13.7.2013

Proosaa ja runoa, runoa & proosaa. Sellaista on kirjoittamisen arkeni. Joskus tekisi mieli kokeilla kirjoittaa esseitäkin, mutta olen ajatellut että sitä ennen on saatava valmiiksi, ja julkaistuksi, jokin proosateos, jonka avulla saan itselleni osoitettua että kykenen kirjoittamaan pidempääkin tekstiä kuin sivun tai kahden sivun mittaisia runoja.

Paitsi että kyllähän tiedän pystyväni siihen. On vain ollut eräänlaista epäonnea proosan suhteen aiemmin, notta asiaan on ehtinyt muodostua typerää taikauskoa: ei pidä nuolaista ennen kuin lopahtaa.

Seuraavaksi keskustelu, jota olen käynyt tänään itseni kanssa:

Joko olen maininnut, että tilasin kesälomalla Suomen Kuvalehden, ja sen kaksi viimeisintä numeroa ovat olleet mainioita. (Et ole.)

Viime lehdessäkin oli mainiot jutut mm. Egyptin tilanteesta ja Kokoomuksen väsähdyksestä. (Sehän on mukavaa. Jyrki Katainen näyttääkin kovin riutuneelta.)

Tuntuu, ettei ”kartalla pysymiseen” tarvita välttämättä sanomalehteä. SK ja Ylen pääutislähetys riittävät hyvin. (Olen miettinyt samaa itsekin, mutta pahaksi onneksi Hesarin määräaikaistilaus kestää vielä vuoden verran, joten sitä on vain kiltisti maksettava.)

SK:n muutama laadukas juttu ovat jopa saaneet minut ottamaan taka-askeleita mielipiteissäni ns. ”pitkien juttujen” katoamisen suhteen, jota mm. Long Play palvelu on syntynyt korjaamaan. (Olen samaa mieltä. Long Playn jutut eivät ole olleet kovin hyviä. Tuntuu, että aihealueen rajaaminen on unohdettu tyystin, kaiketi laajentuneen tilan vuoksi ja isoja kokonaisuuksia harpotaan läpi liian kiireellä. LP ei hyväksikäytä lisätilaa muodon tarjoamien esteettisten seikkojen maksimoimiseen. Aivan kuin olisi päättänyt kirjoittaa tuhatsivuisen romaanin, ja dekkaritykästymisensä vuoksi sisällyttääkin kirjaan tuhat murhaa yhden sijasta, koska tilaakin on enemmän.)

(Aiot siis lopettaa Hesarin tilaamisen heti kuin mahdollista?). Aion. Mutta tilaan sen taas, kun jokin onneton puhelinmyyjä soittaa neljättä kertaa minulle ja yllättäen vastaan ja tartun tarjoukseen, joka tuo neljän kuukauden lehdet 40% alennuksella.

(Entäpäs Suomen Kuvalehden?). Aion. En aio. No, se riippuu tarjouksesta sekin.”

Tuollaisten keskusteluiden lomassa on hankalaa kirjoittaa proosaa. Se meinaa jäädä yrittämiseksi. Kirjoittamisen yrittämiseksi. Mutta silti olen kirjoittanut, vähemmän kuin koskaan mutta laadukkaammin kuin ikinä. Tein nimittäin merkittävän huomion, jos kohta en tiedä millä tavalla se on merkittävä: kirjoittaessani ns. pitkää proosaa, eli tapauksessani – tässä kohtaa – romaania, kaikesta kirjoitetusta keskimäärin yksi kolmannes on paskaa. Sen verran tippuu kuonaa pois, kun hion kappaleen  sellaiseen kuntoon, että kykenen sietämään sitä joten kuten. Siispä otin sellaisen muutoksen kirjoittamiseeni, että kirjoitan tietoisen hitaasti. Onnistuin ja onnistun siinä, sillä viikon tuloksena on vain noin viisi liuskaa tekstiä, mutta jäljeksi on jäänyt huomattavasti valmiimpaa tekstiä. Siedän sitä seuraavanakin päivänä, mikä on uudenlainen kokemus minulle. Outo.

