Hiljaa virtaa Iijoki, osa 2

Huonemiehen poika (1971). Iijoki-sarja, ensimmäinen kirja. Luettu sivulle 80 asti.

Onko vaaraa että paljastan liikaa romaanista? Sitä olen tässä pohtinut. No, tuskinpa kukaan alkaa kahlata Iijoki-sarjaa jännittävää juonta odotellen. Ei ainakaan kannata, sillä:

Yhden uunin rakentaminen kesti kolmisenkymmentä sivua.

Ei pidä harhautua vähättelemään asiaa; mikä tahansa uuni se ei ole, vaan sellainen että kun se eräänä aamuna seisoo pirtissa tuli pesässään, pääsee Kallelta ja Riitu-äidiltä itku.

Minultakin meinasi päästä, kun ehdin jo luulla ettei se koskaan valmistuisi. Kuka perkele nyt jaksaa lukea satoja sivuja yhdestä uunista?

Ai niin joo. Mutta Antti Hyryn Uuni oli mestarillinen muista, painavista syistä.

Muistelen, etten itse ole koskaan uunin vuoksi itkenyt. Kerran oli lähellä, kun mummoni ei kuumentanut uunia ennen kuin laittoi ranskanperunat sen kitaan. Kylminähän ne sieltä tulivat uloskin, ja kovassa nälässä ollutta poikalasta otti vähän kupoliin.

Ensimmäinen luku loppui sivulle kahdeksankymmentä. Täytyy sanoa, että olen viihtynyt Huonemiehen pojan äärellä. Päätalon kerronta on hyvää. Edelleen runoilija saa kummastella ja maistella uusien, lähinnä murresanojen kanssa. Olen jo tykästynyt Päätalon maalailemiin henkilöhahmoihin. He ovat tavallisia, mutta kovin tunnistettavia. Siitähän tässä lopulta on kysymys: henkilöhahmojen välisistä suhteista ja ajankuvasta.

Paljastan tähän loppuun vielä pienen epäilyksen: Päätalossa on humoristin vikaa.

*****

Löysin paikalliselta kirpputorilta yhden osan lisää Iijoki-kokoelmaani, Oman katon alle, joka on kai sarjan yhdeksästoista teos eli loppupäästä. Nyt mulla on neljä osaa kasassa. Enää puuttuu kaksikymmentäkaksi.

Minne ihmeeseen saan ne kaikki mahtumaan?

 

Mainokset

Hiljaa virtaa Iijoki, osa 1

Huonemiehen poika (1971). Iijoki-sarja, ensimmäinen kirja. Luettu sivulle 18 asti.

Kalle Päätalo syntyy sivulla 18. Huomattavasti aiemmin mitä kuvittelin. On vaikea käsittää, että kun hän syntyi noinkin nopeasti, miten voi elämä kestää vielä reilut kaksikymmentä teosta?

Jos päivissä ja vuosissa mitataan, Päätalo syntyi 11. marraskuuta vuonna 1919. Hyvin symmetrinen päivämäärä, minkä kertoja kirjassakin mainitsee.

Minä muuten synnyin 1. marraskuuta 1982. Kun vuosiluvun kanssa tekee yhteenlaskua, 1 plus 9 = 10 ja 8 + 2 = 10, ja liittää ne päivään ja kuukauteen, saadaan aikaiseksi lukujono, jossa on pelkkiä ykkösiä ja nollia: 01111010. Päätalolla se on 11111010. Minut ja Päätalon siis erottaa vain se, että minun jononi alkaa nollalla, hänen ykkösellä. Toinen nimeni on Tapani, jonka päivää vietetään tietenkin tapaninpäivänä 26. joulukuuta. Se on lukujonona 2612, ynnättynä 11. Sattumaako, kysyn vaan!

Jep, hulluja tässä on oltu jo pitkään.

Olen Huonemiehen pojan suhteen hyvin alussa, mutta myös hyvin tyytyväinen. Olen päässyt rytmiin kiinni heti, mikä ei aina ole itsestäänselvyys. Joskus totuttelu voi ottaa satakunta sivua, joskus enemmänkin. Päätalon tyyli miellyttää, ja runoilijana pidän siitä että kohtaan uusia sanoja, sellaisia kuten ”kuihkia”, ”paarmuskamuori”, ”pertana”, ”koppimulukku”, ”viskusoppa” ja ”rustinki”.

 

Hiljaa virtaa Iijoki, intro

ALKU

 

Kello 19:07 tuli ajatus, että minäpä tempaisen ja luen Kalle Päätalon 26-osaisen Iijoki-sarjan. Pääkoppani toimii toisinaan niin, että ajatus on yhtä kuin päätös.

Kello 19:41 koko homma jo kadutti.

Aion silti lukea. Aion myös kirjoittaa urakasta tänne blogiin.

Ensin ajatuksena oli lukea norjalaisen Karl Ove Knausgårdin kuusiosainen Taisteluni-sarja, mutta kun pääkoppani on myös rakennettu sillä tavalla, että koskaan ei ole tarpeeksi ja mikään ei riitä, päädyin sitten Iijoki-sarjaan. Iijoki-sarjaan verrattuna Taisteluni tuskin olisi mikään kummoinen taistelu (olen lukenut ensimmäisen osan ja pidin siitä); hiekkalaatikkoflaidis, korkeintaan.

Luku-urakka on tolkuton joskin kiinnostava; Selkosten Proustin osin omaelämäkerrallinen magnum opus tullee koettelemaan lukijan sietokyvyn kauimmaisimpiakin rajoja, mutta onhan siinä – niin laajuutensa kuin aiheensakin puolesta – haastetta kerrakseen. Luulen, ettei näin massiivista sarjaa tulla koskaan kirjoittamaan (dekkarit pois lukien). Luulen, ettei suomalaisesta kirjallisuudesta voi siis löytää samankaltaista, yhtä isoa haastetta.

On mahdollista, että menetän järkeni. Se ei huoleta, sillä luultavasti olen jo tullut hulluksi.

Totta puhuakseni epäilen, että Iijoki-sarjakin (jonka oikea nimi kuuluu Juuret Iijoen törmässä) kasvaa lopulta osiaan suuremmaksi. Niin kirjallisuuden kanssa aina käy, jos ei käsillä ole aivan tolkuttoman huonolaatuisia tekeleitä. Harvoinpa on. Sitä paitsi kyllähän Päätalo kirjoittaa osaa, ja on ainakin elämästään tehtyjen elokuvien perusteella elänyt varsin normaalin eli kiinnostavan elämän. Olen lukenut jonkin novelli- vai pitäisikö sanoa kertomuskokoelman häneltä (Mustan lumperin raito, mahdollisesti), josta muistaakseni pidin, joten aivan ummikko en sentään Päätalon teosten suhteen ole. Myös Viimeisen savotan olen lukenut, ainakin melkein. Mutta Iijoki-sarjaan en ole koskenut, mitä nyt muutamaa opusta silmäillyt rivin tai kaksi.

