Tuntemattomampi Tuntematon

Ajattelin, että koska Väinö Linnan romaani Tuntematon sotilas on saanut kolmannen filmatisointinsa, olisi aika lukea kirja uudelleen. Edelliskerrasta on kulunut aikaa noin tuhat vuotta, joten jäljellä olevat muistikuvat ovat hataria ja epäluotettavia; ihminen muuttuu, ja niin muuttuvat sen mieltymyksetkin. Pieni esimerkki: keskiajalla Metallican levyt olivat suoranaista tykitystä, mutta nyttemmin suhtaudun niihin nostalgisella varauksella ja pienellä myötähäpeällä. Ehkä Tuntematonkin olisi kääntynyt toisinpäin, olisi tällä kertaa kiinnostavampi.

Olin Ärrällä ostamassa vesipulloa, kun huomasin kapeahkossa pokkarihyllyssä Sotaromaanin. Ostin sen, ajattelin että olisi kiintoisaa lukea poistetut kohdat ja saada vähän osviittaa sen aikaisesta sensuurista, jos sellaista sitten oli. (Tietenkin oli, suomettumisen supervuosina.)

Tulin kotiin ja huomasin, että nyt mulla oli kaksi Sotaromaania. Perkele. Järkeilin niin (tämän reaktion ja siitä kummunneen ajatuksen tunnistanee jokainen vähänkään maaninen kirjanostaja), että luen pokkaria työmatkoilla, jolloin kovakantinen säästyy repun nuhjuunnuttavalta efektiltä. Sitä voin sitten lukea kotona. (Mikähän siinäkin muuten on, että vaikka laittaisi upouuden niteen suljetussa metallilaatikossa viikoksi reppuun tai laukkuun, olisi se repaleinen ja tahrainen kun laatikon taas avaisi?)

Luin. Pitkään ja hartaasti. Aloin muistaa, kuinka vuosia sitten vihasinkaan murteiden lukemista. Tuntui, että se hidasti urakkaa. Nyt hihittelin varsinkin Hietasen ja Rokan puheita, suputtelin niitä itsekseni keskellä yötä, ettei vaimo heräisi (ja pitäisi hulluna).

Lukukokemus oli huomattavan miellyttävä. Linnan tyyli on vetävää, sivu kääntyy kevyesti ja rytmi on hyvä. Henkilöhahmot kantavat, ja niiden onkin kannettava, koska juoni on lievästi sanoen yksinkertainen. Metsäretkien ja raskaan sotimisen jälkeen oli suorastaan vapauttavaa, kun komppanian miekkoset pääsivät Petroskoihin tanssittamaan Veeruskaa – kuin pitkällinen paise olisi päässyt puhkeamaan. Ja ehkä joku muukin. Jonkinlainen absurdin katarttinen efekti (viittaan helpotukseen sodan karmeuksien keskellä). Lopun vetäytymistaistelut taas tuntuivat toki perustelluilta (todenmukaisilta), mutta puuduttavilta – toisaalta nyt psykologinen osasto pääsee enemmän esiin inhimillisyyksineen kaikkineen.

Entäpä ne Tuntemattomasta sotilaasta poisjätetyt kohdat? Kyllä, herra- ja naapurivihaa, mutta enimmäkseen ideologista, selittelevää monologia tai muunlaista tyhjäkäyntiä. Oma näkemykseni on, että Sotaromaanilla on omat kiinnostavuutensa, mutta Tuntematon sotilas on parempi romaani.

Mainokset

Se pakollinen kirjamessujuttu

Aina pitää kirjoittaa kirjamessujuttu. No ei oikeasti pidä, mutta jos on käynyt messuilla niin kirjoittaa sitten kuitenkin.

Kävin tänään, messujen viimeisenä päivänä esiintymässä Takauma-lavalla yhdessä Tiina Lehikoisen ja Tommi Parkon kanssa. Kumpikin kirjailija on meritoitunut erityisesti runouden saralla. Olin viisaampieni joukossa, joten oli helppo olla. Kiitos heille!

Ei ole mikään salaisuus, että vierastan kaikkea sitä messuhärdelliä ja ihmisvilinää. Mutta kun Kirjailijaliitosta pyysivät esiintymään, ja kun runous oli agendana, en runomiekkosena tietenkään saattanut kieltäytyä. Tarkemmin ottaen puhuimme ekologisesta runoudesta ja vähän sen ympäriltäkin. Kivaa oli! Kirjailijaliitolla oli muutenkin kiintoisaa ohjelmaa Takauma-lavalla. Itse tykkäsin kovasti akateemikko ja kirjailija Hannu Mäkelän haastattelusta (liiton puheenjohtaja Jyrki Vainonen haastatteli). Hannu – jota muuten katson todella jyrkästi ylöspäin monestakin syystä – nauratti yleisöä hauskoilla anekdooteillaan uransa varrelta. Näkyi ja välittyi se kertojan lahja myös jutellessa. Erityisesti jäi mieleen juttu Finlandia-palkinnosta, jota Hannu sanoi vastustaneensa alusta asti voimakkaasti. Vuonna 1995, jolloin hänelle itselleen se myönnettiin romaanista Mestari, hän vastusti sitä vähän vähemmän, mutta sen jälkeen taas voimallisemmin. Hannulla on siihen pätevät syynsä, ja niistä samoista syistä minäkin Finlandia-palkintoa vastustan: se kutistaa kirjallisuutta. Huomio kaventuu vain romaaneihin, mikä sysää runot, novellit ja muut vähälevikkiset kirjallisuudet entistä syvemmälle viidakkoon. Miten sellainen voisi olla positiivinen juttu? Varsinkin kun nykyihmiselle takapihalla kasvava pihlaja on metsä. Hannu Mäkelä paljasti, että hänelle läheisin kirjallisuudenlaji on runous. Se lämmittää runoilijan sydäntäni kovasti. Haluaisin kovasti, kovasti keskustella Hannun kanssa kirjallisuudesta, varsinkin jo ennen syntymääni edesmenneestä Samuli Parosesta, jonka kustannustoimittajana ja – voi kai sanoa – ystävä Hannu oli.

