Kirja – rahan kuriiri

Tänään hätkähdin Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa. Hätkähdän siellä aika usein, nimenomaan kirjojen verrattain korkeita hintoja, mutta tänään hätkähdin halpuutta.

Jalkani veivät, kuten niillä on usein tapana, jonkinlaisen sisäisen navigaattorin opastamana, löytölaarin äärelle. Sitäkin hätkähdin, Akateemisessa kun on hyvin harvoin löytölaareja ja poistokirjoja. Laarissa oli pino Riikka Pelon viime vuonna Finlandia-palkinnon saanutta romaania Jokapäiväinen elämämme, euron hintaan.

Euron. Siinä sitä kiteytyy kotimaisen kirjan lyhyt elinkaari. Adlibris-verkkokirjakaupassa kirjan hinta on 28,80€, siis suurinpiirtein sillä hinnalla sitä on lähdetty myymään. Voiton ja menekin myötä on otettu kenties uusia painoksia, ettei vaan varasto pääse tyhjiksi. Vuodessa hinta on sulanut lähes olemattomiin. Mistä ihmeestä on oikein kysymys?

ILMIÖ – PALKINNON VAI KIRJAN ANSIOTA?

Todennäköisesti juuri siitä, mistä mainitsinkin: varastot täytyy saada tyhjäksi ”hinnalla millä hyvänsä”. Euro per kirja on sellainen hinta, että varastot tyhjenevät.

Mutta en voi mitenkään olla ajattelematta, että noin alhainen hinta suhteessa kirjan ikään (ja sen statukseen ”Finlandia-voittajana”) kertoo samalla jotakin hyvin olennaista myös kirjamyynnistä Suomessa, kulttuurista joka on jollakin tavalla kiero tai sairas. Tai molempia.

Epäilemättä Pelon romaani on myynyt hyvin vuoden aikana, sehän on Finlandia-palkinnon tarkoitus: tukea suomalaisten romaanien myyntiä. Surullisimmillaan käy juuri näin: vuoden kuluessa, seuraavien Finlandia-palkintoehdokkaiden marssiessa lavalle, unohtuvat vanhat voittajat, ehdokkaista puhumattakaan. Yhtäkkiä aiemmin niin kallisarvoinen kirja on enää lenkkimakkaran arvoinen.

Paitsi jos kirjasta syntyy ilmiö. Viime vuonna Finlandia-palkinnosta kilvoitteli myös Kjell Westön romaani Kangastus 38. Se ei voittanut Finlandiaa, mutta sai maaliskuussa Ruotsin radion romaanipalkinnon ja nyt lokakuussa Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Vuosi kyseisen Finlandia-kisan jälkeen Westön romaani on vasta lähdössä nousuun, siivilleen, kun Finlandia-voittaja makaa poistolaarissa ruma hintalappu otsassaan.

Pelon romaani ei synnyttänyt ilmiötä, siitä ei tullut sellaista. Sitä myytiin hyvin Finlandian antamalla tekohengityksellä, Finlandia-ilmiöllä. Kjell Westön Kangastus 38 niittää mainetta, myyntiä ja pidempää ikää itsenään, Kjell Westön brändillä. Samoin kävi Sofi Oksasen Puhdistuksen kanssa. Se jopa filmatisoitiin.

Finlandia-palkinto takaa – vielä – hyvän myynnin, mutta arvostusta se ei kirjalle tuo sen enempää. Finlandia-palkinto nostaa kirjan hetkeksi ihmisten huulille, se on mainosformaatti. Finlandia-palkinnon brändi toimii, mutta mitään syvää kulttuurillisuutta siinä ei enää ole (jos koskaan on ollutkaan). Hyviä kirjoja ei laiteta paremmuusjärjestykseen, vaan joukosta mielivaltaisesti tulee valituksi yksi, joka pieneksi hetkeksi nousee valokeilaan, ja jonka annetaan surkastua omaa nopeaa vauhtiaan olemattomiin.

Kirja toimii rahan kuriirina. Vauhti on pahimmillaan niin huima, etteivät voittajatkaan pysy kyydissä.

MITÄ NYT?