Idea tästä on virinnyt jo pidempään: Parisen vuotta sitten Päätalon lapsenlapsi Vilja Päätalo aloitti saman urakan ja kirjoitti siitä blogiinsa – Helsingin Sanomiinkin (verkkosivuille), jos en väärin muista. Luin niitä kirjoituksia ja inspiroiduin. Nyt se sitten jalostuu teoksi, seikkailuksi.

***

Systeemi on tämä: en lainaa kirjoja vaan hankin ne itselleni, jotten ainakaan laina-ajan täyttymisen vuoksi tule kiirehtineeksi. Kolme ensimmäistä osaa löytyykin jo kotikirjaston hyllystä. Uumoilen, että koska urakka on niin valtava, myös sen vaikutus tulee olemaan valtava, joten luultavasti haluan pitää kirjat hyllyssä urakan jälkeenkin.

Kirjoitan vähintään yhden postauksen per kirja, mutta luultavasti useammin sillä aiheita varmasti riittää. Tekee samalla pääkopalle hyvää.

En lue teoksia peräkanaa. Ei sellaiseen ihminen pysty. Jos joku on pystynyt, hän ei ole ihminen.

En tiedä, meneekö tässä vuosi vai ikuisuus, mutta jos noista kahdesta pitäisi valita, valitsisin ikuisuuden.

Luen sarjan alusta loppuun eli aloitan Huonemiehen pojasta (1971).

Aloitan nyt. Kello on 20:57. Wish me luck.

”Elämä on tehty laulettavaksi”

Mika Kivelä: Dumdum. 61 s. MKK 2012.

Tämän viikon yksi huonoista uutisista on Senaatintorin antikvariaatin lopettaminen. Kauppias Terho Nikulaisen liike sulkee ovensa liian korkeaksi nousseen vuokran takia. Tämän ymmärtää helposti – antikvariaattiala ei ole mikään kultakaivos.

Aiemmin samaista antikvariaattia piti muuan legendaarinen Seppo Hiltunen, toissa kesänä kuollut herrasmies ja keskustelukumppani vailla vertaa. Hiltusen antikvariaatti oli minulle kultakaivos – halvalla sai hyvää, ehdoton suosikkidivarini. Terho Nikulaisenkin aikana kyseisestä liikehuoneistosta on tullut hankituksi teoksia moneen lähtöön. Niin kuin esimerkiksi tämä Mika Kivelän Dumdum.

”Mikä Kivelä?”, joku saattaa ihmetellä. Mika Kivelä on turkulalalainen, vuonna 1971 syntynyt pitkän linjan urnoilija, sanoisin. Ja kustantaja: Kivelä on kustantanut itse kaikki teoksensa. Kyseinen runokokoelma on hänen yhdeksäs teoksensa. Senaatintorin antikvariaatissa sen hinnaksi oli asetettu kaksi (2) euroa. Dumdum käsittää laskujeni mukaan 43 (neljäkymmentä ja kolme) runoa, joten yhden runon hinnaksi tulee tällöin viitisen senttiä, vähän alle. Selvästi nyt on ostajan markkinat. Ainakin käytettyjen kirjojen osalta. Tässä kiteytyy Hiltusen (ja kenties Nikulaisenkin) antikvariaattinen ideologia: kirjan nopea kierto, jopa hinnoista tinkimällä. Ja mikäs sen nopeammin kirjoja antikvariaatissa liikuttaa kuin edukas hintataso. Moni ajattelee, että alhainen hintataso tarkoittaa samalla kirjan ja kirjallisuuden jonkinlaista halveksumista, mutta moni ajattelee väärin. Esimerkiksi Hiltunen jos kuka osasi arvostaa kirjallisuutta ja sen kaikkinaista yhteiskunnallista, sivistyksellistä ja taiteellista merkitystä.

Mutta aika multaa muistot. Kun pienehkön liikehuoneiston kuukausivuokra on pitkälle toista tonnia (melkein kolmatta) ja kirjan hinta kaksi euroa, voi kauppiaalta päästä samanlainen tokaisu kuin eläkeläismummolta Kivelän Pihapiiri-runossa (s. 38):

”Voi vittu tätä elämää”

Dumdumin runot ovat selväpiirteistä katurunoutta. Runoissa milloin katsellaan pitkin piipun vartta, töötätään tyyppejä nekkuun, ollaan virkamiehen pahnoilla tai muuten vain kusessa. Runojen puhuja ei pelkää saati häpeä omaa herkkyyttään – tai näkökulmasta riippuen luuseriuttaan (s. 45): ”En ole nauranut / kolmeen kuukauteen. / Missä sinä olet?” Eikä toisaalta pelkää rohkeasti kertoa mielipidettään julki (s. 49): ”Suomessa ei elä millään. / Rocktähdet istuvat / päivisin kauppojen kassoilla. / Tee siinä kapinaa. / Kolmeysiviis. Kiitos ja ole hyvä.”

Parhaimmillaan katurunouden puhuja on varsinainen väliinputoajien väliinputoaja, todenlausuja siis. Kenetpä hän ottaisi kohteekseen, jos ei itsensä (s. 59):

”Olen syrjäytynyt / marginaalin marginaaliin. / Teen omakustanteita ja syön makkaravoileipää. / Kukaan ei taputa minua selkään. / Nyrkit puhuvat.”

Tässä on minusta katurunouden yksi viehättävimmistä puolista: se osaa ja useimmiten haluaa nauraa myös itselleen. Runon puhuja asettuu mitä mielikuvituksellisimpiin saunasolmuihin, ja kertoo niistä sitten lukijalle. Oman elämänsä parkettien partaveitset tulevat huitoneeksi omat ranteensa auki, jolloin elämän tragikoomisuus astuu esiin, ja sitähän se (elämä) lopulta on (tragikoomista).

