tietysti tehnyt jonkinlaisia korjauksia sinne tänne. Alle liuskan. Hitto, miten vähän se on.

Laari

Suomalaisessa kirjakaupassa on parhaillaan kesä-ale. Siis täten myönnän, että ostan suurimmaksi osaksi kirjani alennusmyynneistä. Toki silloin tällöin myös ohjevähittäishintaan, mutta harvemmin. Kirjat kun tuppaavat olemaan niin perkuleen kalliita suositushintaisina; tänäänkin hihaan tarttui Joona Vuorenpään toimittama Kellomies (Tammi 2011), varsinainen Opus magnum kaikille kellomiehille (miksei naisillekin, mutta naistenkelloja kirjassa ei juurikaan käsitellä; toisaalta taas useat ns. miestenkellomallit sopivat toki naisillekin).

Kirjan suositushinta oli päälle viisikymmentä euroa, nyt maksoin siitä kolmekymppiä. Kannaltani hyvä diili, erityisesti siksi että olin katsastellut kirjaa jo sen ilmestymisestä lähtien.

Viisikymppiä on kukkarolleni useimmiten kuitenkin liikaa. Se on runsaskuvaiselle ja laadukkaasti painetulle kirjalle sopiva hinta, mutta summa on iso – sillä ostaa viikon ruoat, kun vähän katsoo mitä suuhunsa laittaa. Tai maksaa kotivakuutuksen muutamaksi kuukaudeksi.

Toisaalta on hyvä, että jotkut kirjat maksavat. Kellomiehestäkin pääsee lyhyellä selailulla selvyyteen siitä, että kyseessä on laadukas, paljon kattava teos. Siinä riittää selattavaa ja ihmeteltävää pitkäksi aikaa. Ja haaveiltavaa.

Ei ole nimittäin pelkästään hyvä asia, että nykyään vähän kaikenlaisia kirjoja löytyy euron alelaareista. Jotakin mieltä pahoittavaa siinä on kun tietää, millaisen uurastuksen kirjailija on kirjan eteen tehnyt. 

Hermostuttaa

Täällä Riihimäki, kuuntelen. Mutta kukaan ei puhu.

Marisisin apurahoista, jos ei jännittäisi niin paljon. Nimittäin niinhän siinä kävi, että ajauduin vuoden alussa hakemaan kirjastoapurahaa. Toista kertaa elämässäni. Päätöksiä on viime päivinä kollegoilleni valunut tasaisen tappavaan tahtiin, ja nyt täällä Kanta-Hämeen ghettossa eli Riihimäellä hikoilevat kädet, jalat ja vähän kaikki muukin sitä odotellessa. Päätöstä ei kuulu eikä näy. Todennäköisesti kohta näkyy. Herää kuitenkin pelko, jospa etanapostinakin tunnettu Itella on hukannut hakemukseni jonnekin, ja odottelen oikeastaan ihan turhaan.

Ajauduin siksi, että apurahan hakeminen ei ole lainkaan niin iisi keikka kuin yleisesti oletetaan. Tai ehkä se onkin, mutta ei minulle. Ylipäänsä apuraha-anomuksen täyttämistä tulee aina pohtineeksi, sillä vierastan koko asiaa suunnattomasti – en tiedä miksi. Ensin pitäisi ylittää oma rajansa anoa apurahaa, ja sen jälkeen ylittää kynnys saada sitä. En tiedä, mistä sellainen ”raja” on tullut. Ensimmäisellä kerralla kävi huonosti; ehkä se on se joka painaa vieläkin pohkeissa. Uskalsin lopulta lähettää hakemuksen tasan viimeisena sallittuna päivänä, mutta odotukset ovat olleet kaikkinensa aika negatiivissävytteisiä.

Jos jostakin syystä niin kummallisesti kävisi, että apurahapäätös olisi myönteinen, lupaan omistaa sille pienen entryn tänne näin. Jos se on odotetunlainen, eli kielteinen, luullakseni se on  viimeinen kerta kun haen mitään apurahaa. En lupaa mitään, mutta luulen niin. Kielteiset päätökset ovat nääs liian raskaita kantaa: ne osuvat aina hermoon, juoksuttavat aivoihin epäluuloja omista kirjailijan kyvyistä, saa epäilemään omaa sijaansa kokonaan kirjallisella kentällä ja samalla koko kirjallista tukiverkostoa ja järjestelmää. Jokainen kieltävä päätös tönii yhä rajummin rappukäytävään, kuin alppilalainen opettaja. Eikä mulla ole edes kännykamerakuvaa.

No, kävi niin tai näin: kirjoittaminen jatkuu. Käytävässä tai luokassa tai missä hyvänsä. Julkaiseminen saattaakin sitten olla eri juttu. Toistaiseksi bussin takavalot vielä näkyvät.

