Kansallisen lukutaitofoorumin mahdoton tehtävä

Oli tarkoitus pohtia muutamalla sanasella Antti Hurskaisen mainioita esseitä, mutta sitten törmäsin tähän Opetus- ja kulttuuriministeriön tiedotteeseen: ”Kansallinen lukutaitofoorumi vastaamaan lukutaidon ja lukuinnon haasteeseen”.

Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen on asettanut joukon asiantuntijoita (vierastan nykyisin tuota sanaa todella paljon) ”laatimaan suuntaviivoja lasten ja nuorten lukutaidon ja lukemisharrastuksen kehittämiselle”, kuten tiedotteen ingressissä todetaan. Joukko on varsin laaja, kaikkinensa nelikymmenpäinen, joista reilut kolmekymmentä on jonkinlaisia asiantuntijoita. Muut ovat sitten sitä byrokratiaa – jos tällainen ilmaus sallitaan. Määrärahaksi on varattu vaatimattomasti miljoona euroa, ja vaatimattomalla tarkoitan nimenomaan sen denotatiivista merkitystä: kun ollaan pelastamassa lasten ja nuorten alati hupenevaa lukutaitoa, miljoona euroa kuulostaa kovin pieneltä summalta.

Aihe ja agenda ovat mielestäni hyvin tärkeitä, mutta kun tarkastelen nyt asetetun foorumin kokoonpanoa, tulen ajatelleeksi, että kenties emme täällä Suomessa osaa suhtautua asiaan tarvittavalla vakavuudella. Kaikki foorumin asiantuntijat (oh, dear) ovat likimain saman alan sisältä, kasvatustieteilijöitä, kirjailijoita ja lukemiseen ja kirjallisuuteen liittyvien instanssien henkilöitä. Kapea-alaista on. Tämä hämmästyttää ja huolestuttaa minua.

Kirjoitin aiheesta vastikään; kirjoituksessa mainitsen mm. Nicholas Carrin, joka on kirjoittanut aiheesta kirjankin: Pinnalliset – mitä internet tekee aivoillemme (Terra Cognita). Tämän kirjan tulisi olla pakollisena oppikirjana foorumilaisille. Miksei ihan kaikille ihmisille, päättäjistä alkaen. Tästä linkistä voit katsella Carrin puheen, jos lukeminen ei maistu.

Suomi ei ole asiassa yksin. Esimerkiksi Ruotsin radio on uutisoinut jo vuonna 2011 samanlaisista havainnoista. Johtopäätökset ovat Carrin kanssa osin yhteneväisiä:

”Sweden used to be in the lead when it comes to young people’s reading skills. But over the last 20 years this has changed dramatically, according to new research.

It is the increased use of computers that can explain the development, according to professor Monica Rosén at Gothenburg university.”

Norjalaisessa, vuonna 2012 tehdyssä tutkimuksessa pyrittiin selvittämään teknologisten käyttöliittymien vaikutuksia nuorten luetun ymmärtämiseen.

”Main findings show that students who read texts in print scored significantly better on the reading comprehension test than students who read the texts digitally. Implications of these findings for policymaking and test development are discussed.”

Tulee mieleen oma yläasteaikani. Yksi luokka toimi pilottiluokkana, mikä tarkoitti sitä että kyseisen luokan jokainen oppilas sai kannettavan tietokoneen opiskelun tueksi. Nykyään niitä on jo kaikilla, ja onko peräti niin, että lukiossa on melkeinpä pakko olla sellainen? Vai vieläkö on mahdollista palauttaa essee konseptipaperille kirjoitettuna?

Kaikki ok, toistaiseksi. Tähän asti foorumi pääsee kuivin jaloin: kenties se voisi suositella muuttamaan opiskelutapoja, vähentämään sähköisten ympäristöjen käyttöä ja painottamaan enemmän paperikirjoja ja konseptipaperikirjoittamista. Mutta asia ei ole näin yksinkertainen.

Muutama vuosi sitten University of California, Los Angeles (UCLA) uutisoi omasta tutkimuksestaan tähän tapaan:

”UCLA scientists found that sixth-graders who went five days without even glancing at a smartphone, television or other digital screen did substantially better at reading human emotions than sixth-graders from the same school who continued to spend hours each day looking at their electronic devices.”

