Kaksi sammakkoa

J. K. Ihalainen: Sytykkeitä. 64 s. Sammakko 2016.

Henry Lehtonen: Kruununjalokivet tuhatvuotisten parisuhteiden tuhkassa. 60 s. Sammakko 2016

Yksi tämän blogin tarkoituksista on ollut toimia eräänlaisena lukupäiväkirjana, mutta vain harvasta lukemastani kirjasta olen tänne kirjoittanut. Tilanne pitää korjata ja ryhdyn korjausoperaatioon tästä hetkestä alkaen, ja mikäpä paremmin sopisi runousasiamiehelle kuin aloittaa se kahden runokokoelman voimin.

Luin peräkkäin kaksi Sammakon julkaisemaa teosta. Sammakko, tuo piskuinen mutta näkyvä toimija Suamen Turuust’ on todella kiinnittänyt huomioni viime vuosina. He julkaisevat kiinnostavaa, laadukasta kirjallisuutta – vieläpä aika paljonkin, vaikka firman kotisivujen mukaan kustantamossa toimii neljä ihmistä. Sitä voi pitää pienenä ihmeenä, samoin luultavasti työmäärää, jonka nämä ihmiset kykenevät mahduttamaan yhteen vuorokauteen, yhteen vuoteen, yhteen elinikään.

Sytykkeitä

Ensimmäisenä mainittakoon legendaarisen runouden tehdastyöläisen, J. K. Ihalaisen teos Sytykkeitä. Kuusilukuinen teos jakautuu oikeastaan kahtia: ensimmäinen puolisko, ensimmäiset kolme osiota, sisältää parisuhteesta ja rakkaudesta kertovaa runoutta, kliseet välttäen. Toisinaan Ihalainen yltyy jopa eroottisille tasoille, mutta kokoelman ja lukijan onneksi – eikä tämä ole mikään yllätys – tekee sen laadukkaan hienovaraisesti (s. 26): ”Sinussa tuoksuu laiton viljelmä, esiahdettu istutus, / suvanto joka ponnahtaa lentoon ennen koskeaan, / anomus joka ennättää kastua ennen postitusta.

”Toisen puoliskon” runot kiinnittyvät aikaan ajankohtaisilla, jopa poliittisilla aiheilla. Tämän toivotan erityisen tervetulleeksi, sillä Ihalainen osaa kirjoittaa yhteiskunnallisesta aineksesta väkevästi, mutta silti liiaksi julistamatta (s. 47): ”Tämä kaikki julmuus oksettaa minua / salamurhaajien lennokit / ohjusten sokea voima / itseään ruokkiva koston kierre / paskapuhe demokratian ytimessä / uutiset terrorista ja kauhusta / 2000-luku on suistunut sijoiltaan / kolmas maailmansota tapahtuu nyt […]”. Väkevää, lennokasta meininkiä siis. Koskettavaakin, kuten ”Erdogan” -nimisessä runossa (s. 39), jossa viitataan turkkilaisten suorittamaan armenialaisten kansanmurhaan vuonna 1915 ja Gezi-puiston mielenosoituksiin vuonna 2013. 

Googlettamalla selviää, että harmi kyllä Sytykkeitä ei juuri ole kritikoitu – ”vain” Miikka Laihisen Kiiltomatoon tekemä kritiikki löytyy. Laihinenkin mainitsee kokoelman kahtiajakautuneisuuden, mutta minua hiukan negatiivisemmassa valossa. Minä en näe ”teoskokonaisuutta jalkapuolena” vaan kummatkin, rakkauden ja yhteiskunnallisuuden, juuri teemoina, jotka sytyttävät. Kokoelman nimen huomioiden puolikkaiden törmäytys vaikuttaa tällöin perustellulta, vaikka eripareja ovatkin.

