Teemu maailmanympärimatkalla, osa 11: Kreikka

Kostas Kariotakis: Ihmisten ja asioiden kipu. Nihil Interit 1996, 73 sivua. Suomentanut Reija Tanninen. Ulkoasu Saku Heinänen, kannen veistos Markus Kåhre.

Olen kirjallisella maailmanympärimatkallani saapunut järjestyksessään yhdenteentoista valtioon, suueren suosikkiini Kreikkaan, jossa olen oikeastikin reissannut – kahdeksan kertaa, jos en aivan väärin muista.

Kostas Kariotakis syntyi Peloponnesoksella 1896 ja kuoli oman käden kautta Prevezassa vuonna 1928. Entistä traagisemmaksi hänen kohtalonsa tekee se, että tunnettu ja tunnustettu runoilija hänestä tuli vasta kuolemansa jälkeen. Kariotakis ei koskaan saattanut elättää itseään runoudella, vaan teki siinä sivussa töitä mm. sosiaaliministeriössä virkamiehenä. Riitauduttuaan esimiehensä kanssa hän sai ensin siirron Patraan, ja pian uudelleen Prevezaan, jossa ehti asua vain kuukauden päivät ennen kuin teki itsemurhan. Prevezasta muodostui hänelle alho, paikka jossa ei ollut mitään, minkä voi aistia myös kirjan viimeisenä olevasta Preveza-runosta, yhdestä hänen viimeisimmistään.

Hassua kyllä minäkin olen nähnyt Prevezan, mutta aivan eri valossa. Sinne laskeudutaan jos ollaan matkalla esimerkiksi Pargaan tai Lefkakselle; suuntasimme aikoinaan vaimoni kanssa häämatkalle Lefkakselle. Minulle Preveza lähiympäristöineen on siis alhon sijaan paratiisi.

Teoksessa on kattavat esi- ja jälkisanat, mitkä ovat oikeastaan aina hyödyksi lukijalle, kun kyseessä on käännösrunous. Mikäli ymmärsin niiden perusteella oikein, Kariotakis kirjoitti runonsa mittaan ja riimein; pidän erittäin hyvänä lähtökohtana, että käännöksissä mitta on vapautettu eikä riimejä harrasteta. Vaikka Kariotakis moderni runoilija onkin, kääntäjän valinta modernisoi runoja lisää, mikä on hyvä valinta. Kariotakisin kieli on siksi arkaaista, että nykylukijalle mitta ja riimi voisivat olla liian paksua. Kenties aiheet ja teemat nousevat nyt paremmin esiin.

Kariotakisin runoutta pidetään satiirisena ja alakuloisena. En sitä ihmettele. Eipä hänen elämänsäkään mitään iloittelua ilmeisesti ollut. Mutta oli Kariotakis myös kauneuden ja tunnelman puolestapuhuja. Tästä esimerkkinä sivun 38 runo, sen alku:

”Syrjäinen talo, myöhäinen iltapäivä oliivitarhassa, / vaatimaton huone, suuri nojatuoli […]”.

Tämän nelisäkeisen runon olen oppinut ulkoa, sen tunnelma on niin ihana. Luettuani sen olen yhtäkkiä kenties jossakin Manner-Kreikassa maaseudulla tai lomasaarella, ehkä Prevezassa tai Nidrin pienessä kalastajakylässä. Subjektiivisesti ilmaistuna: tuossa kaikessa lyhykäisyydessään kuvataan yksi minun unelmistani. Runo jatkaa kertomalla tytöstä, joka katsoo mietteissään taivaalle. Kyseessä on romanttinen, rakkaudentäyteinen tuokio. Sivusta katsovan puolison ihailua. Minäkin harrastan sitä.

Satiirisemmasta aineksesta suosikikseni nousee runo Valtion virkamiehet (s. 52), jonka alku on koukuttavuudessaan hieno ja varsin postmodernikin:

”Kaikki virkamiehet tyhjenevät ja haihtuvat / kuin toimistojen paristot. / (Valtio on tehty sähkömiehistä / ja Kuolema tuo toiset tilalle.) // He istuvat tuoleillaan ja tuhrivat turhaan / viattoman valkeita papereita.”

Kariotakisin satiiri osuu siis myös häneen itseensä – virkamies kun oli.

Kaikkinensa oikein hieno teos hienossa sarjassa: Nihil Interitin käännökset olivat aikanaan ensimmäinen ikkunani käännösrunouteen. Se julkaisi ainakin neljä kreikkalaista runoutta esittelevää teosta, kaikki mielestäni oikeinkin kiinnostavia. Kostas Kariotakisin Ihmisten ja asioiden kipu miellyttänee varsinkin heitä, joille arkaainen, romanttinen kieli ei maistu tunkkaiselta, jotka kuitenkin haluavat nauttia runoutensa hienoisella dekadenssilla maustettuna ja jotka eivät vierasta satiiria.

Klassikon jäljillä, osa 5: Rantatiellä

Risto Rasa: Rantatiellä. Otava 1980, 79 sivua. Päällys: Marjatta Saastamoinen.

Jatketaanpa vaihteeksi Klassikon jäljillä -sarjaa, jossa olen tähän mennessä kirjoittanut Idän pikajunan arvoituksesta, Helmestä, Shakaalista ja Uhrilampaista. Viidenneksi teokseksi valikoitui suomalaisen klassikkorunoilija Risto Rasan vuonna 1980 ilmestynyt runokokoelma Rantatiellä.

Rantatiellä on Rasan tuoreempaa tuotantoa; sen jälkeen on ilmestynyt vain pari tuotantoa kokoavaa teosta sekä Taivasalla (1987), toistaiseksi viimeisin Rasan julkaisema teos. Voinette kuvitella, miten kovasti toivoisin Rasan vielä julkaisevan.

Tässäkin teoksessa ollaan Rasalle ominaisen aineksen: luonnon, parisuhteen ja perheen äärellä. Runojen näennäinen arkisuus yhdistyy tyypillisesti sympaattiseen kuvaustapaan, mistä esimerkkinä vaikkapa sivun 42 kolmisäkeinen runo, jossa todetaan hyttysen hoitavan runon puhujan heinänuhaa akupunktiolla. Oivaltava ja sympaattinen.

(Tässä kohdin lienee sopivaa huomauttaa, että Rasan yleensä melko lyhyitä runoja on hankala siteerata niin, ettei tulisi siteeranneeksi niitä kokonaisuudessaan.)

Rasan runojen helppous tarkoittaa myös sitä, että osa runoista tasapainoilee liiallisen helppouden rajalla. Riskinä on, että niistä tulee latteita, kliseisiä. Ihmeellistä kyllä vain hyvin harvoin niin tapahtuu. Se on laadukkaan runoilijan merkki.