Tällaisista tarinoista lukija pääsee Dumduminkin äärellä nauttimaan. Osa niistä on melkeinpä elävästä elämästä tai ainakin hyödyntää aineistoa elävästä elämästä, kuten esimerkiksi Kakku -niminen runo, jossa pari miekkosta päätyy hautaan hyvin epäselvissä oloissa. Olen tunnistavinani tapauksen, josta mediakin taannoin suurin otsikoin kirjoitti. Voi siis todeta, että Kivelä runot ammentavat niin elävästä elämästä kuin elävästä kuolemastakin. Siitähän kertoo jo nimikin, Dumdum. Dumdumit ovat luoteja, jotka räjähtävät osuessaan kohteeseensa.

Niin tekevät runotkin.

Suosittelen näitä Mika Kivelän luoteja. Ne löytävät helposti kohteisiinsa.

Kirjablogeista ja -kritiikistä

Twitterissä Reader, why did I marry him -blogin pitäjä Omppu twiittasi lyhyesti:

Minä vuonna luulet, että tapahtuu sellainen ihme, että kriitikot ja kirjabloggarit keskustelevat keskenään vai tapahtuuko sitä ikinä?

Lennähdin vastaamaan: ”No nyt just parhaillaan! :)”.

Kysymyksellä viitattaneen stadin kirjamessuilla käytyyn kritiikkikeskusteluun, josta Omppukin bloggasi – näin. En puutu laajemmin kirjamessukeskustelun sisältöön, koska en ollut sitä kuulemassa, mutta ymmärrykseni mukaan ilmeisesti oli käynyt niin, että kirjailija ja kriitikko Esa Mäkijärvi oli tylyttänyt kirjablogeja jollakin tavalla laaduttomiksi. Tai ainakin jotkut olivat saaneet sellaisen kuvan hänen puheistaan ja pahoittaneet mielensä.

Kyllä minäkin olen törmännyt laaduttomiin kirjablogeihin, mutta tällöin olen verrannut niiden kirjoituksia kirjakritiikkiin, mikä on tolkuttoman tyhmää – ei kirjablogi ole automaattisesti ympäristö kirjakritiikille. Tai sitten olen voinut törmätä blogiin, jota joku pitää vaikkapa jonkinlaisena lukupäiväkirjanaan. Miksi senkään nyt pitäisi olla niin kieliopilleen.

Kirjablogi voi olla mitä vain. Jos siis osun jonkun kirjablogin yhteen tai kahteen kirjoitukseen, teenkö oikein muodostaessani sen perusteella mielikuvan yhdestä blogista saati koko blogiskenestä? No en. Enhän kohtele niin kritikoimiani runoteoksiakaan. Toisaalta osun useinkin, esimerkiksi Ompun blogissa, todella kiintoisiin bloggauksiin. Sitä paitsi, vastavuoroisesti: kyllä huonoja kritiikkejäkin näkee. Sellaisia, joita ei kritiikeiksi tohtisi edes nimittää. Niitä näkee niin pienilevikkisissä kulttuurilehdissä kuin Helsingin Sanomissakin. Mitäpä siitä: ei aina voi onnistua; saatan murahtaa, mutta perustelen kyllä. Sitä paitsi minua, näissä asioissa turhankin tosikkomaista, on hankala miellyttää. Otanpa senkin huomioon.

Jos kriitikolla on negaatioita kirjablogeja kohtaan, sen täytyy perustua jonkinmoiseen tuntemukseen siitä, että kokee kirjablogien astuvan omalle tontilleen. Tällaista ajattelua ruokkii se, että kirjakritiikin sija esimerkiksi sanomalehdissä on koko ajan huononemaan päin, eritoten marginaalikirjallisuuden kuten runouden kohdalla. Eihän sellainen itseluottamusta ja omanarvontuntoa ainakaan nosta. Samalla kustantamot ovat kirjojen kansiliepeihin nostaneet kirjablogeista hyvinkin juustomaisia, jäätävän tyhmiä, asiakokonaisuudesta irroitettuja kommentteja, kuten ”Tosi hyvä!” tai ”Taattua viihdettä!” Nämä siis tyyliesimerkkeinä, ei suorina lainauksina. Tällaista ei ennen nähnyt, sillä aiemmin kaikki kansimaininnat olivat kritiikeistä poimittuja kriitikon korkeakirjallisia toteamuksia, kuten esimerkiksi ”Vuoden kirjatapaus!” tai ”Lukijan ei taaskaan tarvitse pettyä!”

Alkuun nuo kansilievenostelutkin ärsytti, mutta toisaalta: jos lukija mainostaa toiselle lukijalle, että TÄÄ ON HYVÄ, OSTA!, niin eipä siihen kirjallisuuden maisteria tarvita väliin sormea heristelemään. Enkä mä mikään maisteri olekaan, en edes uimamaisteri. Kirjat saaavat näkyvyyttä, onks se paha? Noup.

**********

Aloin Ompun twiitin myötä miettiä kirjablogin ja kirjakritiikin rooleja. Selvää on, että kirjakritiikki on etääntynyt lukijasta aika kauas. Näin on käynyt varsinkin runokritiikkien kohdalla, ja tähän olen omassa freelancer-kriitikkoudessani (Hämeen Sanomat) yrittänyt rakentaa siltaa. Rakentaminen edelleenkin jatkuu. Haukkumakirjeitä ei ole ainakaan minulle asti toimitettu, joten uskaltanen olettaa ainakin jonkinlaista onnistumista kohdalleni (hyväksyivät minut Suomen arvostelijain liittonkin, joten sysipaskakaan en ammattilaisten mielestä ilmeisesti ole).

Samanlaista siltaa rakentavat kirjablogitkin. Kritiikki on lajina aika jähmeä, ainakin perinteinen lehtikritiikki. Koen, että sillä on selkeähkö muoto ja tavoite. Samalla se on lukijoiden palvelua. Itse lähestyn kritiikkiä aina taide edellä: toisinaan se voi mennä melko vaikeaselkoiseksi maallikon silmin. Kuinka hienoa silloin olisikaan, kun joku astelisi siihen väliin kirjabloggauksellaan ja tasoittaisi tietä!

Jos taidekritiikki asettuu mielestäni aika tiukastikin taiteeseen kiinni, ja yrittää niiltä jalansijoilta palvella lukijoita, kirjablogi voi asettua mihin vain. Siinä on sen vahvuus. Se voi ottaa juuri sellaisen lähestymistavan kuin tahtoo, olla ihan mitä haluaa. Toisinaan se voi olla kirjaesittely, maininta, kirjoitus tai valokuva kauniista kansitaiteesta, mielipide, lukupäiväkirja, kritiikki, kulttuuriuutinen. Kirjablogi on melkoinen hybridi oikeastaan, sitä on ehkä mahdotontakin ulkoa käsin määrittää. Tarpeetontakin.