Siellä täällä kuulee yleisesti puhuttavan, että kirja-ala on vaikeuksissa, myynti ei vedä ja persnettoa syntyy viivan alle. Suuret kustantamot ovat enemmän tai vähemmän kusessa.

Minulla on neuvo: jos kirjan arvostus on euron luokkaa, tuotteen arvostus on silloin yhtä suuri. Kirjalla on imago-ongelma, jota ei myynninedistämispuheilla paranneta. Kirjan ja lukijan välille pitää palauttaa se olennainen asia mikä aiemmin on ollut: luottamus.

Luottamus siitä, että hyvästä kirjasta voi maksaa vaikkapa kaksikymppiä vielä vuosi sen ilmestymisen jälkeen.

Kirjallinen kattaus

Kirjallisuuden kulta-aikaa ovat syksyt, kun maamme kaksi suurinta kirjallisuuspalkintoa jaetaan. Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto ja Finlandia-palkinto määrittävät syksyn suunnan, onko se paska ja loskainen vai kaunis luminen postikorttimaisema joulun alla. Se mitä keväällä on kylvetty, korjataan syksyllä tarkasteltavaksi ja nautittavaksi. Harvinaisuuksista kohistaan.

Väärin. Eilen Helsingin Sanomissa julkaistu kritiikki Jussi Valtosen romaanista He eivät tiedä mitä tekevät herätteli allekirjoittaneen yövuoron jälkeisestä unenpöppöröstä: hetkinen, kriitikko Jukka Petäjä kirjoittaa näin mairittelevan arvion kotimaisesta romaanista! Lukekaapa, se on todella mairitteleva. Kirja on Tapaus.

Varmasti onkin, ja yllättäen: tänään kyseinen romaani, aika puskista, julistettiin Finlandia-ehdokkaaksi. Sattumaako?

Tavallaan. Suomalaisessa kirjamaailmassa (johon Hesarin kritiikitkin voidaan laskea mukaan) ei päällepäin yleensä tapahdu mitään yllättävää. Toki joskus se meinaa yllättää housut nilkoissa, kuten minut ja minun lisäksi näköjään myös Hesarin. Jos totta puhun, en ollut huomannut Valtosen kirjaa aiemmin, vaikka kevään ja syksyn kirjalistoja olenkin suhteellisen tiiviisti seuraillut. Niin tai näin, olen iloinen että Valtosen kirja on mukana. Siinä vaikuttaisi olevan erittäin kiinnostava aihe.

FINLANDIA-PALKINTO: UHKA VAI MAHDOLLISUUS?

Kun tarkastelee vaikkapa viimeisen kymmenen vuoden ajalta Finlandia-palkintoehdokkaita, esimerkiksi palkintoa jakavan Suomen Kirjasäätiön sivuilta, voi huomata ettei kilpailussa pienkustantajien liput juuri tuulessa hulmua. WSOY, Otava, Teos, Gummerus ja Tammi hallitsevat. Myös keskiraskassarjalaiset Siltala ja Schildts ovat päässeet mukaan useammin kuin kerran. Kertaalleen mukaan ovat päässeet Into (Laura Gustafssonin Huorasadulla), Avain (Elina Hirvosen romaanilla Että hän muistaisi saman) ja Like (Riikka Ala-Harjan Maihinnousulla), jotka ehkä joillakin mittareilla voisi pieniksi laskea jos oikein yrittäisi. Pienin ja tuntemattomin ehdokas lienee tänä aikana ollut vuonna 2007 ehdokkaaksi noussut Agneta Ara teoksellaan Det har varit kallt i Madrid, jonka julkaisi PQR-kultur, kustantamo josta en ollut tietoinenkaan tätä ennen. Aidosti todella pieni.

Pääosin siis samat kustantamot näkyvät kilpailuissa kuin muuallakin mediassa, kirjamessuilla ja ihmisten huulilla. Niiden varassa suomalainen kirjallisuus kelluu.

HEI HUOMENTA SUOMI, HYVIN PYYHKII

Millaiset näkymät sitten ovat täältä pienkustantajan (kohdallani Kustannusliike Robustoksen) sylistä katsellen?