*****

Rasalta voisi käytännössä valita minkä tahansa teoksen ja nimetä sen klassikoksi, eikä kenellekään olisi siihen nokan koputtamista. Sellaiseen asemaan ne mielestäni ovat nousseet. Rasa on kiistatta suomalaisen luontolyriikan kärjessä. Sen lisäksi, että hänen tuotantonsa nauttii runoilijoiden keskuudessa arvostusta, on se myös lukijoiden keskuudessa rakastettu. Edelleenkin törmään lukijoihin, joille Rasan teokset ovat olleet ensimmäinen – ja joillekin valitettavasti viimeisin – portti runouteen, vaikkei Rasa tosiaan ole julkaissut uutta materiaalia sitten vuoden 1987. Hänen teoksensa kestävät aikaa.

Valitsin nyt itsevaltaisesti tämän Rantatiellä-kokoelman. Siinä on mukana jonkinlaista salakavalaa sentimentalismia ja vinoa synkkyyttä:

Sivu 60: ”[…] Suruvaippa on perhostutkijan runo.”

Sivu 61: ”Nähdä sypressit / ja auringon polttama maa – / kulottunut ruoho ja katajat / lohduttakoot kaipuutani.”

Niinpä, kaukokaipuuta minullakin on – Kreikkaan, tarkemmin sanoen. Kunnes sinne taas pääsen, minua lohduttakoon muistot ja taide.

Teemu maailmanympärimatkalla, osa 10: Slovenia

Tomaž Šalamun: Kultasilmäinen mies. WSOY & NVL 2006, 137 sivua. Suomentaneet Kari Klemelä ja Anni Sumari. Päällys Tuula Mäkiä, kannen kuva Kari Klemelä.

Aloittamisen mestari. Usein mietiskelin Tomaž Šalamunin kokoelman äärellä, että hänellä on aivan ilmiömäinen kyky heti alkuun parilla-kolmella sinänsä melko suorapuheisella säkeellä koukuttaa allekirjoittanut:

S. 54: ”Enkelien sisälmykset riippuvat kuin pyykki eivätkä / muutu ikinä lumivalkeiksi.”

S. 55: ”Oikean paavin ympärillä ei ole koskaan / autiomaata vaan ketteriä kardinaaleja, / jotka herkuttelevat kananpojilla. […]”

S. 65: ”11. marraskuuta 1954 kymmeneltä illalla / olin palaamassa kotiin Partizan- / voimistelusalista.”

S. 82: ”Kun viimeksi menetin eläessäni tajunnan, / oli tammikuun neljännen päivän ilta / Meksikossa. […]”

Joskus saatetaan vetää vähän absurdimpaan kuvastoon, joskus ollaan näennäisen arkisia. Joskus taas esitetään tarkka päiväys, vuorokauden aika ja paikka. Muutaman ensimmäisen säkeen jälkeen on pakko katsoa, että minneköhän tämäkin runo vielä menee. Ensimmäisillä säkeillä tehdään kivijalka runolle – ja lukijan kiinnostukselle.

Vietin Šalamunin teoksen äärellä pitkähkön tovin. Villejä assosiaatioita, huumoria, ilmeisesti suomennoksen mukana tullutta kiintoisaa rytmiä, uskomattomia tarinoita joista ei aina tiedä uskoako vai eikö. Äkillisiä, kummallisia käänteitä. Ei tällaista viikossa läpikäydä.

Teoksen esipuheessa kerrotaan, että Šalamun käytti ennakkoluulottomasti omaa elämäänsä aineksena runoille. Erikoista, ettei se mitenkään runoissa näkynyt. Jokainenhan meistä kirjailijoista käyttää omaa elämäänsä aineksena, jotkut vähemmän, jotkut enemmän; Šalamunin runoudessa minusta hienoa on juuri se, että se yltää yksityisestä yleiseen. Se on laadukkaan runouden merkki. Kävimme tämän slovenialaisen runoilijan kanssa keskustelua aivan kuin välissämme ei olisi ollut kieli- eikä kulttuurillista muuria.

Vietin Šalamunin teoksen äärellä siksikin niin pitkään, että viihdyin sen maailmoissa todella hyvin. Olen itse joskus lehtihaastattelussa sanonut, että runouden tehtävä on sanoittaa sanoittamaton. Siinä Šalamun onnistuu todella, todella hyvin. Lisäksi hän on humoristi, kuten niin moni slaavirunoilija tuntuu olevan. Hän sanoittaa synkistelemättä, liikoja romantisoimatta.

Mutta onpa hänessä filosofinkin vikaa. Runoilijoissa usein on. Kultasilmäisen miehen runot ovat useimmiten pitkiä ja runsaita, sekaan mahtuu kaikenlaista pohdintaa. Lyijykynäni oli tiuhaan käytössä, kun alleviivasin herkullisia kohtia. Tässä yksi niistä (s. 74): ”[…] Runous on pyhä kone, tuntemattoman / jumaluuden lakeija, joka tappaa kuin / liukuhihnalla. […]”

Useasti on tullut pohdiskeltua, mikä minutkin runouden äärelle on kirjoittanut, mikä on se voima joka saa minut tarttumaan kirjaan tai kynään ja kirjoittamaan runoutta. Olen olemiseni keskiössä, kunhan nyt ei sentään tappaisi kuin liukuhihnalla. Mitä ikinä se onkaan, samankaltainen voima on liikuttanut myös tämänkertaista slovenialaispoeettaamme ja ansioituneita suomentajiaan.

Lämmin kiitos kaikukoon Anni Sumarille ja Kari Klemelälle – ja ennen muuta Tomaž Šalamunille!

Teemu maailmanympärimatkalla, osa 7: Yhdysvallat

Dan Fante: Unohda Guggenheim / Runoja 1983-2002 (A Gin-Pissing-Raw-Meat-Dual-Carburetor-V8-Son-of-a-Bitch from Los Angeles, 2002). Sammakko 2004, 61 sivua. Suomentanut Kari Aartoma. Kannen suunnittelu: Riikka Majanen.

Kaksi kirjallista kotimaatani: Suomi ja Yhdysvallat. Muihin kieliin ei kielitaito riitäkään. Nykyään tulee luettua paljon englanninkielistä runoutta alkukielellä – kiitos kattavien nettikirjakauppojen ja e-kirjojen, mutta nautin kyllä näistä käännöksistäkin.

Mielestäni Dan Fante kuuluu losangelesilaisen kirjallisuuden kaanoniin, jonka tunnetuimpia edustajia lienevät Raymond Chandler, Charles Bukowski ja John Fante, Danin isäukko. Fante senior oli leimallisemmin prosaisti, Dan Fante julkaisi pari runokokoelmaakin. Silti prosaistiksi Dan-poikakin itsensä mielsi.

Palasin siis vanhan tuttavani Unohda Guggenheimin pariin. Se olikin mainiompi teos kuin muistin. Muutamissa sen runoissa Fante palaa juurilleen Italiaan, josta hänen isovanhempansa olivat kotoisin. Haastatteluissa Dan Fante on peräänkuuluttanut Torricella Pelignan vaikutusta elämäänsä, koki sen kodikseen. Italialaisesta maisemasta ja amerikkalaisesta katurunoudesta kehkeytyykin kiehtova mikstuura.

