Odottamisen tuska

Ristitulta.

Samaan aikaan kun kirjoitan romaania, odotan kuumeisesti kirjastoapurahapäätöstä. Viime vuonna sellainen minulle myönnettiin, ja sen rohkaisemana uskalsin hakea tänäkin vuonna. Viimevuotinen apuraha oli ensimmäinen apuraha kohdalleni. Siis Valtaisa rohkaisu kirjoittamiselleni, sillä koin (ja edelleen koen) sen tunnustuksena sille mitä olen jo tehnyt ja mitä tulen vielä tekemään.

Samanlaisen energian se tietysti antaisi tänäkin vuonna. Lisäisi luottamusta siihen, että osaan, niin typerältä kuin se kuulostaakin. Sillä tiedänhän minä, että osaan. Aina sitä ei vain meinaa itse uskoa.

Tämä jännitys, odottamisen tuska. Se on ristitulessa makaamista, mikä on vähän hassua ja järjetöntä mutta silti samaan aikaan ymmärrettävää, eikö? Sitä miettii, että entä jos eivät myönnä? Mitä sitten tapahtuu? Mitä se tarkoittaa?

Sitä, että on haalittavaa rahaa muualta ja se varastaa aikaa kirjoittamiselta, mutta ei kirjoittaminen mihinkään jäisi. Hidastuisi vain.

Ja söisihän se itsetuntoa. Että kun apurahaa haettaessa esitetään työsuunnitelma, onko se sittenkin ollut huono? Onko projekti jonka parissa työskentelen jotenkin tylsä, vai olenko vain esittänyt asiat huonosti? Ahdistava ja silti huvittava ajatuskin, että kirjailija kompastuisi huonoon tekstiinsä. Ironista.

Odottavan aika on pitkä, sanovat. Sanoisin, että sen joka on jäänyt ilman on vielä pidempi. Yhtä kaikki – aikaa on, kirjoittaa ja elää.

Uusi apuraha – satasen merkkipaalu

Tämä on sadas merkintä tässä blogissa! Kippis ja kumarrus, karnevaalit pystyyn! Valitettavasti minulla on huonoja uutisia:

En aio lopettaa vielä tähänkään merkkipaaluun.

Sen sijaan olen aikeissa perustaa kirjailijoille myönnettävän apurahan. Tällainen idea putkahti mieleen, kovin pitkälle en ole asiaa suunnitellut. En ole myöskään päättänyt, minkä suuruista apurahaa ryhtyisin puolivuosittain tai vuosittain jakamaan, jos ryhtyisin. Olisiko se kymmenen euroa, sata euroa vai peräti tuhat euroa? Kymppitonniin ei eväät sentään riitä, vaikka pankkitililläni onkin satumaisen paljon fyrkkaa (ehkä neljä euroa?).

Periaatteena kuitenkin olisi, että apurahan myöntöperusteet voisivat olla erilaisia kuin millaisia ne yleensä ovat. Hiukan läpinäkyvämpiä ainakin. Esimerkiksi tällainen: apuraha myönnetään hänelle, joka nuoleskelee ansiokkaimmin minun lahjakkuuttani runoudessa. Nuoleskelun lopputulos voisi jäädä joko salaiseksi tai sitten sen voisi tuoda julkiseksi. Ja niin edelleen … Näin muuten unta viime yönä: saunoimme näyttelijä Antti Reinin kanssa. Saunan lauteilla keskustelimme siitä kuinka hyvin olimme suoriutuneet elokuvan kuvauksissa (elokuvan nimeä ei harmittavasti mainittu). Tarkennettakoon, että kyse oli toimintaelokuvasta.

Olen siis joka tapauksessa päässyt piireihin, ainakin unissani.

Hetkinen, suunnittelemani apuraha kannattaisi sittenkin suunnata kriitikoille.

Kirjailijan palkka?

Mikä on kirjailijan palkka, miten se tulee maksuun?

