Odottamisen tuska

Ristitulta.

Samaan aikaan kun kirjoitan romaania, odotan kuumeisesti kirjastoapurahapäätöstä. Viime vuonna sellainen minulle myönnettiin, ja sen rohkaisemana uskalsin hakea tänäkin vuonna. Viimevuotinen apuraha oli ensimmäinen apuraha kohdalleni. Siis Valtaisa rohkaisu kirjoittamiselleni, sillä koin (ja edelleen koen) sen tunnustuksena sille mitä olen jo tehnyt ja mitä tulen vielä tekemään.

Samanlaisen energian se tietysti antaisi tänäkin vuonna. Lisäisi luottamusta siihen, että osaan, niin typerältä kuin se kuulostaakin. Sillä tiedänhän minä, että osaan. Aina sitä ei vain meinaa itse uskoa.

Tämä jännitys, odottamisen tuska. Se on ristitulessa makaamista, mikä on vähän hassua ja järjetöntä mutta silti samaan aikaan ymmärrettävää, eikö? Sitä miettii, että entä jos eivät myönnä? Mitä sitten tapahtuu? Mitä se tarkoittaa?

Sitä, että on haalittavaa rahaa muualta ja se varastaa aikaa kirjoittamiselta, mutta ei kirjoittaminen mihinkään jäisi. Hidastuisi vain.

Ja söisihän se itsetuntoa. Että kun apurahaa haettaessa esitetään työsuunnitelma, onko se sittenkin ollut huono? Onko projekti jonka parissa työskentelen jotenkin tylsä, vai olenko vain esittänyt asiat huonosti? Ahdistava ja silti huvittava ajatuskin, että kirjailija kompastuisi huonoon tekstiinsä. Ironista.

Odottavan aika on pitkä, sanovat. Sanoisin, että sen joka on jäänyt ilman on vielä pidempi. Yhtä kaikki – aikaa on, kirjoittaa ja elää.

Hermostuttaa

Täällä Riihimäki, kuuntelen. Mutta kukaan ei puhu.

Marisisin apurahoista, jos ei jännittäisi niin paljon. Nimittäin niinhän siinä kävi, että ajauduin vuoden alussa hakemaan kirjastoapurahaa. Toista kertaa elämässäni. Päätöksiä on viime päivinä kollegoilleni valunut tasaisen tappavaan tahtiin, ja nyt täällä Kanta-Hämeen ghettossa eli Riihimäellä hikoilevat kädet, jalat ja vähän kaikki muukin sitä odotellessa. Päätöstä ei kuulu eikä näy. Todennäköisesti kohta näkyy. Herää kuitenkin pelko, jospa etanapostinakin tunnettu Itella on hukannut hakemukseni jonnekin, ja odottelen oikeastaan ihan turhaan.

Ajauduin siksi, että apurahan hakeminen ei ole lainkaan niin iisi keikka kuin yleisesti oletetaan. Tai ehkä se onkin, mutta ei minulle. Ylipäänsä apuraha-anomuksen täyttämistä tulee aina pohtineeksi, sillä vierastan koko asiaa suunnattomasti – en tiedä miksi. Ensin pitäisi ylittää oma rajansa anoa apurahaa, ja sen jälkeen ylittää kynnys saada sitä. En tiedä, mistä sellainen ”raja” on tullut. Ensimmäisellä kerralla kävi huonosti; ehkä se on se joka painaa vieläkin pohkeissa. Uskalsin lopulta lähettää hakemuksen tasan viimeisena sallittuna päivänä, mutta odotukset ovat olleet kaikkinensa aika negatiivissävytteisiä.

Jos jostakin syystä niin kummallisesti kävisi, että apurahapäätös olisi myönteinen, lupaan omistaa sille pienen entryn tänne näin. Jos se on odotetunlainen, eli kielteinen, luullakseni se on  viimeinen kerta kun haen mitään apurahaa. En lupaa mitään, mutta luulen niin. Kielteiset päätökset ovat nääs liian raskaita kantaa: ne osuvat aina hermoon, juoksuttavat aivoihin epäluuloja omista kirjailijan kyvyistä, saa epäilemään omaa sijaansa kokonaan kirjallisella kentällä ja samalla koko kirjallista tukiverkostoa ja järjestelmää. Jokainen kieltävä päätös tönii yhä rajummin rappukäytävään, kuin alppilalainen opettaja. Eikä mulla ole edes kännykamerakuvaa.