Kuten Bukowskinkin (joka toisinaan mainitsi mm. Ask the Dustin kirjoittaneen John Fanten esikuvakseen), Dan Fanten runous keskittyy kokonaisuuksiin ja rytmiin. Kekseliäitä metaforia hän ei tarjoile. Tekisi mieli kutsua hänen runojaan rytmisiksi novelleiksi. Proosallisempaa runoa kuin proosarunous, kertovampaa. Siksi usein sanonkin, että tämä tyylisuunta on hyvä portti ottaa ensimmäisiä askeleita runouden maailmaan. Outouttavuuksia ei ole niin paljon.

Nautin kovasti Fanten tarinoista. Niiden ääressä ei ole tylsää – jos kohta naiset ja viinanjuonti ovatkin aiheina kovin kaluttuja. Fanten (kuten Bukowskinkin) runot ovat liiaksi viisaita ansaitakseen tulla dumatuiksi pelkästään aiheidensa vuoksi: naiset ja viina toteuttavat losangeleslaista kuvastoa, mutta teemojen suhteen ollaan syvemmissä vesissä. Runon puhuja vaikuttaisi olevan Fantea muistuttava kirjailija. Lajityypille poikkeuksellisesti menestykseensä heräävä, tekemisistään ylpeä kirjailija, siinä missä Bukowskin hahmot ovat kaikessa surkeudessaan jopa itseironisia. Fantenkin pompöösiuden taustalla sittenkin pilkistää puhujan epävarmuus, erilainen vain.

Kenties Dan Fante oli parempi prosaisti kuin runoilija. Hän on Bukowskin tapaan erityinen: hyvin harva kirjailija hallitsee sekä runouden että proosan.

Suosittelen.

Teemu maailmanympärimatkalla, osa 6: Suomi

Anja Samooja: Uralin ja Atlantin väliltä. WSOY 1964, 64 sivua.

Kuudenneksi maaksi maailmanympärimatkallani valitsin kotimaan. Nyt ollaan jossakin 1960-luvun sodanaikaisessa Suomessa, jossa sukupuolten välinen tasa-arvo on vielä alkutekijöissään, mutta paranemaan päin.

Anja Samooja (1919–1966) julkaisi melko lyhyeksi jääneen elämänsä aikana kolme runoteosta, joista Uralin ja Atlantin väliltä jäi viimeiseksi. Kiintoisaa on, että teosta edelsi kuudentoista vuoden julkaisutauko.

Kokoelma käsittää 24 runoa, joista osa on varsin laajoja, jopa viisisivuisia. Kirjan nimi on hyvä lukuavain varsin yhteiskunnallisellekin sisällölle: Samooja käsittelee niin sukulaiskansoja, kansalaissodan aikaista polarisoitunutta poliittista ilmapiiriä kuin sukupuolten välistä tasa-arvoakin, ja tekee sen eräänlaisen sukuhistorian kautta. Arvailujen varaan jää, onko se kuvitteellista vai oikeaa. Runon puhuja peilaa vanhempien sukupolvien edesottamuksien ja kohtaloiden kautta yhteiskuntaa ja sen epäkohtia. Näin esimerkiksi runossa Naisasiaa (s. 59), jonka viimeinen säkeistö on eräänlainen emansipatorinen kliimaksi:

”Älkää kasvattako tytöistä perhosia / kasvattakaa pojista perhosia / naiset ovat taistelleet itselleen oikeuden kantaa miestenkin taakat.”

Suoraa puhetta. Ja niin pitää ollakin. Muutenkin Uralin ja Atlantin väliltä puhuu liiemmin etäännyttämättä. Paikoin se muistuttaa säeromaania, joskus taas luettelomaisuudessaan jopa postmodernistista runoa.

Elämän raskaiden aiheiden parissa käyskentelevä teos osoittaa vahvuutensa löytämällä kauneutta arjen keskeltä. Ajankohtainenkin se on, mutta historiallinen on usein ajankohtainen (runon Avio-onni viimeinen säkeistö, s. 37):

”Kun hän sairastui Inkerissä espanjantautiin / hänen lapsensa olivat Suomessa / aikuisina naimisissa kaikki / mies oli Siperiassa viljelemässä arbuusejaan / Anna oli ypö yksin / ylpeä vakava nainen onnea vailla. / Mutta pieni iloinen suntiontyttö tuli noutamaan hänet / kun kuume viimeisenä päivänä / kohosi rajan ylitse / eikä hänellä enää ollut voimaa / ottaa elämää raskaasti.”

Erikseen on mainittava Samoojan erikoinen välimerkkien käyttö, välimerkittömyys oikeastaan, mikä edellä olevissa esimerkkirunoissakin tulee ilmi. Hienolla tavalla sen merkitykset tulevat esiin Tornitalo-runossa, jossa puu rinnastetaan tornitaloon. Välimerkkien poissaolo vapauttaa säkeet liikkeelle, runon symboloimaan tuulevaa puuta, ja lukija pääsee nauttimaan melko kokonaisvaltaisesta ja harkitusta elämyksestä.

Uralin ja Atlantin väliltä on mielestäni oikein mainio teos. Sopii loistavasti myös proosan ystävälle.

Teemu maailmanympärimatkalla, osa 5: Skotlanti

Carol Ann Duffy: Love Poems. Picador 2010, 55 sivua.

Siirryin walesilaisen Dylan Thomasin raskaahkon runouden ääreltä skotlantilaisen Carol Ann Duffyn Love Poemsin pariin. Duffyn runot ovat kaltaisilleni ei-natiiveille palkitsevia, sillä hänen kielensä on helpohkoa, runoihin pääsee helposti kiinni. Luin siis englanniksi.

Love Poems on runokokoelma, tarkemmin sanottuna valikoima runokokoelmista. Kirjaan on kerätty Duffyn rakkausaiheisia runoja kaikkiaan yhdeksästä eri kokoelmasta ja onpa mukana yksi runo kokoelmien ulkopuoleltakin. Tällainen konsepti kiehtoo; esittelee runoilijan tuotantoa retrospektiivisesti yhdestä universaalista aiheesta käsin, silti monipuolisesti.

Kun nimi on näinkin kliseinen, odotuksiin latautuu tietynlaisia pelkoja ja toiveita. Aikoinani ostin teoksen juurikin Duffyn helposti lähestyttävän kielen vuoksi. Se on paikoin ylevää, mutta enimmäkseen arkista, ja samoin on runojenkin laita. Kiinnostavasti ja kauniisti hän kirjoittaa rakkaudesta, välttää äitelyydet. ”Witty”, saattaisi englantilainen kuvata näitä runoja, jotka ovat kekseliäitä niin kielen kuin kuvankin tasolla, mikä tietysti minua runoilijanakin puhuttelee (s. 14):

”This old heart of mine’s / an empty purse.”