Mainokset

Kusenkeltainen lehdistö

Luin Arto Salmisen Paskateorian tuoreeltaan, heti sen ilmestyttyä (WSOY 2001). Luin, koska olin edelleen kovin vaikuttunut Varastosta (WSOY 1998), Salmisen edellisestä romaanista, joka on sittemmin myös filmatisoitu (2011). Varasto iski lukiolaispojan tajuntaan samalla tavalla kuin John Irvingin Garpin maailma (Tammi, ensimmäinen suomenkielinen painos 1980), jotka kumpikin osoittivat sen että tietynlainen suorapuheisuus ja rentous oli kirjallisuudessakin sallittua. Siitä kuuluu kiitos myös silloiselle äidinkielenopettajalleni, joka vei minut Juha Seppälän teosten äärelle Super Marketin (WSOY 1991) ovista. Tällaisten kirjojen myötä ajauduin hiljalleen ymmärrykseen, että kaikennäköisistä kaanoneista huolimatta jokainen voi muodostaa itselleen oman klassikkopiirinsä jonka keskelle hautautua. Ja oikeastaan sen jälkeen lopetin kirjastoista lainaamisen kokonaan ja keskityin haalimaan hyviä kirjoja itselleni, omaksi, jotta mieleiseni katakombi joskus valmistuisi. Vielä se ei ole valmis, tuskin koskaan valmistuukaan.

Tuoreeltaan Paskateorian ylenpalttinen mediakritiikki tuntui hurjalta, jopa liioittelevalta. Mutta nyt – kuinkakohan monennella uusintakierroksella… – kun sitä vertaa lähes päivittäin selailemaansa iltapäiväviihdesanomalehtien tarjontaan, ei se liioittelevalta tunnu oikeastaan ollenkaan. Lehdistön uutisointi on kaikin puolin viihteellistynyt ja journalismia saa hakemalla hakea. Pahimmillaan se näkyy juuri näiden iltapäivälehtien nettisaiteilla: kirjoitusvirheitä kiireessä tehdyssä ja tarkistamatta heti painetussa uutisessa, asiavirheitä joita ei voi selittää millään, paskaa kielioppia joka sopii itseään toimittajaksi tituleeraavalle hyvin huonosti.

Salmisen maalailema muutos ei vielä onneksi näy esim. Hesarissa, joka sekin tosin välillä vaikuttaa koko perheen ja koko kansan lehdeltä mukahauskoine runomaisine riimittelyineen tai Vieraskynä-palstan mainostilaan, jota puolueet surutta hyväksikäyttävät aina vaalien alla ja lehti kiittää, kun valtion isit ja äidit houkuttelevat lukijoita tarinoillaan eikä toimittajien tarvitse edes kirjoittaa niitä. Ja onneksi on joitakin Long Playn kaltaisia uusia toimijoita jotka luovat edes vähän lohtua.

Jari Tervoa pidetään usein hyvänä kirjan aloittajana (mm. Pyhiesi yhteyteen –romaani, WSOY 1995): ”Minut tapettiin vappuviikolla.”). Hänen teoksistaan löytyy yleensä aina napakka ensimmäinen lause, usein humoristissävytteinen, joka kummallisella tavalla onnistuu samalla määrittelemään jonkinlaisen punaisen langan teokselle. Tai ainakin sinisen. Tai ainakin teeman tai sävyn. Pointtinahan on heittää pieni koukku lukijan suuntaan, saada hänet kiikkiin. Myyntimääristä päätellen Tervo on onnistunut perkeleellisen hyvin. Jos myyntimääriä ei oteta lukuun, on Salmisellakin ainakin yksi aika kova, nimenomaan Paskateoriasta:

”Tapansa kullakin: Jasmine pieri nussiessaan.”

Se voisi olla suoraan R-Kioskin ikkunasta, keltaisesta lööpistä.

