Vuosi 2020

Näin vuoden viimeisenä päivänä on syytä kirjoittaa esiin kuluneen, varsin erikoisen vuoden kummallisuudet ja kohokohdat.

Koronaviruksesta, lyhyesti, sillä pitkästi siitä ei taitane jaksaa enää kukaan lukea: käyn palkkatyössä Helsingissä, työskentelen salaisena agenttina eli toimihenkilönä kriittisellä alalla. Oli keväällä kummallista näyttää junassa todistusta poliisille, että minulla on lupa ylittää Uudenmaan raja. Tällaista ei ihan heti olisi uskonut kokevansa modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa. Parhaimmillaan R-junasta jäi Pasilassa alas minun lisäkseni kuusi poliisia. Oli siis istumapaikkoja joista valita. Triplan upouudessa kauppakeskuksessa oli keväällä vain kourallinen liikkeitä auki, lähinnä ruokakauppoja. Autioita olivat käytävät. Paikallisessa Prismassa todistin, miten joku yritti saada paksuilla nahkahansikkailla auki läpinäkyvää hedelmäpussia ja miten sellaiset tuotteet kuten vessapaperi ja tölkkitonnikala oli hamstrattu loppuun. Koronavirustestin olen päässyt kokemaan kerran. Se tehtiin Riihimäen aluesairaalalla, drive-in-kaistalla. Oli muistaakseni sunnuntai ja minun aikani klo 9.54. Positiivinen kokemus, negatiivinen tulos.

Muuten koronavirus on vaikuttanut oleellisesti elämään oikeastaan vain kahdella tavalla: tapaamiset läheisten kanssa on minimoitu, ja kesälomareissu jäi väliin. Onnekseni palkka- ja kirjoitustyöt ovat jatkuneet normaalisti. Toki on monellakin tavalla täytynyt huomioida koronaviruksen vaikutukset ja toimenpiteet, mutta en ole kokenut sitä mitenkään kuormittavaksi. Elämä on siltä osin ainakin tuntunut normaalilta. Huolta en ole missään vaiheessa tuntenut, enkä ole menettänyt koronaviruksen (enkä muunkaan) vuoksi yöuniani.

***

Kesällä tulin tehneeksi useammankin pyöräretken – useimmiten kamerareppu selässä. Kävin kuvaamassa mm. Riihimäen Hatlamminsuolla, Käräjäkoskella ja Vahteriston atsaleapuistossa. Poljin myös Hyvinkäältä Riihimäelle radanvarsitietä kuvaten peltomaisemaa, jota piisasikin yllättävän paljon. Löysin sukututkimuksen ohella hyvinkääläiseltä hautausmaalta kaksi sukuhautaa, mikä oli vuoden yksi sykähdyttävimmistä ja liikuttavimmista hetkistä. Siellä makaa Helteitä neljässä sukupolvessa. Vanhin heistä on syntynyt 1853, siis ennen Yhdysvaltain sisällissotaa.

Surullisella tavalla sykähdyttävän tapahtuman koin toukokuun lopussa. Odottelin Hyvinkään rautatieasemalla Riihimäelle menevää R-junaa, kun huomasin miehen astelevan siltapilarin takaa esiin ja kävelevän suoraan IC-junan eteen. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, olen tuostakin kokemuksesta kiitollinen.

(*Edit. Selitän nyt seuraavaksi, miksi em. kokemus johti kiitollisuuteen. Teen niin erään Facebook-keskustelun perusteella: muuan kommentoija ei saattanut sitä ymmärtää ja oli sitä mieltä etteivät ehkä muutkaan. Olen myös muokannut edellistä kohtaa, kuvausta tapahtuneesta, koska kyseinen kommentoija piti sitä jostakin syystä epäkunnioittavana ja kertoi vähemmästäkin ihmisten joutuneen somelynkkauksen kohteeksi ja menettäneen maineen. Ei siinä mitään epäkunnioittavaa ollut, kuvattiin vain hyvin lyhyesti mitä tapahtui. Olen sen lyhyen lauseen (viisi sanaa) poistanut, koska suhtaudun vakavasti kaikenlaisiin uumoiluihin somelynkkauksista ja maineen menettämisistä. Muokkasin siis sensuurin vuoksi. Tähän tilanteeseen on valitettavasti tultu. Olen oppinut, että somessa kuka tahansa voidaan lynkata ja vieläpä täysin syyttä. Suhtaudun sellaisiin vakavasti enkä tietenkään halua – tämän enempää – joutua kohteeksi.)

