Mikä on sinun salasanasi?

Katselin Netflixistä eilen Jehane Noujaimin ja Karin Amerin ohjaaman dokumentin The Great Hack. Sen keskiössä on joitakin vuosia sitten paljastunut Facebookin tietovuotoskandaali. Ei, uudelleen. Sen keskiössä on ihmisistä kerättävä omaisuus eli data. Tieto. Ihmisten käyttäytymisestä kerättävä tieto ja sen käyttötarkoitukset.

Internet-sivustot ja mobiilisovellukset keräävät käyttäjistään tietoa, jonka avulla päästään käsitykseen esim. kävijän kulutustottumuksista eli mistä hän pitää, mistä hän ei pidä, mitä hän ostaa, millaisilla sivuilla hän viettää eniten aikaa jne. Kerättyä tietoa voidaan jalostaa, sen avulla voidaan kohdentaa markkinointia. Lisäksi tiedon avulla voidaan kehittää itse palvelua.

Kuulostaa melko kotikutoiselta eikä järin vaaralliselta. Jokainen tietää tämän, minäkin.  Mitä sitten, jos Facebook-testien kautta joku saa tietoonsa poliittisia ajatuksiani, luonteenpiirteitäni, lempiruokiani tai harrastuksistani? Näin olen aina ajatellut.

**********

BEHAVIORAL PSYCHOLOGY + BIG DATA + TARGETED ENGAGEMENT = BEHAVIOR CHANGE

Näin dokumentissa todetaan Cambridge Analytican suulla. Sittemmin toimintansa lakkauttaneen Cambridge Analytican toimialaa on vaikea kuvailla, koska se on niin uusi ja hyödyntää keinoja, joista suurella yleisöllä ei ole hajuakaan. Jos jotenkin yrittäisi kiteyttää: tiedon avulla kohdennettu viestintä ja käyttäytymisen muokkaus. Tätä kannattaa hetki ajatella: käyttäytymisen muokkaus.

Cambridge Analytica ilmestyi parrasvaloihin joitakin vuosia sitten onnistuneiden vaaliprojektiensa ansiosta. Yhdysvaltojen vuoden 2016 presidentinvaalissa se avusti useita republikaaniehdokkaita data-analyysin ja viestinnän suhteen. Laveasti ajatellen Cambridge Analytica siis harjoitti poliittista konsultointia. Vuoden 2016 kisassa Ted Cruzin kampanjajoukko käyttivät Cambridge Analytican ”psykograafisia” palveluja lähes kuudella miljoonalla dollarilla ja saavutti odottamatonta sukseeta. Cruzin jätettyä kisan kesken hänen taustajoukoistaan siirtyi suuria rahoittajia Donald Trumpin taakse. Heidän rahojensa myötä Trumpin kampanjan tueksi siirtyi myös Cambridge Analytica.

Cambridge Analytica on ollut vaikuttamassa Yhdysvaltojen lisäksi mm. Intiassa, Keniassa, Maltalla ja Iso-Britannian Brexit-äänestyksessä. Wikipedian mukaan yhtiön edustajat ovat vuonna 2018 kertoneet CA:n olleen mukana kaikkiaan noin kahdessasadassa vaalissa eri puolilla maailmaa.

Vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentinvaalin jälkimainingeissa paljastui, että Cambridge Analytica oli kerännyt tietoa Facebook-käyttäjistä Facebookin suosiollisella avustuksella. Tähän nimenomaiseen tapaukseen The Great Hack keskittyy. Hyvin yksinkertaisilta ja höperöiltä ja silti hauskoilta tuntuvien ”testien” avulla, joita ihmiset täyttelevät Facebookissa tuosta noin vain sen tarkemmin perehtymättä niiden saloihin tai oikeuksiin, joita käyttäjä tulee hyväksyneeksi, Cambridge Analytican onnistui luoda ihmisistä hyvinkin tarkkoja psykologisia profiileja. Yhdellä ihmisellä saattoi olla 5000 datapistettä, mikä ymmärtääkseni tarkoittaa siis 5000 yksittäistä tietoa, jonka avulla profiili voitiin luoda. Luullakseni 5000 eri tiedon avulla ihmisen toiminnasta saa muodostetuksi varsin tarkan kuvan. Erinäisten lähteiden mukaan parhaimmillaan Cambridge Analytica keräsi tietoa yli 80 miljoonalta ihmiseltä.

