Kansista ja messuista

On kirjamessuaika! Helsingin Pasilassa Messukeskus on pullollaan kirjoja, lukevia immeisiä, kirjailijoita ja kirjamyyntiosastoja. Aikomukseni on nyt lauantaina visiteerata siellä. Ainakin Robustoksen osastolta minut voi bongata!

Tässä kirjamessujen alla on tullut mietittyä, että kaiken mukavahkon hurlumhein ohella on harmillista, että yksittäisen kirjan elinikä lyhenee jatkuvasti. Tämän vuoden esikoista ei kukaan muista ensi vuonna, klassikoita ei synny tai ainakaan niitä ei tässä tunnista (niin on tosin taitanut aina olla). Hyvää kirjallisuutta on paljon ja hyviä kirjoja on paljon – se on samalla onni ja epäonni: kirjan ja kirjailijan on yhä selkeämmin erottauduttava joukosta, jos meinaa erottautua joukosta. Eikä kukaan edes kysy Joukolta mitään, mikä on vähintäänkin epäkohteliasta.

Siispä olen pohtinut, että tuon Lukemiston oheen (joka on viime ajat ollut hiljainen kiireistäni johtuen) alkaisin esitellä tässä blogissa vanhojen kirjojen kansia. Sellaista sarjaahan on ansiokkaasti tehty ainakin Parnassossa jo jonkin aikaa, ja se on hyvä perinne jonka tekemisessä haluan olla mukana. Tekisin sen kuitenkin niin, etten parnassomaisesti esittelisi tietyn taiteilijan kansia, vaan vain yksittäisen kirjan kauniin ja/tai kiinnostavan kannen, taiteilijasta riippumatta. Sillä vaikka kuinka haluaisinkin ihmisten muistavan, että minäkin olen runoilija ja nimenomaan tässä ajassa, eli elävä ja julkaiseva kirjailija (eli OSTAKAA MUN KIRJOJA!), on pakko todeta että on sitä ennenkin osattu, joskus jopa paremminkin. Pidän suunnattomasti vanhojen kirjojen kansista ja ”vanhoilla kirjoilla” tarkoitan esimerkiksi 50-, 60-, jopa 70-luvulla julkaistuja opuksia. On hauskaa muistutella vanhoista kirjoista. Jospa ne jättävät takaraivoon muistijälkiä, jotka ponnahtavat mieleen sitten divareissa ja kirpputoreilla ynnä muissa samanlaisissa paikoissa.

Odottelen innoissani, että vielä tässä loppuvuoden aikana saisin nähtäväkseni ensi vuonna julkaistavan runokokoelmani kannet. Ovat ne millaiset tahansa olen varma, että minulle ne tulevat olemaan unohtumattomat, mutta minulla on sellainen kutina, että sitä ne tulevat olemaan monelle muullekin.

 

Tuommosiahan me ollaan

HOW TO MARRY A FINNISH GIRL: Everything You Want to Know About Finland That Finns Won’t Tell You.

Kaikkea sitä tuleekin ostaneeksi. Harmiton, tarkoitukseton visiitti vain ohimennen Helsingin rautatieaseman Pocket Shopiin ja mitä tarttuikaan matkaan? Vaimo löysi äärimmäisen kiinnostavan dokumentaarisen opuksen Pohjois-Korean suljetusta valtiosta, minä ulkomaalaisille tarkoitetun humoristisen oppaan jonka avulla päästä naimisiin – ja sitä ennen ties minne – suomalaisen naisen kanssa. Kuulun erittäin huonosti kohderyhmään: olen suomalainen ja jo naimisissa suomalaisen naisen kanssa. Phil Schwarzmannin kirjoittaman kirjan kivijalka lienee stereotypioissa, eikä se yllätä ketään. Lyhyt selailu kotimatkalla sai aikaan muutaman spontaanin hörähdyksen, joten sarkasmi ainakin tuntuu purevan. ”Tuommosiahan me ollaan”.