UCLA on siis tullut tutkimuksessaan päätelmään, että mobiililaitteita tms. vekottimia käyttävät kuudesluokkalaiset tunnistivat huonommin ihmistunteita (ilmeistä) kuin he, jotka eivät käyttäneet. Kyse ei siis olekaan pelkästään siitä, että mobiililaitteet muovaavat lukutottumuksia ja vähentävät lukutaitoa, vaan ne muovaavat aivoja. Tähän samaan päätelmään Nicholas Carrkin on tullut: internet muovaa aivojamme. Carr perustelee väittämäänsä mm. hyperlinkeillä ja internetin nopeatempoisella luonteella. Ihminen surffaa sivustolta toiselle, Facebook-seinää pitkin poikin, samoin Twitter-feediä. Uutismedioiden otsikot selataan ja jos jokin mielenkiintoinen aihe löytyy, se luetaan – kursorisesti. Ihmisaivot janoavat informaatiota, ja me elämme jatkuvan informaatiotulvan keskellä. Keskittymiskykymme herpaantuu, huononee. Olemme liian uteliaita olemaan keskittyneitä.

Carrin ja edellä mainittujen tutkimusten päätelmät ovat loogisia. Nykyisellään tiede tunnistaa aivojen valtavan plastisuuden, muovautuvuuden, joka jatkuu läpi eliniän. Sitä silmällä pitäen kuntoutetaan esimerkiksi aivohalvauspotilaita. Voi siis karkeasti ajatella, että kaikki mitä teemme, mitä ajattelemme, muovaavat aivojamme. Esimerkiksi viime vuosina on noussut otsikoihin tutkimustietoa musiikin soittamisen suosiollisista vaikutuksista aivoihin.

Mitä lukemiseen tulee, mutu-tuntumalta näyttää siltä, että ihmisaivot ovat muovautumassa nopeatempoista, lyhytaikaista lukemista suosiviksi. Aivojen plastisuus takaa sen, että railo vain syvenee ellei aleta toimia radikaalisti toisin yhteiskunnallisella tasolla.

*****

Jos oikein julmasti ajatellaan, on suuri mahdollisuus siihen, että teki ministeri Grahn-Laasosen asettama lukufoorumi oppimisen ja lukemisen suhteen millaisia johtopäätöksiä, kannanottoja – jopa suosituksia tahansa, niillä ei välttämättä ole mitään merkitystä. Saadaan aikaan asiallisia lausumia, joilla on yhteiskunnallisia vaikutuksia, mutta ei lukutaidon parantumista ajatellen. Näin, mikäli niihin tutkimuksiin on uskominen, jotka väittävät että nimenomaan tekniset laitteet heikentävät luetun ymmärtämistä, lukutaitoa, eivätkä niinkään kasvatusmetodit, Netflix ja ”epäkiinnostava kirjallisuus”. Varmasti niilläkin on osansa, mutta pelkästään ne huomioimalla kaivatunlaisia tuloksia ei tulla saamaan aikaan.

Foorumin pitäisi yltää mahdottomuuteen: saada aikaiseksi muutos nyky-yhteiskunnassa, nykyajan kulttuurissa, globaalissa mielipiteessä. Miten sellainen voisi olla edes mahdollista? Kuinka moni aikuinen olisi valmis radikaalisti vähentämään älypuhelimen, tabletin, tietokoneen äärellä vietettyä aikaa? Onko siihen edes mahdollisuutta, kun ottaa huomioon nyky-yhteiskunnan vaatimukset esimerkiksi opinnoissa, työelämästä ja sosiaalisista tilanteista puhumattakaan? Elämä järjestyy yhä enemmän teknisten vempaiden ympärille; olisiko nyky-yhteiskunta todella valmis – edes jossakin määrin – luopumaan lempilapsestaan, sähköisistä ympäristöistä, internetistä?

Kun nyt katselen uudemman kerran ministeri Grahn-Laasosen asettaman lukufoorumin kokoonpanoa, panen merkille yhden seikan: joukossa ei nähdäkseni ole ainuttakaan aivotutkijaa, neurologia, edes aiheeseen vihkiytynyttä toimittajaa tai tietokirjailijaa. Siellä on asiantuntijoita kapealta sektorilta. Arvaan heidän lopputulemansa: se pyörii täysin lukemisen ympärillä, kun sen pitäisi pyöriä aivojen ympärillä.