Lapsukaiset nätisti nipussa

Muinoin esikoiskokoelmani oli osallisena niin sanotussa ”nippukritiikissä”, joka oli otsikoitu setämäisesti Uuden runouden äänenmurros. Kyseinen ”kritiikki” herätti laajahkoa keskustelua mm. siitä, kuinka epäkorrektia on kirjoittaa ja julkaista kritiikki, jos on jättänyt perehtymättä kritiikin kohteeseen, millainen asenne kriitikolla ja julkaisevalla lehdellä tulisi ainakin olla jne. Kyseiset kokoelmat olevinaan kilvoittelivat Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailussa paikoista kilpailun finaaliin, olivat mukana kastetilaisuudessa jossa mitataan kasteveden lämpötilan lisäksi se kasti johon tuore kirjoittaja lykätään. Osakseni oli jäädä sen onnekkaan rooliin, jonka nimi muistetaan. Harmittavasti kylläkin se muistetaan väärin. (Edelleenkin, tässä julkisuuden valokeilan polttavassa keskiössä minua tullaan kättelemään ja samalla pyydetään nimikirjoitusta. Kaavaan kuuluu myös ihmettely siitä, kuinka nimeni onkin Teemu eikä Timo.)

Viiden runoilijan rypäs on kuitenkin pientä verrattuna tämän päivän Helsingin Sanomissa ilmestyneeseen kritiikkiin, jossa niputellaan nyt vuorostaan lastenkirjoja. Palstatilaa on mukavasti yhdelle kritiikille. Mutta kun kyseessä on yhdeksän (9) kirjaa ”käsittelevä” kirjoitus, jää huomio muutamaa yksittäistä poikkeusta lukuunottamatta korkeintaan maininnan tasolle.

Miten tuollaiseen pitäisi reagoida? Pitäisikö lukijan olla tyytyväinen ja informoitu – hänelle on nyt tuotu julki, että sen ja sen niminen kirja on julkaistu? Entä tekijät; heidän teoksistaan on nyt ilmestynyt ”kritiikki”, jonka ainut funktio lienee vain mainosarvon lisäys, nyt teos tulee noteeratuksi maan suurimmassa sanomalehdessä. Entäpä se oikea, ihan journalistinen motiivi? Onko sanomalehtijournalismi menossa suoremmin mainostamiseksi?

Onko syytä olla tyytyväinen vai saako olla hiukan pettynyt? Kuka nyt älähtäisi vai ollaanko vaan suut supussa ja hyräillen?

Ymmärtäähän sen; kirjallisuutta ilmestyy hurjaa vauhtia, eivätkä Helsingin Sanomien resurssit loputtomia ole. Kenties toimituksessa ajatellaan, ettei yksittäistä taiteenlajia ole korrektia suosia vaan jokaisesta kulttuurin kolosta on uutisoitava. Välillä väännetään tikustakin asiaa, kun ei muuten ole. Ja väliin on saatava koko sivun mittainen artikkeli Paul Austerista, jonka romaanit – myönnettäköön – ovat laadultaan ”ihan okei” eli keskinkertaisia ja hiukan yhdentekeviä, kirjailija josta on kirjoitettu jo tarpeeksi jos ei peräti liikaa artikkeleita – ne eivät paljasta enää mitään uutta. Paul Auster silmäpusseineen kodissaan istumassa olohuoneen tuolilla keltaisen valon katveessa. Nämä kuvat on jo nähty. Toki luen artikkeleita kirjallisuudesta, liki kaikenlaisia. Laajoja henkilökuvamaisia kirjoituksia amerikkalaisista romaanikirjailijoista kotisohvillaan? Ilman muuta. Mielelläni.

Ehdotan, että jo persiilleen istahtaneen Kuukausiliitteen tilalle käynnistetään edelleen kaksitoista kertaa vuodessa ilmestyvä Kulttuuriliite. Tai kuudesti vuodessa painokoneista putkahtava Kirjallisuusliite.