Kirjablogien ja kirjakritiikin välillä ei pitäisi nähdä minkäänlaista railoja. Kirjakritiikki on mitä on, se on loppujen lopuksi helppo tunnistaa. Kirjablogilla voi olla niin monta roolia, että yleistämiset voi heittää samantien huitsin nevadaan; niitä pitää lähestyä kirjoitus kerrallaan, tekstilähtöisesti, ja samalla pitää mielessä, että saattaapa siinä kirjallisuuskritiikkikin ottaa kehitysaskeleita.

**********

Asiasta viidenteen, kritiikistä vielä: olen jo aikoja sitten puhunut, että esimerkiksi Helsingin Sanomien, Parnasson, kaikkien kirjallisuuden kannalta oleellisten sanoma- ja aikakauslehtien tulisi mahdollistaa nettiin jonkinlainen blogiympäristö kirjakritiikille. Jos se ei kerran kannata lehden sivuilla, blogiympäristöhän on likimain ilmainen. Joku ”passintarkastus” siinä portaalin ovella, että millainen kirjoittaja, ehkä joillekin bloggaajille voisi maksaakin, mutta muuten vain portit auki pikkutsekkauksen jälkeen, ettei lukija huku tulvaan. Siellä voisi sitten vaikka kirjallisuuslajien mukaan erottautua, tai aiheiden, miten ikinä. Ei sellainen voi kovin paljon maksaa, mutta paljon se kyllä palvelisi.

Kansallisen lukutaitofoorumin mahdoton tehtävä

Oli tarkoitus pohtia muutamalla sanasella Antti Hurskaisen mainioita esseitä, mutta sitten törmäsin tähän Opetus- ja kulttuuriministeriön tiedotteeseen: ”Kansallinen lukutaitofoorumi vastaamaan lukutaidon ja lukuinnon haasteeseen”.

Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen on asettanut joukon asiantuntijoita (vierastan nykyisin tuota sanaa todella paljon) ”laatimaan suuntaviivoja lasten ja nuorten lukutaidon ja lukemisharrastuksen kehittämiselle”, kuten tiedotteen ingressissä todetaan. Joukko on varsin laaja, kaikkinensa nelikymmenpäinen, joista reilut kolmekymmentä on jonkinlaisia asiantuntijoita. Muut ovat sitten sitä byrokratiaa – jos tällainen ilmaus sallitaan. Määrärahaksi on varattu vaatimattomasti miljoona euroa, ja vaatimattomalla tarkoitan nimenomaan sen denotatiivista merkitystä: kun ollaan pelastamassa lasten ja nuorten alati hupenevaa lukutaitoa, miljoona euroa kuulostaa kovin pieneltä summalta.

Aihe ja agenda ovat mielestäni hyvin tärkeitä, mutta kun tarkastelen nyt asetetun foorumin kokoonpanoa, tulen ajatelleeksi, että kenties emme täällä Suomessa osaa suhtautua asiaan tarvittavalla vakavuudella. Kaikki foorumin asiantuntijat (oh, dear) ovat likimain saman alan sisältä, kasvatustieteilijöitä, kirjailijoita ja lukemiseen ja kirjallisuuteen liittyvien instanssien henkilöitä. Kapea-alaista on. Tämä hämmästyttää ja huolestuttaa minua.

Kirjoitin aiheesta vastikään; kirjoituksessa mainitsen mm. Nicholas Carrin, joka on kirjoittanut aiheesta kirjankin: Pinnalliset – mitä internet tekee aivoillemme (Terra Cognita). Tämän kirjan tulisi olla pakollisena oppikirjana foorumilaisille. Miksei ihan kaikille ihmisille, päättäjistä alkaen. Tästä linkistä voit katsella Carrin puheen, jos lukeminen ei maistu.

Suomi ei ole asiassa yksin. Esimerkiksi Ruotsin radio on uutisoinut jo vuonna 2011 samanlaisista havainnoista. Johtopäätökset ovat Carrin kanssa osin yhteneväisiä:

”Sweden used to be in the lead when it comes to young people’s reading skills. But over the last 20 years this has changed dramatically, according to new research.

It is the increased use of computers that can explain the development, according to professor Monica Rosén at Gothenburg university.”

Norjalaisessa, vuonna 2012 tehdyssä tutkimuksessa pyrittiin selvittämään teknologisten käyttöliittymien vaikutuksia nuorten luetun ymmärtämiseen.

”Main findings show that students who read texts in print scored significantly better on the reading comprehension test than students who read the texts digitally. Implications of these findings for policymaking and test development are discussed.”

Tulee mieleen oma yläasteaikani. Yksi luokka toimi pilottiluokkana, mikä tarkoitti sitä että kyseisen luokan jokainen oppilas sai kannettavan tietokoneen opiskelun tueksi. Nykyään niitä on jo kaikilla, ja onko peräti niin, että lukiossa on melkeinpä pakko olla sellainen? Vai vieläkö on mahdollista palauttaa essee konseptipaperille kirjoitettuna?

Kaikki ok, toistaiseksi. Tähän asti foorumi pääsee kuivin jaloin: kenties se voisi suositella muuttamaan opiskelutapoja, vähentämään sähköisten ympäristöjen käyttöä ja painottamaan enemmän paperikirjoja ja konseptipaperikirjoittamista. Mutta asia ei ole näin yksinkertainen.

Muutama vuosi sitten University of California, Los Angeles (UCLA) uutisoi omasta tutkimuksestaan tähän tapaan:

”UCLA scientists found that sixth-graders who went five days without even glancing at a smartphone, television or other digital screen did substantially better at reading human emotions than sixth-graders from the same school who continued to spend hours each day looking at their electronic devices.”

UCLA on siis tullut tutkimuksessaan päätelmään, että mobiililaitteita tms. vekottimia käyttävät kuudesluokkalaiset tunnistivat huonommin ihmistunteita (ilmeistä) kuin he, jotka eivät käyttäneet. Kyse ei siis olekaan pelkästään siitä, että mobiililaitteet muovaavat lukutottumuksia ja vähentävät lukutaitoa, vaan ne muovaavat aivoja. Tähän samaan päätelmään Nicholas Carrkin on tullut: internet muovaa aivojamme. Carr perustelee väittämäänsä mm. hyperlinkeillä ja internetin nopeatempoisella luonteella. Ihminen surffaa sivustolta toiselle, Facebook-seinää pitkin poikin, samoin Twitter-feediä. Uutismedioiden otsikot selataan ja jos jokin mielenkiintoinen aihe löytyy, se luetaan – kursorisesti. Ihmisaivot janoavat informaatiota, ja me elämme jatkuvan informaatiotulvan keskellä. Keskittymiskykymme herpaantuu, huononee. Olemme liian uteliaita olemaan keskittyneitä.

