Ruuhkavuodet

Suomalaiset katsovat televisiota keskimäärin kolme tuntia päivässä, sanotaan täällä. Se on itsessään tolkuttoman pitkä aika, mutta hämmästyttävintä on se, että ”suurin osa suomalaisista, 92 prosenttia(*), katselee tv-ohjelmia niiden lähetysaikaan”.

Kysymys. Miten ihmeessä teillä on aikaa? Miten ehditte? Minä, ruuhkavuosia vaimoni kanssa elävä, työssäkäyvä 34-vuotias juippi, en mitenkään ehtisi. En, vaikkei taloudessamme ole edes lapsia.

Huomaan, että olen ymmärtänyt ”ruuhkavuodet” väärin. Jonoa siis on (vessaan, keittiöön, minne?) niin paljon, ettei muuta voi kuin istahtua sohvalle odottamaan. Kolmisen tuntia siinä sitten vierähtää.

Tai sitten eläkeläisten kymmentuntiset sessiot vääristävät tilastoa.

Meillä on vaimoni kanssa tapana, että ruokaillessamme istahdamme television ääreen katsomaan jotakin sarjaa tai elokuvaa. Tänään huomasimme olevamme hankalassa tilanteessa, ns. ”sarjojen välissä”. Edellinen sarja oli Netflixistä juuri katsottu loppuun ja jokin uusi pitäisi aloittaa, mutta sitä uutta ei vielä ollut valittu. Olimme siis astuneet eräänlaiseen suoratoistomiinaan. Pitäisi tehdä nopea ratkaisu: mitä katsottaisiin?

Se ei ole helppo päätös laisin: on kysymys isoista asioista. Uhraan tähän tunnin, sen on oltava hyvä. Valinta on vaikea. Ruoka uhkaa jäähtyä.

Pikapalaverin jälkeen teemme päätöksen: unohdetaan tällä kertaa suoratoisto ja katsellaan jotakin televisiosta. Viisitoista kanavaa, kyllä sieltä jotakin tulee.

Kaikki ohjelmat ovat kesken. Kaikki paitsi Ylen englanninkieliset uutiset.

Ai joo, tämän vuoksi meidän talouteen alunperin hankittiin ne Netflix- ja Viaplay-tilit.

Voi suomalaiset. Kunpa edes yhden niistä päivittäin telkkarin ääressä vietetystä kolmesta tunnista käyttäisittekin lukemiseen, tekisitte monet kustantajat ja kirjailijat tyytyväisiksi. Ohjelmatarjontannekin laajenisi huomattavasti.

Ihastuminen ja rakkaus

Arkistojani siivotessani kohtasin pari vuotta vanhan lehtileikkeen, jonka olin Hämeen Sanomista leikannut talteen. Sam Pinkin runoteoksesta Aion kloonata itseni ja tappaa kloonini ja syödä sen (Poesia 2013) kirjoittamani kritiikki oli ensimmäinen mihinkään lehteen kirjoittamani kirja-arvostelu.

Nyt, kaksi vuotta jälkeen päin, olen edelleenkin tyytyväinen kirjoitukseen, ihmeellistä kyllä. Kirjoittaja löytää aina jälkikäteen teksteistään kohtia, jotka haluaisi korjata tai muuten vain muuttaa, mutta pieniä ne sellaiset ovat – makuasioita ja tyylikysymyksiä, joita tavallinen sunnuntailukija ei välttämättä edes pane merkille. Kaltaiseni runoilija on useimmiten perfektionisti kaikessa kirjoittamisessaan, tekstiviesteissäkin. Toisinaan turhamaisuuteen asti.

Sam Pinkin teos valikoitui ensimmäisekseni sattumalta, julkaisulistoja selaillessani. Pidin teoksesta silloin ja nyt kun sitä silmäilen, pidän edelleen, jopa enemmän. On tärkeää, että lukiessaan kriitikko kykenee astumaan omien mieltymystensä ulkopuolelle, puolueettomalle alueelle, lukiessaan jotakin. Teosta arvotettaessa on tunnistettava traditio ja ympäristö johon se on tullut, ja pystyttävä olemaan puolueeton. Sitä helpottaa, jos on maultaan joltiseltaankin kaikkiruokainen, ts. ei väheksy yhtäkään kirjallisuuden lajia ja edelleen yhden lajin tyylisuuntia, vaan suhtautuu avoimen avarakatseisesti kirjallisuuteen. Kriitikko on kuitenkin se, joka löytää uutta, ja usein hän jonka avulla uutta löytävät muutkin. Kriitikko on omalta osaltaan ovia avaava tai ne sulkeva. Se on siis tärkeä osa, palanen kulttuuria, johon on sen mukaisesti suhtauduttava.