 

Mainokset

Se pakollinen kirjamessujuttu

Aina pitää kirjoittaa kirjamessujuttu. No ei oikeasti pidä, mutta jos on käynyt messuilla niin kirjoittaa sitten kuitenkin.

Kävin tänään, messujen viimeisenä päivänä esiintymässä Takauma-lavalla yhdessä Tiina Lehikoisen ja Tommi Parkon kanssa. Kumpikin kirjailija on meritoitunut erityisesti runouden saralla. Olin viisaampieni joukossa, joten oli helppo olla. Kiitos heille!

Ei ole mikään salaisuus, että vierastan kaikkea sitä messuhärdelliä ja ihmisvilinää. Mutta kun Kirjailijaliitosta pyysivät esiintymään, ja kun runous oli agendana, en runomiekkosena tietenkään saattanut kieltäytyä. Tarkemmin ottaen puhuimme ekologisesta runoudesta ja vähän sen ympäriltäkin. Kivaa oli! Kirjailijaliitolla oli muutenkin kiintoisaa ohjelmaa Takauma-lavalla. Itse tykkäsin kovasti akateemikko ja kirjailija Hannu Mäkelän haastattelusta (liiton puheenjohtaja Jyrki Vainonen haastatteli). Hannu – jota muuten katson todella jyrkästi ylöspäin monestakin syystä – nauratti yleisöä hauskoilla anekdooteillaan uransa varrelta. Näkyi ja välittyi se kertojan lahja myös jutellessa. Erityisesti jäi mieleen juttu Finlandia-palkinnosta, jota Hannu sanoi vastustaneensa alusta asti voimakkaasti. Vuonna 1995, jolloin hänelle itselleen se myönnettiin romaanista Mestari, hän vastusti sitä vähän vähemmän, mutta sen jälkeen taas voimallisemmin. Hannulla on siihen pätevät syynsä, ja niistä samoista syistä minäkin Finlandia-palkintoa vastustan: se kutistaa kirjallisuutta. Huomio kaventuu vain romaaneihin, mikä sysää runot, novellit ja muut vähälevikkiset kirjallisuudet entistä syvemmälle viidakkoon. Miten sellainen voisi olla positiivinen juttu? Varsinkin kun nykyihmiselle takapihalla kasvava pihlaja on metsä. Hannu Mäkelä paljasti, että hänelle läheisin kirjallisuudenlaji on runous. Se lämmittää runoilijan sydäntäni kovasti. Haluaisin kovasti, kovasti keskustella Hannun kanssa kirjallisuudesta, varsinkin jo ennen syntymääni edesmenneestä Samuli Parosesta, jonka kustannustoimittajana ja – voi kai sanoa – ystävä Hannu oli.

Tapasin myös kustantajani Robustoksen porukoita eli Heikkiä ja Jounia, ja siinähän se messujen suurin suola kohdaltani taitaa ollakin: mahdollisuus sosialisoida mukavien immeisten kanssa. Viihdyn heidän kanssaan ja ilmeisesti tunne ainakin joiltakin osin on molemminpuolinen, kun eivät ole minulle vielä porttikieltoa hommanneet.

Minulla siis oli kivaa, mutta millaiset messut oli noin niin kuin muuten? Absurdit. Istuessani siinä Takauma-lavan mukavalla nahkajakkaralla panin merkille viereisen Unikulman osaston. Samassa aloin tarkkailla yleisöä (jota muuten oli ihan mukavasti), että millainen heidän vireystilansa on. Onneksemme peitimme äänentoistollamme Unikulman kuorsauksen.

Ymmärrän kyllä, että ”raha puhuu”, mutta arvoisa messuorganisaatio: nyt hereillä siellä! Raha puhuu sekavia.

Yhteen messuhallin kulmaan oli kerääntynyt valtavasti ihmisiä. Kävelin parin päivän aikana useamman kerran siitä ohitse ja aina oli porukkaa tungokseksi asti. Arvaatteko, mitä siellä myytiin? Ei, ei ensi keväänä ilmestyvän runokokoelmani ennakkokappaleita. Siihen tungokseen ei yksi kulma riitä.

Alelaareja. Kyllä, alelaareja. Keltaisilla, katosta roikkuvilla norsunkokoisilla pahviläpysköillä mainostettiin kahden euron kirjoja.

”KAIKKI KIRJAT 2€!

Jos mulla olisi dementiaa, olisin luullut olevani Stockmannin Hulluilla Päivillä.