Carrin ja edellä mainittujen tutkimusten päätelmät ovat loogisia. Nykyisellään tiede tunnistaa aivojen valtavan plastisuuden, muovautuvuuden, joka jatkuu läpi eliniän. Sitä silmällä pitäen kuntoutetaan esimerkiksi aivohalvauspotilaita. Voi siis karkeasti ajatella, että kaikki mitä teemme, mitä ajattelemme, muovaavat aivojamme. Esimerkiksi viime vuosina on noussut otsikoihin tutkimustietoa musiikin soittamisen suosiollisista vaikutuksista aivoihin.

Mitä lukemiseen tulee, mutu-tuntumalta näyttää siltä, että ihmisaivot ovat muovautumassa nopeatempoista, lyhytaikaista lukemista suosiviksi. Aivojen plastisuus takaa sen, että railo vain syvenee ellei aleta toimia radikaalisti toisin yhteiskunnallisella tasolla.

*****

Jos oikein julmasti ajatellaan, on suuri mahdollisuus siihen, että teki ministeri Grahn-Laasosen asettama lukufoorumi oppimisen ja lukemisen suhteen millaisia johtopäätöksiä, kannanottoja – jopa suosituksia tahansa, niillä ei välttämättä ole mitään merkitystä. Saadaan aikaan asiallisia lausumia, joilla on yhteiskunnallisia vaikutuksia, mutta ei lukutaidon parantumista ajatellen. Näin, mikäli niihin tutkimuksiin on uskominen, jotka väittävät että nimenomaan tekniset laitteet heikentävät luetun ymmärtämistä, lukutaitoa, eivätkä niinkään kasvatusmetodit, Netflix ja ”epäkiinnostava kirjallisuus”. Varmasti niilläkin on osansa, mutta pelkästään ne huomioimalla kaivatunlaisia tuloksia ei tulla saamaan aikaan.

Foorumin pitäisi yltää mahdottomuuteen: saada aikaiseksi muutos nyky-yhteiskunnassa, nykyajan kulttuurissa, globaalissa mielipiteessä. Miten sellainen voisi olla edes mahdollista? Kuinka moni aikuinen olisi valmis radikaalisti vähentämään älypuhelimen, tabletin, tietokoneen äärellä vietettyä aikaa? Onko siihen edes mahdollisuutta, kun ottaa huomioon nyky-yhteiskunnan vaatimukset esimerkiksi opinnoissa, työelämästä ja sosiaalisista tilanteista puhumattakaan? Elämä järjestyy yhä enemmän teknisten vempaiden ympärille; olisiko nyky-yhteiskunta todella valmis – edes jossakin määrin – luopumaan lempilapsestaan, sähköisistä ympäristöistä, internetistä?

Kun nyt katselen uudemman kerran ministeri Grahn-Laasosen asettaman lukufoorumin kokoonpanoa, panen merkille yhden seikan: joukossa ei nähdäkseni ole ainuttakaan aivotutkijaa, neurologia, edes aiheeseen vihkiytynyttä toimittajaa tai tietokirjailijaa. Siellä on asiantuntijoita kapealta sektorilta. Arvaan heidän lopputulemansa: se pyörii täysin lukemisen ympärillä, kun sen pitäisi pyöriä aivojen ympärillä.

 

Tuntemattomampi Tuntematon

Ajattelin, että koska Väinö Linnan romaani Tuntematon sotilas on saanut kolmannen filmatisointinsa, olisi aika lukea kirja uudelleen. Edelliskerrasta on kulunut aikaa noin tuhat vuotta, joten jäljellä olevat muistikuvat ovat hataria ja epäluotettavia; ihminen muuttuu, ja niin muuttuvat sen mieltymyksetkin. Pieni esimerkki: keskiajalla Metallican levyt olivat suoranaista tykitystä, mutta nyttemmin suhtaudun niihin nostalgisella varauksella ja pienellä myötähäpeällä. Ehkä Tuntematonkin olisi kääntynyt toisinpäin, olisi tällä kertaa kiinnostavampi.

Olin Ärrällä ostamassa vesipulloa, kun huomasin kapeahkossa pokkarihyllyssä Sotaromaanin. Ostin sen, ajattelin että olisi kiintoisaa lukea poistetut kohdat ja saada vähän osviittaa sen aikaisesta sensuurista, jos sellaista sitten oli. (Tietenkin oli, suomettumisen supervuosina.)

Tulin kotiin ja huomasin, että nyt mulla oli kaksi Sotaromaania. Perkele. Järkeilin niin (tämän reaktion ja siitä kummunneen ajatuksen tunnistanee jokainen vähänkään maaninen kirjanostaja), että luen pokkaria työmatkoilla, jolloin kovakantinen säästyy repun nuhjuunnuttavalta efektiltä. Sitä voin sitten lukea kotona. (Mikähän siinäkin muuten on, että vaikka laittaisi upouuden niteen suljetussa metallilaatikossa viikoksi reppuun tai laukkuun, olisi se repaleinen ja tahrainen kun laatikon taas avaisi?)

Luin. Pitkään ja hartaasti. Aloin muistaa, kuinka vuosia sitten vihasinkaan murteiden lukemista. Tuntui, että se hidasti urakkaa. Nyt hihittelin varsinkin Hietasen ja Rokan puheita, suputtelin niitä itsekseni keskellä yötä, ettei vaimo heräisi (ja pitäisi hulluna).

Lukukokemus oli huomattavan miellyttävä. Linnan tyyli on vetävää, sivu kääntyy kevyesti ja rytmi on hyvä. Henkilöhahmot kantavat, ja niiden onkin kannettava, koska juoni on lievästi sanoen yksinkertainen. Metsäretkien ja raskaan sotimisen jälkeen oli suorastaan vapauttavaa, kun komppanian miekkoset pääsivät Petroskoihin tanssittamaan Veeruskaa – kuin pitkällinen paise olisi päässyt puhkeamaan. Ja ehkä joku muukin. Jonkinlainen absurdin katarttinen efekti (viittaan helpotukseen sodan karmeuksien keskellä). Lopun vetäytymistaistelut taas tuntuivat toki perustelluilta (todenmukaisilta), mutta puuduttavilta – toisaalta nyt psykologinen osasto pääsee enemmän esiin inhimillisyyksineen kaikkineen.