Cambridge Analyticassa tovin työskennelleen Christopher Wylien (joka sittemmin kävi kuultavana Iso-Britanniassa Cambridge Analyticaan liittyvien epäselvyyksien vuoksi) mukaan he saivat muutamasta sadasta tuhannesta ihmisestä kerätyn datan avulla muodostettua psykologisen profiilin jokaisesta äänestäjästä USA:ssa.

Miettikääpä, millainen ase tämä on yksittäiselle vaalikampanjalle? Joku selvittää yhteiskunnalliset pelkosi ja tarjoaa mainoksin osuvaa, jopa valheellista vastalääkettä.

Cambridge Analyticassa johtotehtävissä ja sittemmin tapauksen syväkurkkuna toiminut (myös erilaisten komiteoiden kuultavana ollut) Brittany Kaiser kiteyttää dokumentissa asian näin:

”Se on kuin bumerangi. Dataa lähetetään. Se analysoidaan. Sitten se palaa täsmäviesteinä, joilla muokataan käytöstä.”

Tällainen pätee ns. ”suostuteltaviin” äänestäjiin, siis ihmisiin, jotka ovat epävarmoja kannoistaan tai joihin muuten vain ajatellaan kyettävän vaikuttamaan.

Tätä kannattaa edelleenkin mietiskellä: ”Muokataan käytöstä.” Se tarkoittaa sitä, että tietoisesti sinuun kohdistetaan tietynlaista mainontaa, joka voi sisältää informaatiota tai misinformaatiota, joiden painotus voi olla mitä tahansa maan ja taivaan väliltä. Yhdysvaltojen presidentinvaalissa se oli mm. ”Crooked Hillary” -mainontaa, jossa Clintonia lyötiin negatiivisella leimalekalla päähän. Tätä sitten käytettiin mainonnassa erityisesti vaa’ankieliosavaltioissa. Tähän kun sidotaan Trumpin kaltainen populisti, tai Trumpin siekailematon tapa harjoittaa populismia, jossa mikään aihe tai tapa ei ole tabu, edes vale tai suorasanainen loukkaus, kisasta tulee mahdoton. Tällaisin keinoin Trump tuli valituksi maailman vaikutusvaltaisimman valtion presidentiksi.

Miltä demokratia näyttää tällaisessa valossa?

”Muokataan käytöstä” tarkoittaa sitä, että muutat käytöstäsi halutunlaiseksi, etkä edes itse tunnista sitä. Jos yksi ihminen istuu näin huteralla jakkaralla, kuinka huteran jakkaran varassa valtio on?

**********

Syntyneen kohun seurauksena Cambridge Analytica lopetti toimintansa ja vei itsensä viime vuonna konkurssiin. Facebook-tapaukseen liittyviä oikeudenkäyntejä käydään edelleenkin. Sattuvasti esim. Yle uutisoi 24.7., dokumentin julkaisupäivänä, että Facebook tuomittiin Yhdysvalloissa viiden miljardin dollarin sakkoihin yksityisyyden loukkaamisesta.

The Guardianille ja Observerille kirjoittava tutkiva journalisti Carole Cadwalldr on todennut, että nykyisessä tilanteessa meillä ei välttämättä ole mahdollisuutta käydä rehellisiä, demokraattisia vaaleja. Hän aikoinaan kiinnostui Brexit-äänestyksen jälkeen, miksi walesilaiset olivat äänestäneet voittopuolisesti Brexitin puolesta, vaikka EU oli rutkasti panostanut Walesiinkin. Hän löysi kyseisen vaikutusmekanismin, valemainonnan, joilla vaikutettiin ihmisten mielikuviin ja käsityksiin EU:sta – ja nimenomaan Facebookissa. Carole Cadwalladrin TED Talks -esitys kannattaa katsella. Siinä hän valottaa tarkemmin, mistä Brexitin kohdalla oikein oli kyse.

Cambridge Analytica on siis haudattu, mutta muita saman alan yrityksiä piisaa. Ja tulee piisaamaankin, ala on verrattain uusi ja taloudellisesti erittäin kannattava. Viimeistään nyt on korkea aika alkaa pohdiskella, millä tavoin meihin vaikutetaan?

Miten minua manipuloidaan ja miksi?

Ketkä sitä tekevät?