Äskettäin Helsingin Sanomien kuukausiliite ”uutisoi” kirjastoapurahoista. Apurahoihin, ennen muuta kirjastoapurahoihin on aina liittynyt jonkinlaista epäselvyyttä, mm. niiden jakoperusteista, jakajista ja saajista, ja saamisperusteista. Ympäripyöreää ilmastoa kuvaa leikillisen hyvin Hesarin jutun ingressi: ”Suomessa kirjailija saa muhkeimmat kirjastoapurahat, jos hän on syntynyt ennen sotia ja kirjoittaa kirjoja, joita kirjastoista ei lainata.

Artikkelissa vertautetaan saatuja apurahoja julkaistujen teosten määrään. Se on Helsingin Sanomien kannalta validi tapa, joskin se aliarvioi samanaikaisesti taidetta ja sen merkittävyyttä. Näin ollen mitä useampi julkaistu teos, sitä oikeutetumpi oli Hesarin mielestä apurahaan, suhteessa euromääriin.

Artikkeli tuo hyvin julki sen, että kenties apuraha-asiat kaipaavat läpinäkyvyyttä, varsinkin kirjastoapurahan kohdalla. Sen sijaan moraalisen portinvartijan roolissa lehden ei voida sanoa onnistuvan, sillä vaikka en tiedä minkälaisia sopimuksia vaikkapa HS:n kuukausipalkkatoimittajilla on, epäilenpä ettei heilläkään sopimuksissa ole mainittu erikseen juttumääriä, joiden perusteella kuukausipalkan suuruus määräytyy.

Näin ajateltuna vain siis silloin, jos ja kun Hesarikin on mieltänyt kirjastoapurahat kirjailijan palkaksi. Mitä se ei ole, vaan se on apurahaa luovaan kirjalliseen työhön.

Hesari onnistuu välillisesti kysymään hyvin tärkeän kysymyksen: mitä itseasiassa on apuraha? Mitä tarkoitusta varten sitä jaetaan?

Uusi yritys eli täältä tullaan, Alfred!

Alfred Kordelinin viimeiset hetket osuvat naapurikuntaan, Hausjärven Mommilaan. Alfred Kordelin syntyi Raumalla 6.11.1868 ja kuoli 7.11 Hausjärvellä. Siinä välissä hän loi liki tyhjästä mittavan omaisuuden, jonka turvin Kordelinin kuoleman jälkeen perustettiin kulttuurirahasto, mikä nykyisin tunnetaan paremmin Alfred Kordelinin säätiönä. Säätiö tukee tänäkin päivänä mm. suomalaista kirjallisuutta kunnioitettavan avokätisesti.

Tätä blogia (edes sivusta) seuranneet tietävät, että allekirjoittaneella kävi taannoin huono arpa- tai jokin-muu -onni kirjastoapurahoja myönnettäessä. Nyt, *torvien soittoa*, aion yrittää uudelleen: Kordelinin säätiön apurahaa on mahdollista hakea (eli anoa) tämän kuun viimeiseen päivään saakka. Siispä yritän.

”Tuo idiootti, miksi?”, saattaa joku itsekseen ajatella. Varsinkin sitä miksi huutelen tästä näin, ääneen. Niin, miksi?