Joskus pitää relailla myös lukemisen suhteen. Raskaan kirjan jälkeen (Knausgårdin Taisteluni 1 oli myös erittäin palkitseva) luen usein jotakin höttöä tai ainakin kevyempää, sillä aivot eivät jaksa asettua samanlaiseen asentoon heti perään, vaan vaativat jonkinlaisen palautumisajan. Yleensä yksi kirja riittää, ja siihen käytän usein dekkareita, mutta nyt tartuin tuollaiseen. Onko kellään kokemuksia kyseisestä kirjasta? Jos tähän joku vastaa, olemme eittämättä kohtalotovereita. Tuskin kovin moni englantia ymmärtävä, mutta suomea taitamaton lukee tätä kirjoitusta. Knausgårdin tapaan tirkistelystä tässäkin on kyse: kiinnostaa tietää, mitä muualla meistä ajatellaan? Miksi kiinnostaa, en osaa sanoa.

Kirjan ostohetkellä Pocket Shopin valpas myyjä sai myytyä minulle myös oheiseksi läpinäkyvät irtomuovikannet. Ne on ovat pokkareita varten – mitä ilmeisimmin lisäämään niiden elinkaarta kulumisen suhteen. Pitihän sellaisia kokeilla, hyvin näyttävät toimivan! Pieni pujottelutyö kirjan kansien saamiseksi muoviläpyskän liepeiden sisään ärsyttää, mutta onnistuu loppujen lopuksi hyvin helposti. Iisiä ja järkevää, eritoten tällaiselle kirjahamstraajalle, jonka otsaan kihoaa hikihelmet aina, kun näköpiiriin ilmaantuu ns. ”taittaja”. ”Taittaja” kohtelee kirjaa miten tahtoo, eikä seuraavan lukijan todellakaan tarvitse kirjaa pyöritellessä pohtia, onkohan tätä luettu vai ei.

Kaikkea sitä tekeekin kirjojensa vuoksi. Mutta silti: irtomuovikannet pokkarille. Kaikkea sitä tuleekin ostaneeksi.

 

Riihimäki

Kuten tiedetään, Helsingissä on mukava asua, jos lompakossa riittää tuohta. Vuonna 2009, kun Helsingin kaupungin vuokra-asunto-osakeyhtiö Kannelmäessä päätti jokavuotiseen tapaansa korottaa vuokraa selityksellä, jonka vielä tuolloin osasin unissanikin ulkoa, mittarimme täyttyi ja päätimme lähteä Helsingistä. Olin paljasjalkainen stadilainen jota Helsinki kovasti yritti savustaa kaupungin rajojen ulkopuolelle. Helsinki onnistui. Huomasimme, että Riihimäen korkeudelta saisi ostettua omistusasunnon, jonka kuukausittaiset lainanhoito- ja asumiskulut olisivat pienemmät kuin helsinkiläisen vuokra-asunnon kuukausivuokra. Tänä päivänä niiden ero on vain kasvanut. Absurdia. Päätimme tehdä eräänlaisen hypyn tuntemattomaan – muutimme Riihimäkeen. Muuttopäätöstä edesauttoi se, että kirjoittamiseni oli tehnyt jonkinlaisen kummallisen stopin, en saanut tehdyksi mitään valmiiksi. Ajattelin, että kenties maisemanvaihto auttaisi. Kuinka hienoa oikeassa oleminen onkaan!

En tiennyt Riihimäestä muuta kuin Riihimäen Lasin ja Samuli Parosen. Sekä sen, että Riihimäki on radanvarsikaupunki. En taida tietää tänä päivänä yhtään sen enempää. Tiedän kuitenkin edelleen nuo edellä mainitut asiat. Niillä pääsee jo pitkälle.

Hetkinen, jotakin uutta on tarttunut muistiin: Renny Harlin on syntyjään riihimäkeläinen. Niin, repikää siitä ja tuntekaa sisällänne jäätävä polte. Die Hard!

Kävin palkkatyössä ja kaiken muun ajan kirjoitin. Tekeillä oleva runotrilogia oli ollut tekeillä jo viitisen vuotta. Ajattelin, että esikoisen täytyy olla jollakin tavalla erityinen ja erikoinen; esikoinen ja vielä trilogia: sen täytyi olla ainutlaatuista. On sittemmin osoittautunut, että olen ainoa joka niin ajattelee. Jopa ne kritiikit, jotka ottivat käsittelyynsä koko trilogian, jättivät huomioimatta seikan, että kyse oli trilogiasta. Kirjoittivat trilogiasta, mutteivät pohtineet teosten välisiä suhteita lainkaan. Ajattelin, että runokritiikki on mielenkiintoinen laji.