No, kävi niin tai näin: kirjoittaminen jatkuu. Käytävässä tai luokassa tai missä hyvänsä. Julkaiseminen saattaakin sitten olla eri juttu. Toistaiseksi bussin takavalot vielä näkyvät.

Minä, kirjailija, vol.1

Kirjailijan ammatti tuo usein mieleen vain stereotyyppisiä mielikuvia siitä, millaista se voisi olla: tietokoneen äärellä nököttävä ihminen hakkaa näppäimistöä kuin mielipuoli, välillä pysähtyy ajattelemaan jotakin juonenpätkää arvoituksellinen ilme kasvoillaan; hakee apurahoja ja riekkuu harvan illan kantakapakassa tai boheemiudelta tuoksahtavassa iloittelussa; lukee naistenlehdestä kuinka hänen teoksistaan on tykätty, kohtaa lukijoitaan Taiteiden yönä Suomalaisessa Kirjakaupassa.

Ajattelin tuoda tähän variaatioksi vähän erilaista näkökulmaa, ja kirjoittaa kuluvan vuoden aikana ylös hiukan niitä asioita, mitä minä konkreettisesti kirjailijana teen ja ajattelen. Sillä tuosta yllä kuvailemastani (ehkä harhaanjohtavastakin) esimerkistä eroan hyvin monella tavoin. Oikeastaan täysin.

Kirjoittaminen ja kirjailijuus tuovat minulle vain sivutuloa, maksan niistä harvoista euroista joita se tuottaa nelisenkymmentä prosenttia veroa. Käyn päivätöissä ja teen pitkiä päiviä, mutta niiden vastapainoksi saan joskus myös useamman päivän vapaan, sekä mukavaa sparrausta kirjoittamiselle: mielenkiintoisen työn ja mukavat työtoverit. Päivätyöstä saatu palkka mahdollistaa elämisen, sillä tämän maan kirjallista kulttuuria tuetaan rahallisesti pääasiassa siten, että tukieurot ja apurahat ynnä muut tarpeelliset vaikuttajat (esim. palkinnot) ohjautuvat usein samoille naamoille. Sinällään siinä ei ole mitään vikaa – jokainen rahallista tukea tarvitseva kirjailija on minusta myös oikeutettu saamaan sitä. Kyse voi olla myös siitä, että joku ansaitsee saada enemmän avustusta kuin toiset: ehkä toisen kirjallinen tuotanto luetaan merkittävämmäksi ja siten kannattavammaksi tukea.

”Ongelmakseni” (jos niin asian haluaa ilmaista) kirjallisella kentällä, kirjailijana, on kai siunaantunut se, että tämänhetkinen kustantajani ntamo on tarvepainatusmenetelmin toimiva kustantamo. Härskimmillään se tarkoittaa sitä, ettei juuri kukaan suhtaudu kirjoittamisiini kovin vakavasti. Se satuttaa. Joidenkin mielestä olen vain osa Leevi Lehdon taiteellista performanssia (jos kohta olenkin osa performanssia nimeltä Elämä), joidenkin mielestä epäkirjailija ja epärunoilija joka vertautuu omakustannekirjoittajiin tai muihin Kevätpörriäisessä julkaiseviin kirjoittajiin. Nämä satuttavat myös. Aina välillä valoa pirskahtaa vesilasiin (esim. Maria Matinmikon viimevuotinen menestys siellä täällä), sillä siellähän tämä myrsky on: marginaalihemmot kiukuttelevat, kun kukaan ei ota heitä vakavasti. Samaan aikaan viereisestä hanasta juoksee vettä altaaseen. Siellä uivat ne isot kalat ja sinne kai minäkin pyrin.

On hyvä, että on olemassa erilaisia kustantamoja; se mahdollistaa rikkaan kirjallisuuden ulostulon. Sille pitäisi antaa arvoa muutenkin kuin vain näennäisesti.

Mutta, kiukuttelu ei auta. On itse muutettava kelkkansa suuntaa, jos horisontissa siintävä määränpää ei miellytä. Viime ajat olen kirjoittanut proosaa, sillä sitä ihmiset mielellään lukevat – niin kotona kuin kustantamoissakin. En tapa runoutta itsestäni – se olisi törkeää; muutan vain asettamiani painotuksia: vähän vähemmän runoutta, yhä enemmän proosaa.

Sukellus proosaan kiehtoo. Se on kirjallisuuden kuningaslaji, kun tarkastelee nyky-yhteiskunnan mittareita. Kiehtovuudestaan huolimatta asialla on myös surullinen puolensa.