Siksi, ettei kukaan muu näistä huutele, edes oikein puhu ääneen. Tällä hetkellä kaikki suomalaiset apurahat ja niiden saajat ovat jonkinlaiseen utuun verhottuja. Eivät toki välttämättä tarkoituksellisesti; suomalainen, ja kaiketi jokainen järkevä persoona, ei liiemmin raha-asioistaan huutele. Suomalainen ei kerjää rahaa vaan tulee toimeen sillä, mitä milloinkin sattuu kukkarossa tai pankkitilillä olemaan. Raha, jota tarjotaan (anomuksen jälkeenkin), otetaan hiukan kiusallisina, mutta nöyrinä ja kiitollisina vastaan. Sitten, julkaistun teoksen ensimmäisillä sivuilla, tuesta kiitetään. Kaikki edellä mainittu mielikuvien perusteella. Siltikin, meillä onneksemme on apurahajärjestelmät, elämistä helpottavat tuet sun muut. Ei ole pelkästään suomalaista vaatimattomuutta se, että avustuksen tarpeesta ja sen saamisesta pidetään yksilötasolla hyvin vähän meteliä. Kansallisuudesta ja maasta riippumatta pyytämisessä on jotakin hiukan hävettävää. Niin ainakin helposti ajatellaan.

Minullekin, työssä käyvälle ihmiselle, tuntui tuskaiselta hankkia vanhan hajonneen työkoneen tilalle uusi, toimiva vekotin. Sellainen, jolla minun on hyvä kirjoittaa, mikä tukee kirjallista työtäni, minulle hyvin soveltuva instrumentti. Ja siihen kaikki liitännäiset. Kone ei ollut halpa, ympäriltä haalitut fyrkat riittivät kuin riittivätkin, mutta tällä hetkellä siihen ei oikeasti olisi ollut varaa. Kirjoittamisen ympärillä seisovat lammikot ja siihen liittyvät pienetkin purot soljuvat äkkiä muutenkin suuriksi raharei’iksi. Työskentelytila ja -ympäristökin, mikä omalla kohdallani tällä hetkellä tarkoittaa avointa syliä milloin missäkin kolkassa vaimoni ja minun asuttamassa kaksiossa, vievät osansa. Olen harkinnut kunnollista työpöytää ja -tuolia, mutta vielä pitäisi keksiä niihinkin rahoitus. Ja näitähän riittää…

Ymmärrän siis apurahojen ynnä muiden tärkeyden. Ilman niitä tässä maassa olisi paljon vähemmän kirjoittajia, kirjailijoita ja runoilijoita. Ja tottakai: vähemmän kirjallisuutta, taidetta, viihdettä.

Kaikki eivät apurahoja voi saada, joku jää aina rannalle. Ajattelin, josko nyt olisi minun vuoroni päästä veneeseen.

 

Edit. 19.8. Iltapäivä
Varaan uuden harkinnan ko. apurahan hakemiselle, sillä yhtäkkiä muistelen, että joutuisin kaiketi maksamaan melko railakkaasti veroja, mikäli sitä minulle jostakin kumman syystä myönnettäisiin. Olisiko se vain typerästi hukattua rahaa? Sitä pitää hetki miettiä …

Apurahat, avoimuus & älyllinen velttous

Taannoin kirjoitin, että olin hakenut kirjastoapurahaa ja kyselin mielipiteitä siitä, olisiko minulla meidän/teidän/heidän mielestä oikeus hakea ja/tai saada apurahaa. Kirjastoapuraha lienee palkkatyöni vuoksi niitä ainoita apurahoja, jos ei ainut, jota minun kannattaa hakea. Haluan jatkaa samalla avoimella linjalla ja kertoa tuloksesta täällä, kun nyt tulin avanneeksi pään. Sain nimittäin päätöksen tänään.

Se on karua kertomaa. Päätös on kielteinen, minulle ei myönnetä mitään. Sillä liki ainoalla apurahalla, jota minun on realistista hakea, ei minua tueta.

Edellisessä entryssä kirjoitin älyllisestä velttoudesta. Se taisi nyt kopsahtaa omaan nilkkaani melko purevasti. Minun runouteeni ja runoilijuuteeni on otettu nyt tällä tavalla kantaa. Hain apurahaa kolmen teoksen pohjalta, kahden-kolmen teoksen tulevaisuuden varjolla. Nyt ajateltuna tuntuisi kummalliselta, että tulevaisuudessa hakisin vielä apurahaa.

