Häkkilintu

Howard Sounes: Locked in the Arms of a Crazy Life. Canongate Books 2009.

Kun brittiläinen toimittaja Howard Sounes alkoi tehdä elämäkertaa amerikkalaiskirjailija Charles Bukowskista, kirjan kirjoittaminen vei mukanaan niin, että hän päätti irtisanoutua toimittajan pestistään. Sounesin omistautuminen näkyy, sillä kirja on kerrassaan upea. Se on kaiketi laadukkain omalle kohdalleni koskaan osunut elämäkerta.

Henry Charles Bukowski (1920-1994) oli kiistanalaisessa maineessa paistatellut amerikkalainen kirjailija, jonka ura käynnistyi varsin myöhään: Bukowski oli neljänkymmenen, kun esikoisteos Flower, Fist and Bestial Wail ilmestyi. Vaikka Bukowski sittemmin tuli tunnetuksi paikoin hyvinkin autofiktiivisistä runoistaan ja proosastaan (esim. Postitoimisto), sanomalehdissä ilmestyneillä, varsin raflaavilla Vanhan likaisen miehen jutuillaan hän lopulta nousi kuuluisuuteen. Ja kuten yleensä, suosiota avitti oikeiden ihmisten tapaaminen matkan varrella ynnä muu tuuri. Näin on aina taiteen ja taiteilijoiden kanssa.

Charles Bukowski eli (ja on edelleenkin) rentturunoilijan maineessa, mitä hän itsekin piti tietoisesti yllä. Jonkinlaisen typerän ”äijärunoilijan” maineessa hän jopa täällä kaukaisessa pohjolassakin edelleen on, varsinkin niiden keskuudessa, jotka tuntevat hänen tuotantoaan heikosti jos ollenkaan. On syytä selvittää kaksi asiaa: ensinnäkin tuo maine palveli Bukowskin kirjoittamistyötä hyvin. Ihmiset ostivat pääsylippuja luentatilaisuuksiin nähdäkseen Bukowskin, kuullakseen suorapuheista runoutta ja todistaakseen runoilijan ns. alamäkeä. Kun jo hyvässä vauhdissa maineeseen ollut Bukowski esiintyi totaalisen jurrissa eurooppalaisessa televisiossa, haukkui talk show -isännän ja alkoi rettelöidä, hänen suosionsa vain kasvoi. Renttuus palveli häntä.

Toiseksi: todellisuus oli kuitenkin toisenlaista. Charles Bukowski kasvoi Saksasta Yhdysvaltoihin emigroituneessa perheessä, jossa komento pysyi alati pieksevän isän otteessa. Äiti hiljaa hyväksyi väkivallan, kuten siihenkin aikaan tapana oli. Väkivalta oli paikoin silmitöntä, perheessä elettiin sen pelossa. Kun nuorelle Charlesille sitten vielä puhkesi erittäin paha akne, mikä vaikutti suuresti tämän itsetuntoon, voidaan puhua todella traumatisoituneesta lapsuudesta.

Charles Bukowski oli alkoholisti. Oli sitä jo ennen kirjailijanuraansa. Hän teki työtä, kaikenlaisia duunarihommia, mm. pitkän uran postilaitoksen palveluksessa ja muun liikenevän ajan hän joi. Mutta siitä huolimatta hän oli sivistynyt mies, luki kirjallisuutta ja kuunteli klassista musiikkia. Harva tietää, että Bukowski arvosti Jean Sibeliuksen musiikin korkealle, oli hänen suosikkejaan. Voi ehkä todeta, että itsetuhoisenakin tapauksena kirjoittaminen ja siinä onnistuminen lopulta ”pelasti” Bukowskin elämän: hän sai viimein tehdä sitä mitä halusi eli kirjoittaa (ja elää vapaasti), kun törmäsi kustantaja John Martiniin, joka ymmärsi Bukowskin kirjallisen merkityksen taaten tälle mahdollisuuden kokopäivätoimiseen kirjoittamiseen.

Bukowski tuotantoineen on siis tullut tunnetuksi lähinnä renttuilevuudestaan, mutta se on pintaa ja kaiken lisäksi mielipide, joka ei pidä sisällään kummoistakaan käsitystä hänen runoudestaan. Bukowskin runotuotanto on valtavan monipuolinen ja värikäs, hän on vähemmistöön jäävän rentturunouden lisäksi kirjoittanut niin rakkaudesta kuin kuolemastakin, unohtamatta syvästi yhteiskunnallista materiaalia. Hän on katujen ääni, joka on noussut tietoisuuteen vain raflaavimman lööppimateriaalin osalta. Se on suuri sääli.

Tässä tietoisuudessa, sen lisäämisessä, Howard Sounesin kronologisesti etenevä elämäkerta Locked in the Arms of a Crazy Life kunnostautuu todella hienosti. Se on valtavan rikas kirja, joka värittää ääriviivoiksi muodostuneen hienon kirjailijan elämän ja teokset. Renttuus paljastuu silkaksi kuoreksi myös ihmisen kohdalla.