Kriitikon työssä ihastuu helposti. Se on hyvä ja huono asia, sitä on vaalittava ja varottava. Shakespearen Hamletista löytyy jalat maanpinnalla pitävä ohje ihastumisen ja rakkauden välisistä eroavaisuuksista:

”Kun veri kuohuu, sydän tulvanansa
Valoja valaa kielellen. Nuo liekit
Enemmän loistoa kuin lämmint’ antaa
Ja sammuvat jo kesken syttymistään;
Niit’ älä tuleks usko.”
(suom. Paavo Cajander)

Ohje pätee elämässä melkein kaikkeen, jos kohta suhtaudun positiivisesti myös intuitiiviseen ja impulsiiviseen toimintaan. Ennen muuta uskon vakaasti eläytymiseen ja tunteiden vastaanottamiseen; kun veri kuohuu on nautittava sen kuohunnasta, antaa liekkien loistaa vaikka eivät lämpöä soisikaan.

Pääsääntöisesti kuitenkin on niin, että ihastumisen punnitsee aika. Se on paljastava rakkauden, jos joku. Aika valjastaa myös viisauksia, kuten Shakespearen kirjoituksen tässä. Runouden – ja ylipäänsä kirjallisuuden – suhteen lienee niin, että mitä enemmän lukee, sitä harvemmin rakastuu. Mutta niistä rakkauksista muodostuukin sitten syviä, elämänmittaisia suhteita.

 

Kirja – rahan kuriiri

Tänään hätkähdin Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa. Hätkähdän siellä aika usein, nimenomaan kirjojen verrattain korkeita hintoja, mutta tänään hätkähdin halpuutta.

Jalkani veivät, kuten niillä on usein tapana, jonkinlaisen sisäisen navigaattorin opastamana, löytölaarin äärelle. Sitäkin hätkähdin, Akateemisessa kun on hyvin harvoin löytölaareja ja poistokirjoja. Laarissa oli pino Riikka Pelon viime vuonna Finlandia-palkinnon saanutta romaania Jokapäiväinen elämämme, euron hintaan.

Euron. Siinä sitä kiteytyy kotimaisen kirjan lyhyt elinkaari. Adlibris-verkkokirjakaupassa kirjan hinta on 28,80€, siis suurinpiirtein sillä hinnalla sitä on lähdetty myymään. Voiton ja menekin myötä on otettu kenties uusia painoksia, ettei vaan varasto pääse tyhjiksi. Vuodessa hinta on sulanut lähes olemattomiin. Mistä ihmeestä on oikein kysymys?

ILMIÖ – PALKINNON VAI KIRJAN ANSIOTA?

Todennäköisesti juuri siitä, mistä mainitsinkin: varastot täytyy saada tyhjäksi ”hinnalla millä hyvänsä”. Euro per kirja on sellainen hinta, että varastot tyhjenevät.

Mutta en voi mitenkään olla ajattelematta, että noin alhainen hinta suhteessa kirjan ikään (ja sen statukseen ”Finlandia-voittajana”) kertoo samalla jotakin hyvin olennaista myös kirjamyynnistä Suomessa, kulttuurista joka on jollakin tavalla kiero tai sairas. Tai molempia.

Epäilemättä Pelon romaani on myynyt hyvin vuoden aikana, sehän on Finlandia-palkinnon tarkoitus: tukea suomalaisten romaanien myyntiä. Surullisimmillaan käy juuri näin: vuoden kuluessa, seuraavien Finlandia-palkintoehdokkaiden marssiessa lavalle, unohtuvat vanhat voittajat, ehdokkaista puhumattakaan. Yhtäkkiä aiemmin niin kallisarvoinen kirja on enää lenkkimakkaran arvoinen.

Paitsi jos kirjasta syntyy ilmiö. Viime vuonna Finlandia-palkinnosta kilvoitteli myös Kjell Westön romaani Kangastus 38. Se ei voittanut Finlandiaa, mutta sai maaliskuussa Ruotsin radion romaanipalkinnon ja nyt lokakuussa Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Vuosi kyseisen Finlandia-kisan jälkeen Westön romaani on vasta lähdössä nousuun, siivilleen, kun Finlandia-voittaja makaa poistolaarissa ruma hintalappu otsassaan.