Tapasin myös kustantajani Robustoksen porukoita eli Heikkiä ja Jounia, ja siinähän se messujen suurin suola kohdaltani taitaa ollakin: mahdollisuus sosialisoida mukavien immeisten kanssa. Viihdyn heidän kanssaan ja ilmeisesti tunne ainakin joiltakin osin on molemminpuolinen, kun eivät ole minulle vielä porttikieltoa hommanneet.

Minulla siis oli kivaa, mutta millaiset messut oli noin niin kuin muuten? Absurdit. Istuessani siinä Takauma-lavan mukavalla nahkajakkaralla panin merkille viereisen Unikulman osaston. Samassa aloin tarkkailla yleisöä (jota muuten oli ihan mukavasti), että millainen heidän vireystilansa on. Onneksemme peitimme äänentoistollamme Unikulman kuorsauksen.

Ymmärrän kyllä, että ”raha puhuu”, mutta arvoisa messuorganisaatio: nyt hereillä siellä! Raha puhuu sekavia.

Yhteen messuhallin kulmaan oli kerääntynyt valtavasti ihmisiä. Kävelin parin päivän aikana useamman kerran siitä ohitse ja aina oli porukkaa tungokseksi asti. Arvaatteko, mitä siellä myytiin? Ei, ei ensi keväänä ilmestyvän runokokoelmani ennakkokappaleita. Siihen tungokseen ei yksi kulma riitä.

Alelaareja. Kyllä, alelaareja. Keltaisilla, katosta roikkuvilla norsunkokoisilla pahviläpysköillä mainostettiin kahden euron kirjoja.

”KAIKKI KIRJAT 2€!

Jos mulla olisi dementiaa, olisin luullut olevani Stockmannin Hulluilla Päivillä.

Vieressä päivystäneet kustantajat olivat lievästi sanottuna vittuuntuneen näköisiä. Hankalahan se on tehdä kauppaa, kun metrin päässä poljetaan hintoja. Myypä siinä messuhintaan kirjoja, tuosta runokirja kympillä. ”Niinmuttakun tuolta saa kakkosella romaanin.”

Niin. Niinpä niin.

Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta Kirjamessujen tarkoitus on kai kohottaa kirjan profiilia. Näiden messujen osalta kirjan profiili on nyt noin kahden euron korkeudella. Melkoista matalalentoa, varsinkin siihen korkeuteen verrattuna, missä Dan Brownin yksityiskone lentelee.

Tällä vauhdilla tulevaisuuden kirjamessut ovat seuraavanlaiset: niitä ei ole. Käy niin kuin Suomalaiselle kirjakaupalle, että liikkeet ovat kirjoja pullollaan, mutta eri nimekkeitä on esillä ehkä kymmenkunta. Viiden jääkiekkoilijan elämäkerrat, kolme dekkaria, yksi keittokirja ja yksi persevärityskirja, johon hierot ahterisi täysistunnon jälkeen. Se on rentouttavaa ja kehittävää! Varmasti jostakin löytyy asiantuntija, joka näkee siinä koordinaatiota kehittäviä puolia.

Dan Brownin vierailua tekisi mieli kritisoida, mutta oikeastaan ajattelen, että juuri hänenlaisiaan staroja Kirjamessut tarvitsevat. Siis huomio kirjailijoihin ja kirjoihin, ja jos oikein saa toivoa, paljon enemmän vähälevikkistä matskua esiin. Eli: kirjallisuutta.

Olisin muuten halunnut itsekin nähdä Mr Brownin. Olisin halunnut sammuttaa salista valot ja katsoa, loistaako ne leegot pimeässä.

Tiedätkö mitä haluat, jos haluat runoilijaksi?

Kirjailija Juha-Pekka Koskinen kirjoitti kirjailijuudesta niin puhuttelevan blogikirjoituksen, että mieleni minun tekevi kirjoittaa sille jonkinlainen itsenäinen jatko-osa.

Edustamme Koskisen kanssa monella tavalla kirjallisen kentän ääripäitä: hän kirjoittaa proosaa, minä runoutta. Hän on kohtuullisen menestynyt, minä en (tällä tarkoitan ehkä enemmänkin tunnettuutta kuin rahatilannetta). Hän on ammattikirjailija, minä käyn palkkatyössä voidakseni harrastaa kirjailijuutta. Hän julkaisee vuosittain useamman kirjan, minulta kestää vähintään muutama vuosi saada aikaan edes yksi.

Näkemyksemme kirjailijana toimimisesta on silti sama: vaikeaa on ja työsarkaa riittää.

Väittäisin, että alati vaikeammaksi vain menee. Kirjailijaksi haluavia on jonoksi asti, joka vain kasvaa, ja luultavasti jokaisen jonottavan mielessä siintää sama egoistinen haave: glamouria pullollaan oleva kirjailijaelämä, joka pehmeästi vie pitkin maisemaa. Näille haaveitaan todeksi tavoitteleville sanoisin, että ne vaaleanpunaiset lasit kannattaa ottaa jo jonossa pois ja alkaa katsella ympärille realistin silmin. On totaalisen eri asia haaveksia jostakin kuin tavoitella haaveitaan. Niin minäkin tein: riisuin pinkit lasit, mutta niin ennemmin tai myöhemmin jokainen kirjailijaksi tuleva joutuu tekemään. Kirjallisen kentän tuulikaapissa voi vielä haaveksia kun ulko-ovi on auki (terveisiä esikoisille!), mutta olohuoneessa alkaa jo olla ahdasta kun pitäisi aloittaa olemaan.

