Tiedätkö mitä haluat, jos haluat runoilijaksi?

Kirjailija Juha-Pekka Koskinen kirjoitti kirjailijuudesta niin puhuttelevan blogikirjoituksen, että mieleni minun tekevi kirjoittaa sille jonkinlainen itsenäinen jatko-osa.

Edustamme Koskisen kanssa monella tavalla kirjallisen kentän ääripäitä: hän kirjoittaa proosaa, minä runoutta. Hän on kohtuullisen menestynyt, minä en (tällä tarkoitan ehkä enemmänkin tunnettuutta kuin rahatilannetta). Hän on ammattikirjailija, minä käyn palkkatyössä voidakseni harrastaa kirjailijuutta. Hän julkaisee vuosittain useamman kirjan, minulta kestää vähintään muutama vuosi saada aikaan edes yksi.

Näkemyksemme kirjailijana toimimisesta on silti sama: vaikeaa on ja työsarkaa riittää.

Väittäisin, että alati vaikeammaksi vain menee. Kirjailijaksi haluavia on jonoksi asti, joka vain kasvaa, ja luultavasti jokaisen jonottavan mielessä siintää sama egoistinen haave: glamouria pullollaan oleva kirjailijaelämä, joka pehmeästi vie pitkin maisemaa. Näille haaveitaan todeksi tavoitteleville sanoisin, että ne vaaleanpunaiset lasit kannattaa ottaa jo jonossa pois ja alkaa katsella ympärille realistin silmin. On totaalisen eri asia haaveksia jostakin kuin tavoitella haaveitaan. Niin minäkin tein: riisuin pinkit lasit, mutta niin ennemmin tai myöhemmin jokainen kirjailijaksi tuleva joutuu tekemään. Kirjallisen kentän tuulikaapissa voi vielä haaveksia kun ulko-ovi on auki (terveisiä esikoisille!), mutta olohuoneessa alkaa jo olla ahdasta kun pitäisi aloittaa olemaan.

Kysymys on nimittäin siitä, millainen kirjoittaja olet. Ajattelitko olevasi prosaisti (niin kuin minä), mutta tulitkin runoilijaksi (jälleen kuin minä)? Vai aloititko runoudella, mutta kuoriuduitkin prosaistiksi (niin kuin niin moni)? Kenties sinusta tuli esseisti (voi surku…)? Puhkesitko sittenkin käsikirjoittajaksi? Vai riittikö esikoiskirja ja nyt tunnetkin olosi tyhjäksi? Veikö musiikki sittenkin mukanaan? Tai K-Marketin kassahihna? Taivaalle singahtanut uraohjus?

Kun oma kirjoittajuus alkaa selvitä, alkaa selvitä oma elämä ja mukautuminen siihen. Törmäät todellisuuteen: olet löytänyt alasi, mitä sinun on tehtävä selvitäksesi siinä.

Jos olet samoilla jalanjäljillä JP Koskisen kanssa, prosaisti siis ja tarkoitus on kirjoittamalla tienata elantonsa, suosittelen kuuntelemaan hänen neuvojaan tarkkaan.

Jos runous osoittautui alaksesi, niin kuin minulla, voit samantien unohtaa kaikenlaiset pegasokset ynnä muut taiteilijamyyttiä romantisoivat puheet ja alkaa etsiä työpaikkaa josta oikeasti maksetaan palkkaa, sillä runouden ympäriltä sitä ei löydy. Ellet sitten ole sattumalta perinyt loppuelämän ajaksi riittävää eurokasaa, saanut myöntävän eläkepäätöksen tai kohdannut paljon ymmärtävän ja kaiken maksavan puolison. On nimittäin täysin mahdotonta kirjoittaa ja julkaista vuosittain kaksi tai kolme runoteosta, puhumattakaan tienata niiden myynnillä tai saada ”tarpeeksi” apurahaa. JiiPeen mainitseman silpputyön määrä vain kasvaa runoilijan kohdalla. Tuskin sitäkään haluat, sillä runoilijanahan sinä rakastat taidetta ja taiteentekemistä, et leipätekstin rustaamista.

Jos et vielä suhtautunut runouteen taiteena, kannattaa alkaa. Sillä jos romaaneista puhuttaessa menestys mitataan myynnein ja palkinnoin, runoudessa menestyminen mitataan taiteellisin mittarein, runoudesta käsin. Tämä kuulostaa kärjistykseltä, mitä se tietysti onkin, mutta vain vähän.

Mutta: muista haaveksia! Ja haaveksiessasi muista ennen kaikkea, että kun alat haaveita tavoitella, ne muuttavat muotoaan.

Minä ja Samuli

Tuuhea ja päältä vähän pörheä tukka, jolla näyttää olevan oma tahto. Poseeraava asento, pää on kääntynyt vasemmalle. Hoikat kasvot ja niillä vakava ilme. Lähestulkoon pistävä katse, sen takana ehkä epämukavuuden tunne, ehkä kuulumattomuudenkin. Puku ja puutarhapenkki.

Kun vuonna 2009 ystävänpäivänä muutimme vaimoni kanssa Riihimäelle, en ollut vielä nähnyt Kalevi Seilosen valokuvaa Samuli Parosesta istumassa kortteerinsa edustalla puutarhapenkillä. Tai kenties ehkä olinkin, jonkin kirjan liepeessä tai jossakin suomalaisia kirjailijoita esittelevässä teoksessa, mutten ollut kiinnittänyt siihen sillä tavalla huomiota että olisi jäänyt mieleen. Parosen hahmoa paremmin tunsin hänen tuotantonsa: romaaneja, novelleja, aforismeja, mutta sitäkin jokseenkin pintapuolisesti. Aforismit olivat muita tutumpia – olihan jokunen niistä noussut jopa jonkinlaisen klassikon asemaan.

