Fosforin psalmi

Antti Tuuri: Bospor Express. 202 s. Otava 2013.

Isoisäni ovat valitettavasti jo siirtyneet tuonpuoleiseen. Kaipaan heidän lämpöistä, rauhallista ja ohjaavaa ääntä, Mennenille tuoksuvia paksunahkaisia käsiä, jotka tarvittaessa kääntävät hartiat oikeaan menosuuntaan.

Mutta onneksi Tuurin Antti vielä hengittää. Hänessä on samanlaista valtiomiesmäisyyttä kuin isoisissä: varmuutta ja toteavuutta.

Otin Bospor Expressin, joka on noin miljoonas Tuurin kirjoittama teos, summittaisesti luettavakseni. En luonut sille mitään odotuksia, se vain jotenkin jäi käteeni ja aloin sitä tarkastella. Ja sitten aloinkin lukea. Bospor Express on nimiölehtensä mukaan ”kertomus matkasta” ja sellainen se toden totta onkin: mistään muusta ei juuri kerrotakaan.

Tuuri lähtee kirjallisuusfestivaaleille Istanbuliin ja taittaa matkat mennen (pun intended) tullen junilla ja laivoilla. Hän kun ei lennä. Käydään Tukholmassa, Saksassa, Unkarissa, Serbiassa, Bulgariassa ja missä ikinä. Eläviksi Tuuri kuvaa kaupungit, joissa käy, ja nekin hiljaiset kylät ja seudut, jotka junalla etäämpää ohittaa.

Eräs yleisimmin kirjallisuuden ympärillä kuultu klisee on ”nojatuolimatkailu”, mutta tällaisten matkakertomusten kohdalla se kyllä pitää täsmälleen kutinsa. Tuuri kuvaa tarpeeksi kiinnostavasti ja monipuolisesti ympäristönsä lukijalleen. Ruoka nousee kielen päälle, samoin arkkitehtuuri ja ihmiset tietenkin. Ja junat, jotka tulevat reilun kolmen viikon pituisella reissulla hyvinkin tutuksi. Mitään hihoja heiluttavaa, villiä extravaganza-esitystä ei ole tarkoituskaan saada aikaiseksi, vaan pyytää lukija matkakumppaniksi. Ja miksei lukija lähtisi.

Pidän kovasti Antti Tuurin kliinisestä, joskin höpöttelevästä tyylistä. Lause on selkeä, joskus vähän liiankin, mitä en kuitenkaan kirosanaksi laske. Paikoitellen jaaritellaan, mikä sinällään kuuluu matkantekoon – melkoista puurtamistahan matkustaminen yleensä on, paikoitellen tulee olo, että ehkä eväät eivät aivan riittäneet kahteensataan sivuun.

Kaikin puolin kuitenkin mukavan rauhallinen esitys, hyvän mielen kirja. Ihmeellistä kyllä nykykirjallisuudessamme nämä tällaiset yksinkertaisuudellaan ja yksinkertaisuudessaan lumoavat teokset ovat harvinaisuuksia. Antti Tuuri on yksi kirjallisuutemme alkuaineista, ja Bospor Express psalmi Euroopalle. Terveisiä Antille!

Mainokset

Ihastuminen ja rakkaus

Arkistojani siivotessani kohtasin pari vuotta vanhan lehtileikkeen, jonka olin Hämeen Sanomista leikannut talteen. Sam Pinkin runoteoksesta Aion kloonata itseni ja tappaa kloonini ja syödä sen (Poesia 2013) kirjoittamani kritiikki oli ensimmäinen mihinkään lehteen kirjoittamani kirja-arvostelu.

Nyt, kaksi vuotta jälkeen päin, olen edelleenkin tyytyväinen kirjoitukseen, ihmeellistä kyllä. Kirjoittaja löytää aina jälkikäteen teksteistään kohtia, jotka haluaisi korjata tai muuten vain muuttaa, mutta pieniä ne sellaiset ovat – makuasioita ja tyylikysymyksiä, joita tavallinen sunnuntailukija ei välttämättä edes pane merkille. Kaltaiseni runoilija on useimmiten perfektionisti kaikessa kirjoittamisessaan, tekstiviesteissäkin. Toisinaan turhamaisuuteen asti.

