Kirjoittamisen turmiosta

Tulin tänne karkuun. Tämän ikkunan takana majailee eräs proosatiedosto, jonka olen nimennyt Nylanderiksi.

Sen kirjoittaminen on tuskallista. Välillä toki kivuliastakin, enimmäkseen hienoa, mutta vähintäänkin kamalaa. Tasan kaksikymmentä riviä olen sitä tänään kirjoittanut. Ja tietysti tehnyt jonkinlaisia korjauksia sinne tänne. Alle liuskan. Hitto, miten vähän se on.

13.7.2013

Proosaa ja runoa, runoa & proosaa. Sellaista on kirjoittamisen arkeni. Joskus tekisi mieli kokeilla kirjoittaa esseitäkin, mutta olen ajatellut että sitä ennen on saatava valmiiksi, ja julkaistuksi, jokin proosateos, jonka avulla saan itselleni osoitettua että kykenen kirjoittamaan pidempääkin tekstiä kuin sivun tai kahden sivun mittaisia runoja.

Paitsi että kyllähän tiedän pystyväni siihen. On vain ollut eräänlaista epäonnea proosan suhteen aiemmin, notta asiaan on ehtinyt muodostua typerää taikauskoa: ei pidä nuolaista ennen kuin lopahtaa.

Seuraavaksi keskustelu, jota olen käynyt tänään itseni kanssa:

Joko olen maininnut, että tilasin kesälomalla Suomen Kuvalehden, ja sen kaksi viimeisintä numeroa ovat olleet mainioita. (Et ole.)

Viime lehdessäkin oli mainiot jutut mm. Egyptin tilanteesta ja Kokoomuksen väsähdyksestä. (Sehän on mukavaa. Jyrki Katainen näyttääkin kovin riutuneelta.)

Tuntuu, ettei ”kartalla pysymiseen” tarvita välttämättä sanomalehteä. SK ja Ylen pääutislähetys riittävät hyvin. (Olen miettinyt samaa itsekin, mutta pahaksi onneksi Hesarin määräaikaistilaus kestää vielä vuoden verran, joten sitä on vain kiltisti maksettava.)

SK:n muutama laadukas juttu ovat jopa saaneet minut ottamaan taka-askeleita mielipiteissäni ns. ”pitkien juttujen” katoamisen suhteen, jota mm. Long Play palvelu on syntynyt korjaamaan. (Olen samaa mieltä. Long Playn jutut eivät ole olleet kovin hyviä. Tuntuu, että aihealueen rajaaminen on unohdettu tyystin, kaiketi laajentuneen tilan vuoksi ja isoja kokonaisuuksia harpotaan läpi liian kiireellä. LP ei hyväksikäytä lisätilaa muodon tarjoamien esteettisten seikkojen maksimoimiseen. Aivan kuin olisi päättänyt kirjoittaa tuhatsivuisen romaanin, ja dekkaritykästymisensä vuoksi sisällyttääkin kirjaan tuhat murhaa yhden sijasta, koska tilaakin on enemmän.)

(Aiot siis lopettaa Hesarin tilaamisen heti kuin mahdollista?). Aion. Mutta tilaan sen taas, kun jokin onneton puhelinmyyjä soittaa neljättä kertaa minulle ja yllättäen vastaan ja tartun tarjoukseen, joka tuo neljän kuukauden lehdet 40% alennuksella.

(Entäpäs Suomen Kuvalehden?). Aion. En aio. No, se riippuu tarjouksesta sekin.”

Tuollaisten keskusteluiden lomassa on hankalaa kirjoittaa proosaa. Se meinaa jäädä yrittämiseksi. Kirjoittamisen yrittämiseksi. Mutta silti olen kirjoittanut, vähemmän kuin koskaan mutta laadukkaammin kuin ikinä. Tein nimittäin merkittävän huomion, jos kohta en tiedä millä tavalla se on merkittävä: kirjoittaessani ns. pitkää proosaa, eli tapauksessani – tässä kohtaa – romaania, kaikesta kirjoitetusta keskimäärin yksi kolmannes on paskaa. Sen verran tippuu kuonaa pois, kun hion kappaleen  sellaiseen kuntoon, että kykenen sietämään sitä joten kuten. Siispä otin sellaisen muutoksen kirjoittamiseeni, että kirjoitan tietoisen hitaasti. Onnistuin ja onnistun siinä, sillä viikon tuloksena on vain noin viisi liuskaa tekstiä, mutta jäljeksi on jäänyt huomattavasti valmiimpaa tekstiä. Siedän sitä seuraavanakin päivänä, mikä on uudenlainen kokemus minulle. Outo.