Vieressä päivystäneet kustantajat olivat lievästi sanottuna vittuuntuneen näköisiä. Hankalahan se on tehdä kauppaa, kun metrin päässä poljetaan hintoja. Myypä siinä messuhintaan kirjoja, tuosta runokirja kympillä. ”Niinmuttakun tuolta saa kakkosella romaanin.”

Niin. Niinpä niin.

Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta Kirjamessujen tarkoitus on kai kohottaa kirjan profiilia. Näiden messujen osalta kirjan profiili on nyt noin kahden euron korkeudella. Melkoista matalalentoa, varsinkin siihen korkeuteen verrattuna, missä Dan Brownin yksityiskone lentelee.

Tällä vauhdilla tulevaisuuden kirjamessut ovat seuraavanlaiset: niitä ei ole. Käy niin kuin Suomalaiselle kirjakaupalle, että liikkeet ovat kirjoja pullollaan, mutta eri nimekkeitä on esillä ehkä kymmenkunta. Viiden jääkiekkoilijan elämäkerrat, kolme dekkaria, yksi keittokirja ja yksi persevärityskirja, johon hierot ahterisi täysistunnon jälkeen. Se on rentouttavaa ja kehittävää! Varmasti jostakin löytyy asiantuntija, joka näkee siinä koordinaatiota kehittäviä puolia.

Dan Brownin vierailua tekisi mieli kritisoida, mutta oikeastaan ajattelen, että juuri hänenlaisiaan staroja Kirjamessut tarvitsevat. Siis huomio kirjailijoihin ja kirjoihin, ja jos oikein saa toivoa, paljon enemmän vähälevikkistä matskua esiin. Eli: kirjallisuutta.

Olisin muuten halunnut itsekin nähdä Mr Brownin. Olisin halunnut sammuttaa salista valot ja katsoa, loistaako ne leegot pimeässä.

Myydään aivot, vähän käytetyt

1.

Kirjamyynti takkuaa. Madonlukuja sille on luettu jo vuosia, kuten tästä linkistä voit lukea. Samainen linkki antaa osviittaa kuitenkin siitä, että jonkinlainen itsensä kehittäminen, tieto, kiinnostaa ja myy.

Kirjamyynnin takkuamisesta eniten ovat huolissaan kirjailijat, kustantamot ja ylipäänsä kirjallisuuden ympärillä oleva bisnes. Tämä on nykymaailman arvot huomioiden ymmärrettävää – onhan kysymys rahasta. Kirjoja ei kustanneta jos myyntiä ei ole. Raha sanelee ehdot. Oikein mitään ei haluttaisi tehdä ilman tuottoja. Onneksi poikkeuksiakin on olemassa (ja siinä piilee ihmisen pelastus).

(Tässä yhteydessä voisi mainita jotakin nokkelaa siitä kuinka osakeyhtiöiden, erityisesti pörssiyhtiöiden mielestä, koskaan ei myydä tarpeeksi, vaan aina pitäisi myydä enemmän. Jätän kuitenkin ne itsestäänselvyydet sikseen.)

Fine. Ollaan huolissaan lukemisesta. Aletaan etsiä syitä ja seurauksia. Todetaan esimerkiksi, että ”suomalaislapset lukevat koko ajan vähemmän ja ilottomammin.” Kyseisessä kirjoituksessa on useita, suoraan sanoen karmaisevia esimerkkejä, mm. tämä:

”Peruskoulun luokanvalvojat sanovat, että lapsesta näkee heti, onko hänelle luettu tai lukeeko lapsi itse.”

Millä tavalla vähälukeneisuus näkyy sitten aikuisena? Ymmärtääkseni ei ainakaan mitenkään positiivisella tavalla. Eikö tällöin vaikutuksen täydy kasvaa likimain eksponentiaalisesti (kun koulujen suomaa pyrkimystä tasapäisyyteen ja tasa-arvoon ei enää ole suojana vaan ihminen on täysin omillaan, kilpailemassa muita vastaan)?

Miten kouluttautunut ihminen, Jyväskylän yliopiston tutkija, tällaiseen sitten mahtaisi reagoida? ”Kaikilta ei perinteisten kirjojen lukeminen kerta kaikkiaan edes luonnistu. Heille uusi teknologia on korvaamattoman arvokasta. Nettiä ei pitäisi demonisoida, sanoo Sulkunen.”