En tiennyt Riihimäestä oikeastaan mitään tänne muuttaessamme. Olin rautatieläisenä käynyt asemalla vain kääntymässä, tutustunut ratapihaan, asemarakennukseen ja aseman kupeessa olevaan grilliin – siinä kaikki. Edes sitä en ollut hoksannut, että paljasjalkainen stadilainen oli yhtäkkiä aloittanut muuttumisensa kantahämäläiseksi.

Aloin paikkailla aukkoja sivistyksessä, kaivella esiin kaupunkiin liittyviä kulttuurillisia asioita, erityisesti paikalliset kirjailijat kiinnostivat, että oliko heitä. Samuli Parosen nimi ponnahti nopeasti esiin, olihan hänen kunniakseen nimetty jopa sali kaupunginkirjastossa. Täällä Riihimäellä hän on siis elellyt, ajattelin. Siitä piti saada tietää lisää. Ostin paikallisesta divarista kirjailija Hannu Mäkelän teoksen Samuli (Otava 2006), jossa tämä ”Herra Huun isä” muisteli toveriaan, jonka kustannustoimittajana oli toiminut, samoin kollegana ja ystävänäkin. Parosen kirjailijanura käynnistyi varsin kypsällä iällä, jolloin tämä jo asusti Riihimäellä. Näistä ajoista erityisesti Mäkelä tietysti kirjassaan kertoo, mikä sopi minulle mukavasti.

OMAN TIENSÄ KULKIJA

Päästessäni selvyyteen Parosen henkilöhistoriasta ja persoonasta, huomasin aika paljonkin yhtäläisyyksiä itseeni. Hän oli ulkopuolinen maailmassa niin kuin minäkin koen olevani, ulkopuolisia olemme myös kirjallisella kentällä – olen tullut kirjailijaksi tietymättömistä, pystymetsästä samalla tavoin kuin Paronenkin. Olen kouluttamaton ja duunari niin kuin Paronen, jolle paskahommatkin maistuivat kun muunlaisesta ei oikeastaan tohtinut edes haaveilla. Sama pätee minuun – ei minusta uraohjukseksi olisi. Ehkä vähän kirjailijuudesta haaveilen, Parosen lailla, mutta vain vähän.

Jos meitä jokin erottaa, niin perhesuhteet. Minä tulen onnellisesta perheestä, Paronen oli menettänyt isänsä jo vauvana ja äitinsä murrosikäisenä. Hän oli siis aloittanut yksinvaelluksensa varhain, minä en sellaiseen ole onnekseni joutunut vielä tähänkään päivään mennessä jos kohta itsenäinen olen aina ollut ja siksi ulkopuoliseksi – ja samoin jotenkin yksinäiseksi – itseni kokenut.

Hyvä parisuhdekin minulla on, mitä taas Parosen avioliitosta ei saata Mäkelän kirjan perusteella uskoa. Hänen vaimonsa oli parikymmentä vuotta Parosta vanhempi ja varsinkin vanhemmiten ilmeisen hankala tapaus. Oudosta suhteestaan vaimoon, jonka kanssa hän pysyi aviossa kuolemaansa asti, kertoo jotakin se, että Paronen on haudattu Riihimäelle ja vaimo muualle.

Mielestäni Paronen ansaitsisi paljon suuremman arvostuksen kirjailijana kuin mitä hän on tähän mennessä saanut. Katsokaa nyt miten hienoja teoksia hän on suomalaisille antanutkaan! Jos ette tiedä, lukekaa! Hänen huomionsa yhteiskunnasta ovat tarkkoja, ja nyt kun aforismeja tutkii uudelleen ja uudelleen eri aikoja vasten – jopa ennustavia. Ja millainen kieli hänen sisällään pilkistelikään, runoilijan kieli. Saattaa olla, että mielipiteeseeni sekoittuvat huomiot siitä, miten yksin Paronen elämänsä aloitti ja miten yksin hän sen lopulta myös lopetti, melankolialla kun on tapana kaunistaa. Traagista, hänen jatkuvasti pyristelevä elämänsä. Mikään ei tahtonut tulla helpolla, ei edes kuolema.

Parosen hautakivi seisoo jossakin Riihimäen hautausmaalla, vain hänen nimensä on sen kylkeen hakattu. Siitäkin on kuva Mäkelän kirjassa. Oliko Parosella muita lähiomaisia kuin hankalaksi käynyt vaimo? En tiedä. Kirja mainitsee vain vaimon lapset, joiden isäpuoli Paronen oli. Hautaa on hoitanut mm. Samuli Parosen seura, ne intohimoisimmat hänen lukijakunnastaan. Mutta alati harvemmaksi sekin vuosi vuodelta kai käy.

Kahdeskymmeneskolmas toukokuuta tulee Samuli Parosen syntymästä kuluneeksi sata vuotta. Hän on siis samanikäinen itsenäisen Suomen kanssa. Toivottavasti Suomi ei juhlahumunsa keskellä unohda Parosta, häntä, joka hyvin olisi voinut nousta yhdeksi kansalliskirjailijoistamme. Vieläkin voi, toivon.

Fosforin psalmi

Antti Tuuri: Bospor Express. 202 s. Otava 2013.

Isoisäni ovat valitettavasti jo siirtyneet tuonpuoleiseen. Kaipaan heidän lämpöistä, rauhallista ja ohjaavaa ääntä, Mennenille tuoksuvia paksunahkaisia käsiä, jotka tarvittaessa kääntävät hartiat oikeaan menosuuntaan.

Mutta onneksi Tuurin Antti vielä hengittää. Hänessä on samanlaista valtiomiesmäisyyttä kuin isoisissä: varmuutta ja toteavuutta.

Otin Bospor Expressin, joka on noin miljoonas Tuurin kirjoittama teos, summittaisesti luettavakseni. En luonut sille mitään odotuksia, se vain jotenkin jäi käteeni ja aloin sitä tarkastella. Ja sitten aloinkin lukea. Bospor Express on nimiölehtensä mukaan ”kertomus matkasta” ja sellainen se toden totta onkin: mistään muusta ei juuri kerrotakaan.

