Se pakollinen kirjamessujuttu

Aina pitää kirjoittaa kirjamessujuttu. No ei oikeasti pidä, mutta jos on käynyt messuilla niin kirjoittaa sitten kuitenkin.

Kävin tänään, messujen viimeisenä päivänä esiintymässä Takauma-lavalla yhdessä Tiina Lehikoisen ja Tommi Parkon kanssa. Kumpikin kirjailija on meritoitunut erityisesti runouden saralla. Olin viisaampieni joukossa, joten oli helppo olla. Kiitos heille!

Ei ole mikään salaisuus, että vierastan kaikkea sitä messuhärdelliä ja ihmisvilinää. Mutta kun Kirjailijaliitosta pyysivät esiintymään, ja kun runous oli agendana, en runomiekkosena tietenkään saattanut kieltäytyä. Tarkemmin ottaen puhuimme ekologisesta runoudesta ja vähän sen ympäriltäkin. Kivaa oli! Kirjailijaliitolla oli muutenkin kiintoisaa ohjelmaa Takauma-lavalla. Itse tykkäsin kovasti akateemikko ja kirjailija Hannu Mäkelän haastattelusta (liiton puheenjohtaja Jyrki Vainonen haastatteli). Hannu – jota muuten katson todella jyrkästi ylöspäin monestakin syystä – nauratti yleisöä hauskoilla anekdooteillaan uransa varrelta. Näkyi ja välittyi se kertojan lahja myös jutellessa. Erityisesti jäi mieleen juttu Finlandia-palkinnosta, jota Hannu sanoi vastustaneensa alusta asti voimakkaasti. Vuonna 1995, jolloin hänelle itselleen se myönnettiin romaanista Mestari, hän vastusti sitä vähän vähemmän, mutta sen jälkeen taas voimallisemmin. Hannulla on siihen pätevät syynsä, ja niistä samoista syistä minäkin Finlandia-palkintoa vastustan: se kutistaa kirjallisuutta. Huomio kaventuu vain romaaneihin, mikä sysää runot, novellit ja muut vähälevikkiset kirjallisuudet entistä syvemmälle viidakkoon. Miten sellainen voisi olla positiivinen juttu? Varsinkin kun nykyihmiselle takapihalla kasvava pihlaja on metsä. Hannu Mäkelä paljasti, että hänelle läheisin kirjallisuudenlaji on runous. Se lämmittää runoilijan sydäntäni kovasti. Haluaisin kovasti, kovasti keskustella Hannun kanssa kirjallisuudesta, varsinkin jo ennen syntymääni edesmenneestä Samuli Parosesta, jonka kustannustoimittajana ja – voi kai sanoa – ystävä Hannu oli.

Tapasin myös kustantajani Robustoksen porukoita eli Heikkiä ja Jounia, ja siinähän se messujen suurin suola kohdaltani taitaa ollakin: mahdollisuus sosialisoida mukavien immeisten kanssa. Viihdyn heidän kanssaan ja ilmeisesti tunne ainakin joiltakin osin on molemminpuolinen, kun eivät ole minulle vielä porttikieltoa hommanneet.

Minulla siis oli kivaa, mutta millaiset messut oli noin niin kuin muuten? Absurdit. Istuessani siinä Takauma-lavan mukavalla nahkajakkaralla panin merkille viereisen Unikulman osaston. Samassa aloin tarkkailla yleisöä (jota muuten oli ihan mukavasti), että millainen heidän vireystilansa on. Onneksemme peitimme äänentoistollamme Unikulman kuorsauksen.

Ymmärrän kyllä, että ”raha puhuu”, mutta arvoisa messuorganisaatio: nyt hereillä siellä! Raha puhuu sekavia.

Yhteen messuhallin kulmaan oli kerääntynyt valtavasti ihmisiä. Kävelin parin päivän aikana useamman kerran siitä ohitse ja aina oli porukkaa tungokseksi asti. Arvaatteko, mitä siellä myytiin? Ei, ei ensi keväänä ilmestyvän runokokoelmani ennakkokappaleita. Siihen tungokseen ei yksi kulma riitä.

Alelaareja. Kyllä, alelaareja. Keltaisilla, katosta roikkuvilla norsunkokoisilla pahviläpysköillä mainostettiin kahden euron kirjoja.

”KAIKKI KIRJAT 2€!

