Ennen kuin sielu puutuu

Olen surullinen, koska maailmassa tapahtuu kaikkea pahaa, kuten alati kökkö televisio-ohjelmatarjonta. Tällainen oli kuluvan vuoden syyskuun kolmannentoista (keskiviikko) ohjelmatarjonta:

– Ylen TV1-kanavalta tuli mm. neljätoista uutislähetystä. Tämä on sinänsä turhaa palvelua. Paitsi dementikoille.

– TV2-kanavalta tuli kotimaista draamaa, kuten Luottomies-sarjan kolme jaksoa, uusintana ja prime time -aikaan tietenkin. Kakkosen tarjonnan ainoa valopilkku oli Docventures-sarjan avaus.

– Maikkari lähetti neljä jaksoa Emmerdalea, kaksi jaksoa Salattuja elämiä ja samoin kaksi jaksoa Kauniita ja rohkeita. Terve aamu -ohjelma alkoi klo 17.

– Nelonen lähetti klo 10 Tulossa: Idols -ohjelman ja klo 20 se Idols sitten tuli.

– Yle Teema & Fem -kanava yhdistää kaksi äärilaitaa, taiteen ja ruotsinkieliset lastenohjelmat, ja lopputulos on: BUU-klubben. Se olisi täydellinen nimi taideohjelmalle, jossa Leijonan luolaan astelee taiteilija tuotteineen, joiden rahallista potentiaalia viisi kriitikkoa tarkastelee.

– Sub lähetti yhden jakson Ihmemies MacGyveria (sarja, jonka viimeinen jakso on valmistunut 25 vuotta sitten), kaksi jaksoa Ninja Warriorin kutoskaudelta, yhdet jaksot Supernaturalin 12. kaudelta ja Amazing Racen 22. tuotantokaudelta.

Tekisi mieli itkeä, mutta en voi – Neloselta tulee parhaillaan Mies ja alaston ase (1988).

Oikeastaan ajatus tähän kirjoitukseen tuli Ylen Sohvaperunat-sarjasta, johon sattumalta törmäsin tänään. Ennustan suoratoistopalveluille todella loistavaa tulevaisuutta, sillä en tiedä mitään surullisempaa kuin ihmisen katsomassa televisiosta ihmistä, joka katsoo televisiota.

Paitsi kanavapaikka seitsemällätoista näkyvän Aito Iskelmä Harju & Pöntisen. Kyseinen kanava ei lähetä mitään ohjelmaa ja ihmeellistä kyllä se on varsin kannattavaa; Ilta-Sanomien (ja Finpanel Oy:n tutkimuksen) mukaan vuonna 2016 sillä oli yhtä paljon katsojia kuin Nelosen kaikilla maksukanavilla yhteensä.

Mainokset

Ruuhkavuodet

Suomalaiset katsovat televisiota keskimäärin kolme tuntia päivässä, sanotaan täällä. Se on itsessään tolkuttoman pitkä aika, mutta hämmästyttävintä on se, että ”suurin osa suomalaisista, 92 prosenttia(*), katselee tv-ohjelmia niiden lähetysaikaan”.

Kysymys. Miten ihmeessä teillä on aikaa? Miten ehditte? Minä, ruuhkavuosia vaimoni kanssa elävä, työssäkäyvä 34-vuotias juippi, en mitenkään ehtisi. En, vaikkei taloudessamme ole edes lapsia.

Huomaan, että olen ymmärtänyt ”ruuhkavuodet” väärin. Jonoa siis on (vessaan, keittiöön, minne?) niin paljon, ettei muuta voi kuin istahtua sohvalle odottamaan. Kolmisen tuntia siinä sitten vierähtää.

Tai sitten eläkeläisten kymmentuntiset sessiot vääristävät tilastoa.

Meillä on vaimoni kanssa tapana, että ruokaillessamme istahdamme television ääreen katsomaan jotakin sarjaa tai elokuvaa. Tänään huomasimme olevamme hankalassa tilanteessa, ns. ”sarjojen välissä”. Edellinen sarja oli Netflixistä juuri katsottu loppuun ja jokin uusi pitäisi aloittaa, mutta sitä uutta ei vielä ollut valittu. Olimme siis astuneet eräänlaiseen suoratoistomiinaan. Pitäisi tehdä nopea ratkaisu: mitä katsottaisiin?

Se ei ole helppo päätös laisin: on kysymys isoista asioista. Uhraan tähän tunnin, sen on oltava hyvä. Valinta on vaikea. Ruoka uhkaa jäähtyä.

Pikapalaverin jälkeen teemme päätöksen: unohdetaan tällä kertaa suoratoisto ja katsellaan jotakin televisiosta. Viisitoista kanavaa, kyllä sieltä jotakin tulee.

Kaikki ohjelmat ovat kesken. Kaikki paitsi Ylen englanninkieliset uutiset.

Ai joo, tämän vuoksi meidän talouteen alunperin hankittiin ne Netflix- ja Viaplay-tilit.

Voi suomalaiset. Kunpa edes yhden niistä päivittäin telkkarin ääressä vietetystä kolmesta tunnista käyttäisittekin lukemiseen, tekisitte monet kustantajat ja kirjailijat tyytyväisiksi. Ohjelmatarjontannekin laajenisi huomattavasti.