Hermostuttaa

Täällä Riihimäki, kuuntelen. Mutta kukaan ei puhu.

Marisisin apurahoista, jos ei jännittäisi niin paljon. Nimittäin niinhän siinä kävi, että ajauduin vuoden alussa hakemaan kirjastoapurahaa. Toista kertaa elämässäni. Päätöksiä on viime päivinä kollegoilleni valunut tasaisen tappavaan tahtiin, ja nyt täällä Kanta-Hämeen ghettossa eli Riihimäellä hikoilevat kädet, jalat ja vähän kaikki muukin sitä odotellessa. Päätöstä ei kuulu eikä näy. Todennäköisesti kohta näkyy. Herää kuitenkin pelko, jospa etanapostinakin tunnettu Itella on hukannut hakemukseni jonnekin, ja odottelen oikeastaan ihan turhaan.

Ajauduin siksi, että apurahan hakeminen ei ole lainkaan niin iisi keikka kuin yleisesti oletetaan. Tai ehkä se onkin, mutta ei minulle. Ylipäänsä apuraha-anomuksen täyttämistä tulee aina pohtineeksi, sillä vierastan koko asiaa suunnattomasti – en tiedä miksi. Ensin pitäisi ylittää oma rajansa anoa apurahaa, ja sen jälkeen ylittää kynnys saada sitä. En tiedä, mistä sellainen ”raja” on tullut. Ensimmäisellä kerralla kävi huonosti; ehkä se on se joka painaa vieläkin pohkeissa. Uskalsin lopulta lähettää hakemuksen tasan viimeisena sallittuna päivänä, mutta odotukset ovat olleet kaikkinensa aika negatiivissävytteisiä.

Jos jostakin syystä niin kummallisesti kävisi, että apurahapäätös olisi myönteinen, lupaan omistaa sille pienen entryn tänne näin. Jos se on odotetunlainen, eli kielteinen, luullakseni se on  viimeinen kerta kun haen mitään apurahaa. En lupaa mitään, mutta luulen niin. Kielteiset päätökset ovat nääs liian raskaita kantaa: ne osuvat aina hermoon, juoksuttavat aivoihin epäluuloja omista kirjailijan kyvyistä, saa epäilemään omaa sijaansa kokonaan kirjallisella kentällä ja samalla koko kirjallista tukiverkostoa ja järjestelmää. Jokainen kieltävä päätös tönii yhä rajummin rappukäytävään, kuin alppilalainen opettaja. Eikä mulla ole edes kännykamerakuvaa.

No, kävi niin tai näin: kirjoittaminen jatkuu. Käytävässä tai luokassa tai missä hyvänsä. Julkaiseminen saattaakin sitten olla eri juttu. Toistaiseksi bussin takavalot vielä näkyvät.

11.12.2012

Kuuntelimme vaimon kanssa Jussi Björlingiä ja teimme valmisteluja joulua varten. Istahdin hetkeksi alas vain kuuntelemaan tuota mahtavaa ääntä. Joskus on mukava vain istua alas ja olla vaikutuksille altis.

Kaikki tuollainen on mukavaa vaihtelua hektisyyden keskelle. Työn alla olevat kirjoitustyöt vievät pirusti ajatuksia ja energiaa, se ei ole huono juttu, mutta joskus pysähtyminen auttaa laittamaan ajatukset järjestykseen.

Loppuillan luen Jari Tervon Troikkaa, se on nyt kesken. Tervon ”politiikkatrilogia” (jos sitä tuollaiseksi voi kutsua) eli Myyrä, Ohrana ja Troikka on tämän jälkeen tullut luetuksi, mutta ns. väärässä järjestyksessä. Luin ensin Ohranan, sitten Myyrän. Viimeiseksi Troikka (kuten pitääkin). En ole kokenut, että väärä järjestys olisi pilannut mitään.