 

 

Mainokset

Tapaus Wisting

Jäin pari viikkoa sitten kesälomalle (palkkatyöstä). Ensimmäiseksi viikoksi tein paluun rikospaikalle eli matkustin puolisoni kanssa Rodokselle. Viime marraskuussa ilmestyneestä Kahden kaupungin runoista (Robustos) toinen kaupunki on juurikin Rodos.

Matkalukemiseksi otin Risto Rasan Tuhat purjetta. Kootut runot (Otava). On kummallista, miten pieneen tilaan voi niin suuri elämäntyö mahtua. Tuolla auringonjumala Helioksen saarella luin Rasan esikoiskokoelman Metsän seinä on vain vihreä ovi (1971). Se oli oivaa matkaseuraa milloin parvekkeella, joka antoi merinäköalan Tuulisellerannalle, milloin hotellin aulabaarin terassilla kylmien juomien ääressä. Luinpa sitä kahvilassa Mandrakin satamassakin, siellä missä legendan mukaan Rodoksen kolossi, yksi maailman seitsemästä ihmeestä, muinoin seisoi. Kirjasin myös itse muutamia säkeitä muistiin, joten kenties kaikkea en ole vielä Rodoksesta kirjoittanut.

Reissun jälkeen kaipasin jotakin muuta. Luen enimmäkseen runoutta, kirjoitan, elän ja hengitän sitä. Ja nyt olin ähkyssä siitä. Puolisoni ehdotti, että alkaisimme katsoa Viaplaysta sarjaa nimeltä Wisting. Mikä ettei. Ensimmäisen jakson alkutekstien kohdalla aloin maistella: Wisting, Wisting, Wisting… Miten nimi vaikutti niin tutulta?

Ponnistin sohvalta ylös ja syöksyin kirjahyllylle, poimin norjalaisen Jørn Lier Horstin uutukaisromaanin Hylkiöt (Otava 2019) käteeni, ja näytin puolisolleni: tsiigaa, Wisting.

Parin ensimmäisen jakson perusteella sarja vaikutti hyvältä (ja nyt kahdeksan jakson jälkeen vielä paremmalta), joten tuntui luonnolliselta tarttua myös Hylkiöihin. Luen kyllä dekkareita jonkin verran, mutta Jørn Lier Horstin tuotannosta minulla ei ollut hajuakaan.

Nyt on.

***

Hylkiöt (Bunnfall) on viimeisin suomennos Horstin Wisting-sarjasta, mutta alkujaan teos on ilmestynyt jo vuonna 2010. Huomioitavaa siis on – varsinkin kaltaisilleni sarjan_osat_on_luettava_oikeassa_järjestyksessä-fanaatikoille, että suomennetuista opuksista se sijoittuu itse asiassa vanhimmaksi kirjaksi, sillä ensimmäinen suomeksi käännetty Wisting-sarjalainen on alkujaan vuonna 2011 julkaistu ja Sitruuna Kustannuksen vuonna 2015 suomeksi tuoma Suljettu talveksi (Vinterstengt). Voi siis ajatella, että kaltaisilleni Wisting-ummikoille tämä Hylkiöt on hyvä lähtökohta aloittaa tutustuminen kyseisen sympaattisen norjalaispoliisin edesottamuksiin.

Laadullisestikin näin on. Hylkiöiden kerronta on mukavan rauhallista ja jännite pysyy koko ajan yllä. Lause on ilmavaa ja kulkee eteenpäin vaivattoman oloisesti. Kiittää sopii siis myös kirjan kääntäjää Päivi Kivelää. Tyylissä on jotain mankellmaista, varsinkin legendaarinen Wallander-sarja kimmahtaa usein mieleen. Päähenkilöiden asetelmakin on samantyyppinen: vanhentuva, terveystilanteensa kanssa painiva sympaattinen miespoliisi, jolla on naisasioissa karikkonsa: Wallander on eronnut vaimostaan, Wisting on jäänyt leskeksi. Wallanderin tytär Linda on vilkas ja voimakas, myöhemmin isänsä jalanjälkiä poliisiksi seuraava itsenäinen nuori, Wistingin Line-tytär taas on yhteiskunnallisesti tiedostava journalisti, joka Hylkiöissä valmistelee artikkelia murhaajista ja vankilan vaikutuksista heihin.

