Kitke minulle taivas

Maiju ”Mansikkka” Voutilainen: Itke minulle taivas. 62 s. Otava 2017. Kuvitus: Hilla Semeri. 

Todetaan ensimmäiseksi ilmeinen: Otava ei olisi julkaissut tätä teosta jos kirjoittaja ei olisi muista yhteyksistä tuttu ja tunnettu. Maiju Voutilaisen alias Mansikkkan Youtube-kanavalla on yli 170 000 tilaajaa. Tätä kirjoitettaessa ”Pääsykokeet” -niminen video on julkaistu ”1 päivä sitten” (Youtuben mukaan), siis eilen, ja sitä on katsottu jo 38 000 kertaa. Huimia lukuja, ymmärtääkseni. Myös kirjablogeissa kirja on saanut kiitettävästi huomiota. Voin runoilijana vain kateellisena todeta ilmiön voiman.

On se vähän hämmentävääkin: julkkkis, josta en ole koskaan kuullutkaan, on julkaissut runokirjan. Huomaan, että vaikkka käytän Youtubea lähes päivittäin, olen tämän suhteen pudonnut kelkasta.

Todetaan syyt ilmeiselle: runot ovat pääosin kliseisiä, kömpelöitä. Kuka tahansa aloitteleva runoilija yltää helposti samaan. Kuulostaa rajulta, mutta näin vain valitettavasti on.

Todetaan toiseksi seikkka: tätä kirjaa ei voi pelkästään arvioida kuten ”normaalia” runokirjaa, vaikkka asettuukin saman lampun alle, samoihin myyntihyllyihin, samaan genreen. Lukijalle suunnatussa johdannossa Voutilainen mainitsee kokemansa ”ahdistuksen, yksinäisyyden ja mielen ristiriitaisuudet”, ja että kirjoittaminen on auttanut häntä eniten. Samalla hän toivoo, että lukija saisi voimaa kirjan teksteistä. Kirja on siis myös eräänlaista terapiakirjoittamista, self helpiäkin jopa. Samaa toivon minäkin, ja kannustan kaikkia ahdistuneita ja yksinäisiä kokeilemaan vaikkkapa tätä Mansikkkan kirjaa, jos siitä apua olisi. Myös muita runokirjoja kannattaa kokeilla, esim. Anne Sextonin runoja, mitä tahansa kirjoja, taiteita. Tästä alempana lisää.

Mutta jottei unohdeta muita olennaisuuksia: tälläkin kirjalla on hintalappu, ja sillä hinnalla kirjaa toivotaan myytävän mahdollisimman paljon. Varmasti ”ahdistus, yksinäisyys ja mielen ristiriitaisuudet” auttavat siinä.

*****

Tiedotteessaan Otava mainitsee Itke minulle taivaan olevan ”hengästyttävä ja lohdullinen runoteos kipeistä asioista”. Minä en ainakaan hengästynyt, mutta olenkin paatunut runourpo. Edellä mainitun Anne Sextonin käännösvalikoima Elä tai kuole (Savukeidas 2016, suom. Anni Sumari) kylläkin aiheutti sitä, jopa kyyneleitä.

En kiistä ärsyyntymistäni: jos otan verrokiksi vaikkapa tuon Anne Sextonin, pääsen lukijana Itke minulle taivaan kanssa ihan liian helpolla, oikeastaan vaivatta ja vailla kummempia tuntemuksia ja kokemuksia. Runoja leimaa seitinohut sisältö, ja vähän rahastuskin haisee. Kuten todettua: ei nobodyilta tällaista julkaista. Otava on nähnyt markkinaraon ja iskenyt siihen kiinni. En ihmettelisi, jos kyse olisi samankaltaisesta tilaustyöstä kuin Paperi T:n post-alfan (Kosmos) kohdalla. Ärsyynnyn ennen muuta siksi, että runoudelle ei tällaisten kirjojen kohdalla jää self helpin lisäksi muuta roolia kuin ansaintalogiikan keppihevosena toimiminen.