Kysymys on nimittäin siitä, millainen kirjoittaja olet. Ajattelitko olevasi prosaisti (niin kuin minä), mutta tulitkin runoilijaksi (jälleen kuin minä)? Vai aloititko runoudella, mutta kuoriuduitkin prosaistiksi (niin kuin niin moni)? Kenties sinusta tuli esseisti (voi surku…)? Puhkesitko sittenkin käsikirjoittajaksi? Vai riittikö esikoiskirja ja nyt tunnetkin olosi tyhjäksi? Veikö musiikki sittenkin mukanaan? Tai K-Marketin kassahihna? Taivaalle singahtanut uraohjus?

Kun oma kirjoittajuus alkaa selvitä, alkaa selvitä oma elämä ja mukautuminen siihen. Törmäät todellisuuteen: olet löytänyt alasi, mitä sinun on tehtävä selvitäksesi siinä.

Jos olet samoilla jalanjäljillä JP Koskisen kanssa, prosaisti siis ja tarkoitus on kirjoittamalla tienata elantonsa, suosittelen kuuntelemaan hänen neuvojaan tarkkaan.

Jos runous osoittautui alaksesi, niin kuin minulla, voit samantien unohtaa kaikenlaiset pegasokset ynnä muut taiteilijamyyttiä romantisoivat puheet ja alkaa etsiä työpaikkaa josta oikeasti maksetaan palkkaa, sillä runouden ympäriltä sitä ei löydy. Ellet sitten ole sattumalta perinyt loppuelämän ajaksi riittävää eurokasaa, saanut myöntävän eläkepäätöksen tai kohdannut paljon ymmärtävän ja kaiken maksavan puolison. On nimittäin täysin mahdotonta kirjoittaa ja julkaista vuosittain kaksi tai kolme runoteosta, puhumattakaan tienata niiden myynnillä tai saada ”tarpeeksi” apurahaa. JiiPeen mainitseman silpputyön määrä vain kasvaa runoilijan kohdalla. Tuskin sitäkään haluat, sillä runoilijanahan sinä rakastat taidetta ja taiteentekemistä, et leipätekstin rustaamista.

Jos et vielä suhtautunut runouteen taiteena, kannattaa alkaa. Sillä jos romaaneista puhuttaessa menestys mitataan myynnein ja palkinnoin, runoudessa menestyminen mitataan taiteellisin mittarein, runoudesta käsin. Tämä kuulostaa kärjistykseltä, mitä se tietysti onkin, mutta vain vähän.

Mutta: muista haaveksia! Ja haaveksiessasi muista ennen kaikkea, että kun alat haaveita tavoitella, ne muuttavat muotoaan.

Minä ja Samuli

Tuuhea ja päältä vähän pörheä tukka, jolla näyttää olevan oma tahto. Poseeraava asento, pää on kääntynyt vasemmalle. Hoikat kasvot ja niillä vakava ilme. Lähestulkoon pistävä katse, sen takana ehkä epämukavuuden tunne, ehkä kuulumattomuudenkin. Puku ja puutarhapenkki.

Kun vuonna 2009 ystävänpäivänä muutimme vaimoni kanssa Riihimäelle, en ollut vielä nähnyt Kalevi Seilosen valokuvaa Samuli Parosesta istumassa kortteerinsa edustalla puutarhapenkillä. Tai kenties ehkä olinkin, jonkin kirjan liepeessä tai jossakin suomalaisia kirjailijoita esittelevässä teoksessa, mutten ollut kiinnittänyt siihen sillä tavalla huomiota että olisi jäänyt mieleen. Parosen hahmoa paremmin tunsin hänen tuotantonsa: romaaneja, novelleja, aforismeja, mutta sitäkin jokseenkin pintapuolisesti. Aforismit olivat muita tutumpia – olihan jokunen niistä noussut jopa jonkinlaisen klassikon asemaan.

En tiennyt Riihimäestä oikeastaan mitään tänne muuttaessamme. Olin rautatieläisenä käynyt asemalla vain kääntymässä, tutustunut ratapihaan, asemarakennukseen ja aseman kupeessa olevaan grilliin – siinä kaikki. Edes sitä en ollut hoksannut, että paljasjalkainen stadilainen oli yhtäkkiä aloittanut muuttumisensa kantahämäläiseksi.

Aloin paikkailla aukkoja sivistyksessä, kaivella esiin kaupunkiin liittyviä kulttuurillisia asioita, erityisesti paikalliset kirjailijat kiinnostivat, että oliko heitä. Samuli Parosen nimi ponnahti nopeasti esiin, olihan hänen kunniakseen nimetty jopa sali kaupunginkirjastossa. Täällä Riihimäellä hän on siis elellyt, ajattelin. Siitä piti saada tietää lisää. Ostin paikallisesta divarista kirjailija Hannu Mäkelän teoksen Samuli (Otava 2006), jossa tämä ”Herra Huun isä” muisteli toveriaan, jonka kustannustoimittajana oli toiminut, samoin kollegana ja ystävänäkin. Parosen kirjailijanura käynnistyi varsin kypsällä iällä, jolloin tämä jo asusti Riihimäellä. Näistä ajoista erityisesti Mäkelä tietysti kirjassaan kertoo, mikä sopi minulle mukavasti.

OMAN TIENSÄ KULKIJA

Päästessäni selvyyteen Parosen henkilöhistoriasta ja persoonasta, huomasin aika paljonkin yhtäläisyyksiä itseeni. Hän oli ulkopuolinen maailmassa niin kuin minäkin koen olevani, ulkopuolisia olemme myös kirjallisella kentällä – olen tullut kirjailijaksi tietymättömistä, pystymetsästä samalla tavoin kuin Paronenkin. Olen kouluttamaton ja duunari niin kuin Paronen, jolle paskahommatkin maistuivat kun muunlaisesta ei oikeastaan tohtinut edes haaveilla. Sama pätee minuun – ei minusta uraohjukseksi olisi. Ehkä vähän kirjailijuudesta haaveilen, Parosen lailla, mutta vain vähän.

