Pauli Antero Mustajärvi – Tina Finn: Pate Ikurista. Docendo 2017, 206 sivua.
Otsikko on ehkä liioittelua, mutta perustelen: Pate Mustajärvi on niin tunnettu kaveri, että hän kuulunee siihen melko harvalukuiseen sakkiin, jonka lähes jokainen suomalainen tunnistaa. Osa sitten tykkää, osa ei.
Oma ensikosketukseni Popedaan ja Pate Mustajärveen taisi olla vuonna 1992, kun yhtye julkaisi Svoboda-albumin. Siitä lohkaistu sinkku Kersantti Karoliina soi tiheästi television musiikki- ja viihdeohjelmissa ja muistelen, että sitä kavereiden kanssa fiilisteltiin – onhan se kaikkinensa harvinaisen tunnistettava ja tarttuva. Mika Sundqvistin sanoitus on muuten melko yhteiskunnallinen, siinä ollaan erään tasa-arvokysymyksen äärellä, naisten ja armeijan.
Kersantti Karoliinasta alkoi sitten tutkimusmatkani yhtyeen muuhun tuotantoon, mm. Kuumaan kesään ja muihin ikonisiin tsibaleisiin. Yhteistä niille kaikille on, etteivät ne mitenkään järin korkealiitoista sanataidetta ole. Ei se Popedaan sopisikaan. Mutta poikkeuksellisen positiivisiakin yllätyksiä silti piisaa, esimerkkinä vaikkapa tämä palanen Punaista ja makeaa -kappaleesta (san. Mustajärvi):
”Kun kaduilla taistellaan, kuollaan, rakastellaan, / sä nouset sinne mistä ainoastaan katsellaan”
Onpahan kertakaikkisen upea säepari, jopa näin runoilijan näkökulmasta.
Olen aina mieltänyt Popedan enemmän livebändiksi. Biisit ovat vanhan liiton rokkia, suoraa ja tymäkkää jyystöä, ja ne kasvavat yleisön myötä. Uudenlaisia ulottuvuuksia löytyy Pate Mustajärven soolotuotannon puolelta. Sieltä löytyykin sitten lauluja laidasta laitaan. Ajauduin alkuvuodesta viime vuonna julkaistun Teillä oli nimet, ja kerran te kuljitte täällä –albumin pariin, ja totesin aika nopeasti, että nyt ollaan taas jonkin uuden äärellä, konseptilevyssä kiinni. Nyt kerrotaankin tarinoita ihmiskohtaloista, mitä tervehdin ilolla. Aloin miettiä, saisiko kurkistettua minkälainen kaveri tämä Mustajärvi on pinnan alla, ja ajattelin että jospa tämä Pate Ikurista tarjoaisi vastauksia.
*****
Kirja on ohuehko, ihan hyvin kirjoitettu teos. Pate Mustajärvestä jutun jos toisenkin lukeneena ja huhun jos toisenkin kuulleena oli kivaa saada myös uudenlaista tietoa; en esimerkiksi tiennyt teatterin olevan niin suuressa roolissa Mustajärven elämässä. Myös hänen paljastumisensa lukumieheksi oli jonkinmoinen yllätys. Se että yksi Suomen suurimmista rokkikukoista on harvinaisen privaatti, yksityisyyttään vinhasti suojeleva mies, ei sen sijaan tullut mitenkään uutisena.
Kirjan anti jää ehkä hivenen kapeaksi, mutta se toisaalta ilahduttaakin minua: helvettiäkös se yleisölle oikeastaan kuuluu, millainen mies rokkistaran takana piileksii. Ja kaipaanko minä toisaalta tietoa, kaipaanko tirskistelyä? Oikeastaan onkin niin, että kirja on hyvin rajattu: siinä mainitaan lyhyesti Mustajärven veljet, vanhemmista turinoidaan enemmänkin, mutta esimerkiksi jälkikasvu jätetään kokonaan rauhaan – ja hyvä niin. Varsin käytännöllinen lähestymistapa: kiinnostusta on herättänyt miehen vetämä rooli, sen roolin biografian saatte myös luettavaksenne.
Kaikkinensa nopealukuinen, hauska kirja hahmosta nimeltä Pate Mustajärvi. Sen tehtävä on luullakseni saatella lukija Pate Mustajärven tuotannon pariin ja jättää Pauli Antero Mustajärvi syrjään, kuten taiteilija itsekin kaiketi tahtoo.
