Hengittämisen vaikeudesta

Kuten aina, viimeksikin osuin sattumalta Pasilan rautatieasemalla olevaan Pocket Shopiin, siis siihen karkkikauppamaiseen kirjamyymälään, jonka tuotteet ovat pääasiassa pokkareita. Ostan yleensä sieltä vain englanninkielisiä kirjoja, sillä omaan eräänlaisen hyvin hankalan ja vaikealaatuisen asenneongelman pehmytkantisia kirjoja kohtaan… Ajattelen, että ne kestävät kovin huonosti kulutusta ja aikaa, enkä siksi viitsi sellaisiin vähiä rahojani tuhlata.

Paitsi että tuhlaan. Paitsi että kestävät hyvin. Siis rahaa, kulutusta ja aikaakin.

Suhtaudun englanninkielisiin kirjoihin ylimalkaisemmin kuin suomenkielisiin opuksiin. Jälkimmäisistä minun on yleensä vaikeampi luopua, ensin mainituista taas helpompi;  kenties siksi että ovat minulle kielellisesti toissisijaisia.

Paitsi etteivät ole.

Kummallista kyllä ihmisen täytyy elää ja lukea paljon ja pitkään ymmärtääkseen, että lukemisesta on tullut niin rutiininomaista, että ihan oksettaa. Ne kirjat jotka olen kritikoinut ovat tietysti eri maata – ne luen eri tavalla ja usein useampaan kertaan, tutkin ja pyörittelen, pohdin, ja vasta ajan kuluttua jotakin tohdin.

Nyt viime aikoina olen lukenut aiempaa enemmän englanninkielistä kirjallisuutta ja huomaan keskittymiseni jokaiseen lukemiseen liittyvän asian suhteen olevan erilaista. Se on ehkä syvempää, sillä silkkaa osaamattomuuttani joudun paneutumaan tarkemmin vieraskieliseen kirjaan. Aivot ovat useammin eri asennossa. Tästä on ollut hyötyä suomenkielisen kirjallisuuden (kotimaisen proosan ja käännösproosan) suhteen: mieli on lukiessa virkistyneempi ja tarkkaavaisempi. Which is a good thing.

Niin. Osuin vahingossa Pocket Shopiin ja jäin selailemaan John Greenin teosta The Fault In Our Stars, josta takaraivossa kaikuili lehtien ja blogien sivuilta nähtyjä ylistyksen haituvia. Ostin kirjan, kiikutin kotiin ja aloin lukea.

Jopa minulle kirja oli helppolukuinen, sen kieli on hyvin yksinkertaista ja suoraa. Ensimmäisten sadan sivun jälkeen googlettelin lisätietoa kirjasta ja piankos soljuvuudelle ja ylenpalttiselle romanttisuudelle löytyi selitys: ”for young adults”. Jossakin mainittiin kirjan olevan ns. sick-lit -romaani, siis tyylillisesti jossakin Twilightin ja Teho-osaston välimaastossa, jossa henkilöhahmojen väliseen jännitteeseen haetaan lisämausteita niinkin arkisista, mutta koskettavista aineksista kuin sairauksista. Green onkin tonkinut teokseensa niitä satuttavimpia juttuja: syöpälapset. Jo pelkkä ajatus on puistattava. Perusteet siis tunnepitoiselle kokemuksellisuudelle on rakennettu.

Luin minä kirjan silti loppuun. Kohtuullisessa määrin pidin siitä, liekö nostalgisista syistä vai mistä, sillä enhän ollut hetkeen lukenut nuorten kirjallisuutta (onko ”nuorten kirjallisuus” oikea termi, vai pitäisikö puhua nuorten aikuisten kirjallisuudesta? Toisaalta, minä luin nuorena aikuisena samoja kirjoja kuin nytkin, enkä vieläkään ole kovin iäkäs… Terv. 32-vee).

Green kirjoittaa taitavasti, hänen lauseensa on kaunis ja miellyttävä. Erityisesti miellyin hänen huumoriinsa; toisaalta sitä ei vedetty överiksi ja sillä tavoin vesitetty kaikessa arkisuudessaankin hivenen koskettavan aiheen käsittelyä, eikä Green myöskään ylidramatisoinut liiallisella tunnepitoisuudella, liian mustalla huumorilla. Hän esittää rankat aiheensa likimain sellaisina kuin ne yleensä tuppaavat elämässä olemaan. Ei siihen enempää dramatiikkaa ja herkuttelua tarvita.

Ihan jees, sanoisi nuori aikuinen Helle. It was, like, alright.

