Presidentinvaaleista

Istuva presidentti nousi siksi aikaa seisomaan, kun käytiin presidentinvaalien ensimmäinen kierros. Sen jälkeen hän istahti alas. Sauli Niinistön saama saalis kaikista annetuista äänistä oli 62,7 prosenttia. Jo ennen vaaleja kuului arveluja siitä, nähdäänkö toista kierrosta ollenkaan, mutta tuskin kukaan uskalsi ajatella, että kannatus olisi noinkin vahvaa.

Maikkarin politiikan toimituksen päällikkö Jussi Kärki kiinnitti huomionsa keskustan ja demareiden huonoon tulokseen: ”Näin umpisurkeaa tulosta eivät nämä kaksi perinteistä presidenttipuoluetta voi olankohautuksella ohittaa ja selitellä, että kaikilla muillakin meni huonosti. Jos joku haluaisi heittää kapuloita Juha Sipilän tai Antti Rinteen rattaisiin, niin nyt on se paikka. Saa nähdä, mitä tapahtuu.”

Näin on, demareiden ja keskustan tulokset ovat todella vaatimattomat. Demareiden Tuula Haatainen sai 3,3 prosentin kannatuksen ja keskustan Matti Vanhanen 4,1 prosentin. Keskusta koki jonkinlaisen arvovaltatappio, kun valitsijayhdistyksen ehdokas (ja keskustan kunniapuheenjohtaja) Paavo Väyrynen kiilasi Vanhasen eteen 6,2 prosentin kannatuksellaan ollen lopputuloksissa neljäs. Demareiden tappioksi voidaan laskea se, että vasemmiston Merja Kyllönen ylsi lähes Haataisen rinnalle.

Minusta Kärjen analyysi on silti liiaksi harppova. Joitakin yhtäläisyyksiä nyt saadun tuloksen ja puoluepolitiikan välille toki voi vetää, mutta kysymyksessä oli kuitenkin presidentinvaalit, jossa neljästä suurimman kannatuksen saaneesta ehdokkaasta kaksi oli valitsijayhdistyksen asettamia ehdokkaita (Niinistö ja Väyrynen). Väyrynen on melko erillään nykykeskustasta (vaikka sen jäsen edelleen onkin), ja Niinistökin on – sen lisäksi että on luopunut kokoomuksen jäsenkirjasta – ottanut osin sovittelevampia kantoja kokoomukseen verrattuna. Vaikka he eivät taustoistaan pääse eroon, on selvää että nyt käytiin mitä suurimmassa määrin henkilövaalit – ja hyvä niin. Presidentti-instituutiolle on haitaksi, jos siihen liittyy puoluepoliitikka. Tärkeimmät presidentin kyvyt liittyvät diplomatiaan.

Luultavasti huomattavasti enemmän Haataisen ja Vanhasen saamiin lukemiin vaikuttaa varsin yleinen tyytyväisyys Niinistön ensimmäistä presidenttikautta kohtaan. Kannatus on niin korkea, ettei se kerro esimerkiksi demareista tai keskustasta mitään, vaan pelkästään Niinistön suosiosta. Tähän nähden vihreiden Pekka Haaviston 12,4 prosentin kannatus on varsin hyvä, sillä vuoden 2012 vaaleissa, joissa syntyi eräänlainen Pekka-ilmiö, Haaviston osuus äänimäärästä ensimmäisellä kierroksella oli 18,76 prosenttia. Huomioiden ympäristökysymysten alati kiihtyvän esiinnousun niin maailmanpolitiikassa kuin kotimaisissa navetoissakin, Haavistolle uskaltaa ennustaa vähintäänkin kohtuullista menestystä seuraaviin presidentinvaaleihin, mikäli hän vielä tuolloin jaksaa lähteä ehdokkaaksi. Ikä ei ainakaan muodostu rasitteeksi; 1958 syntynyt Haavisto olisi tuolloin 66-vuotias, kaksi vuotta iäkkäämpi kuin Niinistö tämän noustua presidentiksi vuonna 2012. Vertailun vuoksi: viimeisten eläkeikäuudistusten myötä minun eläkeikäni on 67 vuotta. Täyden eläkkeen saan 69-vuotiaana.