Miltäkö tällainen sitten tuntuu? Pahaltahan se tuntuu. Kuten kirjoitin: koen tämän ennen muuta symbolisena eleenä sekä menneisyydessä että tulevaisuudessa tekemälleni työlle. Rahallisesti tämä tarkoittaa sitä, että uusi työkone jää hankkimatta.

Lähes jokainen kirjoittaja on urallaan saanut hylsyjä käsikirjoituksistaan, niin olen minäkin. Niitä on oppinut ottamaan vastaan, asennoitumaan niihin eri tavoin. Niistä voi esimerkiksi sisuuntua ja ajatella, että kirjoitan vielä paremmin, tai yleensä annettavan virallisen litania mukaan ajatella (johon varsinkin runoilija erittäin todennäköisesti törmää), ettei kokoelma sovi kustannusohjelmaan syistä tai toisista, jne. Sen sijaan tälle, ettei minulle nyt myönnetty kirjastoapurahaa, minulla ei ole minkäänlaista valmista defenssimekanismia nostaa suojaksi eteeni.

Tämä asettaa itselleni oman kirjoittamiseni uudehkoon valoon, ajaa pohtimaan sitä kuinka ja millä tavoin tärkeää kirjoittaminen itselle on, kun ei se ole sitä yhteiskunnalle ainakaan. Tunne ei ole kuitenkaan niin uusi, että minkään auringon alla tarvitsee muuttua.

Haluan koko sydämestäni onnitella Teitä, joille kirjasto- tai muuta apurahaa myönnettiin/myönnetään. Olette sen tottakai kokonaisuudessaan ansainneet. Haluan myös puhutella teitä, joille laillani ei apurahaa myönnetty – ette ole ainoita tässä kirjoittamisen keinuvassa veneessä.

Saanko minä saada apurahaa?

Henna Helmi Heinosen blogissa kysyin erään kommentin yhteydessä, olenko kommentoijien mielestä moraalisesti oikeutettu hakemaan/saamaan apurahaa. Sain kaksi selkeää vastausta: ei ja ei.

Perusteluksi esitettiin se, että koska olen päivätyössä, eli saan kuukausipalkkani muusta työstä, ei ole oikein, että saisin apurahaa kirjoittamisesta. ”Se on muilta pois”, todettiin. En siis vastaajien mielestä ansaitse apurahaa, koska tulen toimeen ilmankin, muusta työstä saadulla palkalla. Silti, kun tarvitsisin uutta työkonetta, ei minulla ole varaa hankkia sellaista. Onko apuraha siis helpotusta toimeentuloon, vai mitä se on?

Pelaan avoimin kortein: olen siis hakenut kirjastoapurahaa nyt viime tammikuussa. Päätös tästä asiasta tehdään kai kevään kuluessa. Kysyn myös täällä: olenko mielestänne oikeutettu edes hakemaan, saati saamaan kirjastoapurahaa?

Kysyn, koska asia kiinnostaa minua kovasti. Tuntuu siltä, että asiasta on ainoastaan täysin erilaisia käsityksiä. Yhtä monta erilaista vastausta, kun on vastaajaakin. Kysymys on sinänsä suuri, koska samalla tavalla myös ihmiset päättävät apurahojen kohtalosta. Oma kantani lienee selvä, hainhan apurahaa.

Kirjoitan pääasiassa runoutta. Proosaakin sen ohella, mutta runoilijaksi itseni miellän. Olen julkaissut kolme runokokoelmaa, ja neljäs teos on valmistumassa. Itse en miellä apurahaa palkaksi tai osaksi toimeentuloani (jota se toki helpottaisi). Ajattelen apurahasta vähän samaan tapaan, kuten se määritellään Wikipediassa: ”Apuraha on taloudellinen tuki tai palkinto tieteelliselle tutkimukselle tai kulttuuriselle toiminnalle.”

