Presidentinvaaleista

Istuva presidentti nousi siksi aikaa seisomaan, kun käytiin presidentinvaalien ensimmäinen kierros. Sen jälkeen hän istahti alas. Sauli Niinistön saama saalis kaikista annetuista äänistä oli 62,7 prosenttia. Jo ennen vaaleja kuului arveluja siitä, nähdäänkö toista kierrosta ollenkaan, mutta tuskin kukaan uskalsi ajatella, että kannatus olisi noinkin vahvaa.

Maikkarin politiikan toimituksen päällikkö Jussi Kärki kiinnitti huomionsa keskustan ja demareiden huonoon tulokseen: ”Näin umpisurkeaa tulosta eivät nämä kaksi perinteistä presidenttipuoluetta voi olankohautuksella ohittaa ja selitellä, että kaikilla muillakin meni huonosti. Jos joku haluaisi heittää kapuloita Juha Sipilän tai Antti Rinteen rattaisiin, niin nyt on se paikka. Saa nähdä, mitä tapahtuu.”

Näin on, demareiden ja keskustan tulokset ovat todella vaatimattomat. Demareiden Tuula Haatainen sai 3,3 prosentin kannatuksen ja keskustan Matti Vanhanen 4,1 prosentin. Keskusta koki jonkinlaisen arvovaltatappio, kun valitsijayhdistyksen ehdokas (ja keskustan kunniapuheenjohtaja) Paavo Väyrynen kiilasi Vanhasen eteen 6,2 prosentin kannatuksellaan ollen lopputuloksissa neljäs. Demareiden tappioksi voidaan laskea se, että vasemmiston Merja Kyllönen ylsi lähes Haataisen rinnalle.

Minusta Kärjen analyysi on silti liiaksi harppova. Joitakin yhtäläisyyksiä nyt saadun tuloksen ja puoluepolitiikan välille toki voi vetää, mutta kysymyksessä oli kuitenkin presidentinvaalit, jossa neljästä suurimman kannatuksen saaneesta ehdokkaasta kaksi oli valitsijayhdistyksen asettamia ehdokkaita (Niinistö ja Väyrynen). Väyrynen on melko erillään nykykeskustasta (vaikka sen jäsen edelleen onkin), ja Niinistökin on – sen lisäksi että on luopunut kokoomuksen jäsenkirjasta – ottanut osin sovittelevampia kantoja kokoomukseen verrattuna. Vaikka he eivät taustoistaan pääse eroon, on selvää että nyt käytiin mitä suurimmassa määrin henkilövaalit – ja hyvä niin. Presidentti-instituutiolle on haitaksi, jos siihen liittyy puoluepoliitikka. Tärkeimmät presidentin kyvyt liittyvät diplomatiaan.

Luultavasti huomattavasti enemmän Haataisen ja Vanhasen saamiin lukemiin vaikuttaa varsin yleinen tyytyväisyys Niinistön ensimmäistä presidenttikautta kohtaan. Kannatus on niin korkea, ettei se kerro esimerkiksi demareista tai keskustasta mitään, vaan pelkästään Niinistön suosiosta. Tähän nähden vihreiden Pekka Haaviston 12,4 prosentin kannatus on varsin hyvä, sillä vuoden 2012 vaaleissa, joissa syntyi eräänlainen Pekka-ilmiö, Haaviston osuus äänimäärästä ensimmäisellä kierroksella oli 18,76 prosenttia. Huomioiden ympäristökysymysten alati kiihtyvän esiinnousun niin maailmanpolitiikassa kuin kotimaisissa navetoissakin, Haavistolle uskaltaa ennustaa vähintäänkin kohtuullista menestystä seuraaviin presidentinvaaleihin, mikäli hän vielä tuolloin jaksaa lähteä ehdokkaaksi. Ikä ei ainakaan muodostu rasitteeksi; 1958 syntynyt Haavisto olisi tuolloin 66-vuotias, kaksi vuotta iäkkäämpi kuin Niinistö tämän noustua presidentiksi vuonna 2012. Vertailun vuoksi: viimeisten eläkeikäuudistusten myötä minun eläkeikäni on 67 vuotta. Täyden eläkkeen saan 69-vuotiaana.

