Tapaus Wisting

Jäin pari viikkoa sitten kesälomalle (palkkatyöstä). Ensimmäiseksi viikoksi tein paluun rikospaikalle eli matkustin puolisoni kanssa Rodokselle. Viime marraskuussa ilmestyneestä Kahden kaupungin runoista (Robustos) toinen kaupunki on juurikin Rodos.

Matkalukemiseksi otin Risto Rasan Tuhat purjetta. Kootut runot (Otava). On kummallista, miten pieneen tilaan voi niin suuri elämäntyö mahtua. Tuolla auringonjumala Helioksen saarella luin Rasan esikoiskokoelman Metsän seinä on vain vihreä ovi (1971). Se oli oivaa matkaseuraa milloin parvekkeella, joka antoi merinäköalan Tuulisellerannalle, milloin hotellin aulabaarin terassilla kylmien juomien ääressä. Luinpa sitä kahvilassa Mandrakin satamassakin, siellä missä legendan mukaan Rodoksen kolossi, yksi maailman seitsemästä ihmeestä, muinoin seisoi. Kirjasin myös itse muutamia säkeitä muistiin, joten kenties kaikkea en ole vielä Rodoksesta kirjoittanut.

Reissun jälkeen kaipasin jotakin muuta. Luen enimmäkseen runoutta, kirjoitan, elän ja hengitän sitä. Ja nyt olin ähkyssä siitä. Puolisoni ehdotti, että alkaisimme katsoa Viaplaysta sarjaa nimeltä Wisting. Mikä ettei. Ensimmäisen jakson alkutekstien kohdalla aloin maistella: Wisting, Wisting, Wisting… Miten nimi vaikutti niin tutulta?

Ponnistin sohvalta ylös ja syöksyin kirjahyllylle, poimin norjalaisen Jørn Lier Horstin uutukaisromaanin Hylkiöt (Otava 2019) käteeni, ja näytin puolisolleni: tsiigaa, Wisting.

Parin ensimmäisen jakson perusteella sarja vaikutti hyvältä (ja nyt kahdeksan jakson jälkeen vielä paremmalta), joten tuntui luonnolliselta tarttua myös Hylkiöihin. Luen kyllä dekkareita jonkin verran, mutta Jørn Lier Horstin tuotannosta minulla ei ollut hajuakaan.

Nyt on.

***

Hylkiöt (Bunnfall) on viimeisin suomennos Horstin Wisting-sarjasta, mutta alkujaan teos on ilmestynyt jo vuonna 2010. Huomioitavaa siis on – varsinkin kaltaisilleni sarjan_osat_on_luettava_oikeassa_järjestyksessä-fanaatikoille, että suomennetuista opuksista se sijoittuu itse asiassa vanhimmaksi kirjaksi, sillä ensimmäinen suomeksi käännetty Wisting-sarjalainen on alkujaan vuonna 2011 julkaistu ja Sitruuna Kustannuksen vuonna 2015 suomeksi tuoma Suljettu talveksi (Vinterstengt). Voi siis ajatella, että kaltaisilleni Wisting-ummikoille tämä Hylkiöt on hyvä lähtökohta aloittaa tutustuminen kyseisen sympaattisen norjalaispoliisin edesottamuksiin.

Laadullisestikin näin on. Hylkiöiden kerronta on mukavan rauhallista ja jännite pysyy koko ajan yllä. Lause on ilmavaa ja kulkee eteenpäin vaivattoman oloisesti. Kiittää sopii siis myös kirjan kääntäjää Päivi Kivelää. Tyylissä on jotain mankellmaista, varsinkin legendaarinen Wallander-sarja kimmahtaa usein mieleen. Päähenkilöiden asetelmakin on samantyyppinen: vanhentuva, terveystilanteensa kanssa painiva sympaattinen miespoliisi, jolla on naisasioissa karikkonsa: Wallander on eronnut vaimostaan, Wisting on jäänyt leskeksi. Wallanderin tytär Linda on vilkas ja voimakas, myöhemmin isänsä jalanjälkiä poliisiksi seuraava itsenäinen nuori, Wistingin Line-tytär taas on yhteiskunnallisesti tiedostava journalisti, joka Hylkiöissä valmistelee artikkelia murhaajista ja vankilan vaikutuksista heihin.