Jos mulla olisi dementiaa, olisin luullut olevani Stockmannin Hulluilla Päivillä.

Vieressä päivystäneet kustantajat olivat lievästi sanottuna vittuuntuneen näköisiä. Hankalahan se on tehdä kauppaa, kun metrin päässä poljetaan hintoja. Myypä siinä messuhintaan kirjoja, tuosta runokirja kympillä. ”Niinmuttakun tuolta saa kakkosella romaanin.”

Niin. Niinpä niin.

Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta Kirjamessujen tarkoitus on kai kohottaa kirjan profiilia. Näiden messujen osalta kirjan profiili on nyt noin kahden euron korkeudella. Melkoista matalalentoa, varsinkin siihen korkeuteen verrattuna, missä Dan Brownin yksityiskone lentelee.

Tällä vauhdilla tulevaisuuden kirjamessut ovat seuraavanlaiset: niitä ei ole. Käy niin kuin Suomalaiselle kirjakaupalle, että liikkeet ovat kirjoja pullollaan, mutta eri nimekkeitä on esillä ehkä kymmenkunta. Viiden jääkiekkoilijan elämäkerrat, kolme dekkaria, yksi keittokirja ja yksi persevärityskirja, johon hierot ahterisi täysistunnon jälkeen. Se on rentouttavaa ja kehittävää! Varmasti jostakin löytyy asiantuntija, joka näkee siinä koordinaatiota kehittäviä puolia.

Dan Brownin vierailua tekisi mieli kritisoida, mutta oikeastaan ajattelen, että juuri hänenlaisiaan staroja Kirjamessut tarvitsevat. Siis huomio kirjailijoihin ja kirjoihin, ja jos oikein saa toivoa, paljon enemmän vähälevikkistä matskua esiin. Eli: kirjallisuutta.

Olisin muuten halunnut itsekin nähdä Mr Brownin. Olisin halunnut sammuttaa salista valot ja katsoa, loistaako ne leegot pimeässä.

Kirja – rahan kuriiri

Tänään hätkähdin Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa. Hätkähdän siellä aika usein, nimenomaan kirjojen verrattain korkeita hintoja, mutta tänään hätkähdin halpuutta.

Jalkani veivät, kuten niillä on usein tapana, jonkinlaisen sisäisen navigaattorin opastamana, löytölaarin äärelle. Sitäkin hätkähdin, Akateemisessa kun on hyvin harvoin löytölaareja ja poistokirjoja. Laarissa oli pino Riikka Pelon viime vuonna Finlandia-palkinnon saanutta romaania Jokapäiväinen elämämme, euron hintaan.

Euron. Siinä sitä kiteytyy kotimaisen kirjan lyhyt elinkaari. Adlibris-verkkokirjakaupassa kirjan hinta on 28,80€, siis suurinpiirtein sillä hinnalla sitä on lähdetty myymään. Voiton ja menekin myötä on otettu kenties uusia painoksia, ettei vaan varasto pääse tyhjiksi. Vuodessa hinta on sulanut lähes olemattomiin. Mistä ihmeestä on oikein kysymys?

ILMIÖ – PALKINNON VAI KIRJAN ANSIOTA?

Todennäköisesti juuri siitä, mistä mainitsinkin: varastot täytyy saada tyhjäksi ”hinnalla millä hyvänsä”. Euro per kirja on sellainen hinta, että varastot tyhjenevät.

Mutta en voi mitenkään olla ajattelematta, että noin alhainen hinta suhteessa kirjan ikään (ja sen statukseen ”Finlandia-voittajana”) kertoo samalla jotakin hyvin olennaista myös kirjamyynnistä Suomessa, kulttuurista joka on jollakin tavalla kiero tai sairas. Tai molempia.

Epäilemättä Pelon romaani on myynyt hyvin vuoden aikana, sehän on Finlandia-palkinnon tarkoitus: tukea suomalaisten romaanien myyntiä. Surullisimmillaan käy juuri näin: vuoden kuluessa, seuraavien Finlandia-palkintoehdokkaiden marssiessa lavalle, unohtuvat vanhat voittajat, ehdokkaista puhumattakaan. Yhtäkkiä aiemmin niin kallisarvoinen kirja on enää lenkkimakkaran arvoinen.