Jos meitä jokin erottaa, niin perhesuhteet. Minä tulen onnellisesta perheestä, Paronen oli menettänyt isänsä jo vauvana ja äitinsä murrosikäisenä. Hän oli siis aloittanut yksinvaelluksensa varhain, minä en sellaiseen ole onnekseni joutunut vielä tähänkään päivään mennessä jos kohta itsenäinen olen aina ollut ja siksi ulkopuoliseksi – ja samoin jotenkin yksinäiseksi – itseni kokenut.

Hyvä parisuhdekin minulla on, mitä taas Parosen avioliitosta ei saata Mäkelän kirjan perusteella uskoa. Hänen vaimonsa oli parikymmentä vuotta Parosta vanhempi ja varsinkin vanhemmiten ilmeisen hankala tapaus. Oudosta suhteestaan vaimoon, jonka kanssa hän pysyi aviossa kuolemaansa asti, kertoo jotakin se, että Paronen on haudattu Riihimäelle ja vaimo muualle.

Mielestäni Paronen ansaitsisi paljon suuremman arvostuksen kirjailijana kuin mitä hän on tähän mennessä saanut. Katsokaa nyt miten hienoja teoksia hän on suomalaisille antanutkaan! Jos ette tiedä, lukekaa! Hänen huomionsa yhteiskunnasta ovat tarkkoja, ja nyt kun aforismeja tutkii uudelleen ja uudelleen eri aikoja vasten – jopa ennustavia. Ja millainen kieli hänen sisällään pilkistelikään, runoilijan kieli. Saattaa olla, että mielipiteeseeni sekoittuvat huomiot siitä, miten yksin Paronen elämänsä aloitti ja miten yksin hän sen lopulta myös lopetti, melankolialla kun on tapana kaunistaa. Traagista, hänen jatkuvasti pyristelevä elämänsä. Mikään ei tahtonut tulla helpolla, ei edes kuolema.

Parosen hautakivi seisoo jossakin Riihimäen hautausmaalla, vain hänen nimensä on sen kylkeen hakattu. Siitäkin on kuva Mäkelän kirjassa. Oliko Parosella muita lähiomaisia kuin hankalaksi käynyt vaimo? En tiedä. Kirja mainitsee vain vaimon lapset, joiden isäpuoli Paronen oli. Hautaa on hoitanut mm. Samuli Parosen seura, ne intohimoisimmat hänen lukijakunnastaan. Mutta alati harvemmaksi sekin vuosi vuodelta kai käy.

Kahdeskymmeneskolmas toukokuuta tulee Samuli Parosen syntymästä kuluneeksi sata vuotta. Hän on siis samanikäinen itsenäisen Suomen kanssa. Toivottavasti Suomi ei juhlahumunsa keskellä unohda Parosta, häntä, joka hyvin olisi voinut nousta yhdeksi kansalliskirjailijoistamme. Vieläkin voi, toivon.

Fosforin psalmi

Antti Tuuri: Bospor Express. 202 s. Otava 2013.

Isoisäni ovat valitettavasti jo siirtyneet tuonpuoleiseen. Kaipaan heidän lämpöistä, rauhallista ja ohjaavaa ääntä, Mennenille tuoksuvia paksunahkaisia käsiä, jotka tarvittaessa kääntävät hartiat oikeaan menosuuntaan.

Mutta onneksi Tuurin Antti vielä hengittää. Hänessä on samanlaista valtiomiesmäisyyttä kuin isoisissä: varmuutta ja toteavuutta.

Otin Bospor Expressin, joka on noin miljoonas Tuurin kirjoittama teos, summittaisesti luettavakseni. En luonut sille mitään odotuksia, se vain jotenkin jäi käteeni ja aloin sitä tarkastella. Ja sitten aloinkin lukea. Bospor Express on nimiölehtensä mukaan ”kertomus matkasta” ja sellainen se toden totta onkin: mistään muusta ei juuri kerrotakaan.

Tuuri lähtee kirjallisuusfestivaaleille Istanbuliin ja taittaa matkat mennen (pun intended) tullen junilla ja laivoilla. Hän kun ei lennä. Käydään Tukholmassa, Saksassa, Unkarissa, Serbiassa, Bulgariassa ja missä ikinä. Eläviksi Tuuri kuvaa kaupungit, joissa käy, ja nekin hiljaiset kylät ja seudut, jotka junalla etäämpää ohittaa.

Eräs yleisimmin kirjallisuuden ympärillä kuultu klisee on ”nojatuolimatkailu”, mutta tällaisten matkakertomusten kohdalla se kyllä pitää täsmälleen kutinsa. Tuuri kuvaa tarpeeksi kiinnostavasti ja monipuolisesti ympäristönsä lukijalleen. Ruoka nousee kielen päälle, samoin arkkitehtuuri ja ihmiset tietenkin. Ja junat, jotka tulevat reilun kolmen viikon pituisella reissulla hyvinkin tutuksi. Mitään hihoja heiluttavaa, villiä extravaganza-esitystä ei ole tarkoituskaan saada aikaiseksi, vaan pyytää lukija matkakumppaniksi. Ja miksei lukija lähtisi.

Pidän kovasti Antti Tuurin kliinisestä, joskin höpöttelevästä tyylistä. Lause on selkeä, joskus vähän liiankin, mitä en kuitenkaan kirosanaksi laske. Paikoitellen jaaritellaan, mikä sinällään kuuluu matkantekoon – melkoista puurtamistahan matkustaminen yleensä on, paikoitellen tulee olo, että ehkä eväät eivät aivan riittäneet kahteensataan sivuun.