Tervon lause on kummallinen. Kummallisen hyvä, minusta. Kummallisista lauseista tulee kummallisia romaaneja, mutta pidän niistä silti.

8.9.2012

Kohta on keskiyö, ja joku pesee pyykkiä. Epäilen, että kyseisen rakkaan naapurini pesukone on valurautaa, sillä kun se linkoaa koko talo heiluu. Olkaa hiljaa, täällä harrastetaan kirjallisuutta! tekisi mieli huutaa, mutta en viitsi tehdä sitä sillä nauraisivat vain ja korkkaisivat uuden oluen. Pian alkavat mankeloimaan, kostoksi, jos alan pullistella. Olen siis hiljaa. Tämä on sitä naapureiden välistä – yhdensuuntaista – diplomatiaa.

Kuten jo aiemmin todettua, lueskelen Amisin Keltaista koiraa (Otava 2007). Ei mikään jättiläinen romaaniksi, ei kooltaan eikä vaikutukseltaan, mutta piristävä ja amismaiseen tapaan provosoiva, joten hereillä pysymiseen ei tarvitse suorittaa mitään poppakonsteja. Ehkä suurin ansio tässä (käännös-)romaanissa on suomennos. Seppo Loponen on tehnyt vaikuttavaa työtä (jälleen). Hän on muuten kääntänyt valtaisan määrän teoksia. Wikipedia ei tunne häntä (sen kyllä pitäisi!), mutta ulkomuistista muistelen, että esimerkiksi likimain jokainen André Brinkin suomennettu romaani on nimenomaan hänen kääntämänsä. Sitten on nämä martinamisit, naipaulit, tonimorrisonit. Nuo nyt alkuun. Huikea määrä! Ajatellaanpa pelkästään Brinkiä, joka on kirjoittanut noin miljoona romaania, ja niistä lähes jokainen on suomennettu.

No, oikeasti Brinkin romaaneja on ilmestynyt suomeksi pitkälle toistakymmentä, ja niin kivuliaalta kuin se tuntuukin, on pakko myöntää, että minulla on ne kaikki.

Ei se oikeastaan tuntunut yhtään kivuliaalta.

Jotenkin vain André Brinkin teokset kiehtovat. Tietysti: lähes jokaisessa romaanissaan hän ainakin sivuaa apartheidia, mikä on itselleni – edelleenkin, niin monen luetun sivun ja nähdyn kuvan jälkeen – kummallinen ja käsittämätön asia; en ehkä ole vielä saanut kauhistella sitä tarpeeksi pystyäkseni käsittämään, että sellaista on oikeasti ollut. Sitä paitsi: Brink kirjoittaa hyvin, joskin välillä pitkäveteisesti. Mutta minä pidän pitkäveteisistä romaaneista. Ja palanpainikkeeksi vielä aina yhtä hyvä Seppo Loponen, niin jälkiruoalta maistuu!

Takaisin Martin Amisin Keltaiseen koiraan. Se on paikoitellen melkein runoutta. Katsokaas:

=gelma = se, &en ole koskaan / pystynyt ’kippaamaan’ miestä. / suututtamaan miestä. en uskaltaisi. / loukatako MIESTÄ? joudun / siis olemaan hänelle lievästi / epämiellyttävä ( & se riittääkin), / kunnes hän pakkaa kamppeensa / & muuttaa pois. kuinkako? no siis, / sellaisia – pikkujuttu&. unohdan / kehua häntä yhtä taajaan kuin / ennen. en suostu pyyhkimään / hänen kusiaan vessanistuimelta. / pidän puoleni. tosiasiassa tarkoitan: / takaovelle j=o= siitä! clint, olen / saanut hänestä tarpeexeni. sanottako= / suoraan: minä inhoan tätä ’uuttakin / miestä’, joka = niin ’huolehtivainen’ / maqhu=eessa. ’menikö sinullakin / hyvin?’ ’pääsitkö loppuun asti?’ / pääsin! 7. taivaaseen! 9. sfääriin! / miksi ihmis& eivät ole vain oma / izensä, clint? liikaa laumavaistoa, / liikaa vilpillisyyttä, liikaa teeskentelyä.”