Paitsi jos kirjasta syntyy ilmiö. Viime vuonna Finlandia-palkinnosta kilvoitteli myös Kjell Westön romaani Kangastus 38. Se ei voittanut Finlandiaa, mutta sai maaliskuussa Ruotsin radion romaanipalkinnon ja nyt lokakuussa Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Vuosi kyseisen Finlandia-kisan jälkeen Westön romaani on vasta lähdössä nousuun, siivilleen, kun Finlandia-voittaja makaa poistolaarissa ruma hintalappu otsassaan.

Pelon romaani ei synnyttänyt ilmiötä, siitä ei tullut sellaista. Sitä myytiin hyvin Finlandian antamalla tekohengityksellä, Finlandia-ilmiöllä. Kjell Westön Kangastus 38 niittää mainetta, myyntiä ja pidempää ikää itsenään, Kjell Westön brändillä. Samoin kävi Sofi Oksasen Puhdistuksen kanssa. Se jopa filmatisoitiin.

Finlandia-palkinto takaa – vielä – hyvän myynnin, mutta arvostusta se ei kirjalle tuo sen enempää. Finlandia-palkinto nostaa kirjan hetkeksi ihmisten huulille, se on mainosformaatti. Finlandia-palkinnon brändi toimii, mutta mitään syvää kulttuurillisuutta siinä ei enää ole (jos koskaan on ollutkaan). Hyviä kirjoja ei laiteta paremmuusjärjestykseen, vaan joukosta mielivaltaisesti tulee valituksi yksi, joka pieneksi hetkeksi nousee valokeilaan, ja jonka annetaan surkastua omaa nopeaa vauhtiaan olemattomiin.

Kirja toimii rahan kuriirina. Vauhti on pahimmillaan niin huima, etteivät voittajatkaan pysy kyydissä.

MITÄ NYT?

Siellä täällä kuulee yleisesti puhuttavan, että kirja-ala on vaikeuksissa, myynti ei vedä ja persnettoa syntyy viivan alle. Suuret kustantamot ovat enemmän tai vähemmän kusessa.

Minulla on neuvo: jos kirjan arvostus on euron luokkaa, tuotteen arvostus on silloin yhtä suuri. Kirjalla on imago-ongelma, jota ei myynninedistämispuheilla paranneta. Kirjan ja lukijan välille pitää palauttaa se olennainen asia mikä aiemmin on ollut: luottamus.

Luottamus siitä, että hyvästä kirjasta voi maksaa vaikkapa kaksikymppiä vielä vuosi sen ilmestymisen jälkeen.

Kirjallinen kattaus

Kirjallisuuden kulta-aikaa ovat syksyt, kun maamme kaksi suurinta kirjallisuuspalkintoa jaetaan. Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto ja Finlandia-palkinto määrittävät syksyn suunnan, onko se paska ja loskainen vai kaunis luminen postikorttimaisema joulun alla. Se mitä keväällä on kylvetty, korjataan syksyllä tarkasteltavaksi ja nautittavaksi. Harvinaisuuksista kohistaan.

Väärin. Eilen Helsingin Sanomissa julkaistu kritiikki Jussi Valtosen romaanista He eivät tiedä mitä tekevät herätteli allekirjoittaneen yövuoron jälkeisestä unenpöppöröstä: hetkinen, kriitikko Jukka Petäjä kirjoittaa näin mairittelevan arvion kotimaisesta romaanista! Lukekaapa, se on todella mairitteleva. Kirja on Tapaus.

Varmasti onkin, ja yllättäen: tänään kyseinen romaani, aika puskista, julistettiin Finlandia-ehdokkaaksi. Sattumaako?

Tavallaan. Suomalaisessa kirjamaailmassa (johon Hesarin kritiikitkin voidaan laskea mukaan) ei päällepäin yleensä tapahdu mitään yllättävää. Toki joskus se meinaa yllättää housut nilkoissa, kuten minut ja minun lisäksi näköjään myös Hesarin. Jos totta puhun, en ollut huomannut Valtosen kirjaa aiemmin, vaikka kevään ja syksyn kirjalistoja olenkin suhteellisen tiiviisti seuraillut. Niin tai näin, olen iloinen että Valtosen kirja on mukana. Siinä vaikuttaisi olevan erittäin kiinnostava aihe.

FINLANDIA-PALKINTO: UHKA VAI MAHDOLLISUUS?