Teoksen juoni on vähän kankea, jolla tarkoitan pienoista teennäisyyttä ja väkinäisyyttä, mutta kuitenkin ihan uskottava ja hanskassa pysyvä. Haitaksi asti siitä ei missään nimessä ole. Oppikirjamaisesti romaani alkaa keskeltä tapahtumia: poliisi saa ilmoituksen larvikilaiselle rannalle ajelehtineesta jalkaterästä. Pian niitä ajelehtii lisää, ja Wisting huomaa joutuvansa aivan kummallisen tapauksen äärelle. Tästä en paljasta sen enempää, sanonpahan vain, että kirja tarjoaa yhden hyytävimmistä ja kauneimmista kohtauksista, joita olen kirjallisuudessa kuunaan nähnyt. Nimitän sitä ”Tanssivaksi naiseksi”. Mistä siinä sitten on oikein kyse? Lukekaa itse.

Jørn Lier Horst hyppää tällä Hylkiöillään omassa lukuhistoriassani samaan jatkumoon Matti Yrjänä Joensuun, Henning Mankellin ja Sjöwall & Wahlöö- kaksikon kanssa. Pohjoismaisen dekkarigenren parhaimmistoa. Saman hyppäyksen tekee Wisting Harjunpään, Wallanderin ja Beckin joukkoon.

Eipä ihme, että kerroinkin puolisolleni alkavani jahdata sarjan muita käännöksiä.

Kaksi on jo saalistettuna.

Mainokset

Toisiaan leikkaavat ympyrät

André Brink: Kun vielä muistan (Before I Forget, suom. Seppo Loponen). 333 sivua. WSOY 2006.

Löysin André Brinkin kirjakerhosta. Noin miljoona vuotta sitten eli kaksituhattaluvun alussa oli vielä normaalia kuulua kirjakerhoon. (Nykyään sellainen olisi hassua, sillä moderni ihminen ei omista edes kirjahyllyä.) Suureen Suomalaiseen Kirjakerhoon liittyessä sai valita viisi ilmaista ”tutustumiskirjaa” (viisi kerhohintaista kirjaa piti sitten vastaavasti ostaa jäsenyysaikana) ja yksi valitsemistani oli André Brinkin romaani Intohimon oikeudet (2001), koska se oli ohjevähittäishinnaltaan yksi kalleimmista. Luin teoksen melko pian ja tykkäsin kovasti, mikä laukaisi halun kerätä koko Brinkin suomennettu tuotanto. Tällä erää viimeisin suomennos on tämä vuonna 2006 ilmestynyt Kun vielä muistan.

*****

Kirjan päähenkilö, kertoja, on 78-vuotias eteläafrikkalainen kirjailija Chris Minnaar. Kirja on hänen muistikirjansa, muistelua jonka hän kohdistaa muuan Rachelille, maailman ainoalle naiselle, jota hän ei ole kellistänyt. Eikä kellistäkään.

Jos kiteyttäisi kirjan mielikuvan pintapuolisesti, se menisi näin: pelkkää bylsimistä. En tullut laskeneeksi, kuinka monta naisenkaatoa kirjassa kuvataankaan, mutta on niitä sen verran paljon että tukkimiehen kirjanpitoa tarvittaisiin. Panokohtauksien määrää on arvosteluissakin ihmetelty (kuten mm. Veijo Hietala Turun Sanomiin kirjoittamassaan kritiikissä, jossa Hietala tekee ilmiselvän huomion, mutta ei valitettavasti vaivaudu ajattelemaan sen pidemmälle.).

