Jouluaattoilta

Meillä – minulla ja vaimolla – on tapana huolehtia siitä, että kumpikin saa joululahjaksi ainakin konvehtirasian ja kirjan. Lahjoja voi olla muitakin ja muiltakin, mutta nuo kaksi tiettyä ovat vakioita. Tänä jouluna sain lahjaksi kaikkiaan neljä opusta, niistä yhden yhteiseksi lahjaksi vaimoni kanssa. Michael Hjorthin & Hans Rosenfeldtin Oppipoika, Juha Seppälän Mr. Smith, Hilary Mantelin Susipalatsi ja Hugh Johnsonin ja Jancis Robinsonin Suuri Viinikirja. Viimeisin on se yhteislahja.

Minulla on ollut tapana valita yksi lahjaksi saatu kirja, jonka lukemisen aloitan heti jouluaattona. Nyt valinta osui Susipalatsiin. Se on Booker-voittaja ja muutenkin kehuja kerännyt romaani, jolle on ilmestynyt jo jatko-osakin.

Joulu on tehty pienistä asioista. Siksi se on minulle niin suuri asia.

Mainokset

11.12.2012

Kuuntelimme vaimon kanssa Jussi Björlingiä ja teimme valmisteluja joulua varten. Istahdin hetkeksi alas vain kuuntelemaan tuota mahtavaa ääntä. Joskus on mukava vain istua alas ja olla vaikutuksille altis.

Kaikki tuollainen on mukavaa vaihtelua hektisyyden keskelle. Työn alla olevat kirjoitustyöt vievät pirusti ajatuksia ja energiaa, se ei ole huono juttu, mutta joskus pysähtyminen auttaa laittamaan ajatukset järjestykseen.

Loppuillan luen Jari Tervon Troikkaa, se on nyt kesken. Tervon ”politiikkatrilogia” (jos sitä tuollaiseksi voi kutsua) eli Myyrä, Ohrana ja Troikka on tämän jälkeen tullut luetuksi, mutta ns. väärässä järjestyksessä. Luin ensin Ohranan, sitten Myyrän. Viimeiseksi Troikka (kuten pitääkin). En ole kokenut, että väärä järjestys olisi pilannut mitään.

Tervon lause on kummallinen. Kummallisen hyvä, minusta. Kummallisista lauseista tulee kummallisia romaaneja, mutta pidän niistä silti.

Koska meillä on joulu ja kunniamerkit

Joulua lukuunottamatta alkaa vuoden oksettavin aika. Se on toisaalta kirjanystävien aikaa, toisaalta lasten aikaa, ainakin olevinaan. Joulu kerää perheitä yhteen, silloin lähennytään ja vedetään etäisyyksiä väleillämme pienemmiksi. Ollaan hiljaa iloisia siitä, ettei yksinäisyys ole astunut oman asunnon ovesta sisään.

Itsenäisyyspäivänä moni kerääntyy television ääreen. Ensin joka vuosi samaan aikaan näytettävän Edvin Laineen ohjaaman Tuntemattoman sotilaan vuoksi, ja iltasella sitten katsomaan presidentinlinnan pukuloistoa, eli jännittämään sitä kuka on vahvaluonteisen boolin vuoksi pimeimmässä tunnelissa kun YLE haastattelee, tai kuka kompastuu olemattomaan mattoryppyyn. Absurdein osa itsenäisyyspäivän vastaanottoa ja linnasta tehtyä lähetystä on se, kun tuntitolkulla seurataan kuinka ihmiset kättelevät. Sen jälkeen on vuorossa pientä ruokailua ja kahvittelua, jonka jälkeen suoritetaan paritansseja ja illan loppua kohden jopa kevyttä jorailua n. 30cm x 20cm:n kokoisella alueella. Yksin linnaan saapuneita daameja varten paikalle hankitut leveäharteisemmat kadetit siis suoriutuvat illan tanssivelvollisuuksistaan keinumalla jalalta toiselle kuin seipään nielleinä. Oi sitä onnen loistoa, joka hikisistä kasvoista kuumassa saunassa… kuumassa presidentinlinnassa paistaakaan! Lopuksi illan viimeiset hetket kuvataan ”jatkopaikoilta”, kun kiiluvasilmäiset kansanedustajat ja muu vuosittainen kerma juhlii kokonaisen valtion aikanaan lanseeraamia valtakunnallisia pikkujouluja. Lauletaan karaokea ja kuunnellaan musiikkia, haastattelut venyvät ja paukkuvat koska haastateltavista ei tahdo, sananmukaisessa merkityksessä, saada enää tolkkua. Tärkeää on se, että meillä menee hyvin, onhan meillä juhlat ja itsenäisyys!

Niinhän se on, että porvarillisimmatkin bileet tehdään moraalisesti hyväksytyiksi kun ne kiinnitetään historialliseen ja arvokkaaseen tapahtumaan (Itsenäisyyspäivä supereurooppalaisessa Suomessa) ja televisioidaan KOKO KANSALLE (samalla korostaen eriarvoisuutta keskuudessamme). Epäkorrektitkin juomatavat ovat sallittuja, kun syy on oikeanlainen ja yleisesti hyväksytty. Kuten virkamatka Romaniaan.