Sam Pinkin teos valikoitui ensimmäisekseni sattumalta, julkaisulistoja selaillessani. Pidin teoksesta silloin ja nyt kun sitä silmäilen, pidän edelleen, jopa enemmän. On tärkeää, että lukiessaan kriitikko kykenee astumaan omien mieltymystensä ulkopuolelle, puolueettomalle alueelle, lukiessaan jotakin. Teosta arvotettaessa on tunnistettava traditio ja ympäristö johon se on tullut, ja pystyttävä olemaan puolueeton. Sitä helpottaa, jos on maultaan joltiseltaankin kaikkiruokainen, ts. ei väheksy yhtäkään kirjallisuuden lajia ja edelleen yhden lajin tyylisuuntia, vaan suhtautuu avoimen avarakatseisesti kirjallisuuteen. Kriitikko on kuitenkin se, joka löytää uutta, ja usein hän jonka avulla uutta löytävät muutkin. Kriitikko on omalta osaltaan ovia avaava tai ne sulkeva. Se on siis tärkeä osa, palanen kulttuuria, johon on sen mukaisesti suhtauduttava.

Kriitikon työssä ihastuu helposti. Se on hyvä ja huono asia, sitä on vaalittava ja varottava. Shakespearen Hamletista löytyy jalat maanpinnalla pitävä ohje ihastumisen ja rakkauden välisistä eroavaisuuksista:

”Kun veri kuohuu, sydän tulvanansa
Valoja valaa kielellen. Nuo liekit
Enemmän loistoa kuin lämmint’ antaa
Ja sammuvat jo kesken syttymistään;
Niit’ älä tuleks usko.”
(suom. Paavo Cajander)

Ohje pätee elämässä melkein kaikkeen, jos kohta suhtaudun positiivisesti myös intuitiiviseen ja impulsiiviseen toimintaan. Ennen muuta uskon vakaasti eläytymiseen ja tunteiden vastaanottamiseen; kun veri kuohuu on nautittava sen kuohunnasta, antaa liekkien loistaa vaikka eivät lämpöä soisikaan.

Pääsääntöisesti kuitenkin on niin, että ihastumisen punnitsee aika. Se on paljastava rakkauden, jos joku. Aika valjastaa myös viisauksia, kuten Shakespearen kirjoituksen tässä. Runouden – ja ylipäänsä kirjallisuuden – suhteen lienee niin, että mitä enemmän lukee, sitä harvemmin rakastuu. Mutta niistä rakkauksista muodostuukin sitten syviä, elämänmittaisia suhteita.

 

Kritiikistä

Sanomalehtikritiikki. Olen aina ajatellut sen hankalimmaksi tekstilajiksi ja siksi usein vannonut, etten sellaisia ryhdy kirjoittamaan. Vaikka miksi se hankalin laji olisi – kysehän on loppujen lopuksi mielipidetekstistä ja jokaisellahan mielipiteitä on. Jos ei ole, pitäisi olla. Minulla niitä on joskus liikaakin. Omasta mielestäni olen taipuvainen esittämään omat mielipiteeni varsin hyvin niin kirjallisesti kuin suullisestikin. Usein niitä tuon esiin, joten miksi en samalla mahduttaisi niitä esimerkiksi 2500 merkkiin.

Ja kas kummaa, rikoin kritikoimisen immenkalvoni vastikään kun sain siihen mahdollisuuden. Kirjoitin Hämeen Sanomiin Sam Pinkin teoksesta Aion kloonata itseni ja tappaa kloonini ja syödä sen (Poesia 2013). Ensin kursorista luentaa, ajattelua, sitten luin uudelleen – tällä kertaa siivilän läpi, sanat pitää punnita. Sitten hiljalleen syntyneestä syntyi kirjoitus: kuin olisi laittanut vauvan takaisin vatsaan jotta se alkaisi elää. Perin kummallinen, mutta mahtava kokemus. Pidin koko hommasta niin kovasti, että toivon saavani tehdä sitä uudemmankin kerran. Näyttää siltä, että saan.