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen. Vanhaksi tullut Chris Minnaar on tavannut eräänä uudenvuodenaattona Rachelin ja tämän miehen Georgen, joiden molempien kanssa Chris tulee hyviksi ystäviksi. Rachel on kuvanveistäjä, George valokuvaaja ja sotakuvaaja. Tämä triangelidraama toimii taustatarinana, kehyksenä. Yhtenä sivujuonteena kuvataan Chrisin suhdetta ilmiömäiseen sadankolmen vuoden ikään ehtineeseen ja pahasti jo dementoituneeseen äitiin. Panostoorit taas ovat palasia, kuin pieniä kertomuksia, naisista, joihin Minnaarilla on ollut (yleensä hyvin fyysinen) suhde. Lisäksi kuvataan lyhyitä jaksoja, joissa Minnaar katselee televisiosta öisin uutisvälähdyksiä Irakin sodasta (symboliikkaa Chrisin ja Georgen väliselle ystävyydelle).

Heti alussa lukijalle tehdään selväksi, että Rachelille on tapahtunut jotakin kamalaa, mutta ei paljasteta mitä (enkä paljasta minäkään teille, hähää). Hänen ja Chrisin ystävyys jää lopulta melko lyhyeksi, mutta hyvin merkitykselliseksi. Miellän niin, että koska Chris ja Rachel, jotka kerran ovat päätyä vällyjen väliin, eivät koskaan tule rakastelleeksi, tämä suhde jää jollakin tavalla täyttymättä. Tai kenties kyseessä onkin perinteinen ménage à trois ystävyyden vaatteissa; kun Rachelin ja hänen miehensä Georgen suhde väljentyy ja lopulta katkeaa, myös Rachelin ja Chris Minnaarin välit viilenevät. Symbioosi menee rikki.

Chrisin lapsuus kuvataan kamalaksi. Vanhemmat ovat olleet voimakkaan uskovaisia; äiti on ollut kaiken paskan kiltisti nielevä tuki ja turva eli oikeastaan varsin turvaton, isä taas poliittinen aktiivi, joka on ruoskinut vyöllään Chrisistä pahuutta irti oikein olan takaa. Ehkä lapsuuden traumojen vuoksi Chrisin ja äidin suhdetta kuvataan vielä (isä on jo kuollut), kun molemmat ovat jo ehtineet pitkän matkaa eläkeläisiksi. Vieläkin heidän suhteensa on kompleksinen ja vaikea. Jopa selittämätön – ainakin Chrisille.

*****

Mielestäni kyseessä ei ole mikään yltiöeroottinen vanhan miehen knullapulla vaan tilinpäätös, jonka avulla kertoja eli Chris Minnaar tekee itselleen traumansa selväksi. Lukuisat naissuhteet ovat oire lapsuuden turvattomasta ympäristöstä, mihin vaikutuksensa on ehkä ollut taustalla uinuvalla kireällä poliittisella tilanteellakin (Brinkin teoksissa apartheidilla on aina jonkinlainen rooli.).

Epävakaa, turvaton lapsuus on tehnyt Chrisistä tunnevammaisen. Hän haluaa lentää kukasta kukkaan, hänelle rakkauden syvin ilmentymä on loistava seksi. Sitoutumiskammoinen hän ei kuitenkaan ole, vaan pikemminkin jonkinlainen tunteissaan eksyksissä oleva surullisen hahmon ritari, tyhmä ja jalo. Eräässä Rachelin ja Chrisin välisessä keskustelussa Rachel puhuu oivaltavasti parisuhteesta, kahden ihmisen välisestä etäisyydestä, mitasta ja merkityksestä (s. 92):

”Ajatellaan vaikka Georgen ja minun suhdetta: se ei ole sitä, että hänen ruumiinsa on tuossa ja minun tässä. Minua kiinnostaa se, mikä on niiden välissä, siinä missä ei ole kiinteää häntä eikä kiinteää minua vaan me, joka liukenee valoon.”