Haloo. Kuuleeko Sari Sulkunen, täällä maa.

”Siksi toisekseen moni nuori lukee, vaikka ei tajua lukevansa.”

Minua, kukkahattusetää, huolestuttaa aina se, kun jotakin tehdään, mutta ei tiedetä mitä tai miksi. Kunhan tehdään. Se on järjetöntä. Siinä tutkija Sulkunen on varmasti oikeassa, että eteemme tulee informaatiota yhä enemmän ja enemmän, kiitos internetin ja erityisesti sosiaalisen median. Samaa sanoo myös kirjailija Juha-Pekka Koskinen.

En näe yhtä positiivisena yhteyttä sosiaalisen median (laajemmin: Internetin) ja lukemisen välille. En usko, että sosiaalista mediaa varsinaisesti luetaan. Sitä selataan. Olen tässä asiassa Nicholas Carrin linjoilla, jonka mukaan lukeminen internetissä aiheuttaa aivoissamme muutoksia. Internetissä lukeminen heikentää mm. kykyä omaksua tietoa. Meistä uhkaa tulla ”järjettömiä tiedon kuluttajia” (”We become mindless consumers of data.”), uskaltaisiko sanoa jopa aivottomia.

Tämä on rohkea (eikä kovin uusi) väite, johon tutkija Sulkusella luultavasti olisi vasta-argumenttinsa. Uskon kuitenkin, että Carrin päätelmät pitävät paikkansa – niiden tueksi on tutkimustietoa ja yleisellä tasolla niitä tukevat myös tämän tekstin hyperlinkkien takana olevat artikkelitkin – suoraan ja epäsuorasti.

Asioilla on aina puolensa. Jos tätä asiaa ajattelen ihmisen älykkyyden puolesta, en näe syytä puolustella niitä lapsia ja nuoria, jotka eivät lue kirjoja – vielä vähemmän aikuisia. Aikuistenkin aivot nimittäin ovat muovautumiskykyisiä, vastoin aiempaa käsitystä.

Mikäli Carriin on uskominen, ihminen tyhmentyy osin Internetin takia. Miksi häntä ei uskoisi; kuka muistaa vanhempiensa, puolisonsa, lastensa, isovanhempiensa, työkännyköidensä puhelinnumerot? Tekoälyn tarkoitus on helpottaa elämäämme, ja sen se todella tekee. Helpottaa. Helpottaa. Vuosien istumisen jälkeen ihminen on nyt havainnut, että käyttämällä kroppaansa, liikkumalla ja kuntoilemalla, se pysyy paremmassa kunnossa. Kuinka kauan odotamme samaa oivallusta aivojemme suhteen? Jo nyt sentään tunnustetaan, että erilaisia ajatustehtäviä tekemällä, erilaisin virikkein ja ponnisteluin pidämme aivot kunnossa vanhemmiten.

Miksi siis lasten ja nuorten (ja työikäisten) kohdalla ollaan valmiita tekemään poikkeus? Miksi siloitella totuutta: lukemalla kirjoja sanavarastosi ja maailmankuvasi laajenevat, saat tietoa, opit tunteista. Opit kärsivällisyyttä. Tulet siis fiksummaksi.

Tutkija Sulkusen mielestä tällainen ponnistelu lienee ilmeisen turhaa puuhaa. Mitä sitä nyt fiksummaksi. Jos Internet muovaa aivojamme enimmäkseen negatiivisella tavalla, muovaaminen pitääkin demonisoida. Jos Internet aiheuttaa sen, että yhä enemmän lukemamme päätyy työmuistiin, muttei niinkään säilömuistiin, Internetiä nimenomaan pitää siltä osin demonisoida.

En usko, että joitakin sairauksia tai terveydentilaan liittyviä seikkoja lukuunottamatta on olemassa ihmisiä, joilta kirjan lukeminen ei ”kerta kaikkiaan edes luonnistu”. Kysymys on siitä, laitammeko ihmiset ponnistelemaan vai emme, teemmekö heille asiat aina vain helpommaksi ja helpommaksi. Siitäkin on kysymys, mitä opetamme lapsille ja nuorille ja miten teemme sen.

Kirjailija Juha-Pekka Koskinen on pyrkinyt huomioimaan helppolukuisuuden kirjoissaan tekstin vetävyyden osalta. Hän yrittää pitää lapsille ja nuorille suunnatut kirjansa nopeatahtisina, jottei tylsiä kohtia tulisi. Se on lukukokemuksen kannalta varmasti hyvä asia.