Tuuri lähtee kirjallisuusfestivaaleille Istanbuliin ja taittaa matkat mennen (pun intended) tullen junilla ja laivoilla. Hän kun ei lennä. Käydään Tukholmassa, Saksassa, Unkarissa, Serbiassa, Bulgariassa ja missä ikinä. Eläviksi Tuuri kuvaa kaupungit, joissa käy, ja nekin hiljaiset kylät ja seudut, jotka junalla etäämpää ohittaa.

Eräs yleisimmin kirjallisuuden ympärillä kuultu klisee on ”nojatuolimatkailu”, mutta tällaisten matkakertomusten kohdalla se kyllä pitää täsmälleen kutinsa. Tuuri kuvaa tarpeeksi kiinnostavasti ja monipuolisesti ympäristönsä lukijalleen. Ruoka nousee kielen päälle, samoin arkkitehtuuri ja ihmiset tietenkin. Ja junat, jotka tulevat reilun kolmen viikon pituisella reissulla hyvinkin tutuksi. Mitään hihoja heiluttavaa, villiä extravaganza-esitystä ei ole tarkoituskaan saada aikaiseksi, vaan pyytää lukija matkakumppaniksi. Ja miksei lukija lähtisi.

Pidän kovasti Antti Tuurin kliinisestä, joskin höpöttelevästä tyylistä. Lause on selkeä, joskus vähän liiankin, mitä en kuitenkaan kirosanaksi laske. Paikoitellen jaaritellaan, mikä sinällään kuuluu matkantekoon – melkoista puurtamistahan matkustaminen yleensä on, paikoitellen tulee olo, että ehkä eväät eivät aivan riittäneet kahteensataan sivuun.

Kaikin puolin kuitenkin mukavan rauhallinen esitys, hyvän mielen kirja. Ihmeellistä kyllä nykykirjallisuudessamme nämä tällaiset yksinkertaisuudellaan ja yksinkertaisuudessaan lumoavat teokset ovat harvinaisuuksia. Antti Tuuri on yksi kirjallisuutemme alkuaineista, ja Bospor Express psalmi Euroopalle. Terveisiä Antille!

Kirjallinen kattaus

Kirjallisuuden kulta-aikaa ovat syksyt, kun maamme kaksi suurinta kirjallisuuspalkintoa jaetaan. Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto ja Finlandia-palkinto määrittävät syksyn suunnan, onko se paska ja loskainen vai kaunis luminen postikorttimaisema joulun alla. Se mitä keväällä on kylvetty, korjataan syksyllä tarkasteltavaksi ja nautittavaksi. Harvinaisuuksista kohistaan.

Väärin. Eilen Helsingin Sanomissa julkaistu kritiikki Jussi Valtosen romaanista He eivät tiedä mitä tekevät herätteli allekirjoittaneen yövuoron jälkeisestä unenpöppöröstä: hetkinen, kriitikko Jukka Petäjä kirjoittaa näin mairittelevan arvion kotimaisesta romaanista! Lukekaapa, se on todella mairitteleva. Kirja on Tapaus.

Varmasti onkin, ja yllättäen: tänään kyseinen romaani, aika puskista, julistettiin Finlandia-ehdokkaaksi. Sattumaako?

Tavallaan. Suomalaisessa kirjamaailmassa (johon Hesarin kritiikitkin voidaan laskea mukaan) ei päällepäin yleensä tapahdu mitään yllättävää. Toki joskus se meinaa yllättää housut nilkoissa, kuten minut ja minun lisäksi näköjään myös Hesarin. Jos totta puhun, en ollut huomannut Valtosen kirjaa aiemmin, vaikka kevään ja syksyn kirjalistoja olenkin suhteellisen tiiviisti seuraillut. Niin tai näin, olen iloinen että Valtosen kirja on mukana. Siinä vaikuttaisi olevan erittäin kiinnostava aihe.

FINLANDIA-PALKINTO: UHKA VAI MAHDOLLISUUS?

Kun tarkastelee vaikkapa viimeisen kymmenen vuoden ajalta Finlandia-palkintoehdokkaita, esimerkiksi palkintoa jakavan Suomen Kirjasäätiön sivuilta, voi huomata ettei kilpailussa pienkustantajien liput juuri tuulessa hulmua. WSOY, Otava, Teos, Gummerus ja Tammi hallitsevat. Myös keskiraskassarjalaiset Siltala ja Schildts ovat päässeet mukaan useammin kuin kerran. Kertaalleen mukaan ovat päässeet Into (Laura Gustafssonin Huorasadulla), Avain (Elina Hirvosen romaanilla Että hän muistaisi saman) ja Like (Riikka Ala-Harjan Maihinnousulla), jotka ehkä joillakin mittareilla voisi pieniksi laskea jos oikein yrittäisi. Pienin ja tuntemattomin ehdokas lienee tänä aikana ollut vuonna 2007 ehdokkaaksi noussut Agneta Ara teoksellaan Det har varit kallt i Madrid, jonka julkaisi PQR-kultur, kustantamo josta en ollut tietoinenkaan tätä ennen. Aidosti todella pieni.

Pääosin siis samat kustantamot näkyvät kilpailuissa kuin muuallakin mediassa, kirjamessuilla ja ihmisten huulilla. Niiden varassa suomalainen kirjallisuus kelluu.

HEI HUOMENTA SUOMI, HYVIN PYYHKII

Millaiset näkymät sitten ovat täältä pienkustantajan (kohdallani Kustannusliike Robustoksen) sylistä katsellen?