Entäpä ne Tuntemattomasta sotilaasta poisjätetyt kohdat? Kyllä, herra- ja naapurivihaa, mutta enimmäkseen ideologista, selittelevää monologia tai muunlaista tyhjäkäyntiä. Oma näkemykseni on, että Sotaromaanilla on omat kiinnostavuutensa, mutta Tuntematon sotilas on parempi romaani.

Se pakollinen kirjamessujuttu

Aina pitää kirjoittaa kirjamessujuttu. No ei oikeasti pidä, mutta jos on käynyt messuilla niin kirjoittaa sitten kuitenkin.

Kävin tänään, messujen viimeisenä päivänä esiintymässä Takauma-lavalla yhdessä Tiina Lehikoisen ja Tommi Parkon kanssa. Kumpikin kirjailija on meritoitunut erityisesti runouden saralla. Olin viisaampieni joukossa, joten oli helppo olla. Kiitos heille!

Ei ole mikään salaisuus, että vierastan kaikkea sitä messuhärdelliä ja ihmisvilinää. Mutta kun Kirjailijaliitosta pyysivät esiintymään, ja kun runous oli agendana, en runomiekkosena tietenkään saattanut kieltäytyä. Tarkemmin ottaen puhuimme ekologisesta runoudesta ja vähän sen ympäriltäkin. Kivaa oli! Kirjailijaliitolla oli muutenkin kiintoisaa ohjelmaa Takauma-lavalla. Itse tykkäsin kovasti akateemikko ja kirjailija Hannu Mäkelän haastattelusta (liiton puheenjohtaja Jyrki Vainonen haastatteli). Hannu – jota muuten katson todella jyrkästi ylöspäin monestakin syystä – nauratti yleisöä hauskoilla anekdooteillaan uransa varrelta. Näkyi ja välittyi se kertojan lahja myös jutellessa. Erityisesti jäi mieleen juttu Finlandia-palkinnosta, jota Hannu sanoi vastustaneensa alusta asti voimakkaasti. Vuonna 1995, jolloin hänelle itselleen se myönnettiin romaanista Mestari, hän vastusti sitä vähän vähemmän, mutta sen jälkeen taas voimallisemmin. Hannulla on siihen pätevät syynsä, ja niistä samoista syistä minäkin Finlandia-palkintoa vastustan: se kutistaa kirjallisuutta. Huomio kaventuu vain romaaneihin, mikä sysää runot, novellit ja muut vähälevikkiset kirjallisuudet entistä syvemmälle viidakkoon. Miten sellainen voisi olla positiivinen juttu? Varsinkin kun nykyihmiselle takapihalla kasvava pihlaja on metsä. Hannu Mäkelä paljasti, että hänelle läheisin kirjallisuudenlaji on runous. Se lämmittää runoilijan sydäntäni kovasti. Haluaisin kovasti, kovasti keskustella Hannun kanssa kirjallisuudesta, varsinkin jo ennen syntymääni edesmenneestä Samuli Parosesta, jonka kustannustoimittajana ja – voi kai sanoa – ystävä Hannu oli.

Tapasin myös kustantajani Robustoksen porukoita eli Heikkiä ja Jounia, ja siinähän se messujen suurin suola kohdaltani taitaa ollakin: mahdollisuus sosialisoida mukavien immeisten kanssa. Viihdyn heidän kanssaan ja ilmeisesti tunne ainakin joiltakin osin on molemminpuolinen, kun eivät ole minulle vielä porttikieltoa hommanneet.

Minulla siis oli kivaa, mutta millaiset messut oli noin niin kuin muuten? Absurdit. Istuessani siinä Takauma-lavan mukavalla nahkajakkaralla panin merkille viereisen Unikulman osaston. Samassa aloin tarkkailla yleisöä (jota muuten oli ihan mukavasti), että millainen heidän vireystilansa on. Onneksemme peitimme äänentoistollamme Unikulman kuorsauksen.

Ymmärrän kyllä, että ”raha puhuu”, mutta arvoisa messuorganisaatio: nyt hereillä siellä! Raha puhuu sekavia.

Yhteen messuhallin kulmaan oli kerääntynyt valtavasti ihmisiä. Kävelin parin päivän aikana useamman kerran siitä ohitse ja aina oli porukkaa tungokseksi asti. Arvaatteko, mitä siellä myytiin? Ei, ei ensi keväänä ilmestyvän runokokoelmani ennakkokappaleita. Siihen tungokseen ei yksi kulma riitä.

Alelaareja. Kyllä, alelaareja. Keltaisilla, katosta roikkuvilla norsunkokoisilla pahviläpysköillä mainostettiin kahden euron kirjoja.

”KAIKKI KIRJAT 2€!

Jos mulla olisi dementiaa, olisin luullut olevani Stockmannin Hulluilla Päivillä.

Vieressä päivystäneet kustantajat olivat lievästi sanottuna vittuuntuneen näköisiä. Hankalahan se on tehdä kauppaa, kun metrin päässä poljetaan hintoja. Myypä siinä messuhintaan kirjoja, tuosta runokirja kympillä. ”Niinmuttakun tuolta saa kakkosella romaanin.”

Niin. Niinpä niin.

Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta Kirjamessujen tarkoitus on kai kohottaa kirjan profiilia. Näiden messujen osalta kirjan profiili on nyt noin kahden euron korkeudella. Melkoista matalalentoa, varsinkin siihen korkeuteen verrattuna, missä Dan Brownin yksityiskone lentelee.

Tällä vauhdilla tulevaisuuden kirjamessut ovat seuraavanlaiset: niitä ei ole. Käy niin kuin Suomalaiselle kirjakaupalle, että liikkeet ovat kirjoja pullollaan, mutta eri nimekkeitä on esillä ehkä kymmenkunta. Viiden jääkiekkoilijan elämäkerrat, kolme dekkaria, yksi keittokirja ja yksi persevärityskirja, johon hierot ahterisi täysistunnon jälkeen. Se on rentouttavaa ja kehittävää! Varmasti jostakin löytyy asiantuntija, joka näkee siinä koordinaatiota kehittäviä puolia.

Dan Brownin vierailua tekisi mieli kritisoida, mutta oikeastaan ajattelen, että juuri hänenlaisiaan staroja Kirjamessut tarvitsevat. Siis huomio kirjailijoihin ja kirjoihin, ja jos oikein saa toivoa, paljon enemmän vähälevikkistä matskua esiin. Eli: kirjallisuutta.