Tapahtuma oli surullinen, hätkähdyttävä. Se käynnisti laajan ajatusprosessin, kokemuksen, josta Kajaanin ammattikorkeakoulun sivustolla hienosti määritellään:

”Ihmisen elämä on kokemuksia, niiden virtaa. Kokemuksella ymmärretään aistimuksia, elämyksiä, tuntoja, tunteita ja tunnelmia. Jopa koko elämän arvo, mutta ennen kaikkea hetkien arvo, mitataan juuri kokemuksen arvolla. Ihmiselämään ja ihmisten kokemuksiin sisältyy laaja elämysten ja tunteiden sävyjen kirjo, jotka muodostavat eletyn elämän merkityksiä.” 

Kun siis kirjoitan olevani kokemuksesta kiitollinen, tarkoitan sitä että tuo yksittäinen surullinen tapahtuma sai aikaan minussa ajatusprosessin, jonka seurauksena ymmärrän hieman enemmän omia ajatuksiani ja tunteitani tuollaisten äkillisten, epäuskoa ja negatiivisia tunteita herättävien tapahtumien jälkimainingeissa. Ymmärrän paremmin itseäni, ja siitä ymmärryksen lisääntymisestä olen kiitollinen. Samoin kuulun niihin, jotka kuolemaa nähdessään arvostavat vielä enemmän elämää. Siitäkin olen kiitollinen. Tuollakin tavalla elämän harsomaisuus ilmentyy.

Sitten eteenpäin.

***

Olen kirjoittanut paljon. On ollut ilo huomata, että sitä edelleenkin innostuu erilaisista runouden estetiikoista, mikä uusintaa ja vie eteenpäin omaa kirjoittamista. Tuntuu, että intohimo runouteen aina vain syvenee ja kiinnostukseni proosaan jatkaa laimenemistaan.

Olen myös lukenut paljon, mutta lukumääräisesti aika vähän nimekkeitä. Tähän on oikeastaan kaksi syytä: runous ja lukutapani. Olen lukenut enimmäkseen runoutta, ja runouden laadukas lukeminen vie paljon aikaa. Lukemisella on nautinnon ja huvin lisäksi myös kirjoittamiseen liittyviä odotusarvoja, joten jos meinaan jotakin oppia, kirjoja ei voi mitenkään kursorisesti lukea eikä yksi lineaarinen lukukerta yleensä riitä mihinkään. Runo vaatii aina analyysia, ja minulla, ikuisella ylianalysoijalla ja hitaalla lukijalla, siihen menee aikaa.

Olen kuluvana vuonna myös lukenut englanninkielistä kirjallisuutta enemmän kuin koskaan, mikä on vielä hitaampaa. Lisäksi palaan vanhoihin suosikkeihin uudelleen ja uudelleen. Tästä esimerkkinä vaikkapa Charles Simicin teokset Ääni aamulla kello kolme (WSOY 2008), jonka olen lukenut loppuvuoden aikana kolmesti ja Hotel Insomnia (Harcourt 1992), jonka olen lukenut kertaalleen sähkökirjana ja kerran fyysisenä kappaleena. Kaksi nimekettä, viisi lukukertaa – aina lähilukien. Juhani Ahvenjärven teokset Liituvarjo ja Ilmakuva osuu joka oksaan luin kahdesti. Luen ne muutenkin aina vuosittain. Vanhan suosikkini Arto Mellerin runotuotannon luin jälleen kerran kokonaan.

Moni summaa vuoden 2020 aivan erityisen harmaaksi. Ihmiskunnan kannalta se on sitä todella ollut, mutta näen minä tässä värejäkin: luonto on paikoin saanut pienen hengähdystauon ja Yhdysvaltain presidentiksi valittiin klovnin sijaan valtiomies. Ihmiset ovat jälleen osoittaneet vahvuutensa: kollektiivisuuden, yhteisöllisyyden.

Troubadour

Arto Melleri: Johnny B. Goethe. 56 sivua. Otava 1988.