Sytykkeitä on mielestäni miellyttävä teos, enkä tarkoita tätä kirosanaksi. Aina ei jaksa hampaidenkiristelyä jatkuvaa kaivausoperaatiota vaativan runoteoksen parissa. Helpoksikaan en silti tarkoita teosta haukkua. Tasoja riittää vaikka millä mitalla. Ihalaisen kohdalla on hyvä havaita myös hänen poikkitaiteellisuus. Teoksen viimeinen runo havainnollistaa sen; tästä linkistä pääset katsomaan Youtube-videon kokoelman päättävästä ”Eripari-ihmiset” -runosta. Siinä jollakin olennaisella tavalla kiteytyy J. K. Ihalaisen runoilijanlaatu.

Kruununjalokivet…

Henry Lehtonen ei hänkään ole runoilijana entuudestaan vieras. Vuonna 2001 esikoisensa julkaisseen runoilijan teokset ovat olleet allekirjoittaneen lukemistossa yhtä kauan kuin olemassa. Osasin siis suunnilleen arvata, mitä tuleman pitää.

Lehtonen ei petä tälläkään kertaa. Hänen runoutensa on kuin turkulaisen runoliikkeen muistomerkki Aurajokirannassa. Eli varsin traditiotietoista. Tämä on siis kehu. Lumoojan kritiikissä Karissa Kettu löytää samankaltaisuutta Lehtosen runouden ja Paperi-T:n lyriikoiden välille, eikä tämä ole lainkaan huono vertaus. Muuten Ketun kanssa on vaikea olla samaa mieltä esimerkiksi siitä, että Lehtosen ”kieli ei ole kovin yllätyksellistä, tuoretta tai leikittelevää. Runoissa on luonnosmaisuuden ja toteavien päiväkirjamaisten otteiden tuntua.” Mielestäni teoksen runot ovat varsin tyylipuhtaita beat-perinteen edustajia, ja muistuttavat muotoa myöten esimerkiksi Dan Fanten tekstejä.

Kekseliäisyyttäkin on, nimenomaan kuvallisuuden osalta. Parhaimmillaan Lehtonen nyrjäyttää huumorinsa erikoisella tavalla ylösalaisin ja samalla lukutilanteen kokonaan uudenlaiseksi, kuten vaikkapa runossa ”Autokorjaamo-stilleben” (s.39): ”natsit, mamut tai ryssät tulevat / ja vievät meidän työt / ja naiset”. Näin kulunut fraasi saa ”natsien” myötä väriä ylleen, ja lukijan pohtimaan runon puhujan jalansijoja; minkälainen tyyppi tässä nyt oikein on kyseessä? Ahdistunut, mutta kuinka ahdistunut? Missä marginaalissa hän oikein elää?

Teos on jaettu kolmeen osioon (”Rakkaus”, ”Hulluus” ja ”Kuolema”), ja niiden teemat risteävät läpi teoksen, kuten tapana on. Karissa Ketun mielestä teoksessa ei ole ”syvempiä tasoja”, mutta tästä on hänen kanssaan helppo olla eri mieltä, ja sen sijaan samaa mieltä teoksen Turun Sanomiin kritikoineen Tuomo Karhun kanssa: Kruununjalokivet on jonkinmoinen infosukupolven rauhattomuuden manifesti. Tai oikeastaan, kun ottaa huomioon runon puhujan paikoittain hyvinkin samean itseironian, jonkinmoinen ulkopuolisuuden manifesti. Hyvin beat-henkistä sekin, lyyrisen minän kieli poskessa rakennettu donquijotemainen surullisen hahmon ritarin muotokuva (s. 12): ”sykemittari hajosi / viikko takuun päättymisen jälkeen // ennalta arvattava / henkilökohtaisen elämän tragedia // itken kallonkutistajan sohvalla / kadotettua paratiisia”. Sykemittareiden myötä Lehtonen tuo suomalaiseen suorapuheiseen runouteen himokuntoilijan arkkityypin, joka tasapainoilee ”paheellisen” elämän ja kahdenkymmenen kilometrin juoksulenkkien välimaastossa. Näyttäkääpä tällainen energiapatukkaukko muualta suomalaisesta runoudesta! Ei niitä hirveästi ole. Bull’s eye! Ilmankos Sammakko pitää Lehtosesta kiinni niin runoilijana kuin työntekijänäkin. Hän on yksi niistä neljästä toimistotuolista.