Kun tarkastelee vaikkapa viimeisen kymmenen vuoden ajalta Finlandia-palkintoehdokkaita, esimerkiksi palkintoa jakavan Suomen Kirjasäätiön sivuilta, voi huomata ettei kilpailussa pienkustantajien liput juuri tuulessa hulmua. WSOY, Otava, Teos, Gummerus ja Tammi hallitsevat. Myös keskiraskassarjalaiset Siltala ja Schildts ovat päässeet mukaan useammin kuin kerran. Kertaalleen mukaan ovat päässeet Into (Laura Gustafssonin Huorasadulla), Avain (Elina Hirvosen romaanilla Että hän muistaisi saman) ja Like (Riikka Ala-Harjan Maihinnousulla), jotka ehkä joillakin mittareilla voisi pieniksi laskea jos oikein yrittäisi. Pienin ja tuntemattomin ehdokas lienee tänä aikana ollut vuonna 2007 ehdokkaaksi noussut Agneta Ara teoksellaan Det har varit kallt i Madrid, jonka julkaisi PQR-kultur, kustantamo josta en ollut tietoinenkaan tätä ennen. Aidosti todella pieni.

Pääosin siis samat kustantamot näkyvät kilpailuissa kuin muuallakin mediassa, kirjamessuilla ja ihmisten huulilla. Niiden varassa suomalainen kirjallisuus kelluu.

HEI HUOMENTA SUOMI, HYVIN PYYHKII

Millaiset näkymät sitten ovat täältä pienkustantajan (kohdallani Kustannusliike Robustoksen) sylistä katsellen?

Tutunomaiset. Sillä yleisimmillä eli putkinäöllä tarkasteltuna: suomalainen kirjallinen kenttä on Finlandia-palkinto ja HS, tässä järjestyksessä. Laajemmin katseltuna kirjallinen kenttä on pääpiirteittäin tässä kuvassa: lukijoiden edessä on pöytä, sen päällä meloni ja viinirypäle. Meloni on viinirypäleen edessä. Syksyisin melonia vielä pyöritetään markkinamielessä etualalle, että se varmasti näkyy, vaikka se varmasti näkyy. Kaikki tietävät, että melonin takana on viinirypäle, mutta kun sitä ei näe, siitä ei jakseta kiinnostua. Se hädin tuskin on, mutta on.

Suomalaisella kirjallisuuskentällä pyyhkii hyvin niin kauan, kuin meloni pysyy pöydällä eikä vierähdä lattialle. Kirjallisuudelle ei siinäkään tapauksessa kävisi huonosti: liiskaantunut viinirypäle ei pyörähdä mihinkään.

Kirjallisuuskohkaaminen

Siellä sun täällä julistettiin jo hyvissä ajoin, että tänään (11.11. 2011) Turussa ”suoritetaan suursiivous sikalassa”, vai miten se nyt olikaan. Tänään olleen Turun runoseminaarin oli tarkoitus myhäillä vuoden 1962 seminaarille, joka kuulemma muistuu aikalaisille mieleen tapahtumana, jossa Pentti Saarikoski heilui maistissa Parabellumin kanssa. Tänään, päivitetyssä versiossa oli aikeena ”keskustella runouden pyhistä arvoista ja kokeellisuudesta”. Turun Sanomien mukaan maistissa heilui tällä kertaa yksi seminaarin alustajista, eli Sami Liuhto. Toivottavasti Liuhtoa ei kuitenkaan tarvinnut siivota pois.

Mietiskelin pitkään, lähdenkö seuraamaan seminaaria paikan päälle vai en. En lähtenyt, koska totesin että n. puolivuorokautinen reissu on liiaksi riskaabelia ajankäytölle ja ajan vähyydelle. Sitä paitsi tuo kaksitoistatuntia ei vielä sisällä niitä iloluontoisia after-ski -tapahtumia, joita tuollaiset happeningit yleensä houkuttelevat. Olen siis täysin raporttien ja uutisten varassa. Toivon, että joku saa minut harmistuneeksi siitä, ettei tullut lähdetyksi: raportteja, kiitos. Harmistuttakaa minua. Kääntäkää nyt mieleni ajattelemasta tuota paljon kohkattua seminaaria – että sieltä olisi jäänyt käteen muutakin kuin näköhavainto maistissa olevasta alustaja-Liuhdosta. Turun Sanomat ei paljon muusta viitsinyt kertoa.