17.8.2012

Pian alkaa kesäloma palkkatyöstä. Se tarkoittaa ympäripyöreitä päiviä kirjoittamisen parissa, vaikka pyrin nukkumaan hyvin ja melko säännöllisesti. Koskaan vielä onnistunut.

Viime ajat olen puunannut runokäsikirjoituksen kanssa. Wax on – wax off; pyrkinyt paremmaksi niin kuin Karate Kid! Luullakseni olen myös onnistunut.

Kokoelmalla on kaksi esilukijaa, heistä toinen saa käsikirjoituksen alkuviikosta. Kumpainenkin on runoilija, ja nähdäkseni he ovat mitä osuvimmat henkilöt esilukijan tehtävään, ylipäänsä. Oikeastaan olen ajatellut, että käyttäisin heitä jatkossakin esilukijoina, muodostaisin heistä kahden hengen hovilukijakaartin (tätä he eivät vielä tiedä, mutta saavat ehkä asian selville mikäli lukevat tämän). Toivottavasti he hyväksyvät heille tarjotun pestin, eivätkä koe sitä ahdistavana.

Kun jo kauan tekeillä olleesta pääsee hetkeksi eroon, syntyy uudenlaisia ajatuksia ja teemoja päähän: jospa kirjoittaisin seuraavaksi rakkaudesta, olisin vittumaisempi Tommy Tabermann. Kirjaimellisesti.

Tituleeraan itseäni silloin tällöin kirjailijaksi. Se on vähän hölmöä, koska toistaiseksi olen julkaissut proosaa hyvin vähän: vain yhden novellin verran. Toisaalta en koskaan tituleeraa itseäni prosaistiksi. Kyse ei ole siitä, ettenkö kirjoittaisi proosaa – työkoneella on helvetillinen liuskaläjä proosaa odottamassa sopivaa ajankohtaa ja häntä, joka ymmärtää hyvän päälle – vaan siitä, etten ole julkaissut sitä. Jonkinlainen esteellisyys juontuu proosan kohdalla kokemistani vastoinkäymisistäni. Olen niistä kirjoittanut taannoin. Läheltä piti -tilanteet saavat hengästymään, pelästymään.

Vähän niin kuin suojatiellä pelästyisi vihreäksi vaihtuvaa liikennevaloa, ja jäisi rekan alle.

Hakuaika täyttyy …

… tänään. Siis kirjastoapurahan osalta. Tänään on viimeinen päivä hakea sitä. Kuten 18.1. täällä julkaistusta kirjoituksestani käy ilmi, olen empinyt ja pohtinut hakuohjeita ja hakemisen mielekkyyttä – en vieläkään ole päätynyt mihinkään lopputulokseen, joten päätös syntyy ikään kuin itsekseen kun en tee asialle mitään, mikä tarkoittaa siis sitä, etten tule hakemaan kirjastoapurahaa. Se on hyvä uutinen ennen muuta itsetunnolleni.

Hajuohjeissa nimittäin sanotaan näin: ”Jos uusin julkaisu on omakustanne tai tarvepainatteena julkaistu teos, se tulee liittää hakemukseen.”

Jäin miettimään tuota. Apuraha on Taiteen keskustoimikunnan mukaan tarkoitettu ”kirjailijoille kaunokirjalliseen luovaan työhön tai tietokirjailijoille tai kääntäjille luovaan kirjalliseen työskentelyyn”. Tämän ymmärrän niin, että tuo ”kaunokirjallinen työ” on liitoksissa ennemminkin tulevaisuuteen kuin johonkin jo julkaistuun, menneeseen.

Suomen Kirjailijaliitto on punninnut teoksiani – jotka kaikki on julkaistu tarvepainatteena – valintakriteereillään; tulin hyväksytyksi ko. ammattiliittoon, jonka otin osoituksena siitä että kirjoittamiseeni ja kirjoittamaani suhtaudutaan yhtä vakavasti kuin itsekin niihin suhtaudun. Otin jäsenyyden kunniana ja kunnioituksena minua kohtaan, ilolla siis. Jokainen Suomen Kirjailijaliittoon hakeva hakee edellisillä teoksillaan; tässä Kirjailijaliitto ei tee eroa kirjailijoiden välille. Oletpa sitten WSOY:n tai ntamon kirjailija – vain tekstit ja teokset ratkaisevat.

Jos (minun tapauksessani) tarvepainateheebon täytyy liittää kirjastoapurahahakemukseen viimeisin teos, voisi olettaa, että jo julkaistuilla teoksilla on suuri painoarvo siihen, mikä kirjastoapurahalautakunnan päätös hakemuksen suhteen tulee olemaan. Toisaalta, Mervi Kantokorpi – joka on ko. lautakunnan puheenjohtaja – kommentissaan em. aiempaan kirjoitukseeni alleviivaamalla alleviivasi (se sama kommentti, jossa hän kehoitti minua lukemaan huolella hakuohjeet ja -ehdot), että kirjastoapuraha on tarkoitettu Luovaan Kaunokirjalliseen Työhön.