Jos yhtään on nauttinut Charles Bukowskin teoksista, suosittelen lukemaan tämän. Suosittelen kyllä muutenkin, sillä nähdäkseni kirja yltää elämäkertojen aateliin.

Koko kansan Pate

Pauli Antero Mustajärvi – Tina Finn: Pate Ikurista. Docendo 2017, 206 sivua.

Otsikko on ehkä liioittelua, mutta perustelen: Pate Mustajärvi on niin tunnettu kaveri, että hän kuulunee siihen melko harvalukuiseen sakkiin, jonka lähes jokainen suomalainen tunnistaa. Osa sitten tykkää, osa ei.

Oma ensikosketukseni Popedaan ja Pate Mustajärveen taisi olla vuonna 1992, kun yhtye julkaisi Svoboda-albumin. Siitä lohkaistu sinkku Kersantti Karoliina soi tiheästi television musiikki- ja viihdeohjelmissa ja muistelen, että sitä kavereiden kanssa fiilisteltiin – onhan se kaikkinensa harvinaisen tunnistettava ja tarttuva. Mika Sundqvistin sanoitus on muuten melko yhteiskunnallinen, siinä ollaan erään tasa-arvokysymyksen äärellä, naisten ja armeijan.

Kersantti Karoliinasta alkoi sitten tutkimusmatkani yhtyeen muuhun tuotantoon, mm. Kuumaan kesään ja muihin ikonisiin tsibaleisiin. Yhteistä niille kaikille on, etteivät ne mitenkään järin korkealiitoista sanataidetta ole. Ei se Popedaan sopisikaan. Mutta poikkeuksellisen positiivisiakin yllätyksiä silti piisaa, esimerkkinä vaikkapa tämä palanen Punaista ja makeaa -kappaleesta (san. Mustajärvi):

”Kun kaduilla taistellaan, kuollaan, rakastellaan, / sä nouset sinne mistä ainoastaan katsellaan”

Onpahan kertakaikkisen upea säepari, jopa näin runoilijan näkökulmasta.

Olen aina mieltänyt Popedan enemmän livebändiksi. Biisit ovat vanhan liiton rokkia, suoraa ja tymäkkää jyystöä, ja ne kasvavat yleisön myötä. Uudenlaisia ulottuvuuksia löytyy Pate Mustajärven soolotuotannon puolelta. Sieltä löytyykin sitten lauluja laidasta laitaan. Ajauduin alkuvuodesta viime vuonna julkaistun Teillä oli nimet, ja kerran te kuljitte täällä –albumin pariin, ja totesin aika nopeasti, että nyt ollaan taas jonkin uuden äärellä, konseptilevyssä kiinni. Nyt kerrotaankin tarinoita ihmiskohtaloista, mitä tervehdin ilolla. Aloin miettiä, saisiko kurkistettua minkälainen kaveri tämä Mustajärvi on pinnan alla, ja ajattelin että jospa tämä Pate Ikurista tarjoaisi vastauksia.

*****

Kirja on ohuehko, ihan hyvin kirjoitettu teos. Pate Mustajärvestä jutun jos toisenkin lukeneena ja huhun jos toisenkin kuulleena oli kivaa saada myös uudenlaista tietoa; en esimerkiksi tiennyt teatterin olevan niin suuressa roolissa Mustajärven elämässä. Myös hänen paljastumisensa lukumieheksi oli jonkinmoinen yllätys. Se että yksi Suomen suurimmista rokkikukoista on harvinaisen privaatti, yksityisyyttään vinhasti suojeleva mies, ei sen sijaan tullut mitenkään uutisena.

Kirjan anti jää ehkä hivenen kapeaksi, mutta se toisaalta ilahduttaakin minua: helvettiäkös se yleisölle oikeastaan kuuluu, millainen mies rokkistaran takana piileksii. Ja kaipaanko minä toisaalta tietoa, kaipaanko tirskistelyä? Oikeastaan onkin niin, että kirja on hyvin rajattu: siinä mainitaan lyhyesti Mustajärven veljet, vanhemmista turinoidaan enemmänkin, mutta esimerkiksi jälkikasvu jätetään kokonaan rauhaan – ja hyvä niin. Varsin käytännöllinen lähestymistapa: kiinnostusta on herättänyt miehen vetämä rooli, sen roolin biografian saatte myös luettavaksenne.

Kaikkinensa nopealukuinen, hauska kirja hahmosta nimeltä Pate Mustajärvi. Sen tehtävä on luullakseni saatella lukija Pate Mustajärven tuotannon pariin ja jättää Pauli Antero Mustajärvi syrjään, kuten taiteilija itsekin kaiketi tahtoo.