Kansitaide

Lopuksi on todettava, että Sammakon teosten laadukkuus tarkoittaa myös hienoa kansityötä. Kummankin nyt mainitun teoksen ulkoasusta on vastannut Riikka Majanen. Nostan hatun niin korkealle, kuin käsi yltää (aika korkealle, koska satakahdeksankymmentäyksisenttisessä vartalossani on kiinni melkoiset apinakädet). Ei ihme, että Sammakko pitää kiinni myös Riikka Majasesta; hän on AD-hommien lisäksi kustantaja samaisessa yrityksessä. 2/4.

*****

Mari Saavalainen kirjoittaa Kruununjalokivistä Kirjakko ruispellossa -blogissaan erilaisesta, kiinnostavasta kulmasta.

Mainokset

Kaksisataa

Tämä on 200. blogikirjoitus. Hurraa. Tähän tekisi mieli kirjoittaa jotakin juhlavaa, mutta pääni on jumittunut Tranströmerin metaforaan ”luottamuksen alppihuippu” (suom. Caj Westerberg).

Se on niin suloisella tavalla kömpelö, etten pääse siitä yli. Koko rivi menee näin: ”Luottamuksen alppihuippu hyräilee eetterissä”.

En kerta kaikkiaan saa siitä kiinni. Suloista sekin.

Samassa laajahkossa runossa myöhemmin tulee vastaan tällainen: ”Puussa puristuu varjon nyrkki”.

Se on mielestäni mahtava. Saa minut hyräilemään eetterissäni ja luottamukseni alppihuippu runouteen on jälleen palautunut.

Olen tarkistanut kolmeen kertaan alppihuipun. Kolme kertaa olen korjannut alppuhiupun.

Päivitys

Kirjoitan tätä iPadilla. Tämä WordPress ei – ainakaan minun Padillani – ole aiemmin toiminut kovin hyvin, mutta äskettäisen päivityksen myötä parannuksia on näemmä tullut lukuisia. Se on hyvä, sillä täten voin mobilisoida blogikirjoittelunkin tarvittaessa. Fiktion kirjoittamiseen iPadia jo käytänkin.

Minä nähkääs olen uudenaikainen. Ja aina liikkeessä. Tai ainakin haluan olla. Mutta liikkeessä en halua aina olla. Maanantainakin olin Suomalaisen kirjakaupan liikkeessä lähellä riisua itseni alastomaksi, kun Suomessa ilmastoinniksi käsitetään kädessä leyhyävä aikakauslehti tai itse ostettu jääpala kalsareissa. Olin ostamassa aikaisemmin mainitsemaani Kellomies-kirjaa ja kuumahan siinä tuli. Mutta ainakin kello olisi näkynyt.

Suomalaisessa kirjakaupassa oli hyvin esillä niitä uusia miki-kirjoja. Tiedättehän, ne todelliset matkapokkarit, joissa uusi sivu kääntyy alhaalta ylös. Hyvin niiden pitää esillä ollakin, kun ovat niin pieniä. Ei niitä muuten huomaa. Sivut olivat raamatunohuet, eikä minun hikisillä nakkisormillani selailu ollut kovin miellyttävää.