Teoksen juoni on vähän kankea, jolla tarkoitan pienoista teennäisyyttä ja väkinäisyyttä, mutta kuitenkin ihan uskottava ja hanskassa pysyvä. Haitaksi asti siitä ei missään nimessä ole. Oppikirjamaisesti romaani alkaa keskeltä tapahtumia: poliisi saa ilmoituksen larvikilaiselle rannalle ajelehtineesta jalkaterästä. Pian niitä ajelehtii lisää, ja Wisting huomaa joutuvansa aivan kummallisen tapauksen äärelle. Tästä en paljasta sen enempää, sanonpahan vain, että kirja tarjoaa yhden hyytävimmistä ja kauneimmista kohtauksista, joita olen kirjallisuudessa kuunaan nähnyt. Nimitän sitä ”Tanssivaksi naiseksi”. Mistä siinä sitten on oikein kyse? Lukekaa itse.

Jørn Lier Horst hyppää tällä Hylkiöillään omassa lukuhistoriassani samaan jatkumoon Matti Yrjänä Joensuun, Henning Mankellin ja Sjöwall & Wahlöö- kaksikon kanssa. Pohjoismaisen dekkarigenren parhaimmistoa. Saman hyppäyksen tekee Wisting Harjunpään, Wallanderin ja Beckin joukkoon.

Eipä ihme, että kerroinkin puolisolleni alkavani jahdata sarjan muita käännöksiä.

Kaksi on jo saalistettuna.

Toisiaan leikkaavat ympyrät

André Brink: Kun vielä muistan (Before I Forget, suom. Seppo Loponen). 333 sivua. WSOY 2006.

Löysin André Brinkin kirjakerhosta. Noin miljoona vuotta sitten eli kaksituhattaluvun alussa oli vielä normaalia kuulua kirjakerhoon. (Nykyään sellainen olisi hassua, sillä moderni ihminen ei omista edes kirjahyllyä.) Suureen Suomalaiseen Kirjakerhoon liittyessä sai valita viisi ilmaista ”tutustumiskirjaa” (viisi kerhohintaista kirjaa piti sitten vastaavasti ostaa jäsenyysaikana) ja yksi valitsemistani oli André Brinkin romaani Intohimon oikeudet (2001), koska se oli ohjevähittäishinnaltaan yksi kalleimmista. Luin teoksen melko pian ja tykkäsin kovasti, mikä laukaisi halun kerätä koko Brinkin suomennettu tuotanto. Tällä erää viimeisin suomennos on tämä vuonna 2006 ilmestynyt Kun vielä muistan.

*****

Kirjan päähenkilö, kertoja, on 78-vuotias eteläafrikkalainen kirjailija Chris Minnaar. Kirja on hänen muistikirjansa, muistelua jonka hän kohdistaa muuan Rachelille, maailman ainoalle naiselle, jota hän ei ole kellistänyt. Eikä kellistäkään.

Jos kiteyttäisi kirjan mielikuvan pintapuolisesti, se menisi näin: pelkkää bylsimistä. En tullut laskeneeksi, kuinka monta naisenkaatoa kirjassa kuvataankaan, mutta on niitä sen verran paljon että tukkimiehen kirjanpitoa tarvittaisiin. Panokohtauksien määrää on arvosteluissakin ihmetelty (kuten mm. Veijo Hietala Turun Sanomiin kirjoittamassaan kritiikissä, jossa Hietala tekee ilmiselvän huomion, mutta ei valitettavasti vaivaudu ajattelemaan sen pidemmälle.).

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen. Vanhaksi tullut Chris Minnaar on tavannut eräänä uudenvuodenaattona Rachelin ja tämän miehen Georgen, joiden molempien kanssa Chris tulee hyviksi ystäviksi. Rachel on kuvanveistäjä, George valokuvaaja ja sotakuvaaja. Tämä triangelidraama toimii taustatarinana, kehyksenä. Yhtenä sivujuonteena kuvataan Chrisin suhdetta ilmiömäiseen sadankolmen vuoden ikään ehtineeseen ja pahasti jo dementoituneeseen äitiin. Panostoorit taas ovat palasia, kuin pieniä kertomuksia, naisista, joihin Minnaarilla on ollut (yleensä hyvin fyysinen) suhde. Lisäksi kuvataan lyhyitä jaksoja, joissa Minnaar katselee televisiosta öisin uutisvälähdyksiä Irakin sodasta (symboliikkaa Chrisin ja Georgen väliselle ystävyydelle).