Esimerkiksi kirjan viimeinen teksti ”älä mene, / jää ja ole” ei ole oikein runo eikä mietelausekaan. Jos on, jos jommaksikummaksi halutaan tulkita, on surkea sellainen. Kliseet paistavat muutenkin sivuilta alati, ja jopa niin ohuella sisällöllä, että koko tekstin merkitystä alkaa miettiä, kuten sivulla 25: ”se tunne / kun on vähän hukassa / mut se on ihan ok” tai sivulla 41: ”kylmän kolean sydämeni luovutan / kankean käteni sinulle ojennan / ollaanko me vielä huomenna elossa?”

Sivun 36 runossa leikitään sanoilla, mutta kömpelöhkösti: ”uskalla / olla / olematta / oikeassa / mutta / olla / oikeasti / olemassa”.

Ei tällaisia yleensä oikein tahdo jaksaa lukea.

Kitisemistäni vasten voi argumentoida, että kyllä tällaiset runot nuorille kelpaavat, ja se on varmasti totta. Nykynuorille (niin teineille kuin nuorille aikuisillekin) kelpaa kaikki helppo nykyisin, kun lukevat (runoutta) niin vähän.

Valoakin on.

Sivun 29 runossa naapurit harrastavat seksiä, ja akti kietoutuu kiehtovasti seinän takana kuuntelevan runon puhujan yksinäisyyteen. Tästä runosta voi havaita huumorin elementtejä (en tiedä, kuuluisiko), beat-runon haituvia, ja selvempää tarinallisuutta. Tykkään tästä. Alan ajatella, että jotakin tällaistako näiltä runoilta jään kaipaamaan – tarinallisuutta, maustetta, siksi valjuja ja mauttomia kun makuuni ovat.

Itke minulle taivaassa toteutuu se hyvin yleinen pöytälaatikkorunouden ominaisuus: itselle kirjoitettu ei näyttäydy lainkaan yhtä merkityksellisenä toisille. Ripaus huumoria, jotakin osuvaa kirjallisuudellisuutta olisi nostanut tekstit aivan toiselle taiteelliselle tasolle. Voi ajatella niinkin (ja pitääkin), että ei putoa minulle, mutta ei se tekstien vika ole. Kehen uppoaa, onni on hänen. Runouden parhaimpia ominaisuuksia on laaja tila tulkita ja asua.

Hilla Semerin kuvitus tuo lisäulottuvuuden – eikä lainkaan huonon! Hänen riisuttu kädenjälkensä on koskettavaa, upeaa. Marjaisa meininki muuten: kirjoittaja on Mansikkka, kuvittaja Hilla.

Tekstin ja kuvan kombinaatiota on verrattu Rupi Kaurin Milk and Honey -kirjaan, eikä syyttä.

*****

Edellä oleva runo- ja runouspohdinta on kirjoitettu taide edellä. Siis sitä taustaa vasten, jonka runouden traditio taiteena muodostaa. Siihen Itke minulle taivas häviää ja unohtuu nopeasti, valitettavasti.

Mutta entäpä jos rakennan taustan toisin, otan Maiju Voutilaisen neuvosta vaarin. Eihän hän johdannossaan toivo lukijalle mahdollisimman räväköitä ja kestäviä taidekokemuksia tai runo-orgasmeja, vaan lämpöä ja voimaa, lohtua siis. Vihaan self help -termiä (pitäisi keksiä uusi, parempi), mutta esitän silti kysymyksen: paiskaako tässä, kenties ensimmäistä kertaa, kättä self help ja runous? Leviääkö runouden lonkerot näkyvällä tavalla uusiin maisemiin?

Mielestäni kyllä, varsinkin kun sitä näin voimakkaasti alleviivataan. Ehkä tämän vuoksi Otava on kirjan julkaissutkin.

Riisun siis ärsyyntymiseni, runouden rikkalapioni, ja toistan jo edellä puhutun:

Jos sua ahdistaa tai tunnet ittes yksinäiseksi, tai mitä ikinä: tartu kirjaan, vaikka tähän Maiju Voutilaisen. Tai avaa Youtube ja tsekkaa Mansikkkan kanava. Jos niillä jokin puhdistava efekti mielialaan on, kitke itsellesi taivas.