Syvistä tunteista puhuttaessa runon puhujan rooli korostuu – varsinkin keskeislyriikan äärellä. Aika monipuoliseksi Duffynkin puhuja rakentuu. Siirapin ohella on synkkyyttä, pettymyksien kyljessä erotiikkaakin. Runot ovat hyvällä tavalla sympaattisia. Esimerkiksi runossa ”Tea” Duffy tuo teen ja siihen liittyvät ilmeisen peribrittiläiset arkiset tavat esiin, osoittaa rakkauden niissä. Runo on yksinkertainen, naivistinen jopa, runon puhujan pohdiskellessa teen merkitystä rakkaalleen, ja sitä kautta itselleen. Miten sellaiset pienet tapahtumat, kuin teen juonti – siihen liittyvine eleineen – voivatkin olla niin rakastettavia. Tee on kyseisen pariskunnan yksi rakkauden aines, yhteinen nimittävä tekijä. Liima.

Tummemmankin kuvaston kautta Duffy kirjoittaa, kiinnostavasti silloinkin (s. 44):

”If I was dead, / and my bones adrift / like dropped oars / in the deep, turning earth; […]”

*****

Tovi teoksen äärellä meni, aika kului mukavasti. Skotlanti tarjosi minulle parastaan. Sain kokoelman ääreltä muutamat opit omaan kirjoittamiseeni, ja ennen kaikkea oli mukava havaita, ettei rakkausrunojen tarvitse olla kliseisiä ja huonoja. Hyviä rakkausrunoja tarvitaan!

Seuraavaksi piipahdan kirjallisella maailmanympärimatkallani kotiin – saanpahan Suomenkin käydyksi raaputettavalla maailmankartallani. Sitten kenties loikkaan Pohjois-Irlantiin.

Teemu maailmanympärimatkalla, osa 2: Kuuba

Vihreä lisko: Kuuban uutta runoutta. Toimittanut ja suomentanut Pentti Saaritsa. Otava 1971, 107 sivua.

Maailmanympärimatkani raaputettavalla maailmankartalla alkoi Espanjasta Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjon myötä. Sieltä ponnahdin toiseen espanjankieliseen valtioon, Kuubaan – ja samalla romaanitaiteesta runouden äärelle. Kuubalainen runous oli minulle entuudestaan aivan vierasta, joten tällainen kahdentoista runoilijan antologia sopi paremmin kuin hyvin näyteikkunaksi. Harmittavasti vain yhtäkään naisrunoilijaa ei ollut mukaan mahtunut; olisi ollut mielenkiintoista saada lukea heidän näkemyksiään tuosta ajanjaksosta. Vihreässä liskossa ääneen pääsevät runoilijat Nicolás Guillén, Luis Marré, Roberto Fernández Retamar, Pablo Armando Fernández, Fayad Jamis, José Martinéz Matos, José Alvarez Baragaño, Heberto Padilla, Rafael Alcides, César Lopez, Miguel Barnet ja David Fernández.

Teos ilmestyi vuonna 1971. Ei siis kovin paljon Kuuban vuoden 1959 vallankumouksen jälkeen. Saaritsa aloittaa esipuheensa hätkähdyttävästi:

”Puhuipa mistä nyky-Kuuban ilmiöstä tahansa, aina on puhuttava myös vuoden 1959 vallankumouksesta. Ja jos puhuu Kuuban uudesta runoudesta, siitä on suorastaan lähdettävä. Kun ottaa huomioon, että ennen vallankumousta lukutaidottomia oli yli 90 prosenttia kuubalaisista, voi ymmärtää miksi kokonaiset lyyrikkosukupolvet harhailivat taskut tyhjinä pitkin Eurooppaa ja Amerikkaa: he etsivät lukevaa yleisöä, ja enimmäkseen turhaan.”

Jotakin hirvittävän koskettavaa tuossa kuvassa: runoilija etsimässä yleisöään.

Aiemmin Yhdysvaltojen puristuksissa ollut demokratia oli ajautunut Fulgencio Batistan diktatuurin alle, jota vastaan Fidel Castron johtama vasemmistolainen sissiliike – Che Guevara joukoissaan – alkoi sotia. Antologian runoilijat muistavat sekä Castroa että Guevaraa runoissaan. Vallankumouksen myötä maasta tuli kommunistijohtoinen – ja vaikka runoilijat kenties ”vapautuivatkin”, melko mielivaltaiseksi maan meininki sittenkin kehkeytyi. Ristiriitaista kaikki tyynni, kuten Rafael Alcides runonsa Kiitollinen lopuksi kirjoittaa (s. 76):

”[…] Ja niin siitä mitä minulla ei ole ollut / syntyy se mikä olen: / ihan vähäpätöinen, totta kyllä, / mutta valtava, kiitollinen kuin koira.”

Teoksen runoja kehystää siis voimakas poliittinen konteksti, mutta ne onnistuvat välttämään julistamisen. Tapahtumista on kulunut kuitenkin jo sen verran aikaa, että poliittisuuskin näyttäytyy enemmän historiallisuutena.

Teoksen runoilijoista suosikeikseni nousevat edellä siteeraamani Rafael Alcidesin lisäksi César Lopez, jonka runot ovat kukkean kertovia ja runsaita. Samoin Miguel Barnetin runot miellyttävät minua. Hänen runonsa Isänmaa loppuu rytmisesti hienoon säkeistöön (mistä on myös Saaritsaa kiittäminen). Onpa tässä poliittinen viestikin; melko samalla tavalla nimittäin vallankumous ja runous toimivat, kuohuvat pinnan alla (s. 91):

”Ja minusta tuntuu kuin lähellä / olisi ystävä. / Ja minun sydämeni ymmärtää minua. / Ja minä tiedän että rinnallani, maaseudun kylissä, / kaukana / piilee voima, kuin tuuli, / valmiina puolustamaan elämää.”

Kaikkinensa mielenkiintoinen teos, joka kaipaisi rinnalleen kuubalaisen nykyrunouden antologian, johon olisi otettu mukaan naisrunoilijoitakin. Olisi esimerkiksi hienoa saada lukea Dulce María Loynazin runoja suomeksi käännettynä.

*****

Näin on toinen maa maailmanympärimatkallani nähty! Seuraavaksi palaan Eurooppaan, muuan dekkarikuningattaren vieraaksi…

Kajava ja työläiskaturunous

Viljo Kajava: Vallilan rapsodia. Otava 1972, 87 sivua.

Viimeksi olin Juhani Ahvenjärven kyydissä pirkanmaalaisessa maisemassa, joten oli luontevaa hypätä Viljo Kajavan matkaan kohti 70-luvun Helsinkiä ja erityisesti Vallilaa. Tampereella syntyneen ja opintojen myötä Helsinkiin ajautuneen Kajavan tuotannossa Vallilan rapsodia sijoittuu jälkipuoliskolle.

