18.8.2013

Olen aloittanut siivousurakan: pyyhin pölyt kirjahyllyistä, jotka kiertävät olohuoneemme seiniä ja tietyiltä osin muodostavat osaltaan lukunurkkauksen, jota vaimon kanssa nimitämme leikkisästi kirjastoksi. Sellaista ”olen täällä itäsiivessä”–huumoria nimittää sitä kirjastoksi kun ei se ole edes huone. Oikeastaan asumme hyvin pienesti, vähäisten neliöiden keskellä. Kaksi huonetta ja se missä on jääkaappi. Tämä ”kirjasto” vie kyllä ehkä eniten tilaa koko asunnosta, muihin huoneisiin verrattuna. Kirjailijan kämppä, sanoisin.

Viime kerrasta on aikaa ehkä kaksi vuotta, ehkä hiukan enemmän, kun vedin läpi saman urakan. Onneksemme olimme tarpeeksi järkeviä kun hankimme nykyiset kirjahyllyt – otimme niihin lasiovet ja ne estävät hienosti pölyn kulkeutumisen hyllyille, kirjojen väleihin. Pölyjenpyyhinnän ohella teen samalla inventaariota nimekkeistä. Tarkoitukseni on päästä eroon sellaisista kirjoista, joita en todennäköisesti tule myöhemmin kaipaamaan. Sellaisia kirjoja jotka olen lukenut tai sellaisia joiden kansia en ole edes avannut enkä luullakseni tule avaamaankaan. Kyse on lähinnä priorisoinnista eikä niinkään tilan raivaamisesta: on vain fakta, ettei ihmiselämä riitä kaiken kiinnostavan lukemiseen. Mutta ei se helppoa ole – luopua kirjoista joita on monta kertaa pyöritellyt käsissään, ihastellut kansia ja ehkä jopa selannutkin sieltä täältä. Eivät ne sentään mitään kilotavaraa minulle ole.

Mutta juuri nyt en ehdi siivota kovin pitkään. Ehkä se on hyväkin; ei tarvitse murehtia opusten kohtaloa. Englannin Valioliiga alkoi eilen ja tänään on Tottenhamin ensimmäinen ottelu. Se on vierasottelu mutta tavallansa kotiottelu, koska kyseessä on paikallispeli Crystal Palacea vastaan. Lontoolaisjoukkueiden mittelö, joka Tottenhamin pitäisi voittaa säilyttääkseen heti kauden alusta mahdollisuutensa päästä Mestareiden liigaan.

Niin, tunnustan värejä. Sydämestäni löytyvät paikat kahdelle jalkapallojoukkueelle. Ne ovat HJK ja Tottenham Hotspur FC.

Ei minulta mitään puutu

Tänään on ollut kyllä mahtava päivä. Aamupäivästä lähdin Riihimäeltä kohti Tamperetta. Kävin pitämässä palaveria tulevan kustantajani kanssa. Keskustelimme tekeillä olevasta kokoelmasta ja kirjallisuudesta yleisemminkin. Samalla minut toivotettiin hyvin lämpimästi tervetulleeksi taloon. 

Kirjoittamiseni elää jonkinlaista uutta kevättä. Olo on sellainen, että runojen/runouden suhteen olen löytämässä mielekkään suunnan, nautin kirjoittamisesta nyt enemmän kuin koskaan. 

Syy siihen saattaa piillä painotuksissa: olen lisännyt proosan kirjoittamista ja ehkä se on vienyt runoudesta turhat polut pois, hionut ydintä enemmän esiin. Toinen selvä merkki on se, että lähtökohta runouden kirjoittamiseen on muuttunut: nykyään tiedän melko täsmälleen mihin suuntaan lähden viemään runoa, osaan aavistella sen funktion paremmin kokonaisuuttakin ajatellen. Tiedä sitten onko se jotakin kokemuksen tuomaa? Ihmeellistähän se toisaalta olisi, jos oma kirjoittaminen ei liikkuisi, vaikka jatkuvasti kirjoittaa.

Onnellisena mutta uupuneena saavuin illansuussa lopulta kotiin, keitin teetä ja avasin suklaalevyn ja istahdin sohvalle, television ääreen vaimon viereen. Vaimo moitti valkosipulilöyhkää jota elimistöni huokuu kieltämättä melko voimakkaasti – toimin kuulemma erittäin hyvin hyttyskarkotteena. Lopulta lippuni kisakatsomoon hyväksytään; jalkapallon Mestareiden liigan finaali voi alkaa.

Ei minulta mitään puutu.

7.9.2012

Katselin jalkapalloa, koska pidän jalkapallosta. Suomi hävisi Ranskalle 0-1, eikä se ollut yllätys. Mutta Suomi pelasi suhteellisen hyvin, muutama maalipaikkakin oli. Ranska pelasi huonosti. Silti voittivat. Suomalainen jalkapallokulttuuri on hienosti lähtenyt kasvamaan. Kovaäänisiä kannattajia näkyy olevan enemmän katsomoissa. Ihailen sitä, kuinka Eurooppalaisissa jalkapallokatsomoissa on koko perhe seuraamassa peliä. Siitä ei voi olla mitään haittaa. Kenties Suomessakin on vielä joskus stadionin täydeltä hyvähenkisiä kannattajia laulamassa kannatuslauluja.