Aikuinen Helle on nuoremman versionsa kanssa samaa mieltä.

Mainokset

Kirjoittamisen turmiosta

Tulin tänne karkuun. Tämän ikkunan takana majailee eräs proosatiedosto, jonka olen nimennyt Nylanderiksi.

Sen kirjoittaminen on tuskallista. Välillä toki kivuliastakin, enimmäkseen hienoa, mutta vähintäänkin kamalaa. Tasan kaksikymmentä riviä olen sitä tänään kirjoittanut. Ja tietysti tehnyt jonkinlaisia korjauksia sinne tänne. Alle liuskan. Hitto, miten vähän se on.

23.5.2013

Knausgårdin ensimmäistä taistelua on nyt kaksisataa sivua takana. Kummallinen opus, kerta kaikkiaan. Jotenkin kaksijakoiset tunnelma – olen tunnistavinani Knausgårdin kirjoittamasta Knausgårdista palasia itsestäni, en ole ihan yhtä jyrkkä ja traumatisoitunut ihminen kuin hän, mutta samankaltainen kuitenkin. Se on vähän pelottavaa kun ajattelee, kuinka inhottava hahmo Knausgårdin Knausgård on. Silti se on aika hauska fiilis, peilailla likimain itseään tuommoisesta teoksesta.

Mietityttää, miten Knausgård pystyy pitämään jännitteet ja vireen yllä kaikkien kuuden taisteluosan lävitse. Mietityttää siksi, että kun olen ensimmäisestä osasta näin kovin viehättynyt, ajatus viiden muun yhtä hyvän osan läpikahlaamisesta mieltyy lähestulkoon euforiseksi kokemukseksi, jollaista en useinkaan kohtaa kirjallisuudessa. Sekin on pelottavaa. Että jos kohtaa. Ja vielä nykykirjallisuudessa. Huh.

Julkinen anteeksipyyntö

Olen vaikuttunut Knausgårdista.

En kirjoittanut tuota ensimmäistä lausetta siksi, että olisin aivan ymmyrkäisen häikäistynyt Knausgårdin taitavuudesta, vaikka ehkä vähän olenkin.

Huomasin nimittäin, että olen koko ajan kirjoittanut hänen nimensä ”Karl-Ove”, vaikka oikea kirjoitusasu on ”Karl Ove”. Ilman väliviivaa.

Tuollaisen lapsuksen ei tarvitse olla merkki väheksymisestä tai välinpitämättömyydestä. Kyse on puhtaasti huolimattomuusvirheistä, jotka eivät enää toistu. Nyt ymmärränkin paremmin Jukka Petäjää, kun hän nimesi minut erään nippukritiikin ingressissä Timo Helteeksi.

Annan siis vihdoin sinulle anteeksi, Jukka. Nyt voit lopettaa niiden ruhtinaallisten ruusukimppujen lähettämisen.

Ja anteeksipyyntöni sinulle, Karl-Ove.

Knausgårdin Taisteluni 1 -romaani (Like 2011) on käsitykseni mukaan herättänyt paljon pahastuneisuutta erityisesti Knausgårdin suvun keskuudessa. Tällaiseen käsitykseen olen ajautunut ainakin tämän Juha Itkosen kirjoittaman artikkelin perusteella. Myös Knausgårdin vaimo on pahastellut romaanin liiaksi kipeää dokumentaarisuutta.

Samankaltaiseen myllyyn joutui myös Riikka Ala-Harja Maihinnousu-romaaninsa myötä (Like 2012).

Miten Like osaakin poimia tällaisia herkkuja ohjelmistoonsa?

Huvittavinta on, että kummassakin tapauksessa jos omaiset olisivat pysytelleet hiljaa ja närkästelleet vain keskuudessaan, neljän seinän sisällä, tapaukset olisivat jääneet täysin vaille huomiota. Kirjailijathan tunnetaan erittäin hyvinä ja uskottavina valehtelijoina – meistä ei aina tiedä olemmeko kirjoittaneet faktaa vai fiktiota, ja sen vuoksi nopeasti nousseilla kohuilla on taipumus lakastua vähintään yhtä nopeasti. Mutta ehkä näissä kahdessa edellä mainitussa tapauksessa pahastumalla on ollut tarkoitus rahastua. Muuta loogista syytä en keksi.

(Huomasittehan muuten kuinka helposti ja välittömällä tavalla rinnastin itseni kirjailijaksi Knausgårdin ja Ala-Harjan rinnalle?)