Älä jää ja ole.

Tule.

Mainokset

Kirjablogeista ja -kritiikistä

Twitterissä Reader, why did I marry him -blogin pitäjä Omppu twiittasi lyhyesti:

Minä vuonna luulet, että tapahtuu sellainen ihme, että kriitikot ja kirjabloggarit keskustelevat keskenään vai tapahtuuko sitä ikinä?

Lennähdin vastaamaan: ”No nyt just parhaillaan! :)”.

Kysymyksellä viitattaneen stadin kirjamessuilla käytyyn kritiikkikeskusteluun, josta Omppukin bloggasi – näin. En puutu laajemmin kirjamessukeskustelun sisältöön, koska en ollut sitä kuulemassa, mutta ymmärrykseni mukaan ilmeisesti oli käynyt niin, että kirjailija ja kriitikko Esa Mäkijärvi oli tylyttänyt kirjablogeja jollakin tavalla laaduttomiksi. Tai ainakin jotkut olivat saaneet sellaisen kuvan hänen puheistaan ja pahoittaneet mielensä.

Kyllä minäkin olen törmännyt laaduttomiin kirjablogeihin, mutta tällöin olen verrannut niiden kirjoituksia kirjakritiikkiin, mikä on tolkuttoman tyhmää – ei kirjablogi ole automaattisesti ympäristö kirjakritiikille. Tai sitten olen voinut törmätä blogiin, jota joku pitää vaikkapa jonkinlaisena lukupäiväkirjanaan. Miksi senkään nyt pitäisi olla niin kieliopilleen.

Kirjablogi voi olla mitä vain. Jos siis osun jonkun kirjablogin yhteen tai kahteen kirjoitukseen, teenkö oikein muodostaessani sen perusteella mielikuvan yhdestä blogista saati koko blogiskenestä? No en. Enhän kohtele niin kritikoimiani runoteoksiakaan. Toisaalta osun useinkin, esimerkiksi Ompun blogissa, todella kiintoisiin bloggauksiin. Sitä paitsi, vastavuoroisesti: kyllä huonoja kritiikkejäkin näkee. Sellaisia, joita ei kritiikeiksi tohtisi edes nimittää. Niitä näkee niin pienilevikkisissä kulttuurilehdissä kuin Helsingin Sanomissakin. Mitäpä siitä: ei aina voi onnistua; saatan murahtaa, mutta perustelen kyllä. Sitä paitsi minua, näissä asioissa turhankin tosikkomaista, on hankala miellyttää. Otanpa senkin huomioon.

Jos kriitikolla on negaatioita kirjablogeja kohtaan, sen täytyy perustua jonkinmoiseen tuntemukseen siitä, että kokee kirjablogien astuvan omalle tontilleen. Tällaista ajattelua ruokkii se, että kirjakritiikin sija esimerkiksi sanomalehdissä on koko ajan huononemaan päin, eritoten marginaalikirjallisuuden kuten runouden kohdalla. Eihän sellainen itseluottamusta ja omanarvontuntoa ainakaan nosta. Samalla kustantamot ovat kirjojen kansiliepeihin nostaneet kirjablogeista hyvinkin juustomaisia, jäätävän tyhmiä, asiakokonaisuudesta irroitettuja kommentteja, kuten ”Tosi hyvä!” tai ”Taattua viihdettä!” Nämä siis tyyliesimerkkeinä, ei suorina lainauksina. Tällaista ei ennen nähnyt, sillä aiemmin kaikki kansimaininnat olivat kritiikeistä poimittuja kriitikon korkeakirjallisia toteamuksia, kuten esimerkiksi ”Vuoden kirjatapaus!” tai ”Lukijan ei taaskaan tarvitse pettyä!”

Alkuun nuo kansilievenostelutkin ärsytti, mutta toisaalta: jos lukija mainostaa toiselle lukijalle, että TÄÄ ON HYVÄ, OSTA!, niin eipä siihen kirjallisuuden maisteria tarvita väliin sormea heristelemään. Enkä mä mikään maisteri olekaan, en edes uimamaisteri. Kirjat saaavat näkyvyyttä, onks se paha? Noup.