Vuoden 2012 presidentinvaaleissa muuten perussuomalaisten Timo Soini sai 9,4 prosentin kannatuksen. Nyt Soini ei ollut ehdolla – puoluekin on matkalla vaihtunut. Tällä kertaa Perussuomalaisten ehdokkaana oli Laura Huhtasaari, joka sai 6,9 prosentin kannatuksen. Sitä voi mielestäni pitää näiden vaalien yllätyksenä yhdessä Niinistön ylivoiman kanssa. Jos ja kun Paavo Väyrynen ei enää seuraavissa presidentinvaaleissa asetu ehdokkaaksi, ja mikäli nykyisenlainen hallituspolitiikka jatkuu yhtä kovana, eivätkä oppositio- ja erityisesti vasemmistopuolueet saa iskettyä siihen kovaa kiinni, on mahdollista että perussuomalaisten presidenttiehdokas kerää seuraavissa vaaleissa kaikki protestiäänet. Se on äkkiseltään varsin pelottava ajatus.

Mainokset

Olipa kerran puoluekokous

Ennen puoli yhdeksän uutisia tuli ohjelma perussuomalaisten puoluekokouksesta. Se on käynnissä nyt Joensuussa, tämän ja huomisen päivän. Timo Soinin liikutuksen kyyneleet liikuttivat minuakin: revin talouspaperirullasta palasen ja aloin pyyhkiä kyyneleitä otsaltani. Puoluekokouksen yleisössä hihattomassa t-paidassaan istunut mies vakuutti minut edelleen siitä, että vaikka puolue kasvaa, se ei ymmärrä tyylitajun perään lainkaan. Hihattoman t-paidankin he perustelisivat närkästyneelle ”vapaudella”. Todennäköisesti joku onneton mainitsisi sananvapaudenkin.

Jäsenet muodostavat puolueen, puolue on yhtä kuin sen jäsenet. Ja koska tämä pätee kaikkiin puolueisiin, voi todeta että puolueen ”persoonan” eli ison osan imagosta havaitsee sen jäsenistä. Samalla löydöksistä voi rakentaa siltoja puolueen edustamiin arvoihin. Kokoomus on Armanin sinisensäihkyvä, hyvin istuva puku jonka persiissä BMW-painauma. Vihreät ovat kukkamekko ja villapaita ja kakkaiset paljaat jalat. Vasemmistoliitto on yhtä kuin rusehtavat vakosamettihousut ja baskeri. Demareilla on valkoinen kauluspaita yhdeksänkymmentäluvulta ja punainen kravatti 70-luvulta, ja hiukset miten sattuu. Keskusta on Dressmannin neljä kokoa liian iso miestenpuku ja piikojan huivi ja lehmän henkäys. RKP pukeutuu merellisesti, hiustuotteille tuoksuen, ja jokaisella on silmälasit vaikka liki- tai kaukonäköä ei olisikaan. Kristillisillä on nilkoista kaulaan peittävä asu ja pään päällä kymmenyksillä maksettu kultainen rinkula. Ja uusina tulokkaina perussuomalaiset, valkoiset tennissukat remmisandaaleissa, sinapit vyölaukulla.

Heitä tarkkaillessa alkaa arkailla pukeutumista – sitä pelkää leimautuvansa. Siksi liikunkin alasti.

Julkisivusärö

Suomessa politiikka puhuttaa ja kuohuttaa vain silloin, kun median huomio velloo jonkun kohun kimpussa. Absurdeimmillaan se näkyy lukijalle esimerkiksi Heidi Hautalan ovijupakkana tai – jos joku vielä muistaa – entisen pääministeri Matti Vanhasen lautakasajupakkana. Molemmat kohut lähtivät pienestä liikkeelle, kasvoivat suuriksi ja lopulta surkastuivat lähes yhtä äkisti kuin syntyivätkin. 

Viimeisimpänä samaiseen kategoriaan voidaan lisätä filosofi Pekka Himanen ja hänen tutkimusryhmänsä. Heidän tavoitteenaan on kai saada aikaiseksi heiltä tilattu tulevaisuusselonteko, jonka tarkoituksena lienee toimia jonkinlaisena lääkkeenä suomalaisen yhteiskunnan ja sitä resursoivien tahojen alamäelle. Rahoitusta kyseiselle hankkeelle on ollut junailemassa pääministeri Jyrki Katainen, joka on myös tilaajatahona hankkeessa. Ja se tekee asiasta poliittisen.

Ei oikeastaan kannata ottaa kantaa Himaseen tai tutkimusryhmään saati tulevaisuusselontekoon ennen kuin joitakin konkreettisia lopputuloksia on näkyvillä. Jokin aika sitten julkaistu Sininen kirja toimittaa eräänlaista väliraportin virkaa, mutta Himanen on itse kehoittanut kärsivällisesti odottamaan lopullista julkaisua. Se on hyvä neuvo ja sitä kannattaa noudattaa.