Teos on aina ollut sydäntäni lähellä, se mm. vaikutti suuresti Kahden kaupungin runojen syntyyn. Tuolloin perehdyin paremmin myös Kajavan upeaan Tampereen runoihin (1966), jonka eräänlainen sukulaisteos Vallilan rapsodia mielestäni on. Mitattoman, modernin runouden edelläkävijänä Kajava on riisunut ilmaisustaan myös romantiikan ja jäljellä on – tekisi mieli sanoa jopa kipeän – rehellistä aikalaiskuvausta 60-70-luvun työläiskaupunginosasta ja sen ihmisistä. Olen joskus todennut, että tällä teoksella Kajava asettuu myös kotimaisen katurunouden esi-isäksi.

Jos joku ei tiedä, Vallila on Helsingin kantakaupungin kaupunginosa Pasilan kupeessa. Ennen sekin oli landea, mutta kasvoi nopeasti; alueelta löytyy useita 20-luvun kerrostaloja ja mm. upea Pasilan konepajan miljöö, joka rakentui aivan 1900-luvun alussa ja oli aikoinaan Helsingin suurimpia työpaikkoja. Vallilasta löytyy myös mm. pittoreski Puu-Vallilan alue sekä vuonna 1931 käyttöön vihitty jykevä Paavalinkirkko.

*****

Kuutisenkymmentä runoa (jos oikein laskin, 58) on jaettu seitsemään osastoon. Joissakin runoissa on vähän sellaista valjua, täyterunon makua, mutta se ei haittaa, sillä valtaosalla runoista on aivan valtavasti ”painoa”, kuten tapaamme sanoa, merkittävyyttä siis.

Parhaimmillaan Kajava kuvaa sympaattisesti ihmisiä ja kovia kohtaloita, kuten esimerkiksi runossa Hän (s. 76), jossa runon puhuja kertoo saunottajana ja siivoojana toimivasta, työhönsä lähes hukkuvasta ahkerasta työläisnaisesta:

”[…] kunnes sitten jonakin päivänä / me kysymme missä hän on, / minne hän on hävinnyt? / Hänet on viety sairaalaan, / hän viipyy, katoaa hiljaa, / häviää hetkeksi keskuudestamme. // Hymyilee anteeksipyytävästi / tämän pienen häiriön tähden.”

Sydämessä läikähtää.

Omalla asteikollani ehkä kokoelman hienoimmaksi runoksi nouseva ehyt ja rytmikäs Inarintiellä (s. 57) voisi olla Arto Mellerin kynästä. Siinä boheemi runon puhuja on menossa ostamaan ”unelmanhohtoista rosén iloa” auringonpaisteen ja hyvin sujuvan kirjoittamisen kunniaksi.

Hiljaiseloa (s. 52) kuvaa heräävää Helsinkiä. Runo päättyy kuvaan siitä monelle tutusta yön viimeisestä kaverista, jolle alkoholismi käy jo työstä:

”Nyökyttelevä mies / pitää Haka-taloa pystyssä / vajaa Vinetto-pullo / vieraiksikäyneitten jalkojen / välissä.”

*****

Kaikessa fiktiivisyydessäänkin Viljo Kajavan Vallilan rapsodia muistuttaa minua ennen muuta siitä millaista ennen oli. Teos on läpeensä yhteiskunnallista runoutta, mutta kaikkea muuta kuin tunkkaista paatoksellisuutta. Kajava on löytänyt kauneutta rumuuden keskeltä, kuten hyvillä taiteilijoilla on tapana.

Tärkein muistutus tulee yleisöstä: sille elämän kolhimalle kansalle minäkin kirjoitan. Sille, joka rakensi mammutin, jonka tallomaksi sitten toisinaan uhkaa jäädä. Kuten Kajava osuvasti kiteyttää runon He anno -72 (s. 79) viimeisessä säkeistössä:

”[…] Nyt tarvittaisiin lyhyttä tähtäystä / sillä nuo eivät näe vuotta -80; / olkaa hyvä ja tähdätkää kerrankin / tämän päivän ongelmaan, vaikka se / olisikin vain repaleisen ihmisen / ongelma.”

Säkeitä lumessa

Juhani Ahvenjärvi: Autotta Tampereen reunalla. Teos 2021, 54 sivua.

Tutustuin Juhani Ahvenjärven runouteen, kun Teos alkoi julkaista hänen kokoelmiaan. Ensimmäinen Teoksen kautta julkaistu oli Yhä kiihtyvä tauko (2005), jonka sisältämiä rallirunoja pidin samaan aikaan sekä erikoisina että kiehtovina. Siinä oli kuitenkin havaittavissa jo seuraavan kokoelman, Liituvarjon (2010), tunnelmia. Liituvarjo räjäyttikin sitten allekirjoittaneen tajunnan totaalisesti.

Nyt on vuorossa Teos-yhteistyön viides ja kaiken kaikkiaan Ahvenjärven kahdeksas kokoelma Autotta Tampereen reunalla, joka on edellisten tapaan höyhenenohut mutta kaikkea muuta kuin kevyt.

Kirja sisältää 33 runoa kuuteen osastoon jaettuna. Runot ovat lyhyitä, lyhimmillään yhden parisäkeen ja pisimmillään seitsemän säettä käsittäviä.

*****

Tällä kertaa Ahvenjärvi menee jos mahdollista vieläkin hallitumpaan ilmaisuun. Runot rakentuvat yleensä parin-kolmen kuvan varaan. Aiheisto ja kuvasto pyörivät syksyssä ja syystalvessa, jota teoksen sininen kansi muuten hienosti kehystää. Sen lisäksi että luonto astuu entistäkin suurempaan rooliin, se tuntuisi myös symboloivan ajanjaksoa elämän ehtoopuolella, johon kokoelman viimeinen osasto Inversiokin sairaala-aiheisine runoineen viittaa. Meteorologiassa tämä käännöstä tarkoittava sana merkkaa tilannetta, jossa lämpötila nousee ilmakehässä ylöspäin mentäessä. Musiikissa taas sillä tarkoitetaan sen elementtien, kuten esim. melodian kääntämistä. Tässä voisi olla lukuavain teokselle.

Mistään synkistelystä ei kuitenkaan ole kyse. Ahvenjärven runojen musiikki on huimaa, varsinkin nykyrunouden kontekstissa. Yhdessä kauniiden kuvien kanssa se tekee niistä niin nautittavia. Ahvenjärvi suorastaan viljelee sisäsointuja ja allitteraatioita, laulattaa muutenkin kieltä kuten hänellä tapana on, mutta välttää loppusoinnut ja mielestäni täten myös kliseisyyden.