Kaikin puolin kuitenkin mukavan rauhallinen esitys, hyvän mielen kirja. Ihmeellistä kyllä nykykirjallisuudessamme nämä tällaiset yksinkertaisuudellaan ja yksinkertaisuudessaan lumoavat teokset ovat harvinaisuuksia. Antti Tuuri on yksi kirjallisuutemme alkuaineista, ja Bospor Express psalmi Euroopalle. Terveisiä Antille!

Kirjallinen kattaus

Kirjallisuuden kulta-aikaa ovat syksyt, kun maamme kaksi suurinta kirjallisuuspalkintoa jaetaan. Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto ja Finlandia-palkinto määrittävät syksyn suunnan, onko se paska ja loskainen vai kaunis luminen postikorttimaisema joulun alla. Se mitä keväällä on kylvetty, korjataan syksyllä tarkasteltavaksi ja nautittavaksi. Harvinaisuuksista kohistaan.

Väärin. Eilen Helsingin Sanomissa julkaistu kritiikki Jussi Valtosen romaanista He eivät tiedä mitä tekevät herätteli allekirjoittaneen yövuoron jälkeisestä unenpöppöröstä: hetkinen, kriitikko Jukka Petäjä kirjoittaa näin mairittelevan arvion kotimaisesta romaanista! Lukekaapa, se on todella mairitteleva. Kirja on Tapaus.

Varmasti onkin, ja yllättäen: tänään kyseinen romaani, aika puskista, julistettiin Finlandia-ehdokkaaksi. Sattumaako?

Tavallaan. Suomalaisessa kirjamaailmassa (johon Hesarin kritiikitkin voidaan laskea mukaan) ei päällepäin yleensä tapahdu mitään yllättävää. Toki joskus se meinaa yllättää housut nilkoissa, kuten minut ja minun lisäksi näköjään myös Hesarin. Jos totta puhun, en ollut huomannut Valtosen kirjaa aiemmin, vaikka kevään ja syksyn kirjalistoja olenkin suhteellisen tiiviisti seuraillut. Niin tai näin, olen iloinen että Valtosen kirja on mukana. Siinä vaikuttaisi olevan erittäin kiinnostava aihe.

FINLANDIA-PALKINTO: UHKA VAI MAHDOLLISUUS?

Kun tarkastelee vaikkapa viimeisen kymmenen vuoden ajalta Finlandia-palkintoehdokkaita, esimerkiksi palkintoa jakavan Suomen Kirjasäätiön sivuilta, voi huomata ettei kilpailussa pienkustantajien liput juuri tuulessa hulmua. WSOY, Otava, Teos, Gummerus ja Tammi hallitsevat. Myös keskiraskassarjalaiset Siltala ja Schildts ovat päässeet mukaan useammin kuin kerran. Kertaalleen mukaan ovat päässeet Into (Laura Gustafssonin Huorasadulla), Avain (Elina Hirvosen romaanilla Että hän muistaisi saman) ja Like (Riikka Ala-Harjan Maihinnousulla), jotka ehkä joillakin mittareilla voisi pieniksi laskea jos oikein yrittäisi. Pienin ja tuntemattomin ehdokas lienee tänä aikana ollut vuonna 2007 ehdokkaaksi noussut Agneta Ara teoksellaan Det har varit kallt i Madrid, jonka julkaisi PQR-kultur, kustantamo josta en ollut tietoinenkaan tätä ennen. Aidosti todella pieni.

Pääosin siis samat kustantamot näkyvät kilpailuissa kuin muuallakin mediassa, kirjamessuilla ja ihmisten huulilla. Niiden varassa suomalainen kirjallisuus kelluu.

HEI HUOMENTA SUOMI, HYVIN PYYHKII

Millaiset näkymät sitten ovat täältä pienkustantajan (kohdallani Kustannusliike Robustoksen) sylistä katsellen?

Tutunomaiset. Sillä yleisimmillä eli putkinäöllä tarkasteltuna: suomalainen kirjallinen kenttä on Finlandia-palkinto ja HS, tässä järjestyksessä. Laajemmin katseltuna kirjallinen kenttä on pääpiirteittäin tässä kuvassa: lukijoiden edessä on pöytä, sen päällä meloni ja viinirypäle. Meloni on viinirypäleen edessä. Syksyisin melonia vielä pyöritetään markkinamielessä etualalle, että se varmasti näkyy, vaikka se varmasti näkyy. Kaikki tietävät, että melonin takana on viinirypäle, mutta kun sitä ei näe, siitä ei jakseta kiinnostua. Se hädin tuskin on, mutta on.

Suomalaisella kirjallisuuskentällä pyyhkii hyvin niin kauan, kuin meloni pysyy pöydällä eikä vierähdä lattialle. Kirjallisuudelle ei siinäkään tapauksessa kävisi huonosti: liiskaantunut viinirypäle ei pyörähdä mihinkään.

Muistamisesta

Parhaillaan luen ruotsalaiskirjailija Torgny Lindgrenin kirjaa Muistissa (Tammi 2012, suom Liisa Ryömä). Siitä on hyvää vauhtia tulossa minulle sellainen pieni suuri kirja, jonka merkitys kasvaa aikain saatossa ja alan vaalia sitä aina vain tarkemmin ja tarkemmin. Jotkin minulle erityisen läheiset kirjat muuttuvat turvasatamiksi; silloin ne haluaa hyllyynsä ankkureiksi, jotta tietää mihin tarttua jos oikein alkaa harmittaa tai vastaan tulee pelkoa tai odottamatonta iloa, mitä ikinä. Näin taitaa olla kaikilla heillä, joiden suhde kirjallisuuteen on yhtä helppo ja yksioikoinen: ilman (tiettyä) kirjallisuutta on vaikea, kenties mahdoton, elää.