Seikat, jotka tekevät tästä Himasgateksikin kutsutusta tapauksesta, kuten kahdesta muustakin edellä mainitsemastani ”keissistä”, mielenkiintoisen, ovat julkisuuden hallintaan ja sitä kautta imagoon liittyviä. Ne ovat monisäikeisiä, moniaalle ulottuvia merkityssuhteita, joita emme näe jos emme ajattele.

Voidaan helpostikin todeta, etteivät Matti Vanhasen törttöilyt olleet kovinkaan raskasta osastoa: joitakin kohuja yksityiselämän puolella. Lisäksi hän sai kannettavakseen vaalirahakohun korkeimmat mainingit. Henkilönä hänen suurin epäonnistumisensa oli se, ettei hän erottanut ja eronnut. Se nimittäin nitisti Suomen Keskustan kannatuksen historiallisen huonoksi. Eroaminen, vaikkakaan Vanhanen ei mainittavasti tehnyt mitään väärää, olisi osoittanut äänestävälle kansalle, että Suomen Keskusta haluaa toimia oikein ja selvittää harharetkensä niitä sattuessa. Puolueilla ei ole nimittäin omaa imagoa ilman poliittisia toimijoita. On vain linjauksia ja tavoitteita, joita esimerkiksi kansanedustajat pyrkivät työssään noudattamaan. Heidän onnistumisensa joko pönkittävät puolueen imagoa tai murentavat sitä. He ovat puolueen kasvot. Ministereillä syy-seuraussuhde on vieläkin voimakkaampi.

Sama toistuu Heidi Hautalan tapauksessa. Ulkoisesti aivan naurettavan kokoisesta tapauksesta syntyi aivan naurettavan kokoinen kohu, jonka jäljiltä ei oikein edes tullut selväksi, oliko hän toiminut väärin vai ei. Silti, kohu syntyi ja jätti jälkensä. 

Vihreillä on muutenkin seuraavissa vaaleissa näytön paikka. Heidi Hautala ei eronnut, vaikka varmasti ymmärsi kohun tekevän hallaa puolueen imagolle, puhumattakaan hänen omasta poliittisesta imagostaan. Puhtoinen näyttää nyt likaiselta, vaikkei se välttämättä likainen olisikaan. Siltä näyttää myös Vihreiden julkisivu, koska jäsen ja puolue kulkevat käsi kädessä likimain kaikessa. Vihreiden puheenjohtajalla Ville Niinistöllä on lähes mahdoton tehtävä saada torjuntavoittoja, kun toinen Vihreä ministeri töpeksii samalla kun hän itse painii epäonnistuneiden kaivosasioiden kanssa. Jotain yrittääkseen hän on nyt ottanut asiakseen Jasper Pääkkösen esiintuomat kalatalousasiat. Hivenen absurdi asetelma, eikö?

Julkisuuden hallinta ja imagolliset asiat ovat pääosin viestintää. Suomessa sitä ei ole osattu oikeastaan koskaan. Viestinnän pitäisi todella olla ”tavoitteellista, suunnitelmallista ja koordinoitua”, kuten Maa- ja metsätalousministeriö eräässä julkaisussaan* toteaa, mutta yhdestäkään em. tapauksesta ei voi löytää ainuttakaan noista kolmesta prinsiipistä. Aina ovat edelle menneet muut seikat, jotka ovat – jos saa veikata? – ihmisyksilön ahneuteen liittyviä. Ajatuskin jakkaralta laskeutumisesta tuo kylmiä väreitä, kun sinne kerran on päässyt kapuamaan.

Onkin mielenkiintoista nähdä, miten pahasti Kokoomus ottaa siipeensä, kun Himanen & co. tuovat julki tulevaisuusselontekonsa. Lienee selvää, että se tulee olemaan hyvinkin kirjallinen, pikemminkin ajatuksen tasolla toimiva tekstikokonaisuus, joka ei tarjoa suoria vastauksia ja ratkaisuja yhteenkään kysymykseen, vaan antaa korkeintaan kompassin käteen. Kartta onkin suomalaisen yhteiskunnan sitten itse löydettävä. 

Yleinen reaktio niin mediassa kuin kansan parissa tulee olemaan närkästynyt ”mitä minä sanoin”. Tuskin olisi edes mahdollista tuoda ihmisten eteen selontekoa, joka voisi perustella  tavallisen kaduntallaajan hiljaiseksi omalla hyvyydellään ja saada näin hyväksyvän allekirjoituksen jo valmiiksi kalliille hintalapulle. 