Heti alussa lukijalle tehdään selväksi, että Rachelille on tapahtunut jotakin kamalaa, mutta ei paljasteta mitä (enkä paljasta minäkään teille, hähää). Hänen ja Chrisin ystävyys jää lopulta melko lyhyeksi, mutta hyvin merkitykselliseksi. Miellän niin, että koska Chris ja Rachel, jotka kerran ovat päätyä vällyjen väliin, eivät koskaan tule rakastelleeksi, tämä suhde jää jollakin tavalla täyttymättä. Tai kenties kyseessä onkin perinteinen ménage à trois ystävyyden vaatteissa; kun Rachelin ja hänen miehensä Georgen suhde väljentyy ja lopulta katkeaa, myös Rachelin ja Chris Minnaarin välit viilenevät. Symbioosi menee rikki.

Chrisin lapsuus kuvataan kamalaksi. Vanhemmat ovat olleet voimakkaan uskovaisia; äiti on ollut kaiken paskan kiltisti nielevä tuki ja turva eli oikeastaan varsin turvaton, isä taas poliittinen aktiivi, joka on ruoskinut vyöllään Chrisistä pahuutta irti oikein olan takaa. Ehkä lapsuuden traumojen vuoksi Chrisin ja äidin suhdetta kuvataan vielä (isä on jo kuollut), kun molemmat ovat jo ehtineet pitkän matkaa eläkeläisiksi. Vieläkin heidän suhteensa on kompleksinen ja vaikea. Jopa selittämätön – ainakin Chrisille.

*****

Mielestäni kyseessä ei ole mikään yltiöeroottinen vanhan miehen knullapulla vaan tilinpäätös, jonka avulla kertoja eli Chris Minnaar tekee itselleen traumansa selväksi. Lukuisat naissuhteet ovat oire lapsuuden turvattomasta ympäristöstä, mihin vaikutuksensa on ehkä ollut taustalla uinuvalla kireällä poliittisella tilanteellakin (Brinkin teoksissa apartheidilla on aina jonkinlainen rooli.).

Epävakaa, turvaton lapsuus on tehnyt Chrisistä tunnevammaisen. Hän haluaa lentää kukasta kukkaan, hänelle rakkauden syvin ilmentymä on loistava seksi. Sitoutumiskammoinen hän ei kuitenkaan ole, vaan pikemminkin jonkinlainen tunteissaan eksyksissä oleva surullisen hahmon ritari, tyhmä ja jalo. Eräässä Rachelin ja Chrisin välisessä keskustelussa Rachel puhuu oivaltavasti parisuhteesta, kahden ihmisen välisestä etäisyydestä, mitasta ja merkityksestä (s. 92):

”Ajatellaan vaikka Georgen ja minun suhdetta: se ei ole sitä, että hänen ruumiinsa on tuossa ja minun tässä. Minua kiinnostaa se, mikä on niiden välissä, siinä missä ei ole kiinteää häntä eikä kiinteää minua vaan me, joka liukenee valoon.”

Tuossa on lukuavain teokseen, samoin Chrisin erityyppisissä naissuhteissa. Ja tässä kirjan lopussa olevassa Chrisin mietinnössä (s. 327):

”Me emme kirjoita pitääksemme kiinni vaan päästääksemme irti.”

78-vuotias panopupu saanee siis haluamansa lopun, jota kai jossain määrin onnelliseksikin voi kutsua: problemaattinen suhde äitiin lakkaa olemasta kun äiti kuolee, epäonnistuneet ja päätökseen tulleet suhteet saavat nekin ”closurensa” kun ne kirjoitetaan auki, ja kenties tällä muistiinpanollaan Chris pääsee ylitse Rachelin kuolemasta.

*****

Kun vielä muistan teki minuun voimakkaan vaikutuksen. On suurta vähättelyä ja typeryyttä rutistaa se pelkäksi rakeiseksi Jalluksi. Kysymyksessä on tutkielma lapsuudessa traumatisoituneen miehen psyykestä, miehestä joka etsii irtosuhteilleen ja sitä kautta elämälleen merkitystä, kun vielä muistaa. Kirjailija Chris Minnaarille ei riitä kirjojensa tuoma menestys, hän sinkoilee muistoissaan sinne tänne päästäkseen perille ihmisistä hänen elämässään, kun vielä – ja vihdoin – voi. Päästääkseen perille, millainen merkityssuhde kaikilla hänen elämänsä panoilla ja hänen lapsuutensa, samoin äitinsä, välillä on.

Tsykolokiaa, sanoisin.

Paperinohuiksi Brinkin teoksen henkilöhahmoja ei ainakaan voi syyttää.