Martti Anhava: Romua rakkauden valtatiellä – Arto Mellerin elämä (Otava 2011)

Romua rakkauden valtatiellä on kolmas osa Martti Anhavan toimittamasta ja kirjoittamasta Melleri-teossarjasta. Runot (ilmestyi 2006) ja Pääkallolipun alla (ilm. 2011) ovat kaksi edellistä osaa. Ensimmäisen teoksen kootessa Mellerin runot yksiin kansiin, ja keskimmäisen vastaavasti Mellerin kirjoittaman proosan, täydentää kolmas osa loistavasti ympyrän.

Romua rakkauden valtatiellä kertoo kattavasti Mellerin elämästä. Se etenee kronologisesti, syntymästä kuolemaan. Kirja koostuu yleisesti ottaen kolmenlaisesta aineksesta: Mellerin omista muistiinpanoista (joita on onneksemme säilynyt runsaasti), Martti Anhavan kirjoittamasta materiaalista, sekä Mellerin perheenjäsenten ja sukulaisten, ystävien ja tuttavien muisteluista, jotka Anhava on toimittanut ja koostanut parhaaksi näkemiinsä paikkoihin kirjassa.

Kirjan teemat ovat odotetunlaisia: värikäs ja hankala kirjoittajaelämä, kimurantit ihmissuhteet, Mellerin vahva ja mielenkiintoinen persoona. Ja niin edelleen. Lukija pääsee erityiselle matkalle niin kirjallisuuden kuin teatterinkin elämään, yleensä niin päälleliimatun näköisen taiteilijaelämän kulisseihin – viimeistään tällaiset elämäntarinat avaavat taiteilijaelämän illuusiota ihannoivia silmiä. Taide on työtä, se vie mukanaan koko elämän, on elämäntyötä.

Ikään kuin Kaijakin tajuaisi säröilläoloni, varoo seurassani. Lapsi huusi läpi koko yön. Rahat loppuvat kohta. Itsemurha-ajatuksia, joita hätistelen pois: pelkään että en kuitenkaan… pelkään että sittenkin… 

Teos on paksu, kuten trilogian muutkin osat. Anhavan urakka on kaikkinensa ollut melkoinen, ja toivoisin teossarjan saavan suuressa määrin huomiota olevaisuutensa johdosta. Anhava on tehnyt kulttuuriteon, jollaista en hetkeen muista tapahtuneen. Mellerin perintö on nyt valettu kivijalkaan. Enempää ei runoilija voi toivoa.

Martti Anhavan kädenjälki näkyy selvimmin viimeisimmässä osassa. Pidän siitä, kuinka hän on pyrkinyt pitäytymään teoksessa taka-alalla, vaikka tuo julki oman suhteensa Melleriin ja hänen lähipiiriinsä, ja loogisesti: saanut läheltä seurata runojen työstöprosessia. Anhava ei kuitenkaan alleviivaa omaa rooliaan Mellerin taustalla, vaan malttaa pysyä ”vain kustannustoimittajana” ja ”firman miehenä”, joka auttoi Melleriä runoilijana kohoamaan lakeuksilta korkeuksiin.

Teoksen parasta antia ovat Mellerin muistikirjoista mukaan otetut pätkät, jotka todella avaavat konkreettisesti ikkunoita runoilijan ajatusmaailmaan ja maailmankäsitykseen. Tosin välillä pitkähköt monologit käyvät puuduttaviksi.

Romua rakkauden valtatiellä tuo julki joitakin niistä ennakkoluuloista, joita Melleriin ja hänen runouteensa on vuosikausia, hänen eläessäänkin, kohdistunut: runoilijanrenttu, joka haluaa lihavoida omaa suvereniteettiaan, älyään ja osaamistaan, naistenmies, viinan kanssa läträävä stetsonpäinen cowboy joka suostuu kulkemaan vain omia polkujaan. Jotkin näistä runoilijan stereotypioista, joita Melleri on ehkä osaltaan ollut luomassa ja vahvistamassa, saattavat toteutua sellaisinaan myös Mellerissä itsessään, mutta kaiken keskeltä, Anhavan toimittaman ja kirjoittaman teoksen tekstien takaa, paljastuu oikeastaan yltiöherkkä runoilijamies, helposti addiktoituva pieni poika isossa maailmassa, joka kerta toisensa jälkeen eksyy, mutta löytää lopulta perille. Arto Melleri oli hahmo, joka kokemuksensa ja ajatuksensa – niin hyvässä kuin pahassa – kylvi sanoiksi paperille. Arto Melleri etsi ja pohti koko elämänsä ajan kuolemaa, ja löysi sen lopulta. Aivan kuten me muutkin löydämme. Hän etsi niin tiiviisti, että löysi vain varhemmin.