Selasin Arto Mellerin koottuja (Runot, Otava 2006), koska en enää muistanut, missä kokoelmassa runo Pääkallolipun alla ilmestyi. Etsintään olin alun perin ajautunut Kalle Aholan upean Melleri-levyn (Pääkallolipun alla, 2011) tiimoilta, jonka toinen suosikkibiiseistäni kyseinen biisi on (toinen on levyn avaava Puukkobulevardi – joka muuten on kautta aikain yksi suosikkirunoistani).

Sehän se oli, Johnny B. Goethe. Mutta kootuissa Johnny B. Goethen ja seuraavaksi ilmestyneen Viiden aistin todistuksen (1990) väliin on laitettu Uusia lauluja -niminen osio, mikä yhtäkkiä tuntuu vieraalta. Olikos sellainen muka Johnny B. Goethessa? Vai missä? En yhtään muista. Nukun huonosti (parhaimmillaan runous vie yöunet), aamulla alan etsiä omaa kappaletta hyllyistäni että voisin varmistaa, en löydä, on pakko turvautua Riihimäen kirjaston massiiviseen valikoimaan.

Olin jäljillä. Johnny B. Goetheen on ympätty mukaan libretto Grand Hotel (1983). Harvat netistä löytyvät kirjablogiarviot menevät tässä sekaisin, väittävät Johnny B. Goethea ohueksi teokseksi, kun jättävät huomioimatta tuon Grand Hotelin. Ei se sen kanssa nyt mitenkään erityisen ohut ole. Ovat kaiketi siis lukeneet teoksen kootuista, paljastuvat amatööreiksi (ei sentään, koottujen laitoksen piikkiin menee).

*****

Ymmärtääkseni Johnny B. Goethea ei arvosteta kovin korkealle Mellerin tuotannossa. Martti Anhavan kirjoittamassa elämäkerrassa Romua rakkauden valtatiellä (Otava 2011) Melleri itsekään ei kokoelmalle anna juuri arvoa, hyvä jos edes armoa, ja minustakin teos kieltämättä jää epätasaiseksi – mutta vain siksi, että nyt puhutaan tuotannosta, jossa on ihmeellisen paljon painoa. Kyllä teos hyvinkin perustelee olemassaolonsa, siinä on paljon laatua, mutta sisältö jää hieman ohueksi – ja Grand Hotel irtonaiseksi, mikä on ehkä syypää sille vähän katkeralle jälkimaulle. Välityön makua siis, mutta silti teoksesta ovat nousseet esiin sellaiset ikivihreät kuin edellä mainittu Pääkallolipun alla, nimiruno Johnny B. Goethe, Tuulisella terassilla ja tietenkin teoksen päättävä Romua rakkauden valtatiellä. Myös Jääruusut, ja Grand Hotelista löytyvä Ensirakastaja on ehdottomasti mainittava. Suru syrämmessä (s. 25) on myös mainittava sen ollessa Mellerille niin epätyypillinen, mutta silti iskevä runo. Aloitus on mitä loistavin:

”Kun suru tulee sisään / se ei riisu kenkiään, kävelee / hitaastisulavat jäljet narahtelevaiseen lattiaan, / käpälöi vähän kaikkea […]”

Melleri kirjoittaa suoraan ja samoista aiheista niin kuin aina kirjoitti. Itseäänkin hän on katsellut, kuten eism. Pääkallolipun alla -runossa, jossa hän rehellisen ja uskottavan tuntuisesti kuvaa päihdekoukkua ja sen upottavuutta:

”Sain pestin aavelaivaan / nimeltä ’l’Heroine’, / ja alla mustan taivaan / näin sen painuvan / aaltoihin // Älä luota tähtiin yössä, / niiden valo on lainaa vaan. / Jokainen maksaa / laulujen lunnaat / omasta pussistaan. // Tänne saakka on tultu / pääkallolipun alla, / ja vasta sun luona / mä löysin sataman […]”.

Loputon romantikko, niin hyvässä kuin pahassa. Trubaduuri.

 

Runojen ruhtinaat

Ilpo Tiihonen: Hyvät, pahat ja rumat. 63 sivua. WSOY 1984.