Taiteen keskustoimikunta, joka myöntää mm. hakemaani kirjastoapurahaa, määrittelee asian näin: ”Apurahoja myönnetään sekä kaunokirjallisuuteen että tietokirjallisuuteen kuuluvien teosten tekijöille ja kääntäjille, jotka asuvat tai ovat asuneet pysyvästi Suomessa ja joiden työ rikastuttaa kulttuurielämää Suomessa.

Tämäkin määritelmä on mieleeni, sillä ymmärrän ettei runoudella ole järin suuria markkinoita, sille ei ole kysyntää, se elää kirjallisuuden marginaalissa. Kuitenkin koen runouden niin tärkeäksi, että sitä on tehtävä sen taloudellisesta kannattamattomuudesta huolimatta.

Mutta mitä mieltä te olette? Tuetaanko apurahoin, minun tapauksessani siis pääosin runoutta ja sen tekemistä, vai olenko vain ahne paskiainen?

Ne tulevat pyytämättä

Otsikko on sitaatti Me Naiset -lehden henkilökuva-artikkelista (kirj. Rosanna Serkamo), jonka tähtenä riekkuu runoilija Heli Laaksonen. Noin Laaksonen kertoo, kun tulee puheeksi pitkähkö julkaisutauko.

Runot ovat ehdottomia, sillä niitä ei voi vähääkään pakottaa. En silti pelännyt runosuonen ehtymistä, vaan luotin siihen, että runot tulevat kuin unet: ne tulevat pyytämättä ja itsestään sitten, kun ovat tullakseen.

Jatkuvan kirjoittamisen ohella tulen usein miettineeksi omaa kirjoittamisen ja luomisen poetiikkaani, siinä sivussa myös muiden. Laaksosen ”lahjaksi saama” runous ei vastaa oikeastaan millään tavoin omaa kokemustani kirjoittamisesta. Tuollaisen kuuleminen väkevöittää omia tuntemuksiani prosessista, jonka koen raskaaksi ja jota jotenkin voisi verrata henkiseen väkivaltaan, mikä itselleen on suotava päästäkseen ikeestä, jota silti rakastaa.

Minulle ne eivät tule pyytämättä. Kenties olenkin, olenko, vain kateellinen Laaksoselle?

En ole. En myönnä, enkä vaihtaisi, vaikka jokin selittämätön taho ryhtyisi tunkemaan rannikon murretta kieleni kiemuroihin. Pidän siitä ruumiin kurittamisesta, jota kirjoittaminen minulle tekee. Kenties se on verrattavissa rankan, henkisesti ja fyysisesti raskaan urheilusuorituksen jälkeiseen euforiaan, kun elimistö pyrkii elpymään syvistä vesistä takaisin pintaan.

Huolestuttaa; antavatko Laaksosen kommentit kirjoittamisen ”keveydestä” liian kepeän kuvan? Artikkelissa hän rehdisti myöntää, että tulee toimeen myyntituloilla, joita kirjoistaan saa/on saanut. Siksi hän ei myöskään ole hakenut minkäänlaisia apurahoja, koska kokee, että joku muu on suuremmin niiden tarpeessa.

Hain itse äskettäin kirjastoapurahaa. Hakemuksessa täytyi esitellä työsuunnitelmaa. Se kohta täyttyikin omalta kohdaltani mukavasti; kirjoitusprojekteja on koko vuodeksi ja kalenteri on täysi. Ensi vuosi näyttää yhtä työteliäältä. Olen ymmärtänyt, että työsuunnitelma kattaa aika ison osan niistä perusteista, joiden pohjalta apurahaa joko myönnetään tai ei myönnetä.

Päätöstä odotellessa tulee miettineeksi, aukenisiko Laaksosen metodeilla apurahahanat:

”Työsuunnitelma: Öhöm. Runot tulevat, jos ovat tullakseen. En ota siitä paineita. Ne tulevat pyytämättä ja itsestään.”