**********

Aloin Ompun twiitin myötä miettiä kirjablogin ja kirjakritiikin rooleja. Selvää on, että kirjakritiikki on etääntynyt lukijasta aika kauas. Näin on käynyt varsinkin runokritiikkien kohdalla, ja tähän olen omassa freelancer-kriitikkoudessani (Hämeen Sanomat) yrittänyt rakentaa siltaa. Rakentaminen edelleenkin jatkuu. Haukkumakirjeitä ei ole ainakaan minulle asti toimitettu, joten uskaltanen olettaa ainakin jonkinlaista onnistumista kohdalleni (hyväksyivät minut Suomen arvostelijain liittonkin, joten sysipaskakaan en ammattilaisten mielestä ilmeisesti ole).

Samanlaista siltaa rakentavat kirjablogitkin. Kritiikki on lajina aika jähmeä, ainakin perinteinen lehtikritiikki. Koen, että sillä on selkeähkö muoto ja tavoite. Samalla se on lukijoiden palvelua. Itse lähestyn kritiikkiä aina taide edellä: toisinaan se voi mennä melko vaikeaselkoiseksi maallikon silmin. Kuinka hienoa silloin olisikaan, kun joku astelisi siihen väliin kirjabloggauksellaan ja tasoittaisi tietä!

Jos taidekritiikki asettuu mielestäni aika tiukastikin taiteeseen kiinni, ja yrittää niiltä jalansijoilta palvella lukijoita, kirjablogi voi asettua mihin vain. Siinä on sen vahvuus. Se voi ottaa juuri sellaisen lähestymistavan kuin tahtoo, olla ihan mitä haluaa. Toisinaan se voi olla kirjaesittely, maininta, kirjoitus tai valokuva kauniista kansitaiteesta, mielipide, lukupäiväkirja, kritiikki, kulttuuriuutinen. Kirjablogi on melkoinen hybridi oikeastaan, sitä on ehkä mahdotontakin ulkoa käsin määrittää. Tarpeetontakin.

Kirjablogien ja kirjakritiikin välillä ei pitäisi nähdä minkäänlaista railoja. Kirjakritiikki on mitä on, se on loppujen lopuksi helppo tunnistaa. Kirjablogilla voi olla niin monta roolia, että yleistämiset voi heittää samantien huitsin nevadaan; niitä pitää lähestyä kirjoitus kerrallaan, tekstilähtöisesti, ja samalla pitää mielessä, että saattaapa siinä kirjallisuuskritiikkikin ottaa kehitysaskeleita.

**********

Asiasta viidenteen, kritiikistä vielä: olen jo aikoja sitten puhunut, että esimerkiksi Helsingin Sanomien, Parnasson, kaikkien kirjallisuuden kannalta oleellisten sanoma- ja aikakauslehtien tulisi mahdollistaa nettiin jonkinlainen blogiympäristö kirjakritiikille. Jos se ei kerran kannata lehden sivuilla, blogiympäristöhän on likimain ilmainen. Joku ”passintarkastus” siinä portaalin ovella, että millainen kirjoittaja, ehkä joillekin bloggaajille voisi maksaakin, mutta muuten vain portit auki pikkutsekkauksen jälkeen, ettei lukija huku tulvaan. Siellä voisi sitten vaikka kirjallisuuslajien mukaan erottautua, tai aiheiden, miten ikinä. Ei sellainen voi kovin paljon maksaa, mutta paljon se kyllä palvelisi.

Kaksi sammakkoa

J. K. Ihalainen: Sytykkeitä. 64 s. Sammakko 2016.

Henry Lehtonen: Kruununjalokivet tuhatvuotisten parisuhteiden tuhkassa. 60 s. Sammakko 2016

Yksi tämän blogin tarkoituksista on ollut toimia eräänlaisena lukupäiväkirjana, mutta vain harvasta lukemastani kirjasta olen tänne kirjoittanut. Tilanne pitää korjata ja ryhdyn korjausoperaatioon tästä hetkestä alkaen, ja mikäpä paremmin sopisi runousasiamiehelle kuin aloittaa se kahden runokokoelman voimin.

