Entä? Ehkä

Entä jos kirjoittaisi dekkarin? Facebookissa eräs kirjailijatoverini uumoili, että jos kirjoittaisi dekkarin, ne kuulemma myyvät hyvin.

Ehkä hänen lausahduksessaan oli palanen sarkasmia. Ehkä näin runoilijana olen ajatellut joskus samalla tavalla, enkä tarkoita sillä mitenkään väheksyä dekkarigenreä tai ylipäänsä rikosromaaneja; itse asiassa luen aika paljon niitä ja joitakin jopa yritän haalia omaan hyllyynikin, mm. Pentti Kirstilää. Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää–kirjat ja Henning Mankellin Wallander-opukset minulla on jo, sarjoina niitä kahlailen yhä uudelleen ja uudelleen lävitse.

Mutta olen minä uumoillut ihan samaa kuin kirjailijatoverini: entä jos kirjoittaisi dekkarin? Tulisiko sillä vähän lisää euroja, vähän lisää lukijoita, vähän lisää tulevaisuutta jota olisi mahdollista ennustaa?

Olen itse asiassa vienyt uumoilua vähän pidemmälle ja luonnostellut jotakin dekkarimaista paperille. Se on vasta harso, mutta kenties joskus vielä kirjaimet voi erottaa sanoiksi, ja sanat lauseiksi.

Mainokset

23.8.2012

Kaipaan saunaa. Lapsuudenkodissani sellainen oli, tosin sähkösaunan kiuas piiskasi usein melko kivuliaasti selkää – terävät, lyhyen piikikkäät löylyt.

Mutta löylyt kuitenkin. Sen jälkeen ei omasta huushollista saunaa ole löytynyt. Kerrostaloissa usein on se legendaarinen ”talonyhtiön sauna”, jonka lauteista pelkään saavani jonkinlaisen tarttuvan taudin, joka kutisee ja lopulta hilseilee vereslihalle.

Juoksin juuri noin neljän kilometrin lenkin. Se tuntuu edelleenkin hirveälle; teen matkan aikana kuolemaa keskimäärin kahden kilometrin verran. Puuskutuksen, vuolaan hikoilun, skitsofrenisen huitomisen (perkeleen hyttyset ja muut suolaisen tai makean perässä lentävät ötökät!), useamman sydänkohtauksen ja jatkuvan katumuksentunteen jälkeen on aivan mahtava olo! Kuin olisi käyttänyt kroppansa jokaista lihasta, saanut veren kiertämään niissä  ja tehdyn työn eli urakoinnin myötä hyvän omatunnon.

Kuntoilun kruunaisi valmiina oleva sauna, mutta sitä ei ole. Sitä voisi hiukan korvata uunimakkara ja kylmä olut, mutta niitäkään ei ole. Sitä paitsi: hyvä omatunto vesittyisi uunimakkaralla ja oluella. Täytyy jättää uunimakkara pois.

Sain loppuun Romua rakkauden valtatiellä. Ajattelin aloittaa Wallander-operaation. Olen lukenut nuo Henning Mankellin mainiot dekkarit ainakin kertaalleen, nyt voisi olla aika uudelle kierrokselle. Jos omaisin korkeakirjallisia mielipiteitä sanoisin, että Mankellin dekkarit ovat paskaa. Jos omaisin korkeakirjallisia mielipiteitä ja sanoisin noin, olisin väärässä. Eivät ne ansiokkaimpia dekkareita tietenkään ole, ja niiden tietty kliseisyys ärsyttää kyllä, mutta silti: mitä enemmän dekkareita lukee, sitä krantummaksi tulee, ja huomaan pitäväni vain tietyistä dekkareista ja dekkaristeista ja Mankell on yksi heistä.

Keitä muita? Ellroy ja Joensuu ainakin, Chandler tietysti. Peter Lovesey ja Colin Dexter. Pentti Kirstilä ja Arthur Conan Doyle, Agatha Christie. John le Carré, Sjöwall & Wahlöö. Ian Fleming. Ehkä Thomas Harriskin, sekä lukematon määrä ns. kioskikirjallisuutta. Priceless.

Hieno lopetus

Harjunpää tunsi kuinka märät norot juoksivat hänen kämmeniään ja ranteitaan pitkin kyynärtaipeita kohti.”

Näin loppuu vuonna 2010 julkaistu Harjunpää ja rautahuone (Otava), Matti Yrjänä Joensuun viimeiseksi jäänyt teos – mikäli postuumeja teoksia ei ilmesty.

Muistikuvani mukaan tämä on jotakuinkin ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun rikosylikonstaapeli Harjunpää kuvataan kyynelehtimässä. Mikäli hän nyt sitten edes kyynelehtii –  ”märät norot” saattavat olla myös hikeä, jota mies on vuodattanut aiemmin kirjan viimeisessä luvussa kävellessään Masalan juna-asemalta kotia kohti.

Kahden viimeisimmän teoksen, Pahan papin (Otava 2003) ja Rautahuoneen, kirjoittaminen vei Joensuulta paljon aikaa. Pahan pappi ilmestyi vuosikymmen edellisen romaanin, Rakkauden nälän (Otava 1993), jälkeen. Rautahuoneen ja Pahan papin väliin jäi seitsemisen vuotta.