Minä olen siinä tilanteessa, etten voi paljastella mitään muuta kuin itseäni. Eikä silläkään taida olla kiinnostusta kirjallisissa lehdissä. Joissakin värivalokuvalehdissä, kenties.

Kirjailija riisuu kaiken!
Täältä kumpuavat verkkaiset värssyt!
Kohukirjailija nuoruudenkuvistaan: – Tarvitsin ne rahat.” 

Tulen hyvällä tavalla tavallisesta perheestä, ja sukutaustanikin ovat käsitykseni mukaan melko tavallisia. Mitään mehevää ei pahaksi onneksi kai löydy. Harmi – sillä ehkä saisi myytyä kirjoja.

Mutta tarinoita riittää silti. Minusta ne eivät kertone. Herkullisempaa onkin, jos onnistun kertomaan jonkin lukijan tarinan mielikuvittelemalla sen. Siinä piilee fiktion voima ja rikkaus.

Matkalla

Sillä ainoat ihmiset joista välitin olivat hulluja ihmisiä, niitä jotka olivat hulluina elämiseen, hulluina puhumiseen, hulluina pelastumiseen, jotka halusivat kaikkea yhtä aikaa, jotka eivät koskaan haukotelleet eivätkä puhuneet kuluneita juttuja vaan jotka paloivat, paloivat, paloivat, paloivat kuin fantastiset keltaiset sähikäiset räjähtäen kaikkiin suuntiin tähtitaivaalla kuin ilotulitusraketti, ja viimeisenä kaiken keskellä pamahtaa hajalle sininen valo ja kaikki sanovat ooo!
– Jack Kerouac: Matkalla (Kirjayhtymä 1988, suom. Markku Lahtela)

Tuollaiset ihmiset ovat raskaita, pidän heistä mutta pieninä annoksina. Heidän seurassaan hengästyy, lihakset & nivelet niuhottavat, vartalo väsyy mutta mieli – se se vasta meneekin maitohapoille. Sen sijaan tuollaisesta tekstistä pidän, oikein kovasti, isoina annoksina! Ne turruttavat mielen.

Asiasta viidenteen: Lahtelan käännös on ”se vanha” suomennos. Muistikuvani mukaan Markus Jääskeläinen on kääntänyt On the roadin uudelleen, se ilmestyi kai vuonna 2007. En ole lukenut sitä, ja kun tämä Lahtelan käännös on niin perkeleellisen hyvä kuin on, saattaa olla etten Jääskeläisen käännöstä edes lue.

Paitsi että. Saattaa olla, että olenkin lukenut Jääskeläisen suomennoksen, ja nyt siitä omaamani hatarat muistikuvat ovat hiljalleen kumpuamassa mielen pintaan.

Jäniksen papanoita

Kiireiden vuoksi lukeminen on jäänyt viime aikoina vähemmälle. Tämä on tietysti tekosyy; priorisoidessa lukeminen on nyt jäänyt muiden asioiden polkemaksi.

Kesken on Paasilinnan Jäniksen vuosi. Sen nimi voisi yhtä hyvin olla Jäniksen vuoksi, sillä se kuvaisi romaania paremmin. Jäniksen vuosi taas kuvaa oivaltavasti kerronnan harppomista, mikään yhden päivän romaani se ei tosissaan ole.

Oma kappaleeni on Suuren Suomalaisen Kirjakerhon painos, tiukkaan sidottu mutta yllättävän väljästi ladottu. Seppo Polameren kuvitus on hieno, ja mukava yllätys kirjan avaavalle, sivuja selaavalle.

Tekisi mieli väheksyä Paasilinnaa ja romaania; sehän on ollut muodissa viime aikoina. Korkeakulttuuria, korkeakirjallisuuttako? Pyh.

Mutta kuten viimeisimmästä Parnassostakin saimme lukea, muistaakseni Arto Virtasen ansiokkaan Paasilinna-kirjoituksen, Paasilinnan romaanit ovat suomalaista mainettaan parempia.

Mielestäni Paasilinnan väheksyminen on osoitus paskasta asenteesta. Huono asenne on osoitus kovin kapea-alaisesta lukuasennosta. Globaalisesta näkökulmasta tarkasteltuna Paasilinnan teokset ovat kummajaisia, aivan kuin aikuisten satuja, jotka erottuvat massasta kirkkaasti, selkeärajaisina.

Paasilinnan tallaaminen on vain kateellisten panettelua. Hänestä pitäisi olla ylpeä.

Siltikin olen sitä mieltä, että Jäniksen vuosi harppoo, kulkee liian nopeasti, että se voisi olla parempikin romaani.