Mitallisen runouden ymmärtäjät löytävät hänen säkeistään paljonkin ihasteltavaa. Erityinen tapa lopettaa runo neljätoistatavuiseen, yleensä melko trokeiseen, jopa peonihtavaan, säkeeseen on muodostunut lähes tulkoon yhdeksi hänen tavaramerkeistään. Se tuo tunnistettavaa poljentoa, lennokkaan lopetuksen. Tähän tapaan (s. 8):

”[…] Aallokosta irtaantuneet vaahtoriekaleet / leijailevat Asikkalan kaatopaikan luona”

Tai (s. 10):

”Finlayssonin piipun päältä pudottautuu lintu”

Ahvenjärven runoutta ei voi lukea kokeelliseksi runoudeksi, mikä on minulle positiivinen asia. Hän ei uusinna kieltä, ei kehittele uusia metaforia vaan työskentelee ja ansioituu kuvien ja musiikillisuuden tasolla. Rakentuvista kuvista syntyy kauniita ja osuvia, mieleen kummittelemaan jääviä vertauksia. Tästä esimerkkinä vaikkapa teoksen viimeinen runo, sen kaksi ensimmäistä säettä:

”Lumen saartama sairaalarakennus muistuttaa / litteine lisäsiipineen itsekin kidettä.”

Jälkimmäisessä säkeessä muuten jälleen neljätoista tavua. Tuossa tulee myös hyvin ilmi mainitsemani musikaalisuus.

*****

Juhani Ahvenjärvi jatkaa hienosti pirkanmaalaista reissuaan. Hänen tiivis, viimeisen päälle harkittu ilmaisu, kuulaat romanttiset kuvat, ilmava kieli ja flirttailu mitallisuuden kanssa tuovat – mielestäni kaivattuja – itämaisia sävyjä kotimaiseen runokenttään.

Hän on aivan omanlaisensa runoilija, trubaduurina Mellerin jalanjäljissä. Kuten edellisetkin teokset, Autotta Tampereen reunalla pakottaa lukijansa pysähtymään. Se on vastavoima nykyajan rujolle hektisyydelle, palvelus sinulle.

Älykäs ja tyhmä

Jukka Aalho & GPT-3: Aum Golly – tekoälyn runoja ihmisyydestä. Kertojan ääni 2021, 63 sivua.

Pohjustukseksi: GPT-3 on tekoäly, joka on syötteiden pohjalta kirjoittanut runoja, jotka Jukka Aalho on sitten järjestänyt. Aalho on määrittänyt syötteet, joiden pohjalta tekoäly on kirjoitustyönsä tehnyt. Tämä on tosin pitänyt tehdä englanniksi, joten Aalho on vastannut myös käännöstyöstä. Varsin mielenkiintoinen ja tuore lähtökohta siis.

Törmäsin kirjaan selatessani uutta Runografi-sivustoa, jonka tarkoitus on kaikessa kunnianhimoisuudessaan huomioida jokainen julkaistu runoteos. Joitakin reunaehtoja kuitenkin on ja ne liittyvät nähdäkseni laatuun: esim. omakustanteita ei pääsääntöisesti huolita mukaan. On järkevä päätös rajoittaa, sillä pelkästään Mediapinta on muutaman vuoden aikana julkaissut yli 1600 runoteosta. Se tekisi vuotta kohti melkoisen ruuhkan. Kaikkia ei voi huomioida, eikä ehkä tarvitsekaan. Aum Gollyn on alkujaan julkaissut Basam Books, joten Runografin kriteerit täyttyvät.

Olin jossakin mediassa nähnyt pari esimerkkirunoa Aum Gollysta ja ajatellut niiden olevan heikkoja. Kun luin Runografista Reeta Holopaisen kritiikin, joka sattui olemaan voittopuolisesti positiivinen, jopa kehuva, ajattelin että jumaliste – täytyy sittenkin hankkia se kirja! Kiinnosti myös, voisinko mahdollisesti itse hyödyntää tekoälyä kirjoittamisessa.

Ellibsistä löytyi e-kirja hintaan 15,40€. Vähän tyyris. Silti: maksu ja lataus.

*****

Saatteessa kerrotaan, mistä runo koostuu. Runon eräänlaisena (boldattuna) otsikkona on Aalhon kirjoittama syöte. Prosessi tulee tältä osin kiinnostavasti esiin.

Ensimmäisen runon syöte on ”bumerangilaulu menee näin”. Sen lisäksi runo koostuu seitsemästä säkeestä: kolmesta säeparista ja yhdestä irtosäkeestä, joka on viimeisenä. Se on siteerattava kokonaan, jotta sen vähäinen merkittävyys paljastuu:

”olen bumerangi / palaan luoksesi takaisin // olen bumerangi / palaan luoksesi takaisin // joten jos heität minut ulos / palaan luoksesi takaisin // palaan luoksesi takaisin”

Tekoäly on kirjoittanut hokevan rakkausrunon, voisi tulkita. Tässä jo huomaan, että lukemista voimakkaasti sävyttää käsitys tekijyydestä: sen merkitys korostuu, kun arvotamme runoa. Niin ei pitäisi olla. Jos tuon olisi kirjoittanut joku ihminen, runo mieltyisi todella heikoksi ja tarpeettomaksi, peräänkuutettaisiin kustannustoimittamista, tuota kriitikkojen lempiaihetta narinalle. Naiiviksikin runo hahmottuu, kuten kriitikko Reeta Holopainenkin mainitsee. Tekoälyn osuus on toki kiinnostavaa.

Tiedämme, että tekoäly kykenee jo varsin laadukkaaseen journalistiseen kirjoittamiseen. Se on yksi vertailukohta tälle kirjalle. Syöte ”lyhyt sydämeenkäyvä runo 2000-luvun onnesta” tarjoaa yksitoistasäkeisen runon, joista kymmenen ensimmäistä kuuluu: ”olemme iloisia”. Viimeisin säe on sitten pelkkä ”olemme”. Tämäkin runo, oikeastaan epäruno, tyhjenee ensimmäisellä lukukerralla, minuutissa.

Lukiessa kirjaa eteenpäin huomaan pettyväni. Palaan aina välillä Holopaisen kritiikkiin, johon hän on poiminut sitaatteja kahdesta runosta ja ne ovatkin kenties teoksen laadukkaimmat. Esimerkiksi syötteellä ”runo leijoista vapauden ja onnen metaforana” tarjoaa aika perinteisen runon, jota Holopainen on siteerannutkin. Hän mainitsee Aum Gollyn runojen koostuvan ”paikoin nonsensisen absurdeistakin säkeistä, jotka sopivat kokeellisen nykyrunouden pirtaan varsin vakuuttavasti”. Palailen Holopaisen tekstiin, koska tunne siitä, että olemme lukeneet aivan eri kirjan, voimistuu.