Martti Anhava: Romua rakkauden valtatiellä – Arto Mellerin elämä (Otava 2011)

Romua rakkauden valtatiellä on kolmas osa Martti Anhavan toimittamasta ja kirjoittamasta Melleri-teossarjasta. Runot (ilmestyi 2006) ja Pääkallolipun alla (ilm. 2011) ovat kaksi edellistä osaa. Ensimmäisen teoksen kootessa Mellerin runot yksiin kansiin, ja keskimmäisen vastaavasti Mellerin kirjoittaman proosan, täydentää kolmas osa loistavasti ympyrän.

Romua rakkauden valtatiellä kertoo kattavasti Mellerin elämästä. Se etenee kronologisesti, syntymästä kuolemaan. Kirja koostuu yleisesti ottaen kolmenlaisesta aineksesta: Mellerin omista muistiinpanoista (joita on onneksemme säilynyt runsaasti), Martti Anhavan kirjoittamasta materiaalista, sekä Mellerin perheenjäsenten ja sukulaisten, ystävien ja tuttavien muisteluista, jotka Anhava on toimittanut ja koostanut parhaaksi näkemiinsä paikkoihin kirjassa.

Kirjan teemat ovat odotetunlaisia: värikäs ja hankala kirjoittajaelämä, kimurantit ihmissuhteet, Mellerin vahva ja mielenkiintoinen persoona. Ja niin edelleen. Lukija pääsee erityiselle matkalle niin kirjallisuuden kuin teatterinkin elämään, yleensä niin päälleliimatun näköisen taiteilijaelämän kulisseihin – viimeistään tällaiset elämäntarinat avaavat taiteilijaelämän illuusiota ihannoivia silmiä. Taide on työtä, se vie mukanaan koko elämän, on elämäntyötä.

Ikään kuin Kaijakin tajuaisi säröilläoloni, varoo seurassani. Lapsi huusi läpi koko yön. Rahat loppuvat kohta. Itsemurha-ajatuksia, joita hätistelen pois: pelkään että en kuitenkaan… pelkään että sittenkin… 

Teos on paksu, kuten trilogian muutkin osat. Anhavan urakka on kaikkinensa ollut melkoinen, ja toivoisin teossarjan saavan suuressa määrin huomiota olevaisuutensa johdosta. Anhava on tehnyt kulttuuriteon, jollaista en hetkeen muista tapahtuneen. Mellerin perintö on nyt valettu kivijalkaan. Enempää ei runoilija voi toivoa.

Martti Anhavan kädenjälki näkyy selvimmin viimeisimmässä osassa. Pidän siitä, kuinka hän on pyrkinyt pitäytymään teoksessa taka-alalla, vaikka tuo julki oman suhteensa Melleriin ja hänen lähipiiriinsä, ja loogisesti: saanut läheltä seurata runojen työstöprosessia. Anhava ei kuitenkaan alleviivaa omaa rooliaan Mellerin taustalla, vaan malttaa pysyä ”vain kustannustoimittajana” ja ”firman miehenä”, joka auttoi Melleriä runoilijana kohoamaan lakeuksilta korkeuksiin.

Teoksen parasta antia ovat Mellerin muistikirjoista mukaan otetut pätkät, jotka todella avaavat konkreettisesti ikkunoita runoilijan ajatusmaailmaan ja maailmankäsitykseen. Tosin välillä pitkähköt monologit käyvät puuduttaviksi.

Romua rakkauden valtatiellä tuo julki joitakin niistä ennakkoluuloista, joita Melleriin ja hänen runouteensa on vuosikausia, hänen eläessäänkin, kohdistunut: runoilijanrenttu, joka haluaa lihavoida omaa suvereniteettiaan, älyään ja osaamistaan, naistenmies, viinan kanssa läträävä stetsonpäinen cowboy joka suostuu kulkemaan vain omia polkujaan. Jotkin näistä runoilijan stereotypioista, joita Melleri on ehkä osaltaan ollut luomassa ja vahvistamassa, saattavat toteutua sellaisinaan myös Mellerissä itsessään, mutta kaiken keskeltä, Anhavan toimittaman ja kirjoittaman teoksen tekstien takaa, paljastuu oikeastaan yltiöherkkä runoilijamies, helposti addiktoituva pieni poika isossa maailmassa, joka kerta toisensa jälkeen eksyy, mutta löytää lopulta perille. Arto Melleri oli hahmo, joka kokemuksensa ja ajatuksensa – niin hyvässä kuin pahassa – kylvi sanoiksi paperille. Arto Melleri etsi ja pohti koko elämänsä ajan kuolemaa, ja löysi sen lopulta. Aivan kuten me muutkin löydämme. Hän etsi niin tiiviisti, että löysi vain varhemmin.

Kuten todettua, Martti Anhava (ja Otava) on tehnyt kulttuuriteon. Eräs aikamme värikkäimmistä kirjallisuuspersoonista on saanut arvoisensa ympäristön. Anhava on maalannut teokseen niin elävän henkilöhahmon ja maailman, että Arto Melleri voisi olla fiktiivinen hahmo. Hänestä pitäisi tehdä elokuva. Sitä odotellessa.