Tutunomaiset. Sillä yleisimmillä eli putkinäöllä tarkasteltuna: suomalainen kirjallinen kenttä on Finlandia-palkinto ja HS, tässä järjestyksessä. Laajemmin katseltuna kirjallinen kenttä on pääpiirteittäin tässä kuvassa: lukijoiden edessä on pöytä, sen päällä meloni ja viinirypäle. Meloni on viinirypäleen edessä. Syksyisin melonia vielä pyöritetään markkinamielessä etualalle, että se varmasti näkyy, vaikka se varmasti näkyy. Kaikki tietävät, että melonin takana on viinirypäle, mutta kun sitä ei näe, siitä ei jakseta kiinnostua. Se hädin tuskin on, mutta on.

Suomalaisella kirjallisuuskentällä pyyhkii hyvin niin kauan, kuin meloni pysyy pöydällä eikä vierähdä lattialle. Kirjallisuudelle ei siinäkään tapauksessa kävisi huonosti: liiskaantunut viinirypäle ei pyörähdä mihinkään.

Muistamisesta

Parhaillaan luen ruotsalaiskirjailija Torgny Lindgrenin kirjaa Muistissa (Tammi 2012, suom Liisa Ryömä). Siitä on hyvää vauhtia tulossa minulle sellainen pieni suuri kirja, jonka merkitys kasvaa aikain saatossa ja alan vaalia sitä aina vain tarkemmin ja tarkemmin. Jotkin minulle erityisen läheiset kirjat muuttuvat turvasatamiksi; silloin ne haluaa hyllyynsä ankkureiksi, jotta tietää mihin tarttua jos oikein alkaa harmittaa tai vastaan tulee pelkoa tai odottamatonta iloa, mitä ikinä. Näin taitaa olla kaikilla heillä, joiden suhde kirjallisuuteen on yhtä helppo ja yksioikoinen: ilman (tiettyä) kirjallisuutta on vaikea, kenties mahdoton, elää.

Luultavasti melko useat ihmiset liioittelevat noin sanoessaan (että eivät voisi elää ilman kirjallisuutta tai että se olisi suorastaan mahdotonta, he kun nimittäin rakastavat kirjallisuutta), hyi hyi heitä. Se on henkseleiden paukuttelua ja tyrkyttelyä. Ei niin intiimejä pidä julki kuulutella (kuten näemmä teen nyt). Sellaisessa suhteessa, joka minulla kirjallisuuteen on, ei ole mitään hienoa. Se on riippuvuussuhde ja lohdullista kylläkin kyse on sellaisesta riippuvuudesta, ettei siitä ole itselle eikä muille mitään varsinaista välttämätöntä haittaa tai vaaraa. En tiedä, uskaltaisinko kuvata sitä kuitenkaan rakkaudeksi; jos uskaltaisin, se olisi todennäköisesti sellaista rakkautta ettei siitä kehtaisi ääneen puhua. Paitsi toisten samanlaisten seurassa.

Torgny Lindgrenin ”epämuistelmissa”, jollaiseksi olen kirjaa (epä-)sosiaalisessa mediassa nimittänyt,  viehättävää on se, että kirjasta puuttuu kaikki se draama ja pönöttävyys jota muistelmat yleensä ovat pullollaan. Niihin On Aina Kirjoitettu Muistelmia. Niistä ei jätetä mitään pois. Tuntuukin, että Lindgren on tehnyt päinvastoin ja kirjoittanut epäolennaisia asioita, pikkujuttuja, joista muodostuu isoja ja kiinnostavia asioita koska niistä ei ehdi syntyä ähkyä. Toinen tapa kirjoittaa muistelmia on julkaista päiväkirjoja, mutta niissäkin on usein jotakin kovin epämiellyttävää. Yleensä ne eivät ole päiväkirjoja lainkaan, vaan enemmänkin päiväkirjamaisia: kuin kolmen soinnun rock-biiseistä väritettyjä orkestraatioita. Niiden autenttisuus ja uskottavuus on kadonnut.

No, luen minä toisinaan sellaisiakin.

Ennen Lindgreniä luin Jari Tervon Esikoisen. Hän on pukenut muistelmiaan romaaniksi. Tervon kirjojen parissa viihdyn aina; hän tuntee politiikan ja tekee valtavan hyvin kaiken taustatyön – nippelitiedot ovat kohdallaan. Myös Tervon huumorista pidän, se on osuvaa ja usein melko mustaa, hurmeista ja silti lakonista. Erikoinen yhtälö, mielestäni. Ja nyt kun – jos – pilkka osuu hänen omaan nilkkaansa, onkin kunnioitettavaa että hänen huumorinsa on parasta pitkiin aikoihin. Mainio kirja, jonka parissa hörähtelin ääneen. Lindgrenin kirjassakin on huumoria, vähemmässä määrin toki, mutta siltikin sellaista että tulee hymähdelleeksi. Sekin on aika paljon se, kantiltani.

Olen suunnitellut omaelämäkerrallista runokokoelmaa. Ehkä siksi olen nyt kokenut vetovoimaa tuollaisia muisteluksia kohtaan. Kuinka vahvasti omaelämäkerrallista, sitä en ole vielä päättänyt. Annan nyt niiden runojen tulla rauhassa, katsotaan sitten.

 

 

Täällä ollaan, Tikkanen ja Bargum

Tähän ne yleisimmät siitä kuinka harvakseltaan on tänne blogiinsa kirjoittanut blaa blaa blaa. Olen kesälomalla blaa. Luulisi olevan aikaa päivittää blaa. Mutta kun kirjoitan blaa pienoisromaania. Lupasin kirjastoapurahalautakunnalle oikein kunnolla kirjoittaa, jos saan apurahaa. Sain. Olen nyt sitten kirjoittanut, laistanut kaikesta muusta. Paitsi mansikoiden ostamisesta. Melkein kaikesta siis.