Ehkä tärkein minkä tuosta ensimmäisestä kerrasta opin, on ymmärrys siitä kuinka tärkeää on että on kritiikkiä. Kun olin lähettänyt oman kirjoituksen eteenpäin toimitukseen, tulin lukeneeksi muiden kirjoittamia kritiikkejä samasta opuksesta. Löysin samansuuntaisia lukukokemuksia, mutta eri näkökulmista kirjoitettuja. Löysin hyviä, arvokkaita tekstejä. Kritiikkien avulla lukija muodostaa mielikuvia. Mielikuvista jalostuu ajatuksia.

Kritiikit ovat yksi osoitus taiteiden, kirjallisuuden, mahtavuudesta. Ne herättävät meissä ihmisen – kokijan ja kokemuksen jakajan.

Enää ei hermostuta

Töttöröö. Jos olisi vappuserpentiiniä, täräyttäisin ne ilmoille. On syytä juhlaan.

Minulle nimittäin myönnettiin kirjastoapuraha. Olen siitä kovin kiitollinen ja onnellinen. Se on allekirjoittaneen ensimmäinen apuraha koskaan. Enää ei siis tarvitse hermoilla.

Aloin tuskailla asian suhteen, kun sosiaalisen median kautta levisi tietoa kuinka jotkut olivat saaneet päätöksen jo pitkälti ennen vappua. Käsitykseni mukaan päätökset ovat yleensä tulleet aika lailla samoihin aikoihin, mutta tänä vuonna tilanne oli (ja on edelleen) toisenlainen – tätäkin kirjoittaessani joku kollega odottelee tuskastuneen jännittyneenä omaansa. Vaikka Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Minna Sirnö onkin jo valottanut joitakin syitä, joiden vuoksi apuraha-asioissa on ollut ongelmallisuuksia, ja ulostulo hänen taholtaan on ollut virkistävä jos kohta osin pakollinenkin ele, en oikein voi hyväksyä päätösten postittamisen eriaikaisuutta. En nimittäin keksi yhtään syytä siihen.

Huonoon arpaonneeni sopisi kovin hyvin se, että jokin etanapostitse lähettämäni ei koskaan menisi perille. Se ei olisi ensimmäinen kerta – ehkä siitä johtuu syvä epäluottamukseni Itellaa kohtaan. Varmuuden vuoksi päätin soittaa Taiteen edistämiskeskukseen. Nettisivuilta löysin kirjallisuuden taiteenalan alta Silja Kulmalan puhelinnumeron. Päätin koettaa kepillä jäätä ja pian ystävällinen ääni vastasikin. Silja Kulmala kertoi, että hakemukseni oli tullut perille. Huokaisin syvään. Hän kertoi myös, ettei edes likimain yhtäaikainen päätösten postittaminen enää ollut mahdollista. Syypääksi hän kertoi uuden tietokoneohjelman, jonka käsitän samaksi Salamaksi, josta Minna Sirnökin blogikirjoituksessaan puhuu, sekä Itellan. Uuden järjestelmän ymmärrän, mutta Itella tuntuu hivenen kummalliselta selitykseltä – se kai on ennenkin toiminut kirjekuorien välittäjänä. Pinnistelemättä voin sieluni silmin nähdä edessäni jo valmiiksi sieltä täältä ruostuneen, mustanpuhuvia höyryjä päästelevän tärisevän masiinan, joka erinäiset valot vilkkuen sylkee paperia suustaan työstettyään niitä ensin sisällään pitkään ja hartaasti.