Vielä toisaalle. Nyt pitäisi kohkata siitä, että kuusi naista on Finlandia-palkintoehdokkaina. Mitäpä niistä kirjoista, eiks ni?

Palkintoja!

Kuten edellisessä entryssä tulin jo aihetta sivunneeksikin, on alkutalvi ja loppuvuosi kevyttä kirjallisuuspalkintotykitystä. Myös musiikin saralla tapahtuu: eilen Sibelius-viulukilpailun voitti Nikita Boriso-Glebski. Jos olenkin joillakin ehdoin musiikin suurkuluttaja ja musiikinteoriasta jotakin ymmärtävä, niin eilisen kilpailun televisoineen Yle Teema- kanavan asiantuntijoiden (viulutaiteilijoiden) mielipiteet olivat aivan mahtavia, sillä ymmärsin niitä tuskin lainkaan! Mutta aidosti – on kiehtovaa kuunnella, kuinka joku osaa (alansa jargonin) käsitellä aihetta sen sisältä käsin. Joidenkin silmiin sellainen voi kääntyä elitismiksi, mutta minulle se kertoo äärimmäisestä intohimosta, joka on aina eniten juuri taiteen itsensä voitto. Silloin ollaan sisällä asiassa ja juuri siitä, jos jostakin, olen tässä kohtaa mustasukkainen: että ymmärtäisi niin hyvin ja pääsisi likemmäksi musiikin nyansseja. No, onneksi musiikkia voi nauttia monin eri tavoin, eikä siihen välttämättä tarvita tietoa siitä kuinka viulistilla on ”aivan mahtava fantasia”. Mutta oppimisen halu tuollaisesta kasvaa.

Kalevi Jäntin palkinnon voittivat (vai olisiko korrektimpaa sanoa, että palkinto jaettiin) tänä vuonna Elina Hirvonen, Marko Hautala ja Harry Salmenniemi. Näistä Hirvosen tuotanto on minulle vierain, vaikkakin hän on kirjailijana muistissa. Marko Hautalan romaanit ovat pirullisen hyviä ja olen lukenut ne hetimiten niiden ilmestyttyä. Ilmeisesti ensi keväänä ilmestyy kolmas teos. Sitä odotellessa. Harry Salmenniemi on suomalaisen runouden ehkä uudistavin tekijä, jonka teokset ovat ainakin henkilökohtaisesti koskettaneet ehkä eniten viimevuosina ulos tulleista runokokoelmista.

Finlandia-ehdokkaina oli tälläkin kertaa komea joukkio ja rykelmä epäilemättä hienoja teoksia. Mikko Rimmisen voitto ei tullut yllätyksenä, sillä Pussikaljaromaanillaan jo ehdokkaaksi yltäneen kirjailijan uusin teos erottuu joukosta ehkä selkeimmin henkevyytensä vuoksi. Tarkoitan tällä sitä karismaa ja sielua, joka romaanista nousee JO ENNEN KUIN teosta on edes lukenut. Selkokielellä se tarkoittanee jotakuinkin sitä, että kirjailijalla ja kirjalla on selvä ja omalle puolelleen voittava agenda, ja kirjan päähenkilö on noussut jo esiin ennen kuin kirjaa on edes avattu. Teosta on helppo markkinoida, ja se on helpo omaksua. Mutta miksikö pidän Rimmisestä?

Rimminen uudistaa suomalaista kieltä. Nirppanokkaisimmat kutsuisivat häntä sanasepoksi (joka nykyään esiintyy mediassa jo positiivisena määritteenä kirjailijasta), mutta itse kutsuisin sitä mielummin ketteryydeksi ja rehevyydeksi. Äärettömän laajalla sana-arsenaalilla, ja sitä myös laajentaen, Rimminen lyö ilmavuutta teoksiinsa vaikka se kenties ulospäin saattaakin näkyä raskaana kikkailuna. Hyvin yksinkertaisin keinoin Rimminen hidastaa lukijaa, kehottaa pysähtymään ja maiskuttamaan kieltä. Tästä seuraa se, että lukija ”jää vangiksi” johonkin tilanteeseen tai maailmaan. Se on positiivinen juttu. Samankaltaisten seikkojen vuoksi pidän kovasti myös Jari Tervon kielestä, joskin hänen viimeisimmät politiikasta ja poliittisesta historiasta ammentaneet kirjansa eivät ehkä muuten niinkään allekirjoittanutta sytytä, kun taas Rimmisen teosten teemat koskettavat pientä ihmistä, ja näin ollen väkisinkin myös itseäni.