Luultavasti melko useat ihmiset liioittelevat noin sanoessaan (että eivät voisi elää ilman kirjallisuutta tai että se olisi suorastaan mahdotonta, he kun nimittäin rakastavat kirjallisuutta), hyi hyi heitä. Se on henkseleiden paukuttelua ja tyrkyttelyä. Ei niin intiimejä pidä julki kuulutella (kuten näemmä teen nyt). Sellaisessa suhteessa, joka minulla kirjallisuuteen on, ei ole mitään hienoa. Se on riippuvuussuhde ja lohdullista kylläkin kyse on sellaisesta riippuvuudesta, ettei siitä ole itselle eikä muille mitään varsinaista välttämätöntä haittaa tai vaaraa. En tiedä, uskaltaisinko kuvata sitä kuitenkaan rakkaudeksi; jos uskaltaisin, se olisi todennäköisesti sellaista rakkautta ettei siitä kehtaisi ääneen puhua. Paitsi toisten samanlaisten seurassa.

Torgny Lindgrenin ”epämuistelmissa”, jollaiseksi olen kirjaa (epä-)sosiaalisessa mediassa nimittänyt,  viehättävää on se, että kirjasta puuttuu kaikki se draama ja pönöttävyys jota muistelmat yleensä ovat pullollaan. Niihin On Aina Kirjoitettu Muistelmia. Niistä ei jätetä mitään pois. Tuntuukin, että Lindgren on tehnyt päinvastoin ja kirjoittanut epäolennaisia asioita, pikkujuttuja, joista muodostuu isoja ja kiinnostavia asioita koska niistä ei ehdi syntyä ähkyä. Toinen tapa kirjoittaa muistelmia on julkaista päiväkirjoja, mutta niissäkin on usein jotakin kovin epämiellyttävää. Yleensä ne eivät ole päiväkirjoja lainkaan, vaan enemmänkin päiväkirjamaisia: kuin kolmen soinnun rock-biiseistä väritettyjä orkestraatioita. Niiden autenttisuus ja uskottavuus on kadonnut.

No, luen minä toisinaan sellaisiakin.

Ennen Lindgreniä luin Jari Tervon Esikoisen. Hän on pukenut muistelmiaan romaaniksi. Tervon kirjojen parissa viihdyn aina; hän tuntee politiikan ja tekee valtavan hyvin kaiken taustatyön – nippelitiedot ovat kohdallaan. Myös Tervon huumorista pidän, se on osuvaa ja usein melko mustaa, hurmeista ja silti lakonista. Erikoinen yhtälö, mielestäni. Ja nyt kun – jos – pilkka osuu hänen omaan nilkkaansa, onkin kunnioitettavaa että hänen huumorinsa on parasta pitkiin aikoihin. Mainio kirja, jonka parissa hörähtelin ääneen. Lindgrenin kirjassakin on huumoria, vähemmässä määrin toki, mutta siltikin sellaista että tulee hymähdelleeksi. Sekin on aika paljon se, kantiltani.

Olen suunnitellut omaelämäkerrallista runokokoelmaa. Ehkä siksi olen nyt kokenut vetovoimaa tuollaisia muisteluksia kohtaan. Kuinka vahvasti omaelämäkerrallista, sitä en ole vielä päättänyt. Annan nyt niiden runojen tulla rauhassa, katsotaan sitten.

 

 

Täällä ollaan, Tikkanen ja Bargum

Tähän ne yleisimmät siitä kuinka harvakseltaan on tänne blogiinsa kirjoittanut blaa blaa blaa. Olen kesälomalla blaa. Luulisi olevan aikaa päivittää blaa. Mutta kun kirjoitan blaa pienoisromaania. Lupasin kirjastoapurahalautakunnalle oikein kunnolla kirjoittaa, jos saan apurahaa. Sain. Olen nyt sitten kirjoittanut, laistanut kaikesta muusta. Paitsi mansikoiden ostamisesta. Melkein kaikesta siis.

Luin pari pientä kirjaa. Isoja kun ei jaksa, koska se oma käsikirjoitus. Ostin Suomalaisen kirjakaupan alesta Johan Bargumin Syyspurjehduksen. Sen on suomentanut Marja Kyrö. Siinä oli hyvä idea ja melko hyvä toteutuskin. Lyhyitä lukuja, kauniita lauseita. Kiinnostava, joskin tematiikkaansa nähden ainut mahdollinen konstruktio. Sellaisen, joka saa orgasmeja purjehdustermeistä, kannattaa ehdottomasti ostaa tuo. Siinä on niitä paljon. Kannattaa se ostaa muutenkin, jos tykkää pienoisromaaneista. Saattaa käydä niin, että tulen säilyttämään tuon Bargumin hyllyssäni. Nimittäin monet uutukaiset vien antikvariaattiin tai annan pois. Mutta Bargum on hyvä kirjoittaja. Ja tuo kirja on niin hyvä ja pienikin, ettei vie juurikaan tilaa.

Toinen pikkuinen olikin omasta hyllystäni: Henrik Tikkasen kadunnimisarjan esikoinen, Kulosaarentie 8. Sen on suomentanut Elvi Sinervo, ja hyvin onkin. Tikkasen huumori on jotakin, mitä aina tasaisin väliajoin tulen kaivanneeksi. Se on tavallansa kuivaa, mutta kuitenkin niin mustaa, että persekarvat nousevat pystyyn vaikka istuu niiden päällä.

Tikkasessa yhdistyy kaikki, mitä tällä hetkellä kirjallisuudesta kaipaan. Hänen kirjoissa on hirvittävä määrä inhimillistä syvyyttä, mutta pintaakin löytyy eli huumoria. Ja nyt joku saattaa alkaa ajatella, että eihän rankoista kokemuksista tai -aiheista ponnistava huumori ole välttämättä pintaa. Hänelle sanon: niinpä!