Vuoden 2012 presidentinvaaleissa muuten perussuomalaisten Timo Soini sai 9,4 prosentin kannatuksen. Nyt Soini ei ollut ehdolla – puoluekin on matkalla vaihtunut. Tällä kertaa Perussuomalaisten ehdokkaana oli Laura Huhtasaari, joka sai 6,9 prosentin kannatuksen. Sitä voi mielestäni pitää näiden vaalien yllätyksenä yhdessä Niinistön ylivoiman kanssa. Jos ja kun Paavo Väyrynen ei enää seuraavissa presidentinvaaleissa asetu ehdokkaaksi, ja mikäli nykyisenlainen hallituspolitiikka jatkuu yhtä kovana, eivätkä oppositio- ja erityisesti vasemmistopuolueet saa iskettyä siihen kovaa kiinni, on mahdollista että perussuomalaisten presidenttiehdokas kerää seuraavissa vaaleissa kaikki protestiäänet. Se on äkkiseltään varsin pelottava ajatus.

Mainokset

Hallituksen mandaatti

Kun kotimaan politiikassa tehdään joidenkin kansalaisten kannalta kiperiä ja kitkeriä päätöksiä, päätöksenteon pönkäksi annetaan usein perustelu, joka kuultiin myös Juha Sipilän taannoin pitämässä televisiopuheessa:

Entä onko hallituksella mandaatti, valtakirja uudistaa Suomea?

Äänestäjien valtakirja meillä on.”

MANDAATTI. MIKÄ SE ON?

Toimeksianto eli mandaatti on sopimus, jossa toimeksiantaja (mandaatti) antaa toimeksisaajan (mandataarin) tehtäväksi hoitaa jokin asia tai toimia toimeksiantajan puolesta. Toimeksiantosopimuksessa toimeksisaaja sitoutuu suorittamaan tehtävän yleensä palkkiota vastaan. Toimeksisaajan ylittäessä sovitun toimivallan joutuu hän vastuuseen valtuutuksen yittävän toimen osalta.

Noin määritellään Wikipedia-sivustolla hakusana ”toimeksianto”.

WSOY:n Sivistyssanakirja (WSOY 2001) taas määrittelee mandaatin näin: ” 1 toimeksianto, määrätehtävän suorittamiseen valtuudet toiselle antava sopimus tai valtuuksien saanti 2 kansainv. sopimuksella tietylle valtiolle annettu oikeus määräalueen hallintoon.”

Politiikan suhteen mandaatti syntynee siis siten, että puolueet antavat vaalilupauksia, joiden perusteella äänestäjät äänestävät puoluetta ja olettavat, että kyseinen puolue hallitukseen päästessään sitoutuu noudattamaan vaalilupauksiaan. Nyt pääministeripuolueena olevan keskustan vaalilupauksiin on lupa suhtautua erityisen vaativasti – se istuu kuskin pallilla.

Tässä Ilta-Sanomien jutussa (IS 13.3.2015) toimittaja kysyy keskustan puheenjohtaja Juha Sipilältä, että ”jos keskustaa äänestää, niin puheenjohtaja Juha Sipilä lupaa, että niiden eläkeläisten ja pieni- ja keskituloisten ja muiden etuuksiin ei… niistä ei oteta euroakaan pois?”

Sipilä vastaa: ”Joo, niiden tasoa ei leikata.”

Näin laitettiin alulle mandaatti, joka toteutui viimeistään Sipilän noustessa pääministerin jakkaralle.