Kruunu

Netflixin alkuperäissarja The Crown marssittaa eteemme edelleenkin Iso-Britannian valtionpäämiehenä istuvan kuningatar Elisabet II:n haparoivat alkutahdit valtaistuimella. Helsingin Sanomissa (8.11.2016) Timo Peltonen tituleerasi sarjaa Netflixin suursarjaksi, jollainen se eittämättä on; lavastuksessa ja puvustuksessa ei olla säästelty. The Telegraph -lehden mukaan Netflix on maksanut kahdestakymmenestä jaksosta 100 miljoonaa puntaa, joten kai sen jossakin pitää näkyäkin.

Sarja valottaa erinomaisella tavalla Iso-Britannian hyvin ristiriitaista hallintotapaa monarkian ja parlamentin välillä. Hyvin usein heidän intressinsä eivät kohtaa, vaikka samaa maata pyrkivätkin hallitsemaan. Erityisen mielenkiintoinen on kuningattaren (tai kuninkaan) ja pääministerin – voisiko sanoa: kummallinen -, pitkälti lyhyisiin audiensseihin perustuva suhde.

Elisabet II nousi valtaistuimelle verrattain nuorena ja hivenen vaivihkaa. Hän seurasi hallitsijana isäänsä Yrjö VI:ta, joka taas oli noussut kuninkaaksi veljensä Edvard II:n luovuttua kruunusta. Tämäkin käänne The Crownissa käsitellään laajasti, joskin yllätyksettömästi. Englantilaisnäyttelijä Claire Foy näyttelee mainiosti kuningatar Elisabetin roolin. Varsinaisen pommin jysäyttää kuitenkin John Lithgow sittemmin myyttiseksi hahmoksi kohotettuna, entisenä Iso-Britannian pääministeri Winston Churchillina.

Wikipedia mainitsee Churchillista mm. näin: ”Häntä pidetään yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä henkilöistä, ja vuonna 2002 Churchill äänestettiin BBC:n järjestämässä 100 Greatest Britons -kilpailussa kaikkien aikojen suurimmaksi britiksi.

Kun siis mainitsen Churchillin ”myyttiseksi hahmoksi” en lainkaan liioittele, pikemminkin totean vain sen, mikä ilmassa roikkuu. Saman toteaa jo edesmennyt kirjailija Christopher Hitchens mainiossa esseessään Churchillin tappioiden mitalit (ilmestynyt alunperin v. 2002 The Atlantic-lehdessä, myös Avain-kustantamon v. 2007 julkaisemassa Rakkaus, köyhyys ja sota -kirjoituskokoelmassa.). Siinä hän toteaa saman myyttisyyden Churchillin ympärillä, nimenomaan hänestä kertovan kirjallisuuden valossa, ja ampuu sen myös osaltaan alas mainitsemalla voimakkaasti hänen epäonnistumisensa, jotka historiankirjoituksella on toisinaan tapana unohtaa:

”Iso-Britanniassa otettiin käyttöön eräänlainen vaihtoehtoinen kirjanpidon muoto, jossa hänen [Churchillin] suurenmoisen tarinansa mahtavat tappiot (Gallipolin taistelu, kannattamaton paluu kultakantaan, hallitsevan luokan roistomaisuus työväenliikettä kohtaan, Churchillin jääräpäinen imperialismi Intiassa ja hänen sotaa edeltänyt suopeutensa fasismia kohtaan) kirjattiin eri sarakkeeseen kuin niistä tarkasti erotellut ’kunnian vuodet’. Mutta jopa monet tappiot, fiaskot ja nöyryytykset lisäsivät jollain mystisellä tavalla hänen suuruuttaan.” (Kääntänyt Hanna Sola.)

Suuri henkilö Churchill toki olikin, myös kokonsa puolesta, ei vain niin tahraton jollaisena hänet aktiivisesti pyrimme muistamaan. Siispä jokseenkin epäilevin tunnelmin odotin Churchillin ilmestymistä The Crowniin. Mutta mitä vielä; Lithgow esittää Churchillinsa jo invalidisoituneena, vallankahvassa mustasukkaisesti roikkuvana ikuista ikäkriisiä kärsivänä vanhuksena, joka herkistyy liki kyyneliin istuessaan muotokuvamaalarin mallina samalla muistellen nuorena kuollutta Marigold-tytärtään. The Crownissa Churchillin ansioita ei kiistetä, mutta hänet on – pakostakin – jouduttu kirjoittamaan moniulotteisemmaksi hahmoksi kuin mitä historiankirjoitus tunnistaa. Erityisen maukas kohtaus sarjassa on, kun nuori kuningatar Elisabet ripittää itseään huomattavasti vanhempaa, jo raihnaista ja edelleen kaikkitietävää Churchillia juonittelusta. Kuinka jäykkä valtiomiesmahti joutuu notkistumaan nuoren kuningattaren edessä. Upeaa.

Sarja olisi kaiketi ollut hieno ilman John Lithgown mukanaoloakin, mutta hänen roolityönsä on superkalliin produktion kruunu.