Tuota Tikkasen kadunnimisarjaa voisi helposti verrata Knausgårdin Taisteluni-sarjaan, mutta en tiedä kannattaako. Knausgård kirjoittaa niin laveasti ja jaarittelevasti, kun taas Tikkanen heittelee palasia eikä paljon vaivaudu. Molempi parempi, sanon minä. Mainittavin ero näiden kahden välillä, tai niiden suhteen kun otan esimerkin rinnalle itseni lukijana, on se että Tikkasen kirjat lukee lävitse, Knausgårdin kirjat elää lävitse. Kyse on laveudesta. Toinen ei ole toistaan parempi, mutta minä pidän enemmän Tikkasesta. Kumpikaan ei kirjoita toistaan totuudellisemmin tai totuudettomammin, tosin ehkä Tikkanen on itseään kohtaan hivenen armottomampi. Knaussi kirjoittelee enemmän itsensä ulkopuolelta. Hänenkin sarjansa päähenkilö on hän itse, kuten tiedämme, mutta eniten hänen kirjojensa ulkopuolelle jää juuri hän itse. Tämä on tottakai lukijakohtainen kokemuksiin perustuva kommentti, joten sen varaan ei kannata nojata muiden kuin minun.

Kun kummankin, sekä Knasun että Tikkasen, kohdalla puhutaan omaelämäkerrallisesta aineksesta, tulee herrojen kirjojen äärellä tottakai miettineeksi,  ”onko tämä totta?” Vai onko kyseessä epäluotettava kertoja joka värittää ainesta?

ON. Se on oikea vastaus molempiin kysymyksiin, luullakseni. He kirjoittavat totuudenmukaisesti, tunteidensa mukaan. Tunteet ovat totta, ei puhettakaan muusta. Entäpä epäluotettavuus? Niin, kukapa itsestään osaisi kylmänviileän analyyttisesti kertoa, kun kyseessä ovat tunteet, vieläpä tuollaisten asioiden ääreltä, joista he kertovat.

Hengittämisen vaikeudesta

Kuten aina, viimeksikin osuin sattumalta Pasilan rautatieasemalla olevaan Pocket Shopiin, siis siihen karkkikauppamaiseen kirjamyymälään, jonka tuotteet ovat pääasiassa pokkareita. Ostan yleensä sieltä vain englanninkielisiä kirjoja, sillä omaan eräänlaisen hyvin hankalan ja vaikealaatuisen asenneongelman pehmytkantisia kirjoja kohtaan… Ajattelen, että ne kestävät kovin huonosti kulutusta ja aikaa, enkä siksi viitsi sellaisiin vähiä rahojani tuhlata.

Paitsi että tuhlaan. Paitsi että kestävät hyvin. Siis rahaa, kulutusta ja aikaakin.

Suhtaudun englanninkielisiin kirjoihin ylimalkaisemmin kuin suomenkielisiin opuksiin. Jälkimmäisistä minun on yleensä vaikeampi luopua, ensin mainituista taas helpompi;  kenties siksi että ovat minulle kielellisesti toissisijaisia.

Paitsi etteivät ole.

Kummallista kyllä ihmisen täytyy elää ja lukea paljon ja pitkään ymmärtääkseen, että lukemisesta on tullut niin rutiininomaista, että ihan oksettaa. Ne kirjat jotka olen kritikoinut ovat tietysti eri maata – ne luen eri tavalla ja usein useampaan kertaan, tutkin ja pyörittelen, pohdin, ja vasta ajan kuluttua jotakin tohdin.

Nyt viime aikoina olen lukenut aiempaa enemmän englanninkielistä kirjallisuutta ja huomaan keskittymiseni jokaiseen lukemiseen liittyvän asian suhteen olevan erilaista. Se on ehkä syvempää, sillä silkkaa osaamattomuuttani joudun paneutumaan tarkemmin vieraskieliseen kirjaan. Aivot ovat useammin eri asennossa. Tästä on ollut hyötyä suomenkielisen kirjallisuuden (kotimaisen proosan ja käännösproosan) suhteen: mieli on lukiessa virkistyneempi ja tarkkaavaisempi. Which is a good thing.

Niin. Osuin vahingossa Pocket Shopiin ja jäin selailemaan John Greenin teosta The Fault In Our Stars, josta takaraivossa kaikuili lehtien ja blogien sivuilta nähtyjä ylistyksen haituvia. Ostin kirjan, kiikutin kotiin ja aloin lukea.

Jopa minulle kirja oli helppolukuinen, sen kieli on hyvin yksinkertaista ja suoraa. Ensimmäisten sadan sivun jälkeen googlettelin lisätietoa kirjasta ja piankos soljuvuudelle ja ylenpalttiselle romanttisuudelle löytyi selitys: ”for young adults”. Jossakin mainittiin kirjan olevan ns. sick-lit -romaani, siis tyylillisesti jossakin Twilightin ja Teho-osaston välimaastossa, jossa henkilöhahmojen väliseen jännitteeseen haetaan lisämausteita niinkin arkisista, mutta koskettavista aineksista kuin sairauksista. Green onkin tonkinut teokseensa niitä satuttavimpia juttuja: syöpälapset. Jo pelkkä ajatus on puistattava. Perusteet siis tunnepitoiselle kokemuksellisuudelle on rakennettu.

Luin minä kirjan silti loppuun. Kohtuullisessa määrin pidin siitä, liekö nostalgisista syistä vai mistä, sillä enhän ollut hetkeen lukenut nuorten kirjallisuutta (onko ”nuorten kirjallisuus” oikea termi, vai pitäisikö puhua nuorten aikuisten kirjallisuudesta? Toisaalta, minä luin nuorena aikuisena samoja kirjoja kuin nytkin, enkä vieläkään ole kovin iäkäs… Terv. 32-vee).