Loponen on saanut englanninkielen laulamaan suomenkielellä. Huonomminkin voisi olla!

Palaan takaisin Keltaiseen koiraan. Mutta ennen sitä, tulen miettineeksi, onko Martin Amis syypää siihen, että ammattikoulupojilla on amisviikset …?

7.9.2012

Katselin jalkapalloa, koska pidän jalkapallosta. Suomi hävisi Ranskalle 0-1, eikä se ollut yllätys. Mutta Suomi pelasi suhteellisen hyvin, muutama maalipaikkakin oli. Ranska pelasi huonosti. Silti voittivat. Suomalainen jalkapallokulttuuri on hienosti lähtenyt kasvamaan. Kovaäänisiä kannattajia näkyy olevan enemmän katsomoissa. Ihailen sitä, kuinka Eurooppalaisissa jalkapallokatsomoissa on koko perhe seuraamassa peliä. Siitä ei voi olla mitään haittaa. Kenties Suomessakin on vielä joskus stadionin täydeltä hyvähenkisiä kannattajia laulamassa kannatuslauluja.

Jalkapallo-ottelun seuraaminen on sopivaa vastapainoa kirjoittamiselle. Se on sopivaa vastapainoa myös lukemiselle, musiikin kuuntelulle ja elokuville. Mutta vain yhden matsin verran; sen jälkeen veri vetää jälleen kirjallisuuteen. Tällä erää kesken on Martin Amisin Keltainen koira (Otava 2007). Suhteellisen hyvä romaani (tosin ei Amisin mittakaavassa).

17.8.2012

Pian alkaa kesäloma palkkatyöstä. Se tarkoittaa ympäripyöreitä päiviä kirjoittamisen parissa, vaikka pyrin nukkumaan hyvin ja melko säännöllisesti. Koskaan vielä onnistunut.

Viime ajat olen puunannut runokäsikirjoituksen kanssa. Wax on – wax off; pyrkinyt paremmaksi niin kuin Karate Kid! Luullakseni olen myös onnistunut.

Kokoelmalla on kaksi esilukijaa, heistä toinen saa käsikirjoituksen alkuviikosta. Kumpainenkin on runoilija, ja nähdäkseni he ovat mitä osuvimmat henkilöt esilukijan tehtävään, ylipäänsä. Oikeastaan olen ajatellut, että käyttäisin heitä jatkossakin esilukijoina, muodostaisin heistä kahden hengen hovilukijakaartin (tätä he eivät vielä tiedä, mutta saavat ehkä asian selville mikäli lukevat tämän). Toivottavasti he hyväksyvät heille tarjotun pestin, eivätkä koe sitä ahdistavana.

Kun jo kauan tekeillä olleesta pääsee hetkeksi eroon, syntyy uudenlaisia ajatuksia ja teemoja päähän: jospa kirjoittaisin seuraavaksi rakkaudesta, olisin vittumaisempi Tommy Tabermann. Kirjaimellisesti.

Tituleeraan itseäni silloin tällöin kirjailijaksi. Se on vähän hölmöä, koska toistaiseksi olen julkaissut proosaa hyvin vähän: vain yhden novellin verran. Toisaalta en koskaan tituleeraa itseäni prosaistiksi. Kyse ei ole siitä, ettenkö kirjoittaisi proosaa – työkoneella on helvetillinen liuskaläjä proosaa odottamassa sopivaa ajankohtaa ja häntä, joka ymmärtää hyvän päälle – vaan siitä, etten ole julkaissut sitä. Jonkinlainen esteellisyys juontuu proosan kohdalla kokemistani vastoinkäymisistäni. Olen niistä kirjoittanut taannoin. Läheltä piti -tilanteet saavat hengästymään, pelästymään.

Vähän niin kuin suojatiellä pelästyisi vihreäksi vaihtuvaa liikennevaloa, ja jäisi rekan alle.

12.8.2012

Olympialaiset alkavat olla förbi, eli pian pääsen taas lukemisen makuun.