Luin peräkkäin kaksi Sammakon julkaisemaa teosta. Sammakko, tuo piskuinen mutta näkyvä toimija Suamen Turuust’ on todella kiinnittänyt huomioni viime vuosina. He julkaisevat kiinnostavaa, laadukasta kirjallisuutta – vieläpä aika paljonkin, vaikka firman kotisivujen mukaan kustantamossa toimii neljä ihmistä. Sitä voi pitää pienenä ihmeenä, samoin luultavasti työmäärää, jonka nämä ihmiset kykenevät mahduttamaan yhteen vuorokauteen, yhteen vuoteen, yhteen elinikään.

Sytykkeitä

Ensimmäisenä mainittakoon legendaarisen runouden tehdastyöläisen, J. K. Ihalaisen teos Sytykkeitä. Kuusilukuinen teos jakautuu oikeastaan kahtia: ensimmäinen puolisko, ensimmäiset kolme osiota, sisältää parisuhteesta ja rakkaudesta kertovaa runoutta, kliseet välttäen. Toisinaan Ihalainen yltyy jopa eroottisille tasoille, mutta kokoelman ja lukijan onneksi – eikä tämä ole mikään yllätys – tekee sen laadukkaan hienovaraisesti (s. 26): ”Sinussa tuoksuu laiton viljelmä, esiahdettu istutus, / suvanto joka ponnahtaa lentoon ennen koskeaan, / anomus joka ennättää kastua ennen postitusta.

”Toisen puoliskon” runot kiinnittyvät aikaan ajankohtaisilla, jopa poliittisilla aiheilla. Tämän toivotan erityisen tervetulleeksi, sillä Ihalainen osaa kirjoittaa yhteiskunnallisesta aineksesta väkevästi, mutta silti liiaksi julistamatta (s. 47): ”Tämä kaikki julmuus oksettaa minua / salamurhaajien lennokit / ohjusten sokea voima / itseään ruokkiva koston kierre / paskapuhe demokratian ytimessä / uutiset terrorista ja kauhusta / 2000-luku on suistunut sijoiltaan / kolmas maailmansota tapahtuu nyt […]”. Väkevää, lennokasta meininkiä siis. Koskettavaakin, kuten ”Erdogan” -nimisessä runossa (s. 39), jossa viitataan turkkilaisten suorittamaan armenialaisten kansanmurhaan vuonna 1915 ja Gezi-puiston mielenosoituksiin vuonna 2013. 

Googlettamalla selviää, että harmi kyllä Sytykkeitä ei juuri ole kritikoitu – ”vain” Miikka Laihisen Kiiltomatoon tekemä kritiikki löytyy. Laihinenkin mainitsee kokoelman kahtiajakautuneisuuden, mutta minua hiukan negatiivisemmassa valossa. Minä en näe ”teoskokonaisuutta jalkapuolena” vaan kummatkin, rakkauden ja yhteiskunnallisuuden, juuri teemoina, jotka sytyttävät. Kokoelman nimen huomioiden puolikkaiden törmäytys vaikuttaa tällöin perustellulta, vaikka eripareja ovatkin.

Sytykkeitä on mielestäni miellyttävä teos, enkä tarkoita tätä kirosanaksi. Aina ei jaksa hampaidenkiristelyä jatkuvaa kaivausoperaatiota vaativan runoteoksen parissa. Helpoksikaan en silti tarkoita teosta haukkua. Tasoja riittää vaikka millä mitalla. Ihalaisen kohdalla on hyvä havaita myös hänen poikkitaiteellisuus. Teoksen viimeinen runo havainnollistaa sen; tästä linkistä pääset katsomaan Youtube-videon kokoelman päättävästä ”Eripari-ihmiset” -runosta. Siinä jollakin olennaisella tavalla kiteytyy J. K. Ihalaisen runoilijanlaatu.