Hakuaika täyttyy …

… tänään. Siis kirjastoapurahan osalta. Tänään on viimeinen päivä hakea sitä. Kuten 18.1. täällä julkaistusta kirjoituksestani käy ilmi, olen empinyt ja pohtinut hakuohjeita ja hakemisen mielekkyyttä – en vieläkään ole päätynyt mihinkään lopputulokseen, joten päätös syntyy ikään kuin itsekseen kun en tee asialle mitään, mikä tarkoittaa siis sitä, etten tule hakemaan kirjastoapurahaa. Se on hyvä uutinen ennen muuta itsetunnolleni.

Hajuohjeissa nimittäin sanotaan näin: ”Jos uusin julkaisu on omakustanne tai tarvepainatteena julkaistu teos, se tulee liittää hakemukseen.”

Jäin miettimään tuota. Apuraha on Taiteen keskustoimikunnan mukaan tarkoitettu ”kirjailijoille kaunokirjalliseen luovaan työhön tai tietokirjailijoille tai kääntäjille luovaan kirjalliseen työskentelyyn”. Tämän ymmärrän niin, että tuo ”kaunokirjallinen työ” on liitoksissa ennemminkin tulevaisuuteen kuin johonkin jo julkaistuun, menneeseen.

Suomen Kirjailijaliitto on punninnut teoksiani – jotka kaikki on julkaistu tarvepainatteena – valintakriteereillään; tulin hyväksytyksi ko. ammattiliittoon, jonka otin osoituksena siitä että kirjoittamiseeni ja kirjoittamaani suhtaudutaan yhtä vakavasti kuin itsekin niihin suhtaudun. Otin jäsenyyden kunniana ja kunnioituksena minua kohtaan, ilolla siis. Jokainen Suomen Kirjailijaliittoon hakeva hakee edellisillä teoksillaan; tässä Kirjailijaliitto ei tee eroa kirjailijoiden välille. Oletpa sitten WSOY:n tai ntamon kirjailija – vain tekstit ja teokset ratkaisevat.

Jos (minun tapauksessani) tarvepainateheebon täytyy liittää kirjastoapurahahakemukseen viimeisin teos, voisi olettaa, että jo julkaistuilla teoksilla on suuri painoarvo siihen, mikä kirjastoapurahalautakunnan päätös hakemuksen suhteen tulee olemaan. Toisaalta, Mervi Kantokorpi – joka on ko. lautakunnan puheenjohtaja – kommentissaan em. aiempaan kirjoitukseeni alleviivaamalla alleviivasi (se sama kommentti, jossa hän kehoitti minua lukemaan huolella hakuohjeet ja -ehdot), että kirjastoapuraha on tarkoitettu Luovaan Kaunokirjalliseen Työhön.

Ehkä niiden kirjailijoiden, jotka ovat julkaisseet ”perinteisen” kustantamon kautta, teokset tunnetaan tarkemmin (niin absurdilta kuin se kuulostaakin). En silti ymmärrä, miksi minun kohdallani jo julkaistuilla teoksilla on niin kovin suuri merkitys kun Hesarin artikkelin mukaan on myös sellaisia kirjailijoita, jotka eivät ole useaan vuoteen julkaisseet mitään mutta apurahat ovat siltikin juosseet.

Kunpa säännöt olisivat kaikille samat, ja kaikkiin hakijoihin suhtauduttaisiin samalla tavalla. Nyt säännöt eivät ole kaikille samat, ja ennakkoluulot kirjallisuusinstituutioissa ovat edelleenkin valloillaan. Ja tällä erää, tässä kohtaa, edellä mainitut käsittämättömät ristiriidat estävät minua hakemasta kirjastoapurahaa.

 

Iänikuinen apurahamutina

Jos luulit, että kritisoin tässä kirjoituksessa sitä iänikuista apurahojen ja apurahoituksen ympärillä käytävää mutinaa, olet väärässä! Nimittäin juuri päinvastoin; jatkan mutinaani entisestään. Suoraan asiaan:

Kirjastoapurahat ovat taas haussa. Taiteen keskustoimikunnan sivuilta lisää infoa. Sivutoimisena kirjailijana (joka siis tarkoittaa sitä, että saan palkkatuloni muualta) minua kiinnostaa erityisesti Erityisehdot-kohta:

”Apurahan saajan on luovuttava päätoimisesta työstään vähintään neljän kuukauden pituisen apurahakauden ajaksi.”