Vasta kun trilogian ensimmäinen osa eli sorta vala tuli valmiiksi ja olin lähettänyt sen eteenpäin, tajusin että se todella oli valmis. Olin saanut jotain valmiiksi! Kirjoittaminen oli tuntunut niin rennolta ja hyvältä, etten ollut kiinnittänyt siihen suuremmin huomiota. Jatkoin kirjoittamista intensiivisesti ja pian trilogia olikin valmis. Kyse oli ollut lopultakin vain pienistä asioista. Kun sain Leevi Lehdolta myönteisen kustannuspäätöksen aloin ymmärtää Riihimäen merkityksen runoilijan sielulle: se oli antanut rauhan.

Olen vieläkin stadin kundi, kaipaan sinne usein. Mutta yhtä usein kaipaan sieltä takaisin kotiin, Riihimäelle. Tämä on ”pieni suuri kaupunki”, tuo runoilijan pieneen sydämeen suuren rauhan.

Guggenheim-politiikkaa

Helsingin Sanomat pääkirjoitti äskettäin tehdystä kumoamispäätöksestä vahvan mielipiteensä: suuri virhe tehtiin, kun Helsingin kaupunginhallitus hylkäsi kaupunginjohtaja Pajusen esityksen Guggenheimin museota koskevasta päätöksenteosta. Guggenheim ei näillä näkymin, näillä ehdoin, Suomeen tule.

Menemättä sen enempää HS:n pääkirjoitukseen voi siitä todeta, että kenties hyvin pitkään hetkeen ei lehti ole ottanut yhtä selvää poliittista kantaa taakakseen kuin juuri kyseisen pääkirjoituksen myötä. Pääkirjoituksen takaa kaikuu Helsingin kaupunginhallituksen puheenjohtaja Risto Rautavan aavemainen julistus siitä, kuinka nyt taidemaailma ja ihmiset häviävät kun Guggenheim pysyy aavan meren tuolla puolen.

Tämä on eriskummallinen ja jopa huvittava käsitys, sillä taidemuseot ovat juuri ihmisiä ja taidemaailmaa varten. Televisiolausunnoissaan Rautava paheksui sitä, kuinka epädemokraattisesti päätös syntyi. Kaupunginjohtaja Pajunen oli lausunnoissaan maltillisempi, jopa sovittelevampi. Hänestä huokui jopa tietynlainen nöyryys yleistä mielipidettä kohtaan. Niin pitääkin huokua. Kokoomuksen ja Helsingin Sanomien puoltoäänet jäivät yksinäisiksi puoltoääniksi. Selvempää oli vastustus tai epäröinti koko museohanketta kohtaan.

Nyt mököttävät Kokoomus ja Helsingin Sanomat. Heidän yhteinen politiikkansa ei toiminut. Olisi mielenkiintoista tietää, mistä tällainen yhteistyö on kummunnut ja mitä seuraavaksi? Mitä konkreettista löytyy yhteistyön taustalta ja kuinka puolueellisten lasien takaa täytyy seuraavia politiikkaa koskevia HS-gallup -tuloksia lukea?

Ei tarvitsisi mököttää, jos olisi käsittänyt että tämänkaltainenkin politiikka saa  polttoaineensa äänestäjistä. Nyt asia ja agenda jäivät täysin päättäjätasolle – asioita tehtiin ilman äänestäjiä, ilman kansaa; vain yksittäisten päättäjien ahneudet ja mieliteot allekirjoittivat nimiä paksuhintaisiin paperilaskuihin.

Huvittavinta on huomata, kun viime päivinä on saanut lukea Guggenheim-säätiön pääjohtaja Richard Armstrongin mielisteleviä Helsinki-lausuntoja, että vasta nyt kannattaisi keskustelut museon tulosta käynnistää. Nyt, kun jää on murrettu ja keskustelijat saatu lämpimiksi.

Nyt, kun Kokoomuksen ja Helsingin Sanomien töpeksimänä kaikki on myöhäistä.