Tuo leijaruno on mielestäni ehkä ehyin runo, ei edes sysisurkea, melko etäällä kokeellisuudesta, pikemminkin modernistinen runo. Nonsensinen se ei missään nimessä ole vaan niin perinteinen, ettei nykyrunoilija kovin helpolla laittaisi sitä kokoelmaansa. Ainakaan sellaiseen kokoelmaan, joka sattuisi Runografin kritikoimaksi.

*****

Kahden lukukerran jälkeen on ilmiselvää, että tekoäly, ainakaan tämä Jukka Aalhon käyttämä, ei ole saanut kummoista kokoelmaa aikaiseksi. Se on tuottanut ihmisohjauksessa sanahöpinää, lainatakseni jälleen Reeta Holopaisen aika osuvaa kuvausta. On oikeastaan erikoista, ettei se kykene tämän kummempaan, kun huomioi asiatekstin tason, jossa erot sen ja ihmisen kirjoittaman tekstin välillä ovat jo huomattavasti pienempiä. Toisaalta: ilmeisesti kokoelma saatiin aikaiseksi vuorokaudessa. Olisiko se yhtään parempi, jos aikaa olisi käytetty enemmän?

Tulemmekin siihen, mitä runous on, mitä taide on. Vastaukset löytyvät traditiosta. Onko runous valtavasta tekstimassasta erilaisin algoritmein ja säännöin tuotettua sanahöpinää, joka järjestetään säkeiksi? Voi olla, mutta yleensä traditio edellyttää enemmän. Runous on valtavasta tekstimassasta erilaisin algoritmein ja säännöin tuotettua sanahöpinää, joka jäsennetään runoudeksi runouden keinoin ja sen ehdoin, ja toisinaan niitä hyvällä maulla rikkoen. Sekä tekstimassan hyödyntämiseen (käskemiseen) että tuotoksen jäsentelyyn tarvitaan motiiveja. Tällöin sanahöpinään alkaa hiljalleen tulla muotoa ja substanssia, kun kielen keinot otetaan käyttöön.

Pelkkä ihmisenkaltainen ajattelu, johon koneet eivät meidän elinaikanamme yltäne, ei vielä tule tekemään koneesta kyvykästä runoilijaa. Pelkkä ajattelu ei tee ihmisestäkään runoilijaa. Valitettavasti ymmärrys runoudesta myös osaamisena alkaa karista – mikä Reeta Holopaisen kritiikissäkin jollakin tavalla manifestoituu, kun hän peräänkuuluttaa lukijan tarvetta ja roolia tulkintaan samalla jättäen tekstin laadun ilmaan roikkumaan. Ollaan siis tavallaan kuljettu eräänlainen ympyrä, jonka lopputuloksena tekstillä ei ole oikeastaan mitään väliä, lukijan tulkinnassa on kaikki kiinni. Tämä ei pelkästään hylkää tekijyyden käsitettä ja merkitystä vaan myös taiteen eri merkityksiä. Katso lähintä ikkunaa: se on teos. Ala tulkita. Pöydän jalka: tulkitse ja siitä tuli teos.

Jos Aalho olisi muokannut enemmän runoja, niistä olisi voinut saada jotakin aikaan. Silloin tirkistelynhalu tekoälyn kyvykkyyttä kohtaan, mikä on kaiketi tekstikokoelman suurin anti ja ylipäänsä motiivi sen teettämiselle ja lukemiselle, olisi tietysti häivyttynyt. Olisi tekstimassan sijaan tullut esiin enemmän runon elementtejä, kuten viidestä parisäkeestä koostuvassa runossa ”jos leijat lentäisivät kuin bumerangit”, jota myös Holopainen on kritiikissään siteerannut. Runon rytmi ja soinnukkuus ovat kiintoisia, sillä parisäkeen jälkimmäiset säkeet luovat melko perinteistä, modernistista toisteisuutta. Tämän edellytyksenä on tietysti käännös suomeksi kääntäjän runouskäsityksineen. (Toisaalta tekoälyn käsitykset runoudesta nojaavat ihmiskäsityksiin.) Mutta huomionarvoista on, että tekoälyn (käännetty) kieli on arkaaisuudessaan kaunista, perinteistä. Se luo satunnaisia, sinänsä kiinnostavia kuvia:

”[…] kun näin timanttien myrskyn / kylvävän taivaan valoa // näin tähtijoen / yön yli tanssimassa // näin sata lentävää hevosta / virtana taivaan kannella”.

Holopainen kuvaa tuota kekseliääksi kieleksi. Minusta se on kekseliästä vain siinä tapauksessa, että tarkastelen sitä koneen oletettua kyvykkyyttä vasten. Jos ihminen kirjoittaisi tuollaista, sitä saatettaisiin pitää kritiikissä vanhahtavana kielenä. Kauniina joka tapauksessa, mutta ei mitenkään kekseliäänä.

Loppujen lopuksi Aum Gollyn arvo riippuu lähes täysin uteliaisuuden ja kiinnostuksen varassa, joka tulee täytetyksi ensimmäisellä lukukerralla. Joitakin mielenkiintoisia kohtia on. Itselleni merkittävämpään rooliin nouseekin teoksen vastaanotto Reeta Holopaisen kritiikissä. Siitä lisää seuraavaksi, mutta sitä ennen kaksi runoa. Toivoisin, että lukisit ne ja miettisit, mitä olet mieltä niistä:

”Minä olen syönyt käpyjä / minä olen syönyt ruohoa / ruohoa / kivi kivi / minä olen syönyt käpyjä / minä olen ahmatti”

”öasjsspojpsdohphiaagharöjåira-a”

*****

Mitä sanot jos kerron, että minä olen noiden molempien runon takana? Mitä ajattelet runoista?

Mitä sanot jos paljastan, että itse asiassa ensimmäisen runon kirjoitti naapurini ruohonleikkuri ja jälkimmäisen hyttynen, joka sattui tanssahtelemaan tietokoneeni näppäimistöllä?

Yrjö Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirjassa (WSOY 2003) kirjallisuuskritiikin selite alkaa näin:

Toiminta, jonka keskeisenä tavoitteena on erottaa arvokas kirjallisuus vähemmän arvokkaasta ja siten määritellä sanataideteosten arvo ja asema laajemmassa yhteydessä, etenkin suhteessa kirjalliseen traditioon; kirjallisuusarvostelu. Kritiikki toimii osaltaan kaanonin muodostajana. […]

Mitä enemmän lukee, sitä paremmin pääsee kartalle kirjallisesta traditiosta. Runsas lukeminen on siksi edellytys myös kirjailijuudelle, pois lukien julkkiskirjat, omakustanteet ynnä muut. Tavikselle julkaisukynnys on lähes mahdotonta ylittää vähäisellä lukeneisuudella. Pitää tietää, mitä hyvä kirjallisuus on, jotta osaa kirjoittamisessaan tähdätä sellaiseen.