Löysin Elisa Kirjasta äänikirjan Elävänä Bulevardilla – Ilpo Tiihonen (WSOY 1995), missä runoilija itse lukee (tai pitäisikö sanoa lausuu) runojaan.

Kahdennenkymmenennen raidan kohdalla havahdun: yksi mielirunoistani, Komeetta. Se kertoo osattomasta miehestä, hänen eksistentiaalisesta kriisistään, mies pohtii arvojaan ja olemistaan tässä maailmassa:

”[…] Hän on nauliintunut tähän maailmaan / ja miettii mitä tänne piti tulla sanomaan // kun unelmia kloonataan ja sähkö synnyttää / kun kuu on miehitetty, taivaallinen tungos / marketeissa, tarjontaa! / ja lapsuusmuistojemme pajatsossa puitten kuvat / maahan romahtaa […]”

Runon voi lukea myös nyky-yhteiskunnan arvojen, kuten rahan perässä juoksemisen kritiikiksi. Kuuntelen hartaana Tiihosen luentaa, kelaan takaisin raidan alkuun… ja alkuun… ja alkuun…

Runo on edelleenkin hyvä. Niin hyvä, että kuuntelemisen lisäksi haluan lukea sen, ja kun kaivan hyllystäni Hyvät, pahat ja rumat esiin, luen Komeetan ja samalla koko kirjan. Jatkan myös äänikirjan kuuntelua. Huomaan, että Tiihonen on lukenut kirjasta yhdeksän runoa äänikirjaan. Nautin ne osin rinnakkain.

Komeetta on mielestäni hyvä lukuavain teokseen – koko tuotantoon oikeastaan. Siinä näkyy Tiihosen valtava rytminen taito. Niin kuin Arto Melleri ja Juhani Ahvenjärvi hän saa lyhyetkin tekstit soimaan; pidemmät lähenevät jo sinfoniaa.

Jos opettaisin runoutta, laittaisin oppilaat lukemaan edellä mainittujen herrojen (ja tietenkin minun) runoja. Miksikö? Minusta heidän runousoppinsa hyödyntävät kokonaisvaltaisimmin runon eri ulottuvuuksia, kirjallisten ansioiden lisäksi he soittavat kieltä ja luovat upeita kielikuvia. Lisäksi he ovat muodon suhteen aina tarkkoja, samoin yksityiskohdissa. Samoihin käsityksiin nojaa omakin runousoppini.

*****

Komeetta aloittaa vuonna 1984 ilmestyneen teoksen. Viiteen osaan jaettu teos käsittää 40 runoa. Runot ovat useimmiten pitkähköjä, jopa toista sivua pitkiä, ja pääosin luonteeltaan kertovia. Legendaarinen, suomalaisen iskelmän äärellä oleva Winter Dance yltää kolmannellekin sivulle. Joissakin runoissa (kuten neljä runoa käsittävässä kirjan viimeisessä osassa) Tiihonen etäännyttää niin voimakkaasti, että lukeminen ottaa aikaa, eikä siltikään tahdo päästä aivan perille. Muistan, että samat runot ovat aiemminkin ”olleet kiusana”, mikä ei tietenkään haittaa lainkaan, ovat silläkin tavoin hyvänä esimerkkinä Tiihosen rytmitajusta: kokoelma ei ole yhdestä puusta veistetty.

Niin kuin aina, Tiihosen aiheet kumpuavat kaupungin ja kaupunkilaisten arjesta. Ylevyyden hän hakee kielestä, ei kiellä pieniä kliseitä kuten röyhkeän ilmeisiä loppusointuja tai sidesanojen viljelyä, ja miksi kieltäisikään, kun kaikki kuitenkin tehdään niin taiten ja hyvällä maulla.

Tekisi mieli sanoa, että jos Kirsi Kunnas kirjoitti loruja lapsille, Tiihonen kirjoittaa niitä aikuisille. Ne lorut kertovat elämän varjopuolista, joskus kuiskien, joskus huutaen, joskus varoittaen ja joskus kehottaen.

”[…] ja niin käy tänä jouluyönä / pimeimpänä hetkenä – / pamahtavat auki / roskalaatikoiden kannet ammolleen / ja sata kaveria nousee / ilman papereita / suoraan taivaaseen.”