Ehkä niiden kirjailijoiden, jotka ovat julkaisseet ”perinteisen” kustantamon kautta, teokset tunnetaan tarkemmin (niin absurdilta kuin se kuulostaakin). En silti ymmärrä, miksi minun kohdallani jo julkaistuilla teoksilla on niin kovin suuri merkitys kun Hesarin artikkelin mukaan on myös sellaisia kirjailijoita, jotka eivät ole useaan vuoteen julkaisseet mitään mutta apurahat ovat siltikin juosseet.

Kunpa säännöt olisivat kaikille samat, ja kaikkiin hakijoihin suhtauduttaisiin samalla tavalla. Nyt säännöt eivät ole kaikille samat, ja ennakkoluulot kirjallisuusinstituutioissa ovat edelleenkin valloillaan. Ja tällä erää, tässä kohtaa, edellä mainitut käsittämättömät ristiriidat estävät minua hakemasta kirjastoapurahaa.

 

Lukumääriä

Olisin voinut otsikoida tämän kirjoituksen myös näin: ”Jarkko Sipilän uusin romaani on kakkapökäle”. En kuitenkaan tehnyt niin, koska omaan edelleen jonkinlaisia käytöstapoja, enkä oikeasti olisi jaksanut perustella Katumurhan huonoutta ja typeryyttä ja hengetöntä olemusta.

Olen useasti pohtinut ääneen suomalaisten lukutottumuksia. Juuri alkanut kustantajien ja kirjakauppojen joululahjakirjamarkkinointi sysää jälleen komeat määrät kovakantisia paketteja lukijoiden syliin. Jos olen oikein käsittänyt, suomalaiset lukevat melko paljon.

Mutta mitä sitten luetaan? Luku- ja myyntilistojen kärjessä on useimmiten dekkarigenreä ja jännityskirjallisuutta edustavia, biografioita (ensimmäiseksi mieleen tulee John Simonin Koneen ruhtinas, Kone Oy:n emiiri Pekka Herlinin elämästä kertova kirja) tai sitten joitakin muita yksittäisiä tapauksia kuten vaikkapa J. K. Rowlingin luomat Harry Potter- kirjat, joiden kohdeyleisöksi tuntui kohdistuvan parhaimmillaan jokaikinen elossa oleva sukupolvi. Pieniä yksittäisiä lisäpiikkejä myyntiharavaan tuovat loppuvuoteen osuvat kotimaiset kirjallisuuskilpailut ja niiden voittajat.

Aloitin juuri italialaisen Paolo Giordanon romaanin Alkulukujen yksinäisyys (jonka suomenkielisen painoksen kansi on kuvassa yllä). Englanninkielinen Wikipedia kertoo, että teosta on myyty Italiassa yli miljoona kappaletta ja se on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle. Lisäksi Giordano (ja ko. teos) palkittiin arvostetulla Premio Strega- kirjallisuuspalkinnolla (v.2009), jonka on aiemmin voittanut mm. Cesare Pavese, Alberto Moravia, Umberto Eco, Claudio Magris ja Niccolò Ammaniti. Ei voi kieltää, etteikö Italiassakin tällaisen palkinnon voittaminen edesauttaisi teoksen myyntiä. Mutta luvut ovat huikeita, eikä ihme; Italiassa asuu reilusti yli 60 miljoonaa ihmistä. Eli noin joka kuudeskymmenes heistä on ostanut Giordanon romaanin. Suomalaisessa mittakaavassa se tarkoittaisi jotakuinkin reilua 83000 myytyä teosta. Kuulostaako oikealle? Kyllä kai.

Ei ihme, että suomalaista kirjallisuutta kännetään niin vähän. Ongelma asuu mielikuvissa: on paljon parempi myötätuuli, kun romaania on 83000 kappaleen sijaan myyty yli miljoona kappaletta. Tuollaiseen koukkuun on ulkomaisen kustantajan helpompi tarttua. Kuten vaikkapa suomalaisten kustantamojen.

Kenties Finlandia-palkinnon, ja/tai/sekä Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon siivittämänä suomalainenkin teos voi yltää yhtä globaaliin menestykseen (jota mittaan tässä nyt käännösmaiden määränä) kuin vaikkapa Giordanon Alkulukujen yksinäisyys. Kirjallisuudelta itseltäänkään ei voi eikä pidä ottaa kunniaa pois; esim. Sofi Oksasen Puhdistusta (joka tulee mieleen yksittäisenä ainoana laajasti kansainvälisenä menestyjänä suomalaisista teoksista viime aikoina) on kiitelty monin paikoin ulkomaillakin.