Tutunomaiset. Sillä yleisimmillä eli putkinäöllä tarkasteltuna: suomalainen kirjallinen kenttä on Finlandia-palkinto ja HS, tässä järjestyksessä. Laajemmin katseltuna kirjallinen kenttä on pääpiirteittäin tässä kuvassa: lukijoiden edessä on pöytä, sen päällä meloni ja viinirypäle. Meloni on viinirypäleen edessä. Syksyisin melonia vielä pyöritetään markkinamielessä etualalle, että se varmasti näkyy, vaikka se varmasti näkyy. Kaikki tietävät, että melonin takana on viinirypäle, mutta kun sitä ei näe, siitä ei jakseta kiinnostua. Se hädin tuskin on, mutta on.

Suomalaisella kirjallisuuskentällä pyyhkii hyvin niin kauan, kuin meloni pysyy pöydällä eikä vierähdä lattialle. Kirjallisuudelle ei siinäkään tapauksessa kävisi huonosti: liiskaantunut viinirypäle ei pyörähdä mihinkään.

28.5.2013

Olen valvonut kaksi yötä peräkanaa, olo on suhmuinen ja hiukan huhmareinen. Siispä väsyttää jo valmiiksi huomisaamun aikainen herätys laboratoriokokeisiin. Kävin äskettäin lääkärissä – tohtori halusi minusta otettavan joitakin veriarvoja, yhtenä niistä paastoverensokeriarvon, koska olen viime aikoina ollut poikkeuksellisen väsynyt. Ennen verikoetta pitää olla syömättä ja juomatta kymmenisen tuntia. Olen valmistautunut verensokerimittaukseen huolellisesti: lihapullilla ja perunamuussilla sekä suklaalevyllä ja Magnum-jäätelöllä (tämä ON tuotesijoittelua! Minulle saa lähettää mainoksen vastineeksi pakkasen täyteen jäätelöä.). Kohta juon vielä kupin teetä, laitan elämän risaiseksi.

Oma veikkaukseni on, että kun loppuviikosta alkaa kesäloma, väsymys kaikkoaa.

 

Paljastuksia

Haanpään Päivi haastoi kysymyksin, ja ajattelin vastata haasteeseen. Tällaisissa haasteissa on aina omat ”sääntönsä”. Niin nytkin:

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Hänen pitää valita 11 bloggaajaa, jolla on alle 200 lukijaa. (Tässä kohtaa aion vähän rikkoa sääntöjä.)
5. Haastetun pitää kertoa, kenet on haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

Yleensä olen tullut myös rikkoneeksi sääntöjä, niin nytkin: jätän väliin kohdat neljä ja viisi, ja niiden myötä luonnollisesti myös kutoskohdan.

11 satunnaista asiaa minusta:

1. Pidän erityisen paljon viskistä. Pidän ehdottoman tärkeänä, että kaikki kirjoittaminen tapahtuu selvin päin.
2. Olen jäänyt koukkuun Mynthon-kurkkupastilleihin.
3. Kymmeneen vuoteen en lainannut kirjastosta mitään, koska kirjojen palauttaminen on minulle vaikeaa – ei siksi ettenkö muistaisi, vaan siksi etten millään haluaisi, sillä jostakin syystä minun on vaikea luopua kirjoista. Rikoin pitkän lainaamattomuusputken viime vuodenvaihteen aikoihin ja huomasin, että trauma lienee nyt ohimennyttä.
4. Luullakseni minut tiedetään aika suulaaksi ja sanavalmiiksi. Silti olen todella, todella ujo. Lisäksi olen helposti erakoituva persoona.
5. Urani lavarunoilijana alkoi Vesalan yläasteella. Koulu täytti vuosia ja sen kunniaksi järjestetyssä juhlassa lausuin viisisataapäiselle yleisölle runon, jonka kirjoittajaa en enää muista. Kokemus oli mielenkiintoinen joskin niin uuvuttava, että laitoin tähden lailla syttyneen urani samantien jäihin.
6. Olen soittanut kitaraa, laulanut ja tehnyt biisejä pitkälle toistakymmentä vuotta. Yksi vielä toteutumattomista haaveistani on julkaista oma levy.
7. En ole varma, osaanko laulaa.
8. Minulla on paha addiktio suklaaseen.
9. Ensimmäinen lukemani ”aikuisten romaani” oli Agatha Christien Seitsemän kellon salaisuus. Luin sen eräänä pääsiäisenä vähän Kaavilla, mummon ja papan luona.
10. Olen uhrannut kirjoittamiselle paljon, mutten koskaan ole sitä katunut.