Martti Anhava: Romua rakkauden valtatiellä – Arto Mellerin elämä (Otava 2011)

Romua rakkauden valtatiellä on kolmas osa Martti Anhavan toimittamasta ja kirjoittamasta Melleri-teossarjasta. Runot (ilmestyi 2006) ja Pääkallolipun alla (ilm. 2011) ovat kaksi edellistä osaa. Ensimmäisen teoksen kootessa Mellerin runot yksiin kansiin, ja keskimmäisen vastaavasti Mellerin kirjoittaman proosan, täydentää kolmas osa loistavasti ympyrän.

Romua rakkauden valtatiellä kertoo kattavasti Mellerin elämästä. Se etenee kronologisesti, syntymästä kuolemaan. Kirja koostuu yleisesti ottaen kolmenlaisesta aineksesta: Mellerin omista muistiinpanoista (joita on onneksemme säilynyt runsaasti), Martti Anhavan kirjoittamasta materiaalista, sekä Mellerin perheenjäsenten ja sukulaisten, ystävien ja tuttavien muisteluista, jotka Anhava on toimittanut ja koostanut parhaaksi näkemiinsä paikkoihin kirjassa.

Kirjan teemat ovat odotetunlaisia: värikäs ja hankala kirjoittajaelämä, kimurantit ihmissuhteet, Mellerin vahva ja mielenkiintoinen persoona. Ja niin edelleen. Lukija pääsee erityiselle matkalle niin kirjallisuuden kuin teatterinkin elämään, yleensä niin päälleliimatun näköisen taiteilijaelämän kulisseihin – viimeistään tällaiset elämäntarinat avaavat taiteilijaelämän illuusiota ihannoivia silmiä. Taide on työtä, se vie mukanaan koko elämän, on elämäntyötä.

Ikään kuin Kaijakin tajuaisi säröilläoloni, varoo seurassani. Lapsi huusi läpi koko yön. Rahat loppuvat kohta. Itsemurha-ajatuksia, joita hätistelen pois: pelkään että en kuitenkaan… pelkään että sittenkin… 

Teos on paksu, kuten trilogian muutkin osat. Anhavan urakka on kaikkinensa ollut melkoinen, ja toivoisin teossarjan saavan suuressa määrin huomiota olevaisuutensa johdosta. Anhava on tehnyt kulttuuriteon, jollaista en hetkeen muista tapahtuneen. Mellerin perintö on nyt valettu kivijalkaan. Enempää ei runoilija voi toivoa.

Martti Anhavan kädenjälki näkyy selvimmin viimeisimmässä osassa. Pidän siitä, kuinka hän on pyrkinyt pitäytymään teoksessa taka-alalla, vaikka tuo julki oman suhteensa Melleriin ja hänen lähipiiriinsä, ja loogisesti: saanut läheltä seurata runojen työstöprosessia. Anhava ei kuitenkaan alleviivaa omaa rooliaan Mellerin taustalla, vaan malttaa pysyä ”vain kustannustoimittajana” ja ”firman miehenä”, joka auttoi Melleriä runoilijana kohoamaan lakeuksilta korkeuksiin.

Teoksen parasta antia ovat Mellerin muistikirjoista mukaan otetut pätkät, jotka todella avaavat konkreettisesti ikkunoita runoilijan ajatusmaailmaan ja maailmankäsitykseen. Tosin välillä pitkähköt monologit käyvät puuduttaviksi.

Romua rakkauden valtatiellä tuo julki joitakin niistä ennakkoluuloista, joita Melleriin ja hänen runouteensa on vuosikausia, hänen eläessäänkin, kohdistunut: runoilijanrenttu, joka haluaa lihavoida omaa suvereniteettiaan, älyään ja osaamistaan, naistenmies, viinan kanssa läträävä stetsonpäinen cowboy joka suostuu kulkemaan vain omia polkujaan. Jotkin näistä runoilijan stereotypioista, joita Melleri on ehkä osaltaan ollut luomassa ja vahvistamassa, saattavat toteutua sellaisinaan myös Mellerissä itsessään, mutta kaiken keskeltä, Anhavan toimittaman ja kirjoittaman teoksen tekstien takaa, paljastuu oikeastaan yltiöherkkä runoilijamies, helposti addiktoituva pieni poika isossa maailmassa, joka kerta toisensa jälkeen eksyy, mutta löytää lopulta perille. Arto Melleri oli hahmo, joka kokemuksensa ja ajatuksensa – niin hyvässä kuin pahassa – kylvi sanoiksi paperille. Arto Melleri etsi ja pohti koko elämänsä ajan kuolemaa, ja löysi sen lopulta. Aivan kuten me muutkin löydämme. Hän etsi niin tiiviisti, että löysi vain varhemmin.