Muutoksen tuulet puhkuvat Taikessa, siitä ei ole epäilystäkään. Ne eivät vain konkreettisesti näy vielä missään. Siis positiivisella tavalla. Paitsi Minna Sirnössä, josta Taike on varmasti saanut hyvän ja osaavan johtajan, supernaisen, joksi hän itseään nimittää. Meriiteissä löytyy, kokemusta on ja arvostusta eri taiteita kohtaan. Nyt on vain odotettava hyviä päätöksiä ja niiden täytäntöönpanoja.

Jos saisin antaa muutaman neuvon aloittaisin ensimmäiseksi siitä miten eri mekanismien tulisi muuttua sellaisiksi, että ne vastaisivat tätä päivää. Tuntuu esimerkiksi aivan kummalliselta lähettää vuonna 2013 paperinen hakemus etanapostilla – sähköinen versio tuntuisi nopeammalta ja varmemmalta. Myös jonkinlainen kuittaus sähköpostitse tai edes postiluukkua kirjeellä kolkuttaen hakemuksen saapumisesta perille olisi suotavaa (viittaan edelleenkin Itellan epäluotettavuuteen).

Läpinäkyvyyttä toivoisin paljon enemmän. Ja parempaa viestintää. Johtajan säännöllisen epäsäännöllisesti julkaisema blogi ei riitä vielä mihinkään – ongelmien sattuessa siitä muodostuu vain kuva jonkinlaisena selittelyjen Tonavana. Ilman soittoa Silja Kulmalallekin voisi hyvin informoida sen – vaikkapa Taiken omilla nettisivuilla, etteivät päätökset enää tule samanaikaisesti vaan ripotellen. ”Toukokuun aikana”, lukee hakemuksessa. Sekään ei kai täysin pidä paikkansa, sillä Kulmala sanoi minulle puhelimessa että kaikki päätökset tulevat 15.5. mennessä. Tämänkin voisi kirjoittaa esiin jonnekin; tuskin siitä mitään haittaa olisi kellekään.

Ja sitten ne hakuohjeet. Olisi liioittelua sanoa, että hain samoin perustein apurahaa kuin viime kerralla, vuonna 2011 (mikäli muistan oikein), mutta ei työsuunnitelmani nyt sen parempi ollut kuin tuolloinkaan. Perusteluissa oli joitakin eroavaisuuksia. Pieniä nekin, mielestäni.

Edelleenkin tuntuu siltä, että hakemuksesta ja päätöksenteosta on muodostunut jonkinlainen myyttinen kokonaisuus josta kukaan ei oikein tunnu pääsevän perille. Ikään kuin hakemuksen täyttäminen olisi jokin erityistaito jota voi opetella vain kokeneemmilta hakijoilta. Päätöksenteon epämääräisyyden tuntu ei taida olla kenellekään vieras. Jos asiaa hiukan avattaisiin se saattaisi poistaa ainakin joitakin harhakuvitelmia joita umpio itsessään luo.

Määreet siis selkeästi esiin. Olisi esimerkiksi hyvä tietää millä tavoin ja mitä asioita kirjastoapurahalautakunta kulloinkin painottaa, jos painottaa; ratkaiseeko hyvä työsuunnitelma kuinka paljon, millä tavoin julkaisuhistorialla on merkitystä? Suositaanko kirjailijoita, jotka ovat saaneet lärvinsä värivalokuviin, tai kirjoistaan kritiikkejä aikakaus- ja sanomalehtiin ja kirjallisuusblogeihin? Ollaanko joku vuosi suotuisampia esikoisteoksensa vastikään julkaisseita kohtaan? Entä miten huolehditaan siitä, että esimerkiksi vanhemmat kirjailijat eivät jää joinakin vuosina kelkasta? Saako runous enemmän kuin proosa; onko abstrakteilla taloudellisilla seikoilla osuutta päätöksenteossa?

On paljon kysymyksiä ja aiheita, joista voisi oikeiden tahojen kesken käydä hyvää julkista keskustelua.