Huomenna julkistetaan vuoden näkyvin kaunokirjallinen teos. Sen kirjoittajaa odottaa mukavat ja ansaitut kehut ja kohtuullinen rahallinen palkkiokin. Lisäksi kirjailijan kylkeen liimataan loppuelämän kestävä lisänimi, lisätitteli Finlandia- palkinnon voittaja. Jokainen huomio ja palkinto, joka mille tahansa taiteenlajille menee, on hyväksyttävä ja kannustettava juttu. Sillä paljon niitäkään ei lopulta ole, eikä taiteentekijöitä muutenkaan huomioida liikaa.

Vuosittaiseen kansalliseen traditioomme kuuluu, että ansioituneita kansalaisia palkitaan kunniamerkein. Tänä vuonna esimerkiksi kansanedustaja (myös ministerinä toimineelle) Juha Korkeaojalle (s.1950) on myönnetty 1. luokan Vapaudenristi -kunniamerkki. Syynä on mitä ilmeisemmin kunniakas ansioituminen yhteiskunnallisten asioiden hoitamisessa. Tänä vuonna palkitaan myös muotoilija, taiteilija Eero Aarnio (s.1932). Hänelle on myönnetty Suomen Leijonan Pro Finlandia -mitali. Kyseinen mitali jaetaan vuosittain erityisesti taiteenalojen ansioituneille edustajille. Tänä vuonna sen saa kaksitoista hienoa, oman panoksensa suomalaiseen kulttuuriin antanutta taiteilijaa.

Kun kerran eletään yhteiskunnassa ja maailmassa, jossa ihmisiä laitetaan jonkinlaiseen järjestykseen merkittävyyden ja tärkeyden mukaan, olisi odotettavaa että jonkinlaista suhteellisuudentajua edes heidän palkittujen kesken kyettäisiin käyttämään. Eero Aarnion tunnetuin teos Pallotuoli syntyi vuonna 1963. Pallotuolista Aarnion ura sai todellisen sykäyksen eteenpäin. Pallotuolia, tietenkin myös Aarniota itseään voidaan pitää yhtenä suomalaisen muotoilun vahvimmista edustajista. Aarnio on yksi tunnetuimpia muotoilijoitamme maailmalla ja Pallotuolia voidaan pitää yhtenä alansa klassikoista kansainvälisestikin. Erityisesti Pallotuoli edustaa suomalaisen suunnittelun ja varsinkin suomalaisen teollisen muotoilun puhkeamista kukkaan. Aarnio ajoi lasikuidun ja muovin muotoiluun sisään, ja oikeastaan hänen myötä niistä tuli yleisesti hyväksyttyjä materiaaleja sekä huonekaluissa että designissa. Aarnio toimii suomalaisen taiteen puolestapuhujana jo pelkällä olemuksellaan. Hän on epäilemättä globaali ihminen, ja Suomi hyötyy kaikesta mitä hän tekee ja on tehnyt.

Ei pidä väheksyä kenenkään saavutuksia tässä maailmassa. Mutta yhteiskuntamme ja rakkaan asuinmaamme ohjaamina niitä ei voida myöskään pitää samanarvoisina. Espanjalainen El Mundo on Espanjan toiseksi suurin sanomalehti. Lehti julkaisi vuonna 2006 artikkelin Eero Aarniosta otsikolla ”Ikonin uudelleensyntyminen” (lähde Wikipedia). Artikkelissa Aarniota tituleeraataan ”vaatimattomaksi neroksi, joka on leimannut muotoilun maailmaa viimeisen viidenkymmenen vuoden ajan”. Pastilli- tuolista Aarnio palkittiin American Industrial Desing Award- palkinnolla vuonna 1968. Aarnion teoksia on mm. seuraavien museoiden kokoelmissa: Museum of Modern Art (New York), Victoria and Albert Museum (Lontoo), Bauhaus Museum (Sydney), Centre Georges Pompidou (Pariisi), sekä tietenkin Helsingin Designmuseossa.

Kun käytännöllisesti katsoen Eero Aarnio käynnisti oman uransa vuonna 1962, oli Juha Korkeaoja kaksitoistavuotias (12). Aarnion ura on kestänyt pian viisikymmentä vuotta. Hänen kaltaisiaan pitkän linjan taiteilijoita lienee pilvin pimein joukossamme. Paljolti on myös heitä, keitä valtio ei ole muistanut oikeastaan millään tavalla, mutta jotka ovat vuosikymmeniä tehneet ansiokasta taiteellista työtä suomalaisen kulttuurin ja taiteen, suomalaisen ja kansainvälisen maailman eteen, sen sisällä. Kahdenkymmenen vuoden työ kansanedustajana on arvokas ja mittava ura sekin. Mutta Aarnioon ja hänen uraansa verrattuna se ei ole mitään.