Rakkauden nälkä on loistava teos, ehkä Joensuun paras. Rautahuone ei jää kauas siitä, mutta Pahan papissa oli jotenkin väkinäinen tunnelma, johon en pystynyt mukautumaan – juoneltaan ja henkilökuvaukseltaan se oli hieman epäonnistunut. Painotus hieman-sanalla. Erikoisinta on, että viimeksi mainitusta romaanista päätettiin tehdä myös elokuva, joka se(kin) epäonnistui, joskin onnistui edes jollakin tavalla täyttämään sille osoitetut odotukset.

Kenties pitkä julkaisutauko ja kirjoittamisen vaikeus näkyvät Pahan papissa, mutta Rautahuoneessa niistä ei ole tietoakaan. Rautahuone on juuriltaan uskollinen muille Harjunpää-romaaneille: kaksi vahvaa päähenkilöä, joista toinen on nimenomaan Harjunpää ja toinen rikokseen syyllistyvä tai siihen ratkaisevalla tavalla jotenkin osallinen henkilö. Vahvaa kuvausta, menemistä ihmisen psyykeen, poliisislangi on uskottavasti hallussa, Helsinki maistuu tekstistä.

Rautahuoneessa on sarjan muista osista ratkaisevasti eriäviäkin piirteitä, lähinnä tunnelmapuolella. Sen toisen päähenkilön, kolmekymppisen Orvon, jonka edesottamuksia Harjunpään ohella kirjassa seurataan, Joensuu on kuvannut lähes pelottavan hyvin. Kyse on miehestä joka hankkii silloin tällöin lisätienestejä toimimalla rattopoikana. Erääseen maksavaan asiakkaaseen hän lopulta rakastuu (ja tässä on mielestäni kirjan ainut heikkous – jos niin voi sanoa; Orvon tietynlainen naiivi elämänkäsitys on toki hyvin realistinen kuvaus miehestä jonka ajatusmaailma ja tunne-elämä eivät ole kovin rikkaita, mutta silti se tuntuu jotenkin liian helpolle ratkaisulle). Rautahuoneessa Joensuu astuu ikään kuin pois Harjunpään saappaista, ei niinkään kuvaa tämän elämää, vaan keskittyy nyt yhä enemmän toiseen päähenkilöön. Harjunpää on melkein kuin sivuhenkilö, joka on raikas tuulahdus ja viisas poikkeus entiseen: yhdessätoista teoksessa on lukija tullut melko tutuksi rikosylikonstaapelin kanssa, eritoten Rakkauden nälässä Joensuu tuo erityisen vahvasti esiin tämän henkilöhistoriaa ja perhesuhteita. Nyt, Harjunpään jäädessä enemmän taka-alalle, tuntuu aivan kuin Joensuu olisi ollut jättämässä hyvästejä kirjojensa päähenkilölle. Kenties Harjunpää ja rautahuone olisi joka tapauksessa jäänyt viimeiseksi Harjunpää-dekkariksi.

Tyypilliseen tapaan Joensuu kuvaa tämänkin kirjan kohdalla, kuinka rikokset hiljalleen puhkeavat ja sitten kasvavat: jossakin kohtaa elämä suistuu raiteiltaan, kiertyy itsensä ympäri, kuristuu yhä tiukemmaksi ja lopputuloksena on vastoinkäymisten sumppu, joka purkautuu vain tragedian avulla. Se on Joensuun teosten tunnistettavin piirre – jokaisen rikoksen takaa paistaa suuri inhimillisyys.

Kuolematon

Harvoin tulee kirjoitetuksi minkäänlaisia muistokirjoituksia, varsinkaan kirjailijoista tai runoilijoista.

Nyt kirjoitan. Tänään media kantoi surullisia uutisia kirjallisuuden ystäville: kirjailija Matti Yrjänä Joensuu on kuollut. Joensuu liittyi suomalaisen kirjallisuuden kaanoniin Harjunpää-romaaneillaan. Sen lisäksi, että hän loi loistavaa luettavaa runsaslukuiselle yleisölleen, hän toi uusia tuulia suomalaiseen rikosromaanigenreen ja kirjallisuuteen. Kenties hänen oma poliisiuransa antoi potkua sille inhimillisyydelle, joka kulkee hänen teostensa tietynlaisena poltinmerkkinä. Hänen luomansa sankari ei ole pyssyrehvastelija ja yli-ihminen, eivätkä rikolliset ole paholaisen kätyreitä. Hänen teoksissaan ihmiset ovat ihmisiä. Ihmisten tekemät rikokset ovat tarpeeksi järkyttäviä – niitä ei tarvitse maustaa yliampuvalla lahtaamisella ja yksityiskohtaisella mässäilyllä. Realismi riittää.

Minulle Matti Yrjänä Joensuun teokset olivat yksi syy siihen, miksi alunperin kiinnostuin lukemaan enemmänkin ja miksi ryhdyin itsekin sittemmin kirjoittamaan. Hänen kirjansa ovat myös syypäitä ronkeliin dekkarimakuuni; hän asetti riman korkealle, tavoiteltavaksi mutta pirun korkealle. On harmillista sisäistää, ettei uusia Harjunpää-kirjoja enää tule. Toisaalta, jo ilmestyneistä teoksista riittää vähintään yhdeksi ihmisiäksi vallan mainiosti. Siitä hyvästä minä kiitän ja kumarran Joensuuta. Enempää ei yksittäinen ihminen voi kirjailijalta vaatia, eikä saada.