Olisin muuten halunnut itsekin nähdä Mr Brownin. Olisin halunnut sammuttaa salista valot ja katsoa, loistaako ne leegot pimeässä.

Myydään aivot, vähän käytetyt

1.

Kirjamyynti takkuaa. Madonlukuja sille on luettu jo vuosia, kuten tästä linkistä voit lukea. Samainen linkki antaa osviittaa kuitenkin siitä, että jonkinlainen itsensä kehittäminen, tieto, kiinnostaa ja myy.

Kirjamyynnin takkuamisesta eniten ovat huolissaan kirjailijat, kustantamot ja ylipäänsä kirjallisuuden ympärillä oleva bisnes. Tämä on nykymaailman arvot huomioiden ymmärrettävää – onhan kysymys rahasta. Kirjoja ei kustanneta jos myyntiä ei ole. Raha sanelee ehdot. Oikein mitään ei haluttaisi tehdä ilman tuottoja. Onneksi poikkeuksiakin on olemassa (ja siinä piilee ihmisen pelastus).

(Tässä yhteydessä voisi mainita jotakin nokkelaa siitä kuinka osakeyhtiöiden, erityisesti pörssiyhtiöiden mielestä, koskaan ei myydä tarpeeksi, vaan aina pitäisi myydä enemmän. Jätän kuitenkin ne itsestäänselvyydet sikseen.)

Fine. Ollaan huolissaan lukemisesta. Aletaan etsiä syitä ja seurauksia. Todetaan esimerkiksi, että ”suomalaislapset lukevat koko ajan vähemmän ja ilottomammin.” Kyseisessä kirjoituksessa on useita, suoraan sanoen karmaisevia esimerkkejä, mm. tämä:

”Peruskoulun luokanvalvojat sanovat, että lapsesta näkee heti, onko hänelle luettu tai lukeeko lapsi itse.”

Millä tavalla vähälukeneisuus näkyy sitten aikuisena? Ymmärtääkseni ei ainakaan mitenkään positiivisella tavalla. Eikö tällöin vaikutuksen täydy kasvaa likimain eksponentiaalisesti (kun koulujen suomaa pyrkimystä tasapäisyyteen ja tasa-arvoon ei enää ole suojana vaan ihminen on täysin omillaan, kilpailemassa muita vastaan)?

Miten kouluttautunut ihminen, Jyväskylän yliopiston tutkija, tällaiseen sitten mahtaisi reagoida? ”Kaikilta ei perinteisten kirjojen lukeminen kerta kaikkiaan edes luonnistu. Heille uusi teknologia on korvaamattoman arvokasta. Nettiä ei pitäisi demonisoida, sanoo Sulkunen.”

Haloo. Kuuleeko Sari Sulkunen, täällä maa.

”Siksi toisekseen moni nuori lukee, vaikka ei tajua lukevansa.”

Minua, kukkahattusetää, huolestuttaa aina se, kun jotakin tehdään, mutta ei tiedetä mitä tai miksi. Kunhan tehdään. Se on järjetöntä. Siinä tutkija Sulkunen on varmasti oikeassa, että eteemme tulee informaatiota yhä enemmän ja enemmän, kiitos internetin ja erityisesti sosiaalisen median. Samaa sanoo myös kirjailija Juha-Pekka Koskinen.

En näe yhtä positiivisena yhteyttä sosiaalisen median (laajemmin: Internetin) ja lukemisen välille. En usko, että sosiaalista mediaa varsinaisesti luetaan. Sitä selataan. Olen tässä asiassa Nicholas Carrin linjoilla, jonka mukaan lukeminen internetissä aiheuttaa aivoissamme muutoksia. Internetissä lukeminen heikentää mm. kykyä omaksua tietoa. Meistä uhkaa tulla ”järjettömiä tiedon kuluttajia” (”We become mindless consumers of data.”), uskaltaisiko sanoa jopa aivottomia.

Tämä on rohkea (eikä kovin uusi) väite, johon tutkija Sulkusella luultavasti olisi vasta-argumenttinsa. Uskon kuitenkin, että Carrin päätelmät pitävät paikkansa – niiden tueksi on tutkimustietoa ja yleisellä tasolla niitä tukevat myös tämän tekstin hyperlinkkien takana olevat artikkelitkin – suoraan ja epäsuorasti.

Asioilla on aina puolensa. Jos tätä asiaa ajattelen ihmisen älykkyyden puolesta, en näe syytä puolustella niitä lapsia ja nuoria, jotka eivät lue kirjoja – vielä vähemmän aikuisia. Aikuistenkin aivot nimittäin ovat muovautumiskykyisiä, vastoin aiempaa käsitystä.

Mikäli Carriin on uskominen, ihminen tyhmentyy osin Internetin takia. Miksi häntä ei uskoisi; kuka muistaa vanhempiensa, puolisonsa, lastensa, isovanhempiensa, työkännyköidensä puhelinnumerot? Tekoälyn tarkoitus on helpottaa elämäämme, ja sen se todella tekee. Helpottaa. Helpottaa. Vuosien istumisen jälkeen ihminen on nyt havainnut, että käyttämällä kroppaansa, liikkumalla ja kuntoilemalla, se pysyy paremmassa kunnossa. Kuinka kauan odotamme samaa oivallusta aivojemme suhteen? Jo nyt sentään tunnustetaan, että erilaisia ajatustehtäviä tekemällä, erilaisin virikkein ja ponnisteluin pidämme aivot kunnossa vanhemmiten.

Miksi siis lasten ja nuorten (ja työikäisten) kohdalla ollaan valmiita tekemään poikkeus? Miksi siloitella totuutta: lukemalla kirjoja sanavarastosi ja maailmankuvasi laajenevat, saat tietoa, opit tunteista. Opit kärsivällisyyttä. Tulet siis fiksummaksi.

Tutkija Sulkusen mielestä tällainen ponnistelu lienee ilmeisen turhaa puuhaa. Mitä sitä nyt fiksummaksi. Jos Internet muovaa aivojamme enimmäkseen negatiivisella tavalla, muovaaminen pitääkin demonisoida. Jos Internet aiheuttaa sen, että yhä enemmän lukemamme päätyy työmuistiin, muttei niinkään säilömuistiin, Internetiä nimenomaan pitää siltä osin demonisoida.