Kruununjalokivet…

Henry Lehtonen ei hänkään ole runoilijana entuudestaan vieras. Vuonna 2001 esikoisensa julkaisseen runoilijan teokset ovat olleet allekirjoittaneen lukemistossa yhtä kauan kuin olemassa. Osasin siis suunnilleen arvata, mitä tuleman pitää.

Lehtonen ei petä tälläkään kertaa. Hänen runoutensa on kuin turkulaisen runoliikkeen muistomerkki Aurajokirannassa. Eli varsin traditiotietoista. Tämä on siis kehu. Lumoojan kritiikissä Karissa Kettu löytää samankaltaisuutta Lehtosen runouden ja Paperi-T:n lyriikoiden välille, eikä tämä ole lainkaan huono vertaus. Muuten Ketun kanssa on vaikea olla samaa mieltä esimerkiksi siitä, että Lehtosen ”kieli ei ole kovin yllätyksellistä, tuoretta tai leikittelevää. Runoissa on luonnosmaisuuden ja toteavien päiväkirjamaisten otteiden tuntua.” Mielestäni teoksen runot ovat varsin tyylipuhtaita beat-perinteen edustajia, ja muistuttavat muotoa myöten esimerkiksi Dan Fanten tekstejä.

Kekseliäisyyttäkin on, nimenomaan kuvallisuuden osalta. Parhaimmillaan Lehtonen nyrjäyttää huumorinsa erikoisella tavalla ylösalaisin ja samalla lukutilanteen kokonaan uudenlaiseksi, kuten vaikkapa runossa ”Autokorjaamo-stilleben” (s.39): ”natsit, mamut tai ryssät tulevat / ja vievät meidän työt / ja naiset”. Näin kulunut fraasi saa ”natsien” myötä väriä ylleen, ja lukijan pohtimaan runon puhujan jalansijoja; minkälainen tyyppi tässä nyt oikein on kyseessä? Ahdistunut, mutta kuinka ahdistunut? Missä marginaalissa hän oikein elää?

Teos on jaettu kolmeen osioon (”Rakkaus”, ”Hulluus” ja ”Kuolema”), ja niiden teemat risteävät läpi teoksen, kuten tapana on. Karissa Ketun mielestä teoksessa ei ole ”syvempiä tasoja”, mutta tästä on hänen kanssaan helppo olla eri mieltä, ja sen sijaan samaa mieltä teoksen Turun Sanomiin kritikoineen Tuomo Karhun kanssa: Kruununjalokivet on jonkinmoinen infosukupolven rauhattomuuden manifesti. Tai oikeastaan, kun ottaa huomioon runon puhujan paikoittain hyvinkin samean itseironian, jonkinmoinen ulkopuolisuuden manifesti. Hyvin beat-henkistä sekin, lyyrisen minän kieli poskessa rakennettu donquijotemainen surullisen hahmon ritarin muotokuva (s. 12): ”sykemittari hajosi / viikko takuun päättymisen jälkeen // ennalta arvattava / henkilökohtaisen elämän tragedia // itken kallonkutistajan sohvalla / kadotettua paratiisia”. Sykemittareiden myötä Lehtonen tuo suomalaiseen suorapuheiseen runouteen himokuntoilijan arkkityypin, joka tasapainoilee ”paheellisen” elämän ja kahdenkymmenen kilometrin juoksulenkkien välimaastossa. Näyttäkääpä tällainen energiapatukkaukko muualta suomalaisesta runoudesta! Ei niitä hirveästi ole. Bull’s eye! Ilmankos Sammakko pitää Lehtosesta kiinni niin runoilijana kuin työntekijänäkin. Hän on yksi niistä neljästä toimistotuolista.

Kansitaide

Lopuksi on todettava, että Sammakon teosten laadukkuus tarkoittaa myös hienoa kansityötä. Kummankin nyt mainitun teoksen ulkoasusta on vastannut Riikka Majanen. Nostan hatun niin korkealle, kuin käsi yltää (aika korkealle, koska satakahdeksankymmentäyksisenttisessä vartalossani on kiinni melkoiset apinakädet). Ei ihme, että Sammakko pitää kiinni myös Riikka Majasesta; hän on AD-hommien lisäksi kustantaja samaisessa yrityksessä. 2/4.