Kuten todettua, Martti Anhava (ja Otava) on tehnyt kulttuuriteon. Eräs aikamme värikkäimmistä kirjallisuuspersoonista on saanut arvoisensa ympäristön. Anhava on maalannut teokseen niin elävän henkilöhahmon ja maailman, että Arto Melleri voisi olla fiktiivinen hahmo. Hänestä pitäisi tehdä elokuva. Sitä odotellessa.

Mainokset

21.8.2012

Melleri-biografia kesken; se on juuri sellainen kuin ajattelinkin sen olevan. Se on Romua rakkauden valtatiellä, kirjaimellisesti. Hyvä kirja, kirjoitan siitä myöhemmin. Se ansaitsee huomion – vähintään kokonaisen tekstin verran.

Viikon päästä tähän aikaan olen kesälomalla. Sitten kirjoitan mielen verille. Hakkaan sormenpäät murtuneiksi, aivot muhennokseksi. Kahta työtä tekevälle palkkatyöstä ”ansaittu” kesäloma tarkoittaa sitä, että silloin on aikaa tehdä toista työtä. Väsyttää jo valmiiksi – epäilen, että muutamaa päivää lukuunottamatta vuorokausirytmini menee sekaisin, ajantaju katoaa ja sitä unohtaa itsensä kokonaan. Kunnes jokin kello herättää tajuamaan, että seuraavana päivänä työt taas alkavat.

Kesäloma antaa mahdollisuuden ja aikaa lukea enemmän. Noin olen ajatellut ennenkin, ennen kesälomaa. Niin ei ole koskaan tapahtunut. Silti jatkan samaa ajattelua, se antaa innostuksen tunteen ja unikuvan, joka lohduttaa.

Tänään on vapaapäivä. Haaveksin päivällä kirjahyllystön edessä. Tajusin, etten ole vuosikausiin lukenut eräkirjallisuutta. Muistatteko Olli Kauhasen, Veikko Haakanan, Leevi Karsikkaan tai A. E. Järvisen? Minun suosikkejani olivat kalastusaiheiset tarinat, novellit ja kertomukset. Martti Lintusen kalastusaiheisia opuksia olen lukenut sittemminkin.

Hyllystä löytyy Olli Kauhasen kirja Usvayö nivalla (WSOY 2004). Se on parisataasivuinen tarinakokoelma, Seppo Polameren komealla kansikuvalla. En muista, olenko lukenut sen. Se pitää selvittää, ja korjata tilanne jos en ole.

Eräkirjallisuudella on suora linkki lapsuuteni. Olin kovasti kiinnostunut urheilukalastuksesta, lueskelin silloin tällöin Erä-lehteä & Metsästys ja Kalastus -lehteä. Heittelin virveliä ja veto- ja soutu-uistelin aina kun mahdollista. Mato-ongin, joskus sain kalaakin. Haaveksin kunnon väsytystaisteluista, eikä niihin haaveisiin verrattuna Hemingwayn Vanhus ja meri ollut mitään.

Minne on aika vienyt sen poikamaisen innostuksen, jota kolmekymppisenäkin kaipaisi?

Runouden raja-aitajuoksu

”Yritämme tavoittaa ne teatterin peruselementit joista 200-300 vuoden aikana on erkaannuttu. Pyrimme yleisön ja esiintyjien vuorovaikutukseen, keinotekoisten raja-aitojen rikkomiseen … Teksti porautuu aikansa sielunmaisemaan, puhuu maailmasta toisessa potenssissa.”

Näin sanoi Arto Melleri eräässä henkilöhaastattelussa, joka osui silmään Martti Anhavan kirjoittamasta Melleri-biografiasta Romua rakkauden valtatiellä (Otava 2011).