Luin pari pientä kirjaa. Isoja kun ei jaksa, koska se oma käsikirjoitus. Ostin Suomalaisen kirjakaupan alesta Johan Bargumin Syyspurjehduksen. Sen on suomentanut Marja Kyrö. Siinä oli hyvä idea ja melko hyvä toteutuskin. Lyhyitä lukuja, kauniita lauseita. Kiinnostava, joskin tematiikkaansa nähden ainut mahdollinen konstruktio. Sellaisen, joka saa orgasmeja purjehdustermeistä, kannattaa ehdottomasti ostaa tuo. Siinä on niitä paljon. Kannattaa se ostaa muutenkin, jos tykkää pienoisromaaneista. Saattaa käydä niin, että tulen säilyttämään tuon Bargumin hyllyssäni. Nimittäin monet uutukaiset vien antikvariaattiin tai annan pois. Mutta Bargum on hyvä kirjoittaja. Ja tuo kirja on niin hyvä ja pienikin, ettei vie juurikaan tilaa.

Toinen pikkuinen olikin omasta hyllystäni: Henrik Tikkasen kadunnimisarjan esikoinen, Kulosaarentie 8. Sen on suomentanut Elvi Sinervo, ja hyvin onkin. Tikkasen huumori on jotakin, mitä aina tasaisin väliajoin tulen kaivanneeksi. Se on tavallansa kuivaa, mutta kuitenkin niin mustaa, että persekarvat nousevat pystyyn vaikka istuu niiden päällä.

Tikkasessa yhdistyy kaikki, mitä tällä hetkellä kirjallisuudesta kaipaan. Hänen kirjoissa on hirvittävä määrä inhimillistä syvyyttä, mutta pintaakin löytyy eli huumoria. Ja nyt joku saattaa alkaa ajatella, että eihän rankoista kokemuksista tai -aiheista ponnistava huumori ole välttämättä pintaa. Hänelle sanon: niinpä!

Tuota Tikkasen kadunnimisarjaa voisi helposti verrata Knausgårdin Taisteluni-sarjaan, mutta en tiedä kannattaako. Knausgård kirjoittaa niin laveasti ja jaarittelevasti, kun taas Tikkanen heittelee palasia eikä paljon vaivaudu. Molempi parempi, sanon minä. Mainittavin ero näiden kahden välillä, tai niiden suhteen kun otan esimerkin rinnalle itseni lukijana, on se että Tikkasen kirjat lukee lävitse, Knausgårdin kirjat elää lävitse. Kyse on laveudesta. Toinen ei ole toistaan parempi, mutta minä pidän enemmän Tikkasesta. Kumpikaan ei kirjoita toistaan totuudellisemmin tai totuudettomammin, tosin ehkä Tikkanen on itseään kohtaan hivenen armottomampi. Knaussi kirjoittelee enemmän itsensä ulkopuolelta. Hänenkin sarjansa päähenkilö on hän itse, kuten tiedämme, mutta eniten hänen kirjojensa ulkopuolelle jää juuri hän itse. Tämä on tottakai lukijakohtainen kokemuksiin perustuva kommentti, joten sen varaan ei kannata nojata muiden kuin minun.

Kun kummankin, sekä Knasun että Tikkasen, kohdalla puhutaan omaelämäkerrallisesta aineksesta, tulee herrojen kirjojen äärellä tottakai miettineeksi,  ”onko tämä totta?” Vai onko kyseessä epäluotettava kertoja joka värittää ainesta?

ON. Se on oikea vastaus molempiin kysymyksiin, luullakseni. He kirjoittavat totuudenmukaisesti, tunteidensa mukaan. Tunteet ovat totta, ei puhettakaan muusta. Entäpä epäluotettavuus? Niin, kukapa itsestään osaisi kylmänviileän analyyttisesti kertoa, kun kyseessä ovat tunteet, vieläpä tuollaisten asioiden ääreltä, joista he kertovat.

Hengittämisen vaikeudesta

Kuten aina, viimeksikin osuin sattumalta Pasilan rautatieasemalla olevaan Pocket Shopiin, siis siihen karkkikauppamaiseen kirjamyymälään, jonka tuotteet ovat pääasiassa pokkareita. Ostan yleensä sieltä vain englanninkielisiä kirjoja, sillä omaan eräänlaisen hyvin hankalan ja vaikealaatuisen asenneongelman pehmytkantisia kirjoja kohtaan… Ajattelen, että ne kestävät kovin huonosti kulutusta ja aikaa, enkä siksi viitsi sellaisiin vähiä rahojani tuhlata.

Paitsi että tuhlaan. Paitsi että kestävät hyvin. Siis rahaa, kulutusta ja aikaakin.

Suhtaudun englanninkielisiin kirjoihin ylimalkaisemmin kuin suomenkielisiin opuksiin. Jälkimmäisistä minun on yleensä vaikeampi luopua, ensin mainituista taas helpompi;  kenties siksi että ovat minulle kielellisesti toissisijaisia.

Paitsi etteivät ole.

Kummallista kyllä ihmisen täytyy elää ja lukea paljon ja pitkään ymmärtääkseen, että lukemisesta on tullut niin rutiininomaista, että ihan oksettaa. Ne kirjat jotka olen kritikoinut ovat tietysti eri maata – ne luen eri tavalla ja usein useampaan kertaan, tutkin ja pyörittelen, pohdin, ja vasta ajan kuluttua jotakin tohdin.

Nyt viime aikoina olen lukenut aiempaa enemmän englanninkielistä kirjallisuutta ja huomaan keskittymiseni jokaiseen lukemiseen liittyvän asian suhteen olevan erilaista. Se on ehkä syvempää, sillä silkkaa osaamattomuuttani joudun paneutumaan tarkemmin vieraskieliseen kirjaan. Aivot ovat useammin eri asennossa. Tästä on ollut hyötyä suomenkielisen kirjallisuuden (kotimaisen proosan ja käännösproosan) suhteen: mieli on lukiessa virkistyneempi ja tarkkaavaisempi. Which is a good thing.