Jalkapallo-ottelun seuraaminen on sopivaa vastapainoa kirjoittamiselle. Se on sopivaa vastapainoa myös lukemiselle, musiikin kuuntelulle ja elokuville. Mutta vain yhden matsin verran; sen jälkeen veri vetää jälleen kirjallisuuteen. Tällä erää kesken on Martin Amisin Keltainen koira (Otava 2007). Suhteellisen hyvä romaani (tosin ei Amisin mittakaavassa).

Suomalainen itsevarmuus

Usein tulen ajatelleeksi, ettei suomalaisessa mielenlaadussa ole juurikaan sijaa itsevarmuudelle. Suomalainen peruskaurakansa on jäyhää, hiljaista ja varmasti oman työnsä suorittavaa massaa. Tapana on, ettei asioilla pahemmin pröystäillä. Paitsi humalassa.

Sanoissa ei siis piileksi suomalainen itsevarmuus. Missä sitten? Suomi-Portugali -jalkapallomaaottelun aikana se selvisi: teoissa. Me emme jutellessamme paukuttele henkseleitämme. Paukuttelemme niitä muuten vain, tuppisuina.

Tällä hetkellä suomalainen jalkapallo on karmeassa tilassa. Vanhat suosikkipelaajat eläköityvät hiljalleen ja uutta sukupolvea ajetaan vauhdilla sisään. Pohjoismaihin verrattuna suomalaisen jalkapallon taso on keskinkertaista, eurooppalaisessa mittakaavassa se on silkkaa paskaa. Lähitulevaisuudelta on turha odotella EM-kisoja. Mutta mikä neuvoksi – minkä voimin suomalaista fudista yritetään kohottaa (lue: pitää yhtä hyvällä tasolla kuin ennenkin)? Tietenkin maajoukkueen päävalmentajaspekulaatioilla. Parhaillaan maajoukkueelle etsitään päävalmentajaa, ja prosessi kaikkine otsikkoineen, huhuineen, salailuineen ja arvuutteluineen lähenee jo surkuhupaisuutta. Nyt on ”big shot” hakusessa! On aivan sama, kuka siellä vaihtopenkin äärellä puku päällä stondaa – kilpikonnapuolustus voisi pelillisesti auttaa maajoukkuettamme edes tuuritasapeleihin ja jopa voittoon Moldovasta. Riittävän taitavia yksilöitä ei vain ole. ”Suomalaista jalkapallokulttuuria” ei ole olemassakaan. Ja jos onkin, se on häviävän pieni.

Mistä kaikki on lähtenyt liikkeelle? Alunperin Litmasesta, ja muutamasta muusta hyvästä, onnekkaastakin yksilöstä. Heidän pohjalta on oltu luomassa ”suomalaista jalkapallokulttuuria” eli kannustuslauluja, joita seisten hoilataan ladon kokoisilla ”stadioneilla” , koska puupenkit ovat läpilahoja, jos eivät sentään lumen alla. Muutaman yksittäisen pelaajan henkilökohtainen menestys on aiheuttanut turhanpäiväiset ja suuruudenhullut odotukset EM-karsinnoista läpimenemiseen. Hyvää itsetuntoa, sanon minä.

”Tässäkö on Suomen uusi Nokia” huutavat lööpit, kun jokin satunnainen onnistuminen kotimaisessa PK-sektorin yrityksessä tulee ilmi. Suomalainen näyttelijä on aina lähellä kansainvälistä läpimurtoa, kun hän käy kuolemassa amerikkalaisessa, budjetiltaan keskinkertaisessa elokuvassa ensimmäisen kolmen minuutin aikana. Jään mielenkiinnolla odottamaan, millainen on Samuli Edelmannin ”merkittävä rooli”, josta saimme lukea viime vuonna. Kun Sofi Oksanen sai teoksensa amerikkalaiseen kirjakauppaan, on kai ”suomalaisen kirjallisuuden noste” sen seurauksena selviö. Martti Ahtisaaren saama Nobel-palkinto teki suomalaisista rauhanvälittäjäkansaa.

Me suomalaiset jaksamme innostua yhden yksittäisen yksilön aikaasaannoksista niin, että unohdamme realiteetit. Lisäksi intoudumme mitä kummallisimpiin matkimisiin. ”Jos kerran tuo, niin kyllä sitten minäkin.” Joku keksi, että suomalaisen kirjallisen kentän uusin loistava asia on esseekirjallisuus, ja pian jo jokunen kirjailija ilmoitti löytävänsä vain esseistä jotakin elämisen arvoista. Kun huomattiin, että länsinaapurissa myydään dekkareita käsittämättömän paljon, ilmestyi jokaisen suomalaisen kustantamon kustannusohjelmaan vähintään yksi rikoskomisario lisää.

Suomalaista määrätietoista itsevarmuutta on hieno seurata. Ja vähän huvittavaakin.