Olivatko nuo kaksi kirjoittamaani runoa mielestäsi hyviä? Eivät minustakaan. Miksi näin? Koska kirjallinen traditio määrittelee niin. Mutta siteeratakseni Reeta Holopaista, voisiko niistä ajatella tähän tapaan:

Lakonisuus ja korostunut naiivius tuovat mieleen itsestään tietoisen postmodernistisen lyriikan, joka koettelee ja kysyy, mitä kaikkea runous ja maailmassa oleminen voivat 2020-luvulla tarkoittaa.

Simsalabim ja ananasakäämä. Tervetuloa ylitulkinnan maailmaan! Noin voi ajatella lähes mistä tahansa nykytekstistä, myös Aum Gollyn tai minun kymmenessä sekunnissa kyhäämistä ”runoista”. Runoilija Billy Collinsia on joskus syytetty liian helpoista runoista. Collins tietää mitä tekee, on kirjallisuuden professori, hän tuntee tradition. Hänen runonsa ovat laadukkaita. Kriitikkoja Collins on ohjeistanut: ”Problematisoikaa sitten.”

Tässä sitä problematisointia nyt sitten tehdään, mutta kertooko se enemmän kirjasta vai lukijasta?

Reeta Holopaisen kritiikissä tökkii se, että se arvottaa tekijyyttä, ei teosta niinkään. Toisaalta hän korostaa myös kokijuutta teoksen edelle, jolloin viimeistään tullaan hylänneeksi traditio, ja se taas nakertaa luottamusta lukijan ja tradition välillä eli tarkemmin lukijan ja kritiikin välillä. Tähän tapaan:

Vaikka tekoäly ei pysty ymmärtämään luomiensa sanajonojen merkityksiä, runoihin on helppo tulkita puhuttelevia teemoja esimerkiksi yksinäisyydestä, eksistentiaalisista etsinnöistä ja tunteiden anatomiasta.

Holopaisen mielestä siis tekoäly ei oikeastaan tiedä mitä tekee, mutta se ei haittaa koska lukija voi tulkita runoihin merkityksiä. Taiteenfilosofisesti se mennee juuri noin; jokainen tulkitsee taiteeseen kiinni merkityksiä. Näin on aina. Mutta onko sillä mitään virkaa teoskritiikissä? Eipä juuri. Tradition silmissä merkitystä ei ole sillä mitä lukija tekee tai millä metodeilla runoilija toimii (jokainen runoilija käyttää metodeja), merkitystä on vain teoksella. Mutta ei Holopainen sittenkään ilman arvottamista kirjoita:

Posthumanismin hengessä Aum Golly ravistelee runouteen ja sen tekijyyteen liittyviä vakiintuneita käsityksiä havainnollistamalla, että vakuuttavaan ja tunteisiin menevään sanataiteiluun ei tarvita enää kaikkensa antavaa lahjakasta runoilijaa vaan riittävän kehittynyttä teknologiaa, jolle ihminen on valmis jakelemaan sopivasti suuntaviivoja.

Käsityksemme kielestä on muovautunut niin Facebookin algoritmien, hyperlinkkien, Twitterin merkkimäärärajoitusten, Whatsappin pikaviestittelyn, kuin hashtagien ja hymiöiden myötä niin paljon, että olemme oikeastaan koneavusteisen kielen kyllästämiä. Eikö kaiken nykytekstin voi nähdä posthumanismin hengessä syntyneenä? Holopainen ajautuu ristiriitaan kehuessaan tekoälyn kykyä kirjoittaa runoutta, vaikka toteaakin kirjoituksensa lopuksi, että ”[T]eos muistuttaa osuvasti myös siitä, kuinka lukijalla on aina aktiivinen rooli kaunokirjallisuuden olevaksi tulemisessa. Lukija voi tulkita koneen matemaattisin perustein tuottaman sanahöpinän taitavaksi lyyriseksi reflektioksi olemisemme kipupisteistä ja kiinnittyy täten siihen toimijoiden verkostoon, jonka kautta kaunokirjallisuus määrittyy, merkityksellistyy ja vaikuttaa maailmassa.”

Aum Golly – Tekoälyn runoja ihmisyydestä sijoittuu runouden traditiossa laadullisesti alakastiin, sanahöpinäksi. Se määrittyy enemmän kokeiluna. Sen merkitys korostuu sitten kun saadaan esiin lisää tekoälyn kirjoittamia runoja ja runokokoelmia.

Toistaiseksi sama asetelma säilyy: Ihminen on lajina liian älykäs, sortuu ylitulkitsemaan. Tekoäly on vielä liian tyhmä runouteen, mutta toisinaan tyhmälläkin voi käydä tsägä.

*****

Kun kritiikki irtoaa traditiosta, eksytetään ja erehdytetään lukijaa. Näin kävi nyt minulle. Minun onneni kuitenkin on, että olen tarpeeksi hyvin kartalla traditiosta ja runoudesta kyetäkseni kriittiseen suhtautumiseen sekä kyseisen kritiikin että sen kritikoiman teoksen suhteen. Nykyihminen on jo melko irrallaan traditiosta, mitä kirjallisuuden huomion kaventuminen edesauttaa. Ihmiset eivät löydä kirjallisuutta, koska kirjakritiikin määrä vähenee ja kirjallisuusjournalismi painottuu yhä enemmän henkilövetoisiin juttuihin.

Jännä nähdä, miten Runografi asettuu kirjallisuus- ja erityisesti kritiikkikentälle. Toivoisin, että taidetta nostettaisiin enemmän esiin, tekijyyden sijaan. Toivon myös, että kohosteinen tulkinta ei nouse itseisarvoksi teosten kustannuksella. Taiteen painottaminen on nähdäkseni ainoa keino kohentaa vaikkapa nyt sitten runoteosten asemaa. Runografin periaatteiden mukaan jopa kriitikon subjektiivisuutta painotetaan, ja ilmeisesti traditiotietoisuus sivuutetaan, joten en osaa sanoa, missä määrin sivuston esittelemän taiteen on edes mahdollista nousta esiin ja sijoittua kartalle. Mutta omaleimaiseksi se tuolla tavalla ainakin tulee, mikä on sinänsä hyvä juttu.

Kun lopputuloksella eli oikeastaan edes kirjallisuuden traditiolla ei ole niin merkitystä, on vaikea nähdä perusteita Runografin linjaukselle sivuuttaa omakustanteet. Ainakin yksi positiivinen merkitys kuitenkin tradition hylkäämisestä ja tekijyyden merkityksen korostamisesta nousee mieleen: jos kirjallisuuspalkinnot noudattaisivat samaa linjaa, niitä olisi aika turha jakaa. Jaettaisiin huomion mukaan tekijöille, kuten pääsääntöisesti nykyisin taidetaan toimiakin.

Uusille runoilijoille siis vinkiksi: valehdelkaa kirjoitusmetodinne. Tarpeeksi kiinnostavan metodin avulla voi saada positiivista huomiota, vaikka lopputulos olisikin traditioon nähden surkeanlainen.