Niin. Osuin vahingossa Pocket Shopiin ja jäin selailemaan John Greenin teosta The Fault In Our Stars, josta takaraivossa kaikuili lehtien ja blogien sivuilta nähtyjä ylistyksen haituvia. Ostin kirjan, kiikutin kotiin ja aloin lukea.

Jopa minulle kirja oli helppolukuinen, sen kieli on hyvin yksinkertaista ja suoraa. Ensimmäisten sadan sivun jälkeen googlettelin lisätietoa kirjasta ja piankos soljuvuudelle ja ylenpalttiselle romanttisuudelle löytyi selitys: ”for young adults”. Jossakin mainittiin kirjan olevan ns. sick-lit -romaani, siis tyylillisesti jossakin Twilightin ja Teho-osaston välimaastossa, jossa henkilöhahmojen väliseen jännitteeseen haetaan lisämausteita niinkin arkisista, mutta koskettavista aineksista kuin sairauksista. Green onkin tonkinut teokseensa niitä satuttavimpia juttuja: syöpälapset. Jo pelkkä ajatus on puistattava. Perusteet siis tunnepitoiselle kokemuksellisuudelle on rakennettu.

Luin minä kirjan silti loppuun. Kohtuullisessa määrin pidin siitä, liekö nostalgisista syistä vai mistä, sillä enhän ollut hetkeen lukenut nuorten kirjallisuutta (onko ”nuorten kirjallisuus” oikea termi, vai pitäisikö puhua nuorten aikuisten kirjallisuudesta? Toisaalta, minä luin nuorena aikuisena samoja kirjoja kuin nytkin, enkä vieläkään ole kovin iäkäs… Terv. 32-vee).

Green kirjoittaa taitavasti, hänen lauseensa on kaunis ja miellyttävä. Erityisesti miellyin hänen huumoriinsa; toisaalta sitä ei vedetty överiksi ja sillä tavoin vesitetty kaikessa arkisuudessaankin hivenen koskettavan aiheen käsittelyä, eikä Green myöskään ylidramatisoinut liiallisella tunnepitoisuudella, liian mustalla huumorilla. Hän esittää rankat aiheensa likimain sellaisina kuin ne yleensä tuppaavat elämässä olemaan. Ei siihen enempää dramatiikkaa ja herkuttelua tarvita.

Ihan jees, sanoisi nuori aikuinen Helle. It was, like, alright.

Aikuinen Helle on nuoremman versionsa kanssa samaa mieltä.

Pelirohkeutta

Suomen Pikkuleijonat kaatoivat maailmanmestaruusfinaalissa Ruotsin, ja miesten lentopallomaajoukkue selviytyi pitkästä aikaa MM-kisoihin. Melkoinen urheilupäivä siis! Tästä sopivaa aasinsiltaa pitkin:

Olen nyt pari päivää lueskellut Aulikki Oksasen runoteosta Seitsemän rapua, seitsemän skorpionia (Kirjayhtymä 1979). Sen julkaisusta on kulunut melkoisen pitkä aika. Teos on pirullisen kaksijakoinen – tavallaan pidän siitä, toisaalta en. Teos alkaa muutamalla erittäin mausteikkaalla runolla, jossa ruoditaan yhteiskuntaa sellaisille mustelmille, etten itsekään kehtaisi. Yhteiskunnallisuus hiukan karisee matkalla, mutta rohkeus säilyy.

Välillä kirjoitetaan naiseudesta, tarkemmin äitiydestä, melko räävittömästi, mutta jotenkin niin vuolaasti ettei homma tahdo pysyä kasassa, vaikka ohut teos onkin kyseessä.

Ymmärsitte varmaankin, ettei tässä mitään aasinsiltaa ollut. Hämäsin.

Aulikki Oksanen on mielenkiintoinen runoilija. Katselin taannoin kiinnostuneena televisiosta näytettyä dokumenttia, jossa Oksanen oli aiheena. Hän on ollut nuorena aika poliittinen henkilö, ja moniaalle ulottuva myös taiteen puolella. Opettanut Teatterikorkeakoulussa, laulanut, näytellyt ja sanoittanut kipaleita. Ja sitten vielä tämä hänen runoilijuus ja runous, joka on verrattain väkevää ja joka on nyt herättänyt minunkin kiinnostuksen uudella tavalla sellaisten Sinua, sinua rakastan –tuntemusten jälkeen. Pikkuisen täytyy nähdä vaivaa, että kaiken silmille työntyvän runollishurmiollisen vyörytyksen ja vuodatuksen takaa saa hänen runoistaan esiin niitä piikitteleviä aineksia, jotka kovasti viekoittelevat mieltäni. Vaivannäkö kannattaa, nähdäkseni.

Olen nimittäin tässä viime aikoina tullut ajatelleeksi, kun on ollut kaikkea kiakkovierasasiaa ja puhetta yhteiskunnan nykymenosta, että onko taide epäonnistunut yhteiskunnan kommentaattorina? Oikeastaan Arto Salmisen poismenon jälkeen kunnon yhteiskuntakritiikki on jäänyt vain yksittäisten avokämmenhuitaisujen varaan. (Lukuunottamatta tietenkin minua itseäni, joka lienen tullut jo useampaan kertaan määritellyksi vahvasti yhteiskunnallisesti kantaaottavaksi runoilijaksi. Mutta itseäni en toki tohdi tässä sen suuremmin mairitella.) Eivätkä litsarit oikein kunnolla osu yhteiskunnallisten vaikuttajiemme vahvasti saippuoituihin kasvoihin.

Eikö kuitenkin taiteen yksi tarkoitus ole kommunikoida ympäristön kanssa, olla vuorovaikutuksessa ja elää ajassa?