Sellainen huumorin sävyttämä ”sanakikkailu”, jota Rimminen (ja Tervo) viljelee, ei ole kikkailua tai pontevaa pyrkimystä taidonnäytteen antamiseen. Se on hyvin yksinkertaisesti rakkautta sanoihin. Ehkä siitä kertoo jotakin se, että Rimminen ja Tervo kumpainenkin, on tullut esiin ensin runoilijana. Allekirjoittaneen mieltä lämmittää erityisesti Rimmisen asenne runouteen (lainaus tämän päin Helsingin Sanomista):

”Jos ihan kielellisesti ajatellaan, niin kyllä runous on kirjoittamisen ensisijainen taso. Runoudessa täytyy olla ihan eri tavalla auki maailman suuntaan.”

Koska meillä on joulu ja kunniamerkit

Joulua lukuunottamatta alkaa vuoden oksettavin aika. Se on toisaalta kirjanystävien aikaa, toisaalta lasten aikaa, ainakin olevinaan. Joulu kerää perheitä yhteen, silloin lähennytään ja vedetään etäisyyksiä väleillämme pienemmiksi. Ollaan hiljaa iloisia siitä, ettei yksinäisyys ole astunut oman asunnon ovesta sisään.

Itsenäisyyspäivänä moni kerääntyy television ääreen. Ensin joka vuosi samaan aikaan näytettävän Edvin Laineen ohjaaman Tuntemattoman sotilaan vuoksi, ja iltasella sitten katsomaan presidentinlinnan pukuloistoa, eli jännittämään sitä kuka on vahvaluonteisen boolin vuoksi pimeimmässä tunnelissa kun YLE haastattelee, tai kuka kompastuu olemattomaan mattoryppyyn. Absurdein osa itsenäisyyspäivän vastaanottoa ja linnasta tehtyä lähetystä on se, kun tuntitolkulla seurataan kuinka ihmiset kättelevät. Sen jälkeen on vuorossa pientä ruokailua ja kahvittelua, jonka jälkeen suoritetaan paritansseja ja illan loppua kohden jopa kevyttä jorailua n. 30cm x 20cm:n kokoisella alueella. Yksin linnaan saapuneita daameja varten paikalle hankitut leveäharteisemmat kadetit siis suoriutuvat illan tanssivelvollisuuksistaan keinumalla jalalta toiselle kuin seipään nielleinä. Oi sitä onnen loistoa, joka hikisistä kasvoista kuumassa saunassa… kuumassa presidentinlinnassa paistaakaan! Lopuksi illan viimeiset hetket kuvataan ”jatkopaikoilta”, kun kiiluvasilmäiset kansanedustajat ja muu vuosittainen kerma juhlii kokonaisen valtion aikanaan lanseeraamia valtakunnallisia pikkujouluja. Lauletaan karaokea ja kuunnellaan musiikkia, haastattelut venyvät ja paukkuvat koska haastateltavista ei tahdo, sananmukaisessa merkityksessä, saada enää tolkkua. Tärkeää on se, että meillä menee hyvin, onhan meillä juhlat ja itsenäisyys!

Niinhän se on, että porvarillisimmatkin bileet tehdään moraalisesti hyväksytyiksi kun ne kiinnitetään historialliseen ja arvokkaaseen tapahtumaan (Itsenäisyyspäivä supereurooppalaisessa Suomessa) ja televisioidaan KOKO KANSALLE (samalla korostaen eriarvoisuutta keskuudessamme). Epäkorrektitkin juomatavat ovat sallittuja, kun syy on oikeanlainen ja yleisesti hyväksytty. Kuten virkamatka Romaniaan.

Huomenna julkistetaan vuoden näkyvin kaunokirjallinen teos. Sen kirjoittajaa odottaa mukavat ja ansaitut kehut ja kohtuullinen rahallinen palkkiokin. Lisäksi kirjailijan kylkeen liimataan loppuelämän kestävä lisänimi, lisätitteli Finlandia- palkinnon voittaja. Jokainen huomio ja palkinto, joka mille tahansa taiteenlajille menee, on hyväksyttävä ja kannustettava juttu. Sillä paljon niitäkään ei lopulta ole, eikä taiteentekijöitä muutenkaan huomioida liikaa.