Kuten todettua, Martti Anhava (ja Otava) on tehnyt kulttuuriteon. Eräs aikamme värikkäimmistä kirjallisuuspersoonista on saanut arvoisensa ympäristön. Anhava on maalannut teokseen niin elävän henkilöhahmon ja maailman, että Arto Melleri voisi olla fiktiivinen hahmo. Hänestä pitäisi tehdä elokuva. Sitä odotellessa.

21.8.2012

Melleri-biografia kesken; se on juuri sellainen kuin ajattelinkin sen olevan. Se on Romua rakkauden valtatiellä, kirjaimellisesti. Hyvä kirja, kirjoitan siitä myöhemmin. Se ansaitsee huomion – vähintään kokonaisen tekstin verran.

Viikon päästä tähän aikaan olen kesälomalla. Sitten kirjoitan mielen verille. Hakkaan sormenpäät murtuneiksi, aivot muhennokseksi. Kahta työtä tekevälle palkkatyöstä ”ansaittu” kesäloma tarkoittaa sitä, että silloin on aikaa tehdä toista työtä. Väsyttää jo valmiiksi – epäilen, että muutamaa päivää lukuunottamatta vuorokausirytmini menee sekaisin, ajantaju katoaa ja sitä unohtaa itsensä kokonaan. Kunnes jokin kello herättää tajuamaan, että seuraavana päivänä työt taas alkavat.

Kesäloma antaa mahdollisuuden ja aikaa lukea enemmän. Noin olen ajatellut ennenkin, ennen kesälomaa. Niin ei ole koskaan tapahtunut. Silti jatkan samaa ajattelua, se antaa innostuksen tunteen ja unikuvan, joka lohduttaa.

Tänään on vapaapäivä. Haaveksin päivällä kirjahyllystön edessä. Tajusin, etten ole vuosikausiin lukenut eräkirjallisuutta. Muistatteko Olli Kauhasen, Veikko Haakanan, Leevi Karsikkaan tai A. E. Järvisen? Minun suosikkejani olivat kalastusaiheiset tarinat, novellit ja kertomukset. Martti Lintusen kalastusaiheisia opuksia olen lukenut sittemminkin.

Hyllystä löytyy Olli Kauhasen kirja Usvayö nivalla (WSOY 2004). Se on parisataasivuinen tarinakokoelma, Seppo Polameren komealla kansikuvalla. En muista, olenko lukenut sen. Se pitää selvittää, ja korjata tilanne jos en ole.

Eräkirjallisuudella on suora linkki lapsuuteni. Olin kovasti kiinnostunut urheilukalastuksesta, lueskelin silloin tällöin Erä-lehteä & Metsästys ja Kalastus -lehteä. Heittelin virveliä ja veto- ja soutu-uistelin aina kun mahdollista. Mato-ongin, joskus sain kalaakin. Haaveksin kunnon väsytystaisteluista, eikä niihin haaveisiin verrattuna Hemingwayn Vanhus ja meri ollut mitään.

Minne on aika vienyt sen poikamaisen innostuksen, jota kolmekymppisenäkin kaipaisi?

Runouden raja-aitajuoksu

”Yritämme tavoittaa ne teatterin peruselementit joista 200-300 vuoden aikana on erkaannuttu. Pyrimme yleisön ja esiintyjien vuorovaikutukseen, keinotekoisten raja-aitojen rikkomiseen … Teksti porautuu aikansa sielunmaisemaan, puhuu maailmasta toisessa potenssissa.”

Näin sanoi Arto Melleri eräässä henkilöhaastattelussa, joka osui silmään Martti Anhavan kirjoittamasta Melleri-biografiasta Romua rakkauden valtatiellä (Otava 2011).