Green kirjoittaa taitavasti, hänen lauseensa on kaunis ja miellyttävä. Erityisesti miellyin hänen huumoriinsa; toisaalta sitä ei vedetty överiksi ja sillä tavoin vesitetty kaikessa arkisuudessaankin hivenen koskettavan aiheen käsittelyä, eikä Green myöskään ylidramatisoinut liiallisella tunnepitoisuudella, liian mustalla huumorilla. Hän esittää rankat aiheensa likimain sellaisina kuin ne yleensä tuppaavat elämässä olemaan. Ei siihen enempää dramatiikkaa ja herkuttelua tarvita.

Ihan jees, sanoisi nuori aikuinen Helle. It was, like, alright.

Aikuinen Helle on nuoremman versionsa kanssa samaa mieltä.

Pelirohkeutta

Suomen Pikkuleijonat kaatoivat maailmanmestaruusfinaalissa Ruotsin, ja miesten lentopallomaajoukkue selviytyi pitkästä aikaa MM-kisoihin. Melkoinen urheilupäivä siis! Tästä sopivaa aasinsiltaa pitkin:

Olen nyt pari päivää lueskellut Aulikki Oksasen runoteosta Seitsemän rapua, seitsemän skorpionia (Kirjayhtymä 1979). Sen julkaisusta on kulunut melkoisen pitkä aika. Teos on pirullisen kaksijakoinen – tavallaan pidän siitä, toisaalta en. Teos alkaa muutamalla erittäin mausteikkaalla runolla, jossa ruoditaan yhteiskuntaa sellaisille mustelmille, etten itsekään kehtaisi. Yhteiskunnallisuus hiukan karisee matkalla, mutta rohkeus säilyy.

Välillä kirjoitetaan naiseudesta, tarkemmin äitiydestä, melko räävittömästi, mutta jotenkin niin vuolaasti ettei homma tahdo pysyä kasassa, vaikka ohut teos onkin kyseessä.

Ymmärsitte varmaankin, ettei tässä mitään aasinsiltaa ollut. Hämäsin.

Aulikki Oksanen on mielenkiintoinen runoilija. Katselin taannoin kiinnostuneena televisiosta näytettyä dokumenttia, jossa Oksanen oli aiheena. Hän on ollut nuorena aika poliittinen henkilö, ja moniaalle ulottuva myös taiteen puolella. Opettanut Teatterikorkeakoulussa, laulanut, näytellyt ja sanoittanut kipaleita. Ja sitten vielä tämä hänen runoilijuus ja runous, joka on verrattain väkevää ja joka on nyt herättänyt minunkin kiinnostuksen uudella tavalla sellaisten Sinua, sinua rakastan –tuntemusten jälkeen. Pikkuisen täytyy nähdä vaivaa, että kaiken silmille työntyvän runollishurmiollisen vyörytyksen ja vuodatuksen takaa saa hänen runoistaan esiin niitä piikitteleviä aineksia, jotka kovasti viekoittelevat mieltäni. Vaivannäkö kannattaa, nähdäkseni.

Olen nimittäin tässä viime aikoina tullut ajatelleeksi, kun on ollut kaikkea kiakkovierasasiaa ja puhetta yhteiskunnan nykymenosta, että onko taide epäonnistunut yhteiskunnan kommentaattorina? Oikeastaan Arto Salmisen poismenon jälkeen kunnon yhteiskuntakritiikki on jäänyt vain yksittäisten avokämmenhuitaisujen varaan. (Lukuunottamatta tietenkin minua itseäni, joka lienen tullut jo useampaan kertaan määritellyksi vahvasti yhteiskunnallisesti kantaaottavaksi runoilijaksi. Mutta itseäni en toki tohdi tässä sen suuremmin mairitella.) Eivätkä litsarit oikein kunnolla osu yhteiskunnallisten vaikuttajiemme vahvasti saippuoituihin kasvoihin.

Eikö kuitenkin taiteen yksi tarkoitus ole kommunikoida ympäristön kanssa, olla vuorovaikutuksessa ja elää ajassa?

Suomalainen kirjallisuus on osaltaan, pääosin, ehkä irti omasta ajastaan. Kenties se on seurausta siitä, että on itsepintaisesti yritetty saada aikaan jotain ajatonta, jolloin lopputulokseksi on jäänyt se, ettei teos tunnu kestävän edes omaa aikaansa, omaa hetkeään, vaan hukkuu jo ilmestyessään ympäristöönsä. Kynnyksellä on niin kovasti porukkaa, että vain osa pääsee sisälle. Eikä pihalla, jalat paskassa, seiso kukaan.

Teoksen pitäisi kertoa jotakin omasta ajastaan, jolloin se ottaisi osaa oman aikansa kommentointiin, ja jäisi samalla historiallisesti edes jollakin tavoin merkitykselliseksi tallenteeksi. Mitä rohkeammin, sen paremmin, sanoisin.

Aulikki Oksasen runoissa on tällaisia viitteitä. En osaa sanoa, jäävätkö ne yleisesti kovinkaan esille, ”kestävätkö ne aikaa”, sillä yhä useampi haluaa taiteelta vain viihteen tunnusmerkkejä.

Minä en. Kaivan sellaisia rujoja tekstejä takaa esiin, kun ei omasta ajasta tunnu löytävän tarpeeksi osuvaa kommentointia. Olisi helppoa todeta, että nykyrunouden pitäisi olla enemmän poliittista. Se on liian helppo selitys. Osuvampaa on todeta, että politiikka ja yhteiskunnallisuus ovat levittäytyneet yhä laajemmalle ja laajemmalle, leveämmälle ja pidemmälle, kuin missä ne sijaitsivat esimerkiksi 70–luvun lopussa.

Runouden, kirjallisuuden, täytyy olla rohkeaa. Aivan niin kuin Oksasen runous tai Arto Salmisen proosa. Aivan niin kuin Pikkuleijonien tai lentopalloäijien pelaamisenkin, jotta omaisivat mahdollisuuden voittoon.