Onko Miki nyt sitten päivitetty versio pokkarista? Toistaiseksi en ainakaan siitä formaatista viehättynyt – aivan kuin fyysinen kirja perustelisi olemassaoloaan pienentymällä koko ajan. Ei se ole ihme, jos nykynuorison fyysinen kunto on heikentynyt; enää ei tarvitse selkä vääränä kantaa koulureppuja ja kirjastossakin voi käydä samalla kun tekee tarpeensa. En ihan jaksa uskoa, että formaateilla kikkailu pelastaisi kirjamyynnin. Uskon enemmän hyviin tarinoihin. Mutta jos kikkailua noin muuten halutaan harrastaa, kannattaisi aloittaa vaikkapa sähkökirjojen hinnoista. Yksi miki-kirja näytti maksavan alle viisitoista euroa. Sähkökirjat kymmenen euron hujakoille, mielellään alle, niin alkaa menekkiä tulla.

Uusi pohja

Kuten ehkä huomaatte, blogipohja on muuttunut. Vähän. Ajattelin uudistaa näin kesän kunniaksi, tein joulusiivouksen hivenen myöhään. Tai aikaisin. Mutta onkos tämä uusi frisyyri tyttömäinen?

Mutta onkos sillä väliä, jos onkin tyttömäinen?

Minun silmääni tämä miellytti. Kuinka on teidän laitanne?

Kuten huomaatte, tässä blogissa ollaan erittäin kohteliaita. Ainokaista lukijaakin teititellään.

Uusi ympäristö

On ollut tapana, että aika-ajoin uusin blogin ulkoasua. On taas se aika. Tämä uudempi on nyt sitten tällainen; pelkistetympi, rujompi, ei niin karkkinen. Selkeä kuitenkin, eikö?

Sitä tulee miettineeksi, onko blogin ulkoasulla loppujen lopuksi merkitystä, mutta on sillä ainakin itselleen. Ehkä muillekin. Huomaan, etten välttämättä itse tule lukeneeksi blogia, jos se on visuaalisesti jotenkin raskastekoinen tai liian räikeä. Toisaalta, oikein hyvää tekstiä yrittää tavata vaikka aurinkoa vasten.

On ollut jo pitkään sellainen olo, että haluaisin kirjoittaa lukukokemuksia ylös. Ei mitään kritiikkejä, vaan vain panna muistiin huomioita lukemistani kirjoista. Kenties vaikka kaikista niistä. Ja olisiko huono juttu niinkään, jos ne olisivat muidenkin luettavissa? Olen nimittäin aiemmin pitänyt jonkinlaista lukupäiväkirjaa, tosin perinteikkäässä ruutupaperivihko-formaatissa. Joten ihan vieras ajatus ei ole.

Olen pohtinut, että tuo Kroonikko (tuolla oikealla ->) olisi hyvä ympäristö, mutta jostakin syystä olen alkanut vierastaa useita samanaikaisia sivustoja; on halu keskittyä vain yhteen. Siispä lopputulemana lienee se, että laitan huomioitani kirjoista tänne Neonvaloihin. Halusitte tai ette.

Mikä tämä on?

Viime aikoina tämä blogi on päivittynyt säännöllisen epäsäännöllisesti. Ehkä niin on ollut aina, mutta vasta viimeisen vuoden aikana päivitystahti on harventunut entisestään ja ollut luvalla sanoen hyvin vähäistä. Suurin syy siihen on kiireet muiden tekstien parissa; runoja, novelleja, romaanin alkuakin – pidempien tekstien valmistuminen on ottanut yhä enemmän aikaa, ja samalla ne ovat keränneet yhä enemmän lauseita itseensä ja ympärilleen, mikä taas on hidastanut niiden valmistumista.

Mutta ei, en minä tätä lopettamassa ole, sitä ennakoivasta alusta huolimatta. Sen sijaan olkoon tämä ilmoituksena siitä, että blogin luonne muuttunee ja on tästä eteenpäin myös henkilökohtaisempi ikkuna sen kirjoittajaan. Toki purevankitkerät kirjoitukset yhteiskunnan laitamilta sekä kulttuurin saralta saavat jatkoa, mutta väliin asettanen lyhyempiä pätkiä, henkilökohtaisempia kirjoituksia. Vähän erilaisempia, toivottavasti eri tavalla syventäviä.