Tässä taas on Maikkarin uutisten juttu (27.5.2015) hallituksen leikkauksista. Kyseisen listan mukaan hallitus aikoo leikata mm. opintotukikuukausien määrää, lääkekorvauksien korvausprosentti alenee, ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta ja vuorotteluvapaasta säästetään.

Tässä Ylen jutussa (8.9.2015) hallitus taas kertoo leikkaavansa ylityökorvauksista viisikymmentä prosenttia ja sunnuntaikorvauksista nipistetään kaksikymmentäviisi prosenttia.

Tämän Iltalehden uutisen (15.8.2015) mukaan hallitus aikoo leikata eläkeläisten rahallista etuutta, laskea asumistuen tasoa, ja taas tässä Maaseudun Tulevaisuuden jutussa todetaan, että hallitus lieventää alkuperäistä aiettaan leikata eläkeläisten asumistukea. Siis etuutta, jollaisiin Sipilä lupasi olla kajoamatta.

ENTÄS NYT?

Jos joku on äänestänyt keskustaa siksi, että keskusta – puheenjohtaja Juha Sipilän suulla – on luvannut olla alentamatta pieni- ja keskituloisten etuisuuksia, hänen hallitukselle antamansa mandaatti on pian rikkoutunut.

Poliitikkojen onneksi maassamme, kuten kunnon demokratiassa aina, vaalisalaisuutta varjellaan lailla. Sen on tarkoitus suojella äänestäjää, kansalaista. Toisaalta se myös estää esimerkiksi minua todistamasta, mitä puoluetta ja ketä ehdokasta olen todella äänestänyt. On vain sanani siitä. Minun ja ehdokkaan, nyt kansanedustajan, välille on syntynyt mandaatti, jota en mitenkään voi todisteaa.

Kuten hyvin tiedetään, eduskunnasta ei saa potkuja kovin helposti. Koska se mandaatti. Mandaatti onkin kääntynyt suojelemaan ehdokkaan oikeutta valehdella äänestäjilleen. Äänestäjien oikeuksien suhteen onkin sitten toisin.

Valehtelemalla voi todella päästä eduskuntaan, jopa ministeriksi asti. Äänestäjien huiputtamisesta voi jopa jäädä kiinni, eikä siitä seuraa mitään. Ei, vaikka sopimusrikkomus on kiistaton.

Olipa kerran puoluekokous

Ennen puoli yhdeksän uutisia tuli ohjelma perussuomalaisten puoluekokouksesta. Se on käynnissä nyt Joensuussa, tämän ja huomisen päivän. Timo Soinin liikutuksen kyyneleet liikuttivat minuakin: revin talouspaperirullasta palasen ja aloin pyyhkiä kyyneleitä otsaltani. Puoluekokouksen yleisössä hihattomassa t-paidassaan istunut mies vakuutti minut edelleen siitä, että vaikka puolue kasvaa, se ei ymmärrä tyylitajun perään lainkaan. Hihattoman t-paidankin he perustelisivat närkästyneelle ”vapaudella”. Todennäköisesti joku onneton mainitsisi sananvapaudenkin.

Jäsenet muodostavat puolueen, puolue on yhtä kuin sen jäsenet. Ja koska tämä pätee kaikkiin puolueisiin, voi todeta että puolueen ”persoonan” eli ison osan imagosta havaitsee sen jäsenistä. Samalla löydöksistä voi rakentaa siltoja puolueen edustamiin arvoihin. Kokoomus on Armanin sinisensäihkyvä, hyvin istuva puku jonka persiissä BMW-painauma. Vihreät ovat kukkamekko ja villapaita ja kakkaiset paljaat jalat. Vasemmistoliitto on yhtä kuin rusehtavat vakosamettihousut ja baskeri. Demareilla on valkoinen kauluspaita yhdeksänkymmentäluvulta ja punainen kravatti 70-luvulta, ja hiukset miten sattuu. Keskusta on Dressmannin neljä kokoa liian iso miestenpuku ja piikojan huivi ja lehmän henkäys. RKP pukeutuu merellisesti, hiustuotteille tuoksuen, ja jokaisella on silmälasit vaikka liki- tai kaukonäköä ei olisikaan. Kristillisillä on nilkoista kaulaan peittävä asu ja pään päällä kymmenyksillä maksettu kultainen rinkula. Ja uusina tulokkaina perussuomalaiset, valkoiset tennissukat remmisandaaleissa, sinapit vyölaukulla.