Entä Sofi Oksasen ja Puhdistuksen takana? Mitä siellä tapahtuu? On selvää, ettei viisimiljoonaisesta kansasta nouse lukumääräisesti samalla tavalla ”kykyjä” esiin kuin suuremmista maista. Mutta nuo nimet: Magris, Eco etc. Sellaisia nimiä ei ole suomalaisesta kirjallisuudesta noussut koskaan maailmankartalle. Suomessakin Magris on vain pienen lukijakunnan, laajemmin ja syvemmin kirjallisuutta harrastavan joukon tiedossa. Meillä sen sijaan näyteikkunoissa on uusin Remes, Sipilä, Rönkä tai Harjunpää (eli Joensuu, jonka teoksia tosin on Wikipedian mukaan käännetty neljälletoista kielelle). Välillä tuntuu, että vaikka näyteikkunoissa olisi mitä tahansa myy silti kaikista parhaiten rikoskirjallisuus.

Kyse on lukutottumuksista. Tekisi mieli sanoa (pieneksi piikiksi myös suomalaisten nykyisiin käsityksiin runoudesta), että kyse on aina lukutottumuksista. Ruotsalaisen rikoskirjallisuuden aallon hyökyessä rajan yli, ja sen perässä sitten muut skandinaavit ja suomalaiset yritelmät, suomalainen kirjallinen kenttä ja lukijakunta sai jäisen pistoksen dekkarigenren puukosta. Kenties hektinen ja työkeskeinen elämäntapa ja käsitys hienosta hyvästä elämästä kaipaa aivoille helppoa, ajatuksetonta materiaalia, joka iskeytyy hyvin täälläkin jo heränneeseen kulutusyhteiskunnan lihaan. Suomalainen yhteiskunta on aina heijastanut ja heijastaa yhä ja ikuisesti työnteon käsitettä elämää määräävänä ja arvottavana tekijänä. Työ on niin pyhä asia, että jos haluaa olla suomalaisen kirjallisuuden inhorealisti ei tarvitse muuta kuin rikkoa romaanissa sitä kouluttautumisen, urapolkujen ja menestymisen ykseyttä ja harmoniaa, unelmien kudelmaa, kuten esimerkiksi viimeisimpien joukossa jo edesmennyt Arto Salminen.

Toisen italialaiskirjailijan Niccolò Ammanitin romaanissa Taivaan ja maan väliltä työ on myös tärkeässä osassa kirjan sisäisen maailman ja siinä kuvatun elämän struktuurissa. Tai oikeastaan ei työ, vaan työttömyys. Kuitenkin Ammaniti on kirjoittanut sen niin sujuvaksi ja luonnolliseksi osaksi romaaniaan, ettei se nouse sieltä silmiä pakottavaksi kivuksi vaan toimii ikään kuin yhtenä, nimettömänä sormena muiden joukossa. Lopputulokseksi on syntynyt ehyt ja loistava romaani, josta mainittakoon vielä, että sekin hyödyntää trillerin ominaisuuksia luoden jännitteitä tekstin sisään, itse tarinaan ja juoneen.

Vedän hajanaiset ajatelmani yhteen: suomalaisten lukutottumuksia ei voi vaihtaa kuin korttia korttipelissä, tai sukkia päivittäin. Niitä voi toki yrittää ohjata toiseen suuntaan, vaikka suomalaisten käsitykset ja mieltymykset istuvatkin usein lähes sementtiin valettuina. Toivoakseni ohjausta tapahtuukin, että jatkossakin saan laadukasta käännöskirjallisuutta luettavakseni (kiitos siitä myös kääntäjille!). Kotimaisessa kirjallisuudessa ei ole mitään vikaa – se voi olla, millä tahansa eurooppalaisella tai maanpäällisellä mittarilla mitattuna, yhtä laadukasta kuin muuallakin euroopassa tai maailmalla julkaistu kirjallisuus. Mutta rahaa ei ole tarpeeksi, eikä tarpeeksi suuria tuulia sen taakse. Ja kun on näin pieni kansa kyseessä on kohinankin volyymi hyvin rajoittunutta.

Ei voi kuin toivoa, että suomalaiset kirjailijat jaksavat uskoa siihen, että kirjailijuudella ja kirjoittamisella on rahaa arvokkaampi funktio suomalaisen kulttuurin ja taiteiden kainalossa. En voisi enempää toivoa, että suomalaisten kirjailijoiden ja runoilijoiden (Sofi Oksasen vanavedessä) tekemä työ hiljalleen muuttaisi kotimaisia lukutottumuksia ja sitä kautta kustantajien tarjontaa enemmän kauniimman kotimaisen kirjallisuuden hyväksi.