Ja tässä Päivin antamat kysymykset & vastaukseni niihin:

1. Mitä sinulla on aina työpöydälläsi?
– Työpöydällä on aina kasa kummallisia papereita joissa vielä omituisempia muistiinpanoja, hyvä valonlähde ja tietokone.

2. Millainen on unelmiesi lukupaikka?
– Unelmien lukupaikka on (tälläkin hetkellä) oman kodin olohuoneessa sijaitsevan pikkuruisen kirjaston sylissä oleva nurkkaus, jossa nojatuoli, jalkarahi, sivupöytä ja lämmin, mutta tarpeeksi hyvin valaiseva lamppu antavat haluamani rauhan.

3. Jos saisit olla vuorokauden joku toinen, kuka olisit?
– Ehkäpä supersankarikitaristi Slash, Hercule Poirot, Teemu Selänne tai presidentti Sauli Niinistö.

4. Milloin olet onnellinen?
– Juuri nyt. Elämä on hyvää. Onni asuu pienissä asioissa.

5. Onko jokin kirja vaikuttanut elämääsi konkreettisesti, saanut jonkin muutoksen aikaan?
– On. Ainakin nämä: John Steinbeckin Helmi, John Irvingin Garpin maailma, Michel Houellebecqin Mahdollinen saari ja Jaan Krossin Uppiniskaisuuden kronikka.

6. Millaisia kirjoittamiseen liittyviä rutiineja tai rituaaleja sinulla on?
– Juon teetä kirjoittaessani

7. Lempieläimesi?
– Koira ja kissa.

8. Minkä uuden ammatin haluaisit opiskella?
– Kellosepän ammatti voisi kiinnostaa. Mekaniikan kirurgi.

9. Mitkä ovat lempisanojasi?
– Mahdoton sanoa, niitä on niin useita …

10. Mitä rakastat?
– Vaimoa ja perhettä, kirjallisuutta ja musiikkia, sanoja ja lauseita, kokonaisuuksia ja yksityiskohtia. Lämpöä: auringonpaistetta, saunaa. Kuumia juomia kylmässä, kylmiä juomia kuumassa.

11. Mikä laulu/sävellys kuvaa sinua parhaiten?
– Mahdotonta mainita vain yksi, joten muodostaakseni jonkinlaisen kokonaiskuvan sanon, että Hurtsin The Water, Topi Sorsakoski & Agentsin esittämä Vihreät niityt, HIMin The Kiss of Dawn, Rauli Badding Somerjoen Valot, The Killersin Midnight Show & John Fruscianten Central.

Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat

Valtaosa kirjallisuudesta on moista, minkä pyhin tarkoitus on vedota tunteisiin. Se ei mielestäni ole merkkinä huonoudesta, päinvastoin. Mutta kun lukee Kari Enqvistin kirjaa Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat (WSOY 2010, joissakin lähteissä vuosiluvuksi on merkitty 2009, mutta minun kappaleestani löytyy vain tuo 2010) tulee ajatelleeksi, että jos kyseinen kirja olisi kirjoitettu lukijan itkutihrua silmällä pitäen, se olisi huono. Sillä tavalla huono, että vaikkei kirja paksu olekaan se puuduttaisi joka solun.  

Sen sijaan Enqvistin kirjasta tulee olo että ”näin siitä pitääkin kirjoittaa”: ei pelkästään kylmän analyyttisesti, vaan järkiperäisesti, asioita liioittelematta. Kuoleman ja sen oireiden ympärille ei kiinnitetä turhanpäiväisiä sentimentaalisia liitännäisiä ja kiinnikkeitä, vaan todetaan asiat niin kuin ne ovat ja esitetään ne sellaisina. Erityisen ansiokasta on se, kuinka Enqvist käyttää paljon esimerkkejä omasta elämästään. Niiden oheen olisi helppo myötäelää, mutta Enqvist ei sitä lukijaltaan vaadi, ja niinpä järkyttävätkin asiat näyttäytyvät ainoastaan kauniina sommitelmina. 