Heitä tarkkaillessa alkaa arkailla pukeutumista – sitä pelkää leimautuvansa. Siksi liikunkin alasti.

30.1.2013

Utuinen päivä. Syyllinen siihen on silmälääkäri, joka läträsi silmiini ”litratolkulla” ainetta, jonka on tarkoitus laajentaa silmän mustuaiset tutkimusta varten. No, laajenihan ne. Kerroin, kuten aina kerron lääkäreille kun se on tarpeellista, että omaan jostakin typerästä syystä ärsyttävän korkean resistenssin kaikenlaisia aineita kohtaan. Silmälääkäri selvästi kuunteli minua ja kasteli silmien lisäksi lärvin ja puoli rintamusta samaisella aineella. Vaikutukset jatkuvatkin sitten pidempään…

Tuollaiset kohtaamiset pysäyttävät. Kun on tottunut koko pienen ikänsä ajattelemaan että asuu teräsvartalossa joka ei pieniä kremppoja edes huomaa, ja suuremmatkin osaa nopeasti unohtaa, ja kun yhtäkkiä tällainen visualisti joutuukin tekemisiin silmävaivojen kanssa, sitä pysähtyy ajattelemaan. Ajattelun lopputulemaksi syntyy itsestäänselvyys, yhä kouriintuntuvampi käsitys siitä, että vaivat ovat yksi todiste ihmisyydestä. Asiat konkretisoituvat usein näin, tällä tavoin.

Keskustan kansanedustaja Antti Kaikkosta ei parhaalla tahdollakaan voi syyttää kauaskatseiseksi: notkeasta lantiostaan ja rahasotkuistaan tutuksi tulleelle miehelle tuomittiin tänään ehdollista vankeutta. Minun käy sääliksi Kanki-Kaikkosta; on aivan totta, kuten mies itse sanoi A-studion haastattelussa tänään, että nyt on maan tapoja haluttu muuttaa ja hän on tikunnokassa uhrialttarilla. Muitakin syyllisiä on, sellaisia jotka hikoilevat sohvannurkissaan seuraavat päivät katsoessaan uutisia. Kaikkonen on jonkinlainen ennakkotapaus. Iso linjaus, jonka toivoisi nyt myös jatkuvan tästedeskin. Ei ole mitenkään oikein, jos säätiöiden ja yhdistysten raha-asioita ei tutkittaisi tämän jälkeen tarkemmin ja ryhdyttäisi rikosoikeudellisiin toimenpiteisiin mikäli väärinkäytöksistä löytyisi näyttöä. Epäilenpä kuitenkin, että …

On olemassa sanonta, jonka mukaan on hyvä pitää erillään omat rahat ja firman rahat. Kaikkoselta tämä unohtui. Kyseinen tapaus on surullinen esimerkki siitä, kuinka kansan ja lehdistön avulla kasvatetaan moraalia poliittisten päättäjiemme selkärankoihin. On ällistyttävää, ettei tämä osa Suomen eliitistä itse pysty ymmärtämään ja tekemään johtopäätöksiä. On timokalleja ja anttikaikkosia ynnä muita, jotka tulevat lipsauttaneeksi ääneen, ettei jokin voi olla väärin jos se ei ole laitonta. Ja päivän päälle istutaan ilme ymmyrkäisenä Ylen hiostavassa piinapenkissä selittelemässä tekemisiä.