Vuosittaiseen kansalliseen traditioomme kuuluu, että ansioituneita kansalaisia palkitaan kunniamerkein. Tänä vuonna esimerkiksi kansanedustaja (myös ministerinä toimineelle) Juha Korkeaojalle (s.1950) on myönnetty 1. luokan Vapaudenristi -kunniamerkki. Syynä on mitä ilmeisemmin kunniakas ansioituminen yhteiskunnallisten asioiden hoitamisessa. Tänä vuonna palkitaan myös muotoilija, taiteilija Eero Aarnio (s.1932). Hänelle on myönnetty Suomen Leijonan Pro Finlandia -mitali. Kyseinen mitali jaetaan vuosittain erityisesti taiteenalojen ansioituneille edustajille. Tänä vuonna sen saa kaksitoista hienoa, oman panoksensa suomalaiseen kulttuuriin antanutta taiteilijaa.

Kun kerran eletään yhteiskunnassa ja maailmassa, jossa ihmisiä laitetaan jonkinlaiseen järjestykseen merkittävyyden ja tärkeyden mukaan, olisi odotettavaa että jonkinlaista suhteellisuudentajua edes heidän palkittujen kesken kyettäisiin käyttämään. Eero Aarnion tunnetuin teos Pallotuoli syntyi vuonna 1963. Pallotuolista Aarnion ura sai todellisen sykäyksen eteenpäin. Pallotuolia, tietenkin myös Aarniota itseään voidaan pitää yhtenä suomalaisen muotoilun vahvimmista edustajista. Aarnio on yksi tunnetuimpia muotoilijoitamme maailmalla ja Pallotuolia voidaan pitää yhtenä alansa klassikoista kansainvälisestikin. Erityisesti Pallotuoli edustaa suomalaisen suunnittelun ja varsinkin suomalaisen teollisen muotoilun puhkeamista kukkaan. Aarnio ajoi lasikuidun ja muovin muotoiluun sisään, ja oikeastaan hänen myötä niistä tuli yleisesti hyväksyttyjä materiaaleja sekä huonekaluissa että designissa. Aarnio toimii suomalaisen taiteen puolestapuhujana jo pelkällä olemuksellaan. Hän on epäilemättä globaali ihminen, ja Suomi hyötyy kaikesta mitä hän tekee ja on tehnyt.

Ei pidä väheksyä kenenkään saavutuksia tässä maailmassa. Mutta yhteiskuntamme ja rakkaan asuinmaamme ohjaamina niitä ei voida myöskään pitää samanarvoisina. Espanjalainen El Mundo on Espanjan toiseksi suurin sanomalehti. Lehti julkaisi vuonna 2006 artikkelin Eero Aarniosta otsikolla ”Ikonin uudelleensyntyminen” (lähde Wikipedia). Artikkelissa Aarniota tituleeraataan ”vaatimattomaksi neroksi, joka on leimannut muotoilun maailmaa viimeisen viidenkymmenen vuoden ajan”. Pastilli- tuolista Aarnio palkittiin American Industrial Desing Award- palkinnolla vuonna 1968. Aarnion teoksia on mm. seuraavien museoiden kokoelmissa: Museum of Modern Art (New York), Victoria and Albert Museum (Lontoo), Bauhaus Museum (Sydney), Centre Georges Pompidou (Pariisi), sekä tietenkin Helsingin Designmuseossa.

Kun käytännöllisesti katsoen Eero Aarnio käynnisti oman uransa vuonna 1962, oli Juha Korkeaoja kaksitoistavuotias (12). Aarnion ura on kestänyt pian viisikymmentä vuotta. Hänen kaltaisiaan pitkän linjan taiteilijoita lienee pilvin pimein joukossamme. Paljolti on myös heitä, keitä valtio ei ole muistanut oikeastaan millään tavalla, mutta jotka ovat vuosikymmeniä tehneet ansiokasta taiteellista työtä suomalaisen kulttuurin ja taiteen, suomalaisen ja kansainvälisen maailman eteen, sen sisällä. Kahdenkymmenen vuoden työ kansanedustajana on arvokas ja mittava ura sekin. Mutta Aarnioon ja hänen uraansa verrattuna se ei ole mitään.