Pelon romaani ei synnyttänyt ilmiötä, siitä ei tullut sellaista. Sitä myytiin hyvin Finlandian antamalla tekohengityksellä, Finlandia-ilmiöllä. Kjell Westön Kangastus 38 niittää mainetta, myyntiä ja pidempää ikää itsenään, Kjell Westön brändillä. Samoin kävi Sofi Oksasen Puhdistuksen kanssa. Se jopa filmatisoitiin.

Finlandia-palkinto takaa – vielä – hyvän myynnin, mutta arvostusta se ei kirjalle tuo sen enempää. Finlandia-palkinto nostaa kirjan hetkeksi ihmisten huulille, se on mainosformaatti. Finlandia-palkinnon brändi toimii, mutta mitään syvää kulttuurillisuutta siinä ei enää ole (jos koskaan on ollutkaan). Hyviä kirjoja ei laiteta paremmuusjärjestykseen, vaan joukosta mielivaltaisesti tulee valituksi yksi, joka pieneksi hetkeksi nousee valokeilaan, ja jonka annetaan surkastua omaa nopeaa vauhtiaan olemattomiin.

Kirja toimii rahan kuriirina. Vauhti on pahimmillaan niin huima, etteivät voittajatkaan pysy kyydissä.

MITÄ NYT?

Siellä täällä kuulee yleisesti puhuttavan, että kirja-ala on vaikeuksissa, myynti ei vedä ja persnettoa syntyy viivan alle. Suuret kustantamot ovat enemmän tai vähemmän kusessa.

Minulla on neuvo: jos kirjan arvostus on euron luokkaa, tuotteen arvostus on silloin yhtä suuri. Kirjalla on imago-ongelma, jota ei myynninedistämispuheilla paranneta. Kirjan ja lukijan välille pitää palauttaa se olennainen asia mikä aiemmin on ollut: luottamus.

Luottamus siitä, että hyvästä kirjasta voi maksaa vaikkapa kaksikymppiä vielä vuosi sen ilmestymisen jälkeen.

Pölystä puhkeaa ihminen

Kajavan kanssa käy niin kuin hyvän kirjan kanssa yleensä: se muuttaa ajattelua. Edellisestä lukukerrasta on aikaa ainakin seitsemän vuotta. Silloinkin kirja oli hyvä, mutta nyt se on jollakin tapaa vielä parempi. Siitä tarkemmin Lukemistossa, lähiaikoina.

Ihan kuin olkapäillä olisi hilsettä, mutta kun viettää hetkiään viiskytlukulaisen novellistiikan ja reilusti yli satavuotiaan runouden parissa, ymmärrän sen olevan huonepölyä.

Vimma

Miten aika voisikaan riittää, kun on näin paljon mielenkiintoisia romaaneja, runokokoelmia, tietokirjoja, pamfletteja, musiikkialbumeja, sarjakuva-albumeja? Paikkoja, joissa käydä; näyttelyt, sivustot, kaupungit, puistot ja metsät ja rannat, koti, sielu ja syvyys, mieli ja ajatuksen pyhyys.

Vimmainen sielu haluaa olla keskeneräisen äärellä jatkuvasti. Kiivaasti se etsii uusia asentoja olla, asettautua, nähdä ja tuntea, tapauksessani maistella ja maalata seinää, jonka koko pinta-alan kädellä sivelee läpi kun on hionut.

Ihailen heitä, jotka kirjoittavat tietyn osan vuodesta, välillä ovat lomalla. Mutta onko heitä?

Kirjoitan aina ja kaikkialla. Marketin jonossa hypistelen kenties lausetta, joka keskeytyy kun myyjä ilmoittaa ystävällisellä äänellä hinnan. Suihkussa olen pessyt runoja, novelleja itsestäni – kerännyt lattialta ja nostanut pyykkinarulle, tarkastellut eri valoissa, haistanut miltä runo pimeässä tuoksuu. Vuokraelokuvassa roolihahmo sanoo jotakin ja mietin, että tunnelma on hyödyllinen – kirjaan mieleen ylös värit ja ympäristön.

Olenko altistunut pakolleni? Ajanut itseni luovaan vankilaan, josta ei haluakaan pois? Sanojen edessä on intonaatio ja merkitys, musiikki, ja niiden takana kokonaisuus, yksilö.

Kaltereiden takana.