En usko, että joitakin sairauksia tai terveydentilaan liittyviä seikkoja lukuunottamatta on olemassa ihmisiä, joilta kirjan lukeminen ei ”kerta kaikkiaan edes luonnistu”. Kysymys on siitä, laitammeko ihmiset ponnistelemaan vai emme, teemmekö heille asiat aina vain helpommaksi ja helpommaksi. Siitäkin on kysymys, mitä opetamme lapsille ja nuorille ja miten teemme sen.

Kirjailija Juha-Pekka Koskinen on pyrkinyt huomioimaan helppolukuisuuden kirjoissaan tekstin vetävyyden osalta. Hän yrittää pitää lapsille ja nuorille suunnatut kirjansa nopeatahtisina, jottei tylsiä kohtia tulisi. Se on lukukokemuksen kannalta varmasti hyvä asia.

Mutta laajemmassa kontekstissa: en usko, että keskittymiskyky paranee tylsistymistä välttelemällä.

2.

Mistä olemme huolissamme kun olemme huolissamme kirjamyynnin takkuamisesta? Olemmeko huolissamme kirjailijoiden toimeentulosta, yritysten taseesta vai ihmisaivojen plastisuudesta (negatiivisessa mielessä)?

Edellä olevien hyperlinkkien (jotka Carr myös mainitsee negatiivisessa kontekstissa) lukemiseen tarvitaan mediakriittisyyttä, samoin tämän blogikirjoituksen.

Minun neuvoni on tällainen: tutustu hyperlinkkeihin ja tähän blogikirjoitukseeni introna kirjallisuudelle. Olkoon nämä polkuja olennaisen eli hitaan kirjallisuuden ja hitaan lukemisen äärelle.

Ajattelun äärelle.

Kaksi sammakkoa

J. K. Ihalainen: Sytykkeitä. 64 s. Sammakko 2016.

Henry Lehtonen: Kruununjalokivet tuhatvuotisten parisuhteiden tuhkassa. 60 s. Sammakko 2016

Yksi tämän blogin tarkoituksista on ollut toimia eräänlaisena lukupäiväkirjana, mutta vain harvasta lukemastani kirjasta olen tänne kirjoittanut. Tilanne pitää korjata ja ryhdyn korjausoperaatioon tästä hetkestä alkaen, ja mikäpä paremmin sopisi runousasiamiehelle kuin aloittaa se kahden runokokoelman voimin.

Luin peräkkäin kaksi Sammakon julkaisemaa teosta. Sammakko, tuo piskuinen mutta näkyvä toimija Suamen Turuust’ on todella kiinnittänyt huomioni viime vuosina. He julkaisevat kiinnostavaa, laadukasta kirjallisuutta – vieläpä aika paljonkin, vaikka firman kotisivujen mukaan kustantamossa toimii neljä ihmistä. Sitä voi pitää pienenä ihmeenä, samoin luultavasti työmäärää, jonka nämä ihmiset kykenevät mahduttamaan yhteen vuorokauteen, yhteen vuoteen, yhteen elinikään.

Sytykkeitä

Ensimmäisenä mainittakoon legendaarisen runouden tehdastyöläisen, J. K. Ihalaisen teos Sytykkeitä. Kuusilukuinen teos jakautuu oikeastaan kahtia: ensimmäinen puolisko, ensimmäiset kolme osiota, sisältää parisuhteesta ja rakkaudesta kertovaa runoutta, kliseet välttäen. Toisinaan Ihalainen yltyy jopa eroottisille tasoille, mutta kokoelman ja lukijan onneksi – eikä tämä ole mikään yllätys – tekee sen laadukkaan hienovaraisesti (s. 26): ”Sinussa tuoksuu laiton viljelmä, esiahdettu istutus, / suvanto joka ponnahtaa lentoon ennen koskeaan, / anomus joka ennättää kastua ennen postitusta.

”Toisen puoliskon” runot kiinnittyvät aikaan ajankohtaisilla, jopa poliittisilla aiheilla. Tämän toivotan erityisen tervetulleeksi, sillä Ihalainen osaa kirjoittaa yhteiskunnallisesta aineksesta väkevästi, mutta silti liiaksi julistamatta (s. 47): ”Tämä kaikki julmuus oksettaa minua / salamurhaajien lennokit / ohjusten sokea voima / itseään ruokkiva koston kierre / paskapuhe demokratian ytimessä / uutiset terrorista ja kauhusta / 2000-luku on suistunut sijoiltaan / kolmas maailmansota tapahtuu nyt […]”. Väkevää, lennokasta meininkiä siis. Koskettavaakin, kuten ”Erdogan” -nimisessä runossa (s. 39), jossa viitataan turkkilaisten suorittamaan armenialaisten kansanmurhaan vuonna 1915 ja Gezi-puiston mielenosoituksiin vuonna 2013. 

Googlettamalla selviää, että harmi kyllä Sytykkeitä ei juuri ole kritikoitu – ”vain” Miikka Laihisen Kiiltomatoon tekemä kritiikki löytyy. Laihinenkin mainitsee kokoelman kahtiajakautuneisuuden, mutta minua hiukan negatiivisemmassa valossa. Minä en näe ”teoskokonaisuutta jalkapuolena” vaan kummatkin, rakkauden ja yhteiskunnallisuuden, juuri teemoina, jotka sytyttävät. Kokoelman nimen huomioiden puolikkaiden törmäytys vaikuttaa tällöin perustellulta, vaikka eripareja ovatkin.

Sytykkeitä on mielestäni miellyttävä teos, enkä tarkoita tätä kirosanaksi. Aina ei jaksa hampaidenkiristelyä jatkuvaa kaivausoperaatiota vaativan runoteoksen parissa. Helpoksikaan en silti tarkoita teosta haukkua. Tasoja riittää vaikka millä mitalla. Ihalaisen kohdalla on hyvä havaita myös hänen poikkitaiteellisuus. Teoksen viimeinen runo havainnollistaa sen; tästä linkistä pääset katsomaan Youtube-videon kokoelman päättävästä ”Eripari-ihmiset” -runosta. Siinä jollakin olennaisella tavalla kiteytyy J. K. Ihalaisen runoilijanlaatu.

Kruununjalokivet…

Henry Lehtonen ei hänkään ole runoilijana entuudestaan vieras. Vuonna 2001 esikoisensa julkaisseen runoilijan teokset ovat olleet allekirjoittaneen lukemistossa yhtä kauan kuin olemassa. Osasin siis suunnilleen arvata, mitä tuleman pitää.

Lehtonen ei petä tälläkään kertaa. Hänen runoutensa on kuin turkulaisen runoliikkeen muistomerkki Aurajokirannassa. Eli