En osaa olla teatterista oikein mitään mieltä, sillä käyn teatterissa niin harvoin, mutta Mellerin lausahdus kuvaa aika hyvin asennettani runouden kirjoittamiseen; yksi nykyrunouden keinotekoisista raja-aidoista on se, että se on ”nykyrunoutta”. Se pitää kaataa.

Puheenvuoroja. Nykyrunouden yhteiskunnallisuudesta (Poesia 2012) on kiinnostava teos; se luotaa niin esseen kuin runoudenkin keinoin nykyrunouden yhteiskunnallisuutta. Teoksen tekstien perusteella yhteiskunnallisuutta ei nykyrunoudessa juuri ole.

Tätä ei pidä käsittää väärin – yhteiskunnallisuus on lavea käsite ja em. teos myös pyrkii esittelemään nykyrunouden yhteiskunnallisuutta laaja-alaisesti, liiankin laaja-alaisesti. Ongelma siis piileksii lähinnä itse yhteiskunnallisuudessa. Odotin, että teos olisi tarkemmin esitellyt tänä päivänä julkaistavaa yhteiskunnallista runoutta, tuonut konkreettisemmin esille esimerkkejä yhteiskunnallisesta runoudesta sekä sen tekijöistä, nimenomaan tässä ajassa. Esimerkeiksi otettakoon vaikkapa Juho Niemisen teos Muovin kukkia (Helsinki-kirjat 2010) tai Jukka Viikilän tuotanto.

Ajoittain on sellainen olo, että nykyisellään runous marginalisoituu entisestään, vaikka se onkin kenties parhaimmassa asemassa vuosikausiin; jokaiselle on jotakin: lavarunoutta, röyheän rokahtavaa rrrunoa, on valtakunnansalin kaapin päälle nostettuja ikoneja – niin uusia kuin vanhojakin tekijöitä, murrerunoutta, ääni- ja kuvarunoa, vaikka mitä.

Todennäköisesti tuntemukseni on vain illuusio juuri siitä syystä, että nykyisellään runous levittyy entistä laajemmalle alueelle ja runoutta kuluttavien, kohdeyleisön taakka harteilla kevenee tasapuolisemmin. Ei huolta sinällään, siis.

Mutta puhutteleeko runous? Ottaako se vastaanottajaa korvasta kiinni ja vetelee avokämmenellä litsareita? Herättääkö se lukijan ajattelemaan? Vai eriytyykö nykyrunous kaikessa laajuudessaan entisestään yhteiskunnasta; kasvaako yhteiskunnan kylkeen massiivinen marginaali, joka ei puhuttele, kosketa ihmistä?

Käsitän Mellerin lausahduksen siten, että tekemämme taiteen pitäisi jollakin tavoin olla kosketuksissa aikaan jossa elämme. Tarkemmin: ihmisiin, jotka kanssaelävät ajassamme. Silloin runossa toteutuu jonkinlainen vaadittu totuudellisuus, jota aikaa kestävä teos yleensä tarvitsee.

On helppo todeta, että kaikki taide on osallinen omaan aikaansa, sitä ei voi eikä pidä kiistää. Voidaan kuitenkin kysyä, millä tavoin taide on onnistunut tehtävässään, jos se ei herätä vuorovaikutusta. Kysymys kuuluukin, kuinka esimerkiksi minä runoilijana onnistun luomaan vuorovaikutuksen mahdollisuuden teoksiini? Voiko ihminen elää niissä, voivatko ne elää ihmisessä?

Minkälaista vuorovaikutusta nykyrunouden tulisi saada aikaan?

Runouden kirjoittaminen tai lukeminen ei ole salatiedettä. Ne eivät vaadi opintoja ja kaavamaisia analyyseja, eivät rohtoja ja yli-inhimillisiä taitoja tai aisteja. Pelkkä käsitys riittänee.

Nykyrunouden pitäisi ottaa mallia nykyproosasta – sen pitäisi peilata paremmin nykyaikaa ollakseen parempaa nykyrunoutta.