On olo, että vakavista asioista pitäisi kirjoittaa juuri niin kuin Enqvist tekee. Riisua ihmisille pyhät, tabuiksi muodostuneet aiheet osaksi arkipäivää ja näin inhimillistää niitä, hyvällä tavalla ja maulla. Lopputuloksena on kuolemaa arkailevalle ihmiselle, kuten minä, hyvin voimaannuttava ja pelkoja pois potkiva efekti.

Voihan video

Uskon jonkinlaiseen hengellisyyteen. ”Jonkinlaisen” siitä tekee se, että se on minunlaiseni, minun määrittelemäni. Minun hengellisyyteni on tällaista: hiljaisuutta, rauhaa, omissa ajatuksissa olemista, pimeyttä ja valoa. Se ei kuulu mihinkään uskontoon, eikä mikään uskonto kuulu siihen. Tuollaiseen minä uskon, se on minun uskontoni.

Hengellisyys on minulle olotila, lohdullisuutta. Se on rauhoittumista, jonkinlaista erakkoutta. Kun elämän kiireet tuntuvat liian raskailta, pyrin hengellisyyteen, erakoidun hetkeksi vielä syvemmin, vielä syvemmälle. Se on oiva pyrkimys myös silloin, kun kirjoitan.

Tätä voi kuka tahansa kritisoida ja pilkata. Se ei ole minulta pois. Siitä saa tehdä pilaa. Tehkää videoita, kuvia tai kirjoja. Sitä en voi kieltää, enkä missään nimessä halua kieltää. Sillä minulla ei ole jumalia. Ei ole, eikä tule.

Vallalla olevien uskontojen ongelma nykyajassa on se, että ne ovat muodostuneet vääränlaisiksi. Ne keskittyvät liiaksi jonkin ristiriitaisen oppikirjan palvontaan, tai yksittäisen hahmon tai henkilön palvontaan. Usein nuo hahmot ovat kuvitteellisia. Uskonnot eivät kehota jokaista itseään löytämään sellaista uskontoa, jossa viihtyisi, joka parhaiten sopisi. Ne eivät opasta, eivätkä anna vinkkejä vaan käskevät, yleensä vieläpä jonkun kasvoilla. Yhä useammin tuntuu siltä, etteivät ihmiset etsi enää rauhaa, vaan alistuvat jonkin muun rauhaan.

Uskonnoista on yhä enemmän tullut vallankäyttövälineitä ja tappokoneita. Ne ratsastavat jonkinlaisilla mielikuvilla, joita ei saa pilkata. Uskonnoista on tullut kilpailuvälineitä; ne tahtovat houkutella mahdollisimman paljon väkeä joukkoonsa. Joukkokäyttäytymisestä ja johtamisesta uskonnot ovat kehittyneet edelleen, yksilö on unohtunut kokonaan. Se on huono juttu.

Olennaisimman kysymyksen pitäisi kuulua: elätkö sinä hyvin, ja oletko elämääsi ja elintapoihisi tyytyväinen? Ei pitäisi olla kyse siitä, toteutatko jonkun muun asettamia käskyjä prikulleen. Jonkun muun asettamilla käskyillä on hankalaa löytää itseään. Käskeminen ei anna aihetta ajatteluun. Ajattelu erottaa meidät eläimistä.

Minun pyhä kirjani on kaunokirjallisuus. Pyhää siinä on se, että velvotan itseni ajatteluun. Annan itselleni luvan olla kirjan kanssa eri mieltä, samaa mieltä, tai jotakin siltä väliltä. Annan itselleni luvan olla yhtään mitään mieltä. Pyhintä on se, että käsitän kirjallisuuden olevan vain kirjallisuutta eikä yhtään enempää. Se tuo rauhan, mutta ei käske minua. Ja siitähän uskonnossa pitäisi ollakin kyse. Rauhasta.