*****

Mari Saavalainen kirjoittaa Kruununjalokivistä Kirjakko ruispellossa -blogissaan erilaisesta, kiinnostavasta kulmasta.

Kirjablogipöhinää

Tietämättäni blogistaniassa on kiehunut. Tämä on ennenkuulumatonta! Nimittäin tämä Hesarin Nyt-liitteen juttu puhututtaa nyt kirjablogeissa, ja totta kai usein ajankohtaisessa Luutiissa, Maaria Pääjärven blogipostauksen alla, johon nyt itsekin olen osallistunut. Typerä minä, sillä olen taas kaiketi saamassa leiman otsaani kriittisillä pohdinnoillani…  No, ehkä he antavat anteeksi ja tulevaisuudessa kenties lukevat minunkin kirjani.

Kyse on kirjablogeista – siis niistä, joissa aktiiviset lukutoukat lukevat kirjoja ja kirjoittavat niistä blogikirjoituksia. Olen lukenut useita kirjablogeja, ja jo pidemmän aikaa olen ääneen todennut, että niissä on usein analyyttisempaa pohdintaa kuin perinteisissä kritiikkimedioissa, kuten sanomalehtikritiikissä. Syitä siihen voi olla useita, kuten esim. että blogissa merkkirajoituksia ei ole ja tilaa käsitellä opuksia on luonnollisesti enemmän. Usein myös bloggarin kirjoituksesta näkyy kiinnostus kirjaan, kun taas sanomalehdistä saa välillä lukea kriitikon leipiintynyttä tilitystä kirjasta, jota hän ei olisi lainkaan halunnut lukea. Usein myös ns. sanomalehtikriitikko asettuu kirjan ja kirjailijan yläpuolelle ”suureena viisaana”, kun taas kirjabloggari on samalla tasolla, yhdenvertaisena. Toisaalta välillä kirjablogeista jää hiukan pintapuolinen fiilis; arviot ovat enemmän subjektiivisia kuin objektiivisia, joten ottaakseen neuvoa arvostelusta ja hyötyäkseen siitä, pitäisi ensin tuntea kyseisen arvostelijan kirjallinen maku ja lukeneisuus.

Saattaa olla, että kirjablogit ovat pelastamassa kirjallisuudesta kirjoitettua sanaa, sillä sanomalehtikritiikki on vajoamassa kovaa vauhtia suohon, josta se ei hevillä nousekaan. Tuolla Luutiissa olen pohdiskellut ääneen (ei olisi pitänyt), voiko kirjablogeilla olla myös kaiken sen positiivisuuden lisäksi negatiivisia efektejä kirjallisuuteen ja sen ympäristöön, ja yhtenä vaihtoehtona olen esittänyt, että lukeminen voi yksipuolistua; kirjablogien näkyvyys kohoaa koko ajan, blogeja siteerataan jo kirjojen takakansissa ja kansiliepeissä, ja koska blogit perustuvat harrastuspohjalle eikä niillä ole periaatteessa samanlaisia yhteiskunnallisia velvotteita kuin esim. sanomalehdillä, jotka ovat pitkälle huolehtineet kirjallisuuden monimuotoisesta näkyvyydestä mediassa, esimerkiksi runouden näkyvyys suuressa mittakaavassa saattaa vähentyä. Se ei tietenkään ole kirjabloggareiden syy millään tavalla, mutta olisi hölmöä olla ajattelematta että vaikkei syytä olekaan, efekti kentälle saattaa silti syntyä. Olisin perkeleellisen typerä kirjailija, jos en huolehtisi omien runojeni saatavuudesta tai näkyvyydestä. Ymmärtäkää siis minua, arvon kirjablogistit!

Mitä ajattelette, millaisia vaikutuksia kirjablogeilla on nyt kirjalliseen kenttään, millaisia tulevaisuudessa? Ovatko ne pelkästään positiivisia vaikutuksia?