Paitsi etten pääse, sillä tekeillä olevat kirjoitusprojektit hallitsevat aikaa ja sen käyttöä. Minunlaisellani kirjailijalla, joka siis käy palkkatyössä oman asuinhuoneiston ulkopuolella, muissa maisemissa, vapaa-aika on kortilla. VISA-kortilla. Suoritan ostokseni pääosin netitse; paitsi ruoat, jotka haen superkalliista lähikaupasta, koska en pidemmälle viitsi enkä raaski.

Minunlaisellani kirjailijalla on aina jokin projekti kesken. Ehkä se johtuu siitä, etten saa kirjoittaa niin paljon kuin haluaisin. Toisaalta lataus kirjoittamiseen on usein vahva – en kyllästy kirjoittamiseen koskaan.

Runoilijana on vähän helpompaa – runous kulkee iisimmin mukana, sen voi kaivaa povitaskusta ja haamutella muutaman idean, kenties mielenkiintoisen sanaparin tai metaforan tai symbolin.

Mutta sitten kun on molempia, runoilijaa ja prosaistia, on iPad hieno keksintö.

9.-10.8.2012

Isot bileet, niin sanotusti. Olympialaiset. Pidän kyllä urheilusta; jalkapallo, jääkiekko ja nyrkkeily ovat lähellä sydäntäni; snooker ja shakki mielenkiintoisia ja upeita lajeja (mutta ovatko ne urheilua, vai pelejä?).

Lontoossa urheillaan, ja muutamista Ylen inserteistä olen aistinut kaupungissa olevaa tunnelmaa, hienoa sellaista.

Olen katsonut televisiosta vain yleisurheilua. Niiden perinteikkyys kiehtoo minua, siinä kilpaillaan tuloksissa – tyylillä ei ole merkitystä, jos voitat. En voi ymmärtää miten joku taekwondo, tai beach volley, tai uimahypyt, tai kouluratsastus voi olla olympialaji. Noh, asia ei lopultakaan minulle kuulu, eikä kiinnosta – en seuraa em. lajeja.

Sen sijaan olen iloinen Criminal Minds -televisiosarjasta, sen kuudennesta tuotantokaudesta, jota vaimoni kanssa tuijotamme jakson tai kaksi kerrallaan. Nautimme lounaan sarjamurhaajia jahtaamalla. Naiivi sarja, sopivan helppoa pastan oheen nieltäväksi.

Syksy tulee hiljalleen. Se tarkoittaa sitä, että omat olympialaiseni lukemisen suhteen alkavat. Kesäisin luen yleensä vain kevyempää kirjallisuutta, mutta syksy tuo tullessaan romaanitaidetta ja runoutta.

15.7.2012

Työpäivän jälkeen hyppäsin junaan, menin ravintolavaunuun ja tilasin yhden nelisenttisen Johnnie Walker Red Labelia. Luin Nuoren Voiman Runous 2011 -numeroa ja viihdyin runokritiikkien parissa. Viereinen kaveri joi lonkeroa. Hän maiskutti suuta jokaisen suullisen jälkeen. Onneksi mies oli melkoinen loppasuu, eikä yksi lonkero ehtinyt tuopissa kauaa lämmetä. Hän meni tiskille ja tilasi toisen, maiskutus jatkui. Vaihdoin paikkaa.

Kävellessä tuli kuuma. Juna-asemalta on matkaa kotiin noin kaksi, ehkä kolme kilometriä. Nousin harjulle, kohti uimalaa ja sen ohi. Lävistin urheilupuiston. Maa oli sateen jäljiltä märkä ja notkelmissa oli erityisen ummehtunut haju. Etanat olivat liikkeellä. Riihimäen etanat ovat järkyttävän suurikokoisia. Tienvarressa, pientareella vaelsi kaksi eri näköistä etanaa. Kävi mielessä järjestää jonkinlainen snailfight – antaa vauhtia poloisille limanuljaskoille ja usuttaa ne toistensa kimppuun. En kuitenkaan viitsinyt; se olisi kestänyt liian kauan ja nälkä jylläsi vatsassa.

Erään omakotitalon antennin latvaan oli harakka tehnyt pesän. Poikaset temmelsivät ja huusivat, antenni heilui kuin kovassakin tuulessa. Talon asukkaat seisoskelivat pihalla ja ihmettelivät tapahtuvaa. Kenties heidän televisionsa näytti vain mustavalkoista kuvaa.