Suomalainen kirjallisuus on osaltaan, pääosin, ehkä irti omasta ajastaan. Kenties se on seurausta siitä, että on itsepintaisesti yritetty saada aikaan jotain ajatonta, jolloin lopputulokseksi on jäänyt se, ettei teos tunnu kestävän edes omaa aikaansa, omaa hetkeään, vaan hukkuu jo ilmestyessään ympäristöönsä. Kynnyksellä on niin kovasti porukkaa, että vain osa pääsee sisälle. Eikä pihalla, jalat paskassa, seiso kukaan.

Teoksen pitäisi kertoa jotakin omasta ajastaan, jolloin se ottaisi osaa oman aikansa kommentointiin, ja jäisi samalla historiallisesti edes jollakin tavoin merkitykselliseksi tallenteeksi. Mitä rohkeammin, sen paremmin, sanoisin.

Aulikki Oksasen runoissa on tällaisia viitteitä. En osaa sanoa, jäävätkö ne yleisesti kovinkaan esille, ”kestävätkö ne aikaa”, sillä yhä useampi haluaa taiteelta vain viihteen tunnusmerkkejä.

Minä en. Kaivan sellaisia rujoja tekstejä takaa esiin, kun ei omasta ajasta tunnu löytävän tarpeeksi osuvaa kommentointia. Olisi helppoa todeta, että nykyrunouden pitäisi olla enemmän poliittista. Se on liian helppo selitys. Osuvampaa on todeta, että politiikka ja yhteiskunnallisuus ovat levittäytyneet yhä laajemmalle ja laajemmalle, leveämmälle ja pidemmälle, kuin missä ne sijaitsivat esimerkiksi 70–luvun lopussa.

Runouden, kirjallisuuden, täytyy olla rohkeaa. Aivan niin kuin Oksasen runous tai Arto Salmisen proosa. Aivan niin kuin Pikkuleijonien tai lentopalloäijien pelaamisenkin, jotta omaisivat mahdollisuuden voittoon.

Saari koski

Yhytin itsestäni muiston tuohon otsikkoon, sehän on kuin esikoisestani sorta vala. Miettikääpä sitä.

Joulu on vietetty ja uusi vuosi koittaa pian. Se tarkoittaa uusia lukemattomia kirjoja ja uusia kirjoittamattomia kirjoja. Nyt välipäivinä on lukijan aika, sillä kirjakaupoissa alkaa alemyynnit. Kävin jo, ja löysin mm. Proustia viisi osaa. Enää puuttuu siis viisi Kadonnutta aikaa etsimässä –sarjasta. Olen nuoruusvuosina ne kaikki kirjastosta lainannut ja kahlannut: en tykännyt. Nyt on tullut sellainen olo, että voisin kahlata uudelleenkin: saattaisin tykätäkin. Sitä ennen ne on saatava omaan hyllyyn; tätä tuntemusta en osaa selittää. Se liittyy materiaan ja omistamiseen ja niin edelleen.

Pentti Saarikosken Suomentajan päiväkirjat (Otava) ostin – lue: löysin – halvalla: kirja maksoi kahdeksan euroa. Se on vähän, koska tuo päiväkirja saattaa olla parasta mitä Saarikoski tuli kirjoittaneeksi. Tai ainakin julkaisseeksi. Tuollainen on vaarallinen toteamus, tiedän – eikä niinkään sen vuoksi, että Saarikoski on niin raskaasti kanonisoitu ja nauttii aika laaja-alaista arvostusta kirjallisuuspiireissä ja ennen muuta sen ulkopuolella, vaan koska ehti julkaista niin paljon. En millään ole voinut ehtiä lukea kaikkea häneltä. En millään haluakaan. Se olisi pois muulta. Mutta jos tulen ehtineeksi, en pane sitä pahakseni. Runot olen lukenut ja ne pääsääntöisesti kiinnostaviksi mieltänyt, hyviksi en niinkään (tämän edellä olevan lauseen tässä olisi voinut kirjoittaa Antti Tuuri; sellainen poljento siinä on). Tosin olen varma, että Tuuri diggailee Saarikosken runoutta. Pari hassua proosateostakin olen Saarikoskelta lukenut ja jonkin verran pitänytkin niistä.

Tuuriakin ostin, Ikitien ja Rauta–anturan. Hänen kirjoistaan on vaikea olla pitämättä, vaikka kovasti yrittäisikin. Olen päättänyt olla yrittämättä. Mitä sitä turhaan hangoittelemaan; jos pitää niin pitää. Haluaisin tavata Tuurin ja keskustella hänen kanssaan elämästä.

Niin, palatakseni väitteeseen Saarikoskesta ja Suomentajan päiväkirjoista. Otan lainauksen ko. opuksesta, s. 21–22:

Viime yönä naitiin ilman kortonkia, kun Tuulalla oli vielä moonikset. Sen pitäisi hankkia pillereitä, mutta se pelkää lihoavansa niistä, nyt kun on juuri saanut itsensä laihaksi. Siinä tuntuu luut taas. Se sanoo olevansa yhtä hoikka kuin silloin kun me aloimme seurustella, siitä minä en paljon muista kun olin siihen aikaan aina kännissä. Miten minä jaksoinkin juoda niin hirvittävästi? En ole varma mutta muistaisin aloittaneeni jatkuvan terävien juomisen vuoden 66 vaalien jälkeen, ehkä siitä sittenkin tuli jonkinlainen turhautuma kun en päässyt eduskuntaan, olin toivonut sitä salaa vaikka tiesinkin etten pääsisi; lopulta jäin harmittavan lähelle – jos olisin tehnyt enemmän työtä, olisin voinut tulla valituksi. Samoihin aikoihin alkoi Marjukan kanssa mennä pieleen. Ilmestyikö ’Laulu laululta pois’ syksyllä 66? En ole aivan varma. Se Romanian matka kun sänky paloi. Prahassa olin seuraavan vuodenvaihteen, ja kevättalvella 67 aloin olla Tuulan kanssa.