Tuo tarkoittaa nyt siis kaiketi sitä, että mikäli hakee ja hakijalle myönnetään 7000€ kirjastoapuraha, joka on tarkoitettu neljän kuukauden työskentelyyn, on hänen oltava pois päätoimisesta työstään neljä kuukautta. Kapulakieli on ihanaa, ja niiden luojille voisi antaa apurahoitusta oikein olan takaa; tuon voisi kirjoittaa selkeämminkin.

Kysynkin teiltä, varsinkin päätoimisilta kirjailijoilta, kuinka aiotte olla poissa päätoimisesta työstänne koko apurahakauden ajan?

On erikoista, että valtionalainen instanssi kehottaa suoranaiseen työttömyyteen; ehkä tämä on sitä uutta kulttuuripolitiikkaa, jonka tarkoituksena on päälle päin näkyä käden ojennuksena kirjailijoille ja lukevalle yleisölle, mutta joka silti vain pyllistyy kasvojen eteen melko leveänä ilveilynä. Siinähän kirjoitatte, kirjailijat!

Haenko apurahaa? En tiedä vieläkään. Alkuvuoden olen asiaa pohtinut, mutta mihinkään päätökseen en ole tullut; minun ei ole mahdollista olla pois palkkatyöstäni esimerkiksi neljää kuukautta – kovin harvassa työpaikassa on näinä aikoina niin paljon ylimääräistä työvoimaa, että pakasta voidaan vetää aina uusi kortti tarpeen mukaan. Ehkä valtion tai kuntien työpaikoissa sellainen on mahdollista, mutta käsitykseni mukaan minun työnantajani on palkannut minut tekemään töitä, ei hillumaan. Sellainen ei ole osaltani mahdollista, vaikka valtio kenties jotakin sen suuntaista edellyttääkin niiltä sivutoimisilta kirjailijoilta, jotka palkkansa lisäksi maksavat kaikista tuista myös veroa. Mietin, onko järkeä hakea esimerkiksi 1000 euron apurahaa siihen, että maksan ensin lähes puolet valtiolle takaisin ja rippeillä ostaisin työtuolin jakkaran sijaan? Pirun kallis työtuoli sellainen, josta pitää hintaan nähden maksaa kaksinkertainen summa rahaa.

Kulttuuriministeri Arhinmäki on omien sanojensa mukaan valmis siihen, ettei ns. hyvätuloisilla kirjailijoilla olisi oikeutta kirjastoapurahaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kirjastoapurahan piiristä jäävät pois kirjoillaan hyvin tienaavat kirjailijat ja kaltaiseni sivutoimiset kirjailijat. Se toimii myös erittäin hyvänä kannustimena sille, että sivutoiminen kirjailija ajautuu pohtimaan, kannattaako tässä töitä tehdäkään. Jos tyytyisikin vähempään ja jättäytyisi pois työelämästä, ryhtyisi päätoimiseksi kirjailijaksi ja eläisi sen verran apurahoilla kuin mitä onnistuisi niitä saamaan, ja loput hakisi sossun luukulta. Lopettaisi verorahojen maksamisen ja ottaisi niitä vaihteeksi takaisinpäin. Sitäkö ministeri ja presidenttiehdokas Arhimäki tahtoo?

Jos kerran kirjailijan työ koetaan niin kovin aineettomaksi ja abstraktiksi, että sellaista työtä tekevien on tultava toimeen tukimäärillä joilla on täysin absurdia tulla toimeen ja elää edes jotenkin ihmisarvoista elämää, miksi sitä kuitenkin verotetaan rankimman mukaan? Ihan oikeasti, haluaisin nähdä kuinka esimerkiksi perhe Arhinmäki eläisi neljä kuukautta seitsemällä tonnilla. Siitä vielä verot pois.

Edit. n. klo 21.10.
Suomen Kulttuurirahaston sivuilta löysin minua, ilmeisen tietämätöntä, ohjeellistavan tekstin:
”Valtion, kunnan tai muun julkisyhteisön taikka Pohjoismaiden neuvoston antamat stipendit, opintorahat ja muut apurahat sekä palkinnot ovat verovapaita”.

Mikäli hakisin jakkararahaa ja minulle sitä myönnettäisiin, voisin hakea sitä tarvitsemani summan verran; ei tarvitsisi varautua verotuksellisiin seikkoihin ja näin ollen lisäeuroihin. Sen sijaan sivutoimisen kirjailijan ei missään tapauksessa kannata hakea tuollaista neljän kuukauden (tai yli) apurahaa, sillä se tarkoittaisi eittämättä myös jonkin toisen apurahan hakemista ja koko mahdollinen neljän kuukauden kirjoitusvapaa olisi uhattuna.