Syy-seuraussuhde on loppukädessä se, että negatiivinen huomio kiinnittyy Kokoomukseen ja Jyrki Kataiseen. Laajemmalti mukaan kiinnittyy myös huippu-urheilun muutostyöryhmän aikaansaama mitätön ja tolkuton projekti, jonka hinnaksi tuli lopulta reilut kaksi miljoonaa euroa. Tämän vekselin valtuutti silloinen kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin, joka parhaillaan istuu rivikansanedustajana, mutta nyt kun HuMu-humputtelut ovat tulleet ilmi kiinnittyy kohu samankaltaisena tapauksena vahvasti Pekka Himasen johtamaan tulevaisuusselontekoon ja siitä edelleen Jyrki Kataiseen ja näin ollen Kokoomuksen vielä melko leveille hartioille imagotappioksi.

On melko helppo arvioida, että vaikka aikaa on vielä seuraaviin eduskuntavaaleihin, tulevat keskusta ja perussuomalaiset nostattamaan kannatustaan suhteessa demareihin, kokoomukseen ja vihreisiin, ja tekevät sen todennäköisesti vielä heidän kustannuksellaan. Kaikki imagotappiot satavat nyt heidän laareihinsa, sillä tekeillä oleva, surullisen kuuluisa sote-uudistuskin junnaa paikoillaan. Ja kun se joskus tulee, sillä tuskin on kovin positiivisia vaikutuksia.

Mikä siis neuvoksi kohuista kärsiville poliitikoille ja heidän puolueilleen? Erotkaa. Niin ne muuallakin tekevät. ”Aika korjaa haavat”- tyyppinen ajattelu on oikeastaan vain kerran toiminut: entisen Yhdysvaltain presidentti Bill Clintonin seksiskandaalissa. Hän ei eronnut, mutta nauttii nyt eräänlaisen modernin maailman Setä Samulin imagosta. Muualla maailmassa erotaan hyvinkin nopeasti, jos on tultu kiinnitetyksi osaksi jonkinlaista skandaalia. Aasiassa eroaminen tuntuu olevan oikein kansan huvi; siellä eroaminen on jo jonkinlaista hifistelyä. Mutta se toimii, siksi he sitä tekevät. Eroaminen on signaali, jolla puolue erottautuu kyseenalaisesta toiminnasta. Edustajan erotessa suurin taakka sälyttyy eroajalle ja puolue säästyy suurimmalta imagotappiolta. Se on pienin mahdollinen voitto tilanteessa, jossa suurta voittoa ei ole mahdollista edes tavoitella.

Sedät jaksaa heilua

Jotenkin tykkään tuosta Matti Apusesta. Hän on minulle kuin sormella osoitteleva setä, jollaista minulla ei koskaan ole ollut.

Tänään hän Helsingin Sanomien kolumnissaan puolustaa setä- ja täti-ihmisten ammattitaitoa ja osaamista suhteessa nuorisoon, eikä huonosti puolustakaan; onhan Matti entinen lehtimies ja setämies jo itsekin. Apunen ottaa ystävälliseen, isälliseen haarukkaansa tuoreen demarivoittajan, puolueen tuoreen kolmannen varapuheenjohtajan. Eero Vainio, 25 vee. Matin tarkoitus ei ole tuottaa Eerolle mielipahaa, vain antaa hellä esimerkki siitä miten media julkisuudessa oleviin poliitikkoihin tarttuu ja seuraa heidän tekemisiään. Sieltä se entinen lehtimies pilkottaa!

Tietysti takaa kajastaa myös, kuinka umpiporvari opastaa umpidemaria oikein olan takaa, kevyellä ylimielisyydellä varustettuna, kuten asiaan kuuluu. Olen jo pitkään odottanut, minkä vaalin yhteydessä kokoomus ilmoittaa, että heidän ehdokaslistallaan on muuan Matti Apunen. Sen verran poliitikon vikaa hänessä sentään on, vaikka sitä tuskin itse myöntääkään. Poliittisella kentällä on aina yksi Apusen mentävä aukko.

Kertoillessaan demarien nuorennusleikkauksesta Apunen kuitenkin unohtaa mainita sen kuuluisimman nuoren demarin: tohtori Pentti Arajärven. Hänen ympärillään on parhaillaan kuulemma sellainen kohina, että oksat pois!

Jäämmekin mielenkiinnolla odottelemaan, millaisia oppitunteja Apusen setä antaa pojankloppi-Arajärvelle.