Mutta laajemmassa kontekstissa: en usko, että keskittymiskyky paranee tylsistymistä välttelemällä.

2.

Mistä olemme huolissamme kun olemme huolissamme kirjamyynnin takkuamisesta? Olemmeko huolissamme kirjailijoiden toimeentulosta, yritysten taseesta vai ihmisaivojen plastisuudesta (negatiivisessa mielessä)?

Edellä olevien hyperlinkkien (jotka Carr myös mainitsee negatiivisessa kontekstissa) lukemiseen tarvitaan mediakriittisyyttä, samoin tämän blogikirjoituksen.

Minun neuvoni on tällainen: tutustu hyperlinkkeihin ja tähän blogikirjoitukseeni introna kirjallisuudelle. Olkoon nämä polkuja olennaisen eli hitaan kirjallisuuden ja hitaan lukemisen äärelle.

Ajattelun äärelle.

Kuunteleva mies

Pekka Hako – Kimmo Korhonen: Elämän mosaiikki – Jean Sibelius säveltäjänä ja ihmisenä. 191 s. Siltala 2016.

Mitä tekee ihminen kaiken kiireen keskellä? Järjestää tietenkin itselleen lisää kiireitä. Sosiaalinen media näytti voimansa houkutellessaan minut mukaan kirjahaasteeseen (#hyllynlämmittäjä, löytyy ainakin Twitteristä ja Instagramista), jossa vuoden aikana luetaan omasta kirjahyllystä kaksitoista kirjaa. Ei kuulosta pahalta eikä sitä olekaan – kirja per kuukausi. Mutta arki on jo muutenkin yhtä lukemista, muiden töiden ohella, joten aika alkaa olla kortilla.

Silti päätin osallistua. Ensimmäiseksi kirjaksi valikoitunut Elämän mosaiikki on varsin uusi teos. Se on sitä samaa runsasta satoa, jota äskeinen Sibelius-juhlavuosi tuotti ja niitti. Kaltaiselleni sibeliaanille teos ei sinällään tuo mitään oleellista uutta tietoa esiin, lukuunottamatta lastenlasten kertomia hauskoja anekdootteja, jotka valottavat Sibeliuksen persoonaa nimenomaan isoisänä – ”pappana” – esiin, mutta kirjan lukuisat valokuvat ovat erityisen kiinnostavia. Teoksessa mainitaan, että ”Sibeliuksesta on säilynyt vain muutama värivalokuva” ja kolme värikuvaa kirja myös sisältää. Erityisesti lähikuva, jossa karismaattinen Sibelius istuu Ainolan salissa auringon valaistessa hänen hymynkareisia kasvojaan, on suorastaan ällistyttävän hieno. Siitä välittyy Sibeliuksen läsnäolo ja Ainolan salin tunnelma ainutlaatuisella tavalla. Syntyy olo, että tämän Georg von Wendtin ottaman kuvan myötä astun askelen lähemmäksi tätä myyttistä hahmoa, jonka taidetta olen vuosikausia ihaillut.

Yleisteoksena kirja on mallikas ja sujuva. Se ei nimensä mukaisesti niinkään keskity Sibeliuksen musiikkiin vaan on omanlaisensa henkilökuva Sibeliuksesta, syventäen sitä. Sibelius-ensikertalaiselle kirja soveltuu mainiosti, mutta sibeliaaninkin hyllyyn se runsaine kuvineen ja anekdootteineen eittämättä kuuluu. Suosittelen siis!

Ai niin, mitä tulee tuohon otsikkoon… Suosikkeihini kuuluu myös tunnelmallinen mustavalkokuva Sibeliuksesta istumassa tuolissa Ainolan pihalla. Veikkaan, että niissä hän – ainakin olevinaan (Sibelius oli kuulemma melkoinen poseeraaja) –  kuuntelee puita, kuinka tuuli soittaa niitä. Puut panin itsekin merkille viime kesänä, kun vaimoni kanssa vierailimme Ainolassa. Haapojako ne olivat, jotka helisivät. Humina, tuulen viulut. Minunkin teki mieli istahtaa penkille ja kaivaa muistikirja esiin lauseita ja huomioita varten, mutta en siinä muiden kävijöiden keskellä kehdannut. Tunne on silti edelleen muistissa.