Arpinen rakkauden lähettiläs

Juopponarkkarirunoilija

Tämän päivän Helsingin Sanomissa on Matti Mäkelän luotsaama artikkeli/kritiikki Martti Anhavan kirjoittamasta Arto Melleri -biografiasta Romua rakkauden valtatiellä. Opus on massiivinen, erittäin kiinnostava teos runoilijasta, jonka itse koen yhdeksi suurimmista suomalaisessa runoudessa. Mäkelä kirjoittaa Mellerin runoudesta näin: ”Melleriltä tuli tavallaan julkaistuksi vain hänen rooliaan tukeva tuotanto. Se oli Schlaageriseppeleestä Arpiseen lemmen soturiin rappioromantiikan, sarjakuvasankareiden, kuoleman, rokin ja glamourin säihkyvää lyriikkaa. Se säilyi suurin piirtein samana, kuten eräs arvostelija sattuvasti sanoo. Sitä tuotantoa oli teatteriesitysten kanssa kuitenkin kolmisenkymmentä teosta.”

Pelkästään noinkin Mellerin tuotantoa voi lukea, mutta silloin ollaan mielestäni jumahdettu liiaksi runoilijan habitukseen ja imagoon, ollaan katseltu kuvia mutta ei luettu runoutta. Minun on kuitenkin korostettava läheistä suhdettani Mellerin runouteen; kenties itsekin luen hänen runouttaan liiaksi värittynein ja yksioikoisin lasein, vain runoudesta käsin. Mutta siltikin, eikö kuolemasta kirjoittaminen ole rakkaudesta kirjoittamista?

Mellerin runoudessa on sähäkkyyttä, rockia ja kuppiloiden virtsaista tuoksua. Mutta ennen muuta olen viehättynyt Mellerin runouden suorastaan järkyttävästä herkkyydestä. Ehkä juuri kontekstiaan vasten, olen aina ajatellut Mellerin olevan yksi suomalaisen runouden suurimmista ja selvimmistä rakkausrunoilijoista, alusta loppuun asti. Runo Jälkisammutustyöt on Mellerin kokoelmasta Arpinen lemmen soturi (2004):

lemmen liekki / leimahtaa vain kerran – / vaan kauan, kauan / kestävät / jälkisammutustyöt

Toisen esimerkkirunon, Lähdön, poimin Mäkelänkin mainitsemasta kokoelmasta Schlaageriseppele (1978):

Lehvien varjot ikkunan takana. / Kuin puut kulkisivat unissaan / tietämättä / mille tuulelle havista. / On niin aikaista ettei / mitään sanota ääneen, / ripittäydytään vaiti / lahonneelle tunteelle, valojen mustuneelle pronssille. / Silti, Ulla, kun lähden pois / kaupunki sydämessäni / tuuman liikahtaa / kartalla sovitulta paikaltaan.

Rappioromantiikkaa? Ehkä niinkin, joskus. Rappioromantiikkaa ja suurta inhimillisyyttä. Vaikka Melleri kirjoittikin usein rokkia ja räiskettä, oli mukana aina vilpitöntä herkkyyttä, sen osoitusta, ihmisen ilmentymää.

Matti Mäkelä kirjoittaa Hesarin kirjoituksessaan, että Mellerin renttuinen elämä oli lopulta esteenä proosalle: ”Melleristä ei tullut lukuisista yrityksistään huolimatta pitkän proosan mestaria, koska hänestä tuli juoppo ja narkkari.” Tällaiseen käsitykseen ilmeisesti on päätynyt em. kirjan kirjoittanut Anhavakin.

Pitkän proosan mestaria tulee kovin harvasta raivoraittiistakaan. On runoutta kohtaan kovin vähättelevää ajatella, että sitä kirjoittaessa ei tarvitsisi osata hahmottaa suurempia ja laajempia kokonaisuuksia, että runokokoelma olisi vain kasa yksittäisiä ja irrallisia runoja, kokonaan vailla merkitysuhteita toisiinsa.

Ehkä Melleri vain paini muodon kanssa, ja runous oli niin syvällä hänessä.

Satoa

Melleriä (ja Melleristä) on julkaistu viime aikoina pulskasti. Runot ilmestyi 2005, Pääkallolipun alla joka kokosi Mellerin proosaa yksien kansien väliin ilmestyi heti kuluvan vuoden alussa, ja nyt putkahti esiin biografia Melleristä, hänen elämästään.

Samalla kun sitä haluaa kiittää Otavaa näistä opuksista ja tärkeän runoilijan esillä pitämisestä, minä juhlii.