Tuossa on lukuavain teokseen, samoin Chrisin erityyppisissä naissuhteissa. Ja tässä kirjan lopussa olevassa Chrisin mietinnössä (s. 327):

”Me emme kirjoita pitääksemme kiinni vaan päästääksemme irti.”

78-vuotias panopupu saanee siis haluamansa lopun, jota kai jossain määrin onnelliseksikin voi kutsua: problemaattinen suhde äitiin lakkaa olemasta kun äiti kuolee, epäonnistuneet ja päätökseen tulleet suhteet saavat nekin ”closurensa” kun ne kirjoitetaan auki, ja kenties tällä muistiinpanollaan Chris pääsee ylitse Rachelin kuolemasta.

*****

Kun vielä muistan teki minuun voimakkaan vaikutuksen. On suurta vähättelyä ja typeryyttä rutistaa se pelkäksi rakeiseksi Jalluksi. Kysymyksessä on tutkielma lapsuudessa traumatisoituneen miehen psyykestä, miehestä joka etsii irtosuhteilleen ja sitä kautta elämälleen merkitystä, kun vielä muistaa. Kirjailija Chris Minnaarille ei riitä kirjojensa tuoma menestys, hän sinkoilee muistoissaan sinne tänne päästäkseen perille ihmisistä hänen elämässään, kun vielä – ja vihdoin – voi. Päästääkseen perille, millainen merkityssuhde kaikilla hänen elämänsä panoilla ja hänen lapsuutensa, samoin äitinsä, välillä on.

Tsykolokiaa, sanoisin.

Paperinohuiksi Brinkin teoksen henkilöhahmoja ei ainakaan voi syyttää.

 

Hiljaa virtaa Iijoki, osa 2

Huonemiehen poika (1971). Iijoki-sarja, ensimmäinen kirja. Luettu sivulle 80 asti.

Onko vaaraa että paljastan liikaa romaanista? Sitä olen tässä pohtinut. No, tuskinpa kukaan alkaa kahlata Iijoki-sarjaa jännittävää juonta odotellen. Ei ainakaan kannata, sillä:

Yhden uunin rakentaminen kesti kolmisenkymmentä sivua.

Ei pidä harhautua vähättelemään asiaa; mikä tahansa uuni se ei ole, vaan sellainen että kun se eräänä aamuna seisoo pirtissa tuli pesässään, pääsee Kallelta ja Riitu-äidiltä itku.

Minultakin meinasi päästä, kun ehdin jo luulla ettei se koskaan valmistuisi. Kuka perkele nyt jaksaa lukea satoja sivuja yhdestä uunista?

Ai niin joo. Mutta Antti Hyryn Uuni oli mestarillinen muista, painavista syistä.

Muistelen, etten itse ole koskaan uunin vuoksi itkenyt. Kerran oli lähellä, kun mummoni ei kuumentanut uunia ennen kuin laittoi ranskanperunat sen kitaan. Kylminähän ne sieltä tulivat uloskin, ja kovassa nälässä ollutta poikalasta otti vähän kupoliin.

Ensimmäinen luku loppui sivulle kahdeksankymmentä. Täytyy sanoa, että olen viihtynyt Huonemiehen pojan äärellä. Päätalon kerronta on hyvää. Edelleen runoilija saa kummastella ja maistella uusien, lähinnä murresanojen kanssa. Olen jo tykästynyt Päätalon maalailemiin henkilöhahmoihin. He ovat tavallisia, mutta kovin tunnistettavia. Siitähän tässä lopulta on kysymys: henkilöhahmojen välisistä suhteista ja ajankuvasta.

Paljastan tähän loppuun vielä pienen epäilyksen: Päätalossa on humoristin vikaa.

*****

Löysin paikalliselta kirpputorilta yhden osan lisää Iijoki-kokoelmaani, Oman katon alle, joka on kai sarjan yhdeksästoista teos eli loppupäästä. Nyt mulla on neljä osaa kasassa. Enää puuttuu kaksikymmentäkaksi.

Minne ihmeeseen saan ne kaikki mahtumaan?

 

Hiljaa virtaa Iijoki, intro

ALKU

 

Kello 19:07 tuli ajatus, että minäpä tempaisen ja luen Kalle Päätalon 26-osaisen Iijoki-sarjan. Pääkoppani toimii toisinaan niin, että ajatus on yhtä kuin päätös.

Kello 19:41 koko homma jo kadutti.

Aion silti lukea. Aion myös kirjoittaa urakasta tänne blogiin.

Ensin ajatuksena oli lukea norjalaisen Karl Ove Knausgårdin kuusiosainen Taisteluni-sarja, mutta kun pääkoppani on myös rakennettu sillä tavalla, että koskaan ei ole tarpeeksi ja mikään ei riitä, päädyin sitten Iijoki-sarjaan. Iijoki-sarjaan verrattuna Taisteluni tuskin olisi mikään kummoinen taistelu (olen lukenut ensimmäisen osan ja pidin siitä); hiekkalaatikkoflaidis, korkeintaan.

Luku-urakka on tolkuton joskin kiinnostava; Selkosten Proustin osin omaelämäkerrallinen magnum opus tullee koettelemaan lukijan sietokyvyn kauimmaisimpiakin rajoja, mutta onhan siinä – niin laajuutensa kuin aiheensakin puolesta – haastetta kerrakseen. Luulen, ettei näin massiivista sarjaa tulla koskaan kirjoittamaan (dekkarit pois lukien). Luulen, ettei suomalaisesta kirjallisuudesta voi siis löytää samankaltaista, yhtä isoa haastetta.

On mahdollista, että menetän järkeni. Se ei huoleta, sillä luultavasti olen jo tullut hulluksi.

Totta puhuakseni epäilen, että Iijoki-sarjakin (jonka oikea nimi kuuluu Juuret Iijoen törmässä) kasvaa lopulta osiaan suuremmaksi. Niin kirjallisuuden kanssa aina käy, jos ei käsillä ole aivan tolkuttoman huonolaatuisia tekeleitä. Harvoinpa on. Sitä paitsi kyllähän Päätalo kirjoittaa osaa, ja on ainakin elämästään tehtyjen elokuvien perusteella elänyt varsin normaalin eli kiinnostavan elämän. Olen lukenut jonkin novelli- vai pitäisikö sanoa kertomuskokoelman häneltä (Mustan lumperin raito, mahdollisesti), josta muistaakseni pidin, joten aivan ummikko en sentään Päätalon teosten suhteen ole. Myös Viimeisen savotan olen lukenut, ainakin melkein. Mutta Iijoki-sarjaan en ole koskenut, mitä nyt muutamaa opusta silmäillyt rivin tai kaksi.

Idea tästä on virinnyt jo pidempään: Parisen vuotta sitten Päätalon lapsenlapsi Vilja Päätalo aloitti saman urakan ja kirjoitti siitä blogiinsa – Helsingin Sanomiinkin (verkkosivuille), jos en väärin muista. Luin niitä kirjoituksia ja inspiroiduin. Nyt se sitten jalostuu teoksi, seikkailuksi.

***

Systeemi on tämä: en lainaa kirjoja vaan hankin ne itselleni, jotten ainakaan laina-ajan täyttymisen vuoksi tule kiirehtineeksi. Kolme ensimmäistä osaa löytyykin jo kotikirjaston hyllystä. Uumoilen, että koska urakka on niin valtava, myös sen vaikutus tulee olemaan valtava, joten luultavasti haluan pitää kirjat hyllyssä urakan jälkeenkin.

Kirjoitan vähintään yhden postauksen per kirja, mutta luultavasti useammin sillä aiheita varmasti riittää. Tekee samalla pääkopalle hyvää.

En lue teoksia peräkanaa. Ei sellaiseen ihminen pysty. Jos joku on pystynyt, hän ei ole ihminen.

En tiedä, meneekö tässä vuosi vai ikuisuus, mutta jos noista kahdesta pitäisi valita, valitsisin ikuisuuden.

Luen sarjan alusta loppuun eli aloitan Huonemiehen pojasta (1971).

Aloitan nyt. Kello on 20:57. Wish me luck.

Tuntemattomampi Tuntematon

Ajattelin, että koska Väinö Linnan romaani Tuntematon sotilas on saanut kolmannen filmatisointinsa, olisi aika lukea kirja uudelleen. Edelliskerrasta on kulunut aikaa noin tuhat vuotta, joten jäljellä olevat muistikuvat ovat hataria ja epäluotettavia; ihminen muuttuu, ja niin muuttuvat sen mieltymyksetkin. Pieni esimerkki: keskiajalla Metallican levyt olivat suoranaista tykitystä, mutta nyttemmin suhtaudun niihin nostalgisella varauksella ja pienellä myötähäpeällä. Ehkä Tuntematonkin olisi kääntynyt toisinpäin, olisi tällä kertaa kiinnostavampi.

Olin Ärrällä ostamassa vesipulloa, kun huomasin kapeahkossa pokkarihyllyssä Sotaromaanin. Ostin sen, ajattelin että olisi kiintoisaa lukea poistetut kohdat ja saada vähän osviittaa sen aikaisesta sensuurista, jos sellaista sitten oli. (Tietenkin oli, suomettumisen supervuosina.)

Tulin kotiin ja huomasin, että nyt mulla oli kaksi Sotaromaania. Perkele. Järkeilin niin (tämän reaktion ja siitä kummunneen ajatuksen tunnistanee jokainen vähänkään maaninen kirjanostaja), että luen pokkaria työmatkoilla, jolloin kovakantinen säästyy repun nuhjuunnuttavalta efektiltä. Sitä voin sitten lukea kotona. (Mikähän siinäkin muuten on, että vaikka laittaisi upouuden niteen suljetussa metallilaatikossa viikoksi reppuun tai laukkuun, olisi se repaleinen ja tahrainen kun laatikon taas avaisi?)

Luin. Pitkään ja hartaasti. Aloin muistaa, kuinka vuosia sitten vihasinkaan murteiden lukemista. Tuntui, että se hidasti urakkaa. Nyt hihittelin varsinkin Hietasen ja Rokan puheita, suputtelin niitä itsekseni keskellä yötä, ettei vaimo heräisi (ja pitäisi hulluna).

Lukukokemus oli huomattavan miellyttävä. Linnan tyyli on vetävää, sivu kääntyy kevyesti ja rytmi on hyvä. Henkilöhahmot kantavat, ja niiden onkin kannettava, koska juoni on lievästi sanoen yksinkertainen. Metsäretkien ja raskaan sotimisen jälkeen oli suorastaan vapauttavaa, kun komppanian miekkoset pääsivät Petroskoihin tanssittamaan Veeruskaa – kuin pitkällinen paise olisi päässyt puhkeamaan. Ja ehkä joku muukin. Jonkinlainen absurdin katarttinen efekti (viittaan helpotukseen sodan karmeuksien keskellä). Lopun vetäytymistaistelut taas tuntuivat toki perustelluilta (todenmukaisilta), mutta puuduttavilta – toisaalta nyt psykologinen osasto pääsee enemmän esiin inhimillisyyksineen kaikkineen.

Entäpä ne Tuntemattomasta sotilaasta poisjätetyt kohdat? Kyllä, herra- ja naapurivihaa, mutta enimmäkseen ideologista, selittelevää monologia tai muunlaista tyhjäkäyntiä. Oma näkemykseni on, että Sotaromaanilla on omat kiinnostavuutensa, mutta Tuntematon sotilas on parempi romaani.