Huomaan, että sitä enemmän pidän Saarikosken tekstistä mitä rentoutuneempi hän on ollut sen äärellä. Silloin hän tuntuu pääsevän irti siitä että kirjoittaa muille, ja alkaa kirjoittaa enemmän itselleen. Itsellä kun ei ole niin väliä. Tällöin taustalta alkaa tulla enemmän häntä itseään, eivätkä opitut muodot ja kiinnikkeet muualle häiritse aistimusta. Tekstistä alkaa tulla esiin kokemuksellisuutta ja aistivoimaisuutta, aistillisuutta, ja se on aina kiinnostavaa. Se on totuudellista, historiaa. Ja yhtä lailla proosaa.

Kielestä ja kerronnasta

Kun kirjoitan itse romaania, en lue työn ollessa kesken muuta kirjallisuutta kuin Simenonin Maigret-poliisiromaaneja. Minulla on niitä nelisenkymmentä. Kun aloitan kirjoittamisen, alan lukea sitä Maigret-kirjaa, joka on hyllyssäni oikeanpuolimmaisena. Kun olen lukenut kirjan, panen sen vasemmanpuolimmaiseksi Maigret-rivistöön ja aloitan taas oikeanpuolimmaisena olevan lukemisen. Luettuani kirjan panen sen taas vasemmanpuolimmaiseksi. Ennen kuin olen lukenut kaikki Maigret’t tällä tavoin läpi, on kulunut monta vuotta ja olen jo unohtanut, mitä ensimmäiseksi lukemassani tapahtuu; voin lukea sen taas hyvin uudestaan.

– Antti Tuuri,  Kuinka kirjoitan romaanin (Art House 2004)

Tuo taitaa olla yksi sellainen ikuisuuskysymys kirjailijalle: mitä kirjoitusprosessin aikana voi lukea? Jotkut pelkäävät imevänsä vaikutteita omaan kirjoittamiseensa, jotkut eivät pelkää ja voivat lukea kirjoitusprosessin ollessa käynnissä mitä kirjoja hyvänsä. Kenties jotkut vasiten lukevat jotakin tiettyä kirjaa päästäkseen erityiseen tunnelmaan, jonka uskovat auttavan kirjoittamisessa. Samalla tavalla apua voi hakea musiikistakin.

Ymmärrän hyvin Antti Tuuria. Simenonin kirjat (ja käännökset) ovat melko helppoja, eivätkä hänen kirjojensa ja kirjoittamisensa ominaispiirteet synny niinkään kielestä, vaan romaanien rakenteista. Simenonin (ja kääntäjän) kieli  on sillä tavalla ”virkamiesmäistä”, jos sallitaan asian tuolla lailla ilmaistavan, ettei se tyylillisesti jää samalla tavalla takaraivoon vaikuttamaan kuin vaikkapa Antti Tuurin kerronta. Lisäksi Maigret-tarinat eivät vaadi lukijalta kovinkaan suuria ponnisteluja, vaan lukeminen on soljuvaa ja helppoa ja antaa samalla alitajunnalle ja mielelle tilaa rauhoittua sen aikaa, kunnes oma kirjoittaminen jälleen konkreettisesti käynnistyy.

Kielellä ja sitä kautta kerronnalla on suuri vaikutus, sillä jos oman kirjoittamisensa ohella lukee esimerkiksi jotakin osaa Tuurin Pohjanmaa-romaanisarjasta, huomaa yhtäkkiä ettei repliikkejä tulekaan käyttäneeksi yhtä paljon kuin ennen. Pieni esimerkki Tuurin Ameriikan raitti -romaanista:

Kysyin, eikö Taisto surrut sitä, että meidän nyt ehkä ikuisiksi ajoiksi oli jätettävä kotimaamme: sen äidinkasvot eivät meille enää kauan hymyilisi. Taisto uskoi tulevansa toimeen vaikka missä, vaikka kirveen silmässä.

Saman voisi kirjoittaa esimerkiksi kahdella hyvin pelkistetyllä repliikillä auki, mutta se tarkoittaisi tietysti sitä ettei tilanteeseen syntyisi samanlaista kerrontaa, kuin Tuurin kirjoittamana. Hän käyttää aika paljon teksteissään mm. lauseenvastikkeita, joiden merkityksellisyys kylläkin allekirjoittuu juuri kerrontateknisillä ja -tyylisillä syillä, jos kohta runsas määrä lauseenvastikkeita alkaakin nopeasti ärsyttää lukuhermoa – teksti uhkaa mennä mössöksi ja tulee olo, että vähän kerrotaan, vaikka perkuleesti on kirjoitettu. Samalla saattaa syntyä tunne siitä, ettei Tuuri jätä lukijalle oikein mitään tehtävää kun kertoo itse kaiken auki. Siltikin, tuollaisella hyvin yksinkertaisella keinolla Tuuri saa tekstiinsä jutustelevuutta ja välttää näin omalla tavallansa haukotuksia aiheuttavaa liian kliinistä kieltä.

Väitän, että kaksi-kolme sivua riittää siihen, että tunnistan onko teksti Antti Tuurin kirjoittamaa vai ei. Mutta se ei ole Antti Tuurin kannalta lainkaan huono juttu! Samaa väitän myös Tuurin etunimikaimasta Antti Hyrystä, jonka lauseet taas ovat sillä tavalla”oikeita”–  vai tyylikkäitä, pitäisikö sanoa? – että ehkä hänen kirjojaan voisi lukea myös silloin kun itsellä on kirjoitusprosessi parhaillaan käynnissä. Tosin siinä tapauksessa saattaisi vain tulla sitä ”koivuklapia” ja sitähän me emme kai, ainakaan tarkoituksellisesti, halua. Vaikka ei koivuklapiproosassa nyt mitään ihan kamalaa pahuuttakaan ole.

Jännää muuten, että Hyrynkin proosa on erikoisella tavalla jutustelevaa, vaikka välillä tuntuu että hän pyrkii siitä jopa tarkoituksellisesti eroon.