En osaa olla teatterista oikein mitään mieltä, sillä käyn teatterissa niin harvoin, mutta Mellerin lausahdus kuvaa aika hyvin asennettani runouden kirjoittamiseen; yksi nykyrunouden keinotekoisista raja-aidoista on se, että se on ”nykyrunoutta”. Se pitää kaataa.

Puheenvuoroja. Nykyrunouden yhteiskunnallisuudesta (Poesia 2012) on kiinnostava teos; se luotaa niin esseen kuin runoudenkin keinoin nykyrunouden yhteiskunnallisuutta. Teoksen tekstien perusteella yhteiskunnallisuutta ei nykyrunoudessa juuri ole.

Tätä ei pidä käsittää väärin – yhteiskunnallisuus on lavea käsite ja em. teos myös pyrkii esittelemään nykyrunouden yhteiskunnallisuutta laaja-alaisesti, liiankin laaja-alaisesti. Ongelma siis piileksii lähinnä itse yhteiskunnallisuudessa. Odotin, että teos olisi tarkemmin esitellyt tänä päivänä julkaistavaa yhteiskunnallista runoutta, tuonut konkreettisemmin esille esimerkkejä yhteiskunnallisesta runoudesta sekä sen tekijöistä, nimenomaan tässä ajassa. Esimerkeiksi otettakoon vaikkapa Juho Niemisen teos Muovin kukkia (Helsinki-kirjat 2010) tai Jukka Viikilän tuotanto.

Ajoittain on sellainen olo, että nykyisellään runous marginalisoituu entisestään, vaikka se onkin kenties parhaimmassa asemassa vuosikausiin; jokaiselle on jotakin: lavarunoutta, röyheän rokahtavaa rrrunoa, on valtakunnansalin kaapin päälle nostettuja ikoneja – niin uusia kuin vanhojakin tekijöitä, murrerunoutta, ääni- ja kuvarunoa, vaikka mitä.

Todennäköisesti tuntemukseni on vain illuusio juuri siitä syystä, että nykyisellään runous levittyy entistä laajemmalle alueelle ja runoutta kuluttavien, kohdeyleisön taakka harteilla kevenee tasapuolisemmin. Ei huolta sinällään, siis.

Mutta puhutteleeko runous? Ottaako se vastaanottajaa korvasta kiinni ja vetelee avokämmenellä litsareita? Herättääkö se lukijan ajattelemaan? Vai eriytyykö nykyrunous kaikessa laajuudessaan entisestään yhteiskunnasta; kasvaako yhteiskunnan kylkeen massiivinen marginaali, joka ei puhuttele, kosketa ihmistä?

Käsitän Mellerin lausahduksen siten, että tekemämme taiteen pitäisi jollakin tavoin olla kosketuksissa aikaan jossa elämme. Tarkemmin: ihmisiin, jotka kanssaelävät ajassamme. Silloin runossa toteutuu jonkinlainen vaadittu totuudellisuus, jota aikaa kestävä teos yleensä tarvitsee.

On helppo todeta, että kaikki taide on osallinen omaan aikaansa, sitä ei voi eikä pidä kiistää. Voidaan kuitenkin kysyä, millä tavoin taide on onnistunut tehtävässään, jos se ei herätä vuorovaikutusta. Kysymys kuuluukin, kuinka esimerkiksi minä runoilijana onnistun luomaan vuorovaikutuksen mahdollisuuden teoksiini? Voiko ihminen elää niissä, voivatko ne elää ihmisessä?

Minkälaista vuorovaikutusta nykyrunouden tulisi saada aikaan?

Runouden kirjoittaminen tai lukeminen ei ole salatiedettä. Ne eivät vaadi opintoja ja kaavamaisia analyyseja, eivät rohtoja ja yli-inhimillisiä taitoja tai aisteja. Pelkkä käsitys riittänee.

Nykyrunouden pitäisi ottaa mallia nykyproosasta – sen pitäisi peilata paremmin nykyaikaa ollakseen parempaa nykyrunoutta.

Arpinen rakkauden lähettiläs

Juopponarkkarirunoilija

Tämän päivän Helsingin Sanomissa on Matti Mäkelän luotsaama artikkeli/kritiikki Martti Anhavan kirjoittamasta Arto Melleri -biografiasta Romua rakkauden valtatiellä. Opus on massiivinen, erittäin kiinnostava teos runoilijasta, jonka itse koen yhdeksi suurimmista suomalaisessa runoudessa. Mäkelä kirjoittaa Mellerin runoudesta näin: ”Melleriltä tuli tavallaan julkaistuksi vain hänen rooliaan tukeva tuotanto. Se oli Schlaageriseppeleestä Arpiseen lemmen soturiin rappioromantiikan, sarjakuvasankareiden, kuoleman, rokin ja glamourin säihkyvää lyriikkaa. Se säilyi suurin piirtein samana, kuten eräs arvostelija sattuvasti sanoo. Sitä tuotantoa oli teatteriesitysten kanssa kuitenkin kolmisenkymmentä teosta.”

Pelkästään noinkin Mellerin tuotantoa voi lukea, mutta silloin ollaan mielestäni jumahdettu liiaksi runoilijan habitukseen ja imagoon, ollaan katseltu kuvia mutta ei luettu runoutta. Minun on kuitenkin korostettava läheistä suhdettani Mellerin runouteen; kenties itsekin luen hänen runouttaan liiaksi värittynein ja yksioikoisin lasein, vain runoudesta käsin. Mutta siltikin, eikö kuolemasta kirjoittaminen ole rakkaudesta kirjoittamista?

Mellerin runoudessa on sähäkkyyttä, rockia ja kuppiloiden virtsaista tuoksua. Mutta ennen muuta olen viehättynyt Mellerin runouden suorastaan järkyttävästä herkkyydestä. Ehkä juuri kontekstiaan vasten, olen aina ajatellut Mellerin olevan yksi suomalaisen runouden suurimmista ja selvimmistä rakkausrunoilijoista, alusta loppuun asti. Runo Jälkisammutustyöt on Mellerin kokoelmasta Arpinen lemmen soturi (2004):

lemmen liekki / leimahtaa vain kerran – / vaan kauan, kauan / kestävät / jälkisammutustyöt

Toisen esimerkkirunon, Lähdön, poimin Mäkelänkin mainitsemasta kokoelmasta Schlaageriseppele (1978):

Lehvien varjot ikkunan takana. / Kuin puut kulkisivat unissaan / tietämättä / mille tuulelle havista. / On niin aikaista ettei / mitään sanota ääneen, / ripittäydytään vaiti / lahonneelle tunteelle, valojen mustuneelle pronssille. / Silti, Ulla, kun lähden pois / kaupunki sydämessäni / tuuman liikahtaa / kartalla sovitulta paikaltaan.

Rappioromantiikkaa? Ehkä niinkin, joskus. Rappioromantiikkaa ja suurta inhimillisyyttä. Vaikka Melleri kirjoittikin usein rokkia ja räiskettä, oli mukana aina vilpitöntä herkkyyttä, sen osoitusta, ihmisen ilmentymää.

Matti Mäkelä kirjoittaa Hesarin kirjoituksessaan, että Mellerin renttuinen elämä oli lopulta esteenä proosalle: ”Melleristä ei tullut lukuisista yrityksistään huolimatta pitkän proosan mestaria, koska hänestä tuli juoppo ja narkkari.” Tällaiseen käsitykseen ilmeisesti on päätynyt em. kirjan kirjoittanut Anhavakin.

Pitkän proosan mestaria tulee kovin harvasta raivoraittiistakaan. On runoutta kohtaan kovin vähättelevää ajatella, että sitä kirjoittaessa ei tarvitsisi osata hahmottaa suurempia ja laajempia kokonaisuuksia, että runokokoelma olisi vain kasa yksittäisiä ja irrallisia runoja, kokonaan vailla merkitysuhteita toisiinsa.

Ehkä Melleri vain paini muodon kanssa, ja runous oli niin syvällä hänessä.

Satoa

Melleriä (ja Melleristä) on julkaistu viime aikoina pulskasti. Runot ilmestyi 2005, Pääkallolipun alla joka kokosi Mellerin proosaa yksien kansien väliin ilmestyi heti kuluvan vuoden alussa, ja nyt putkahti esiin biografia Melleristä, hänen elämästään.

Samalla kun sitä haluaa kiittää Otavaa näistä opuksista ja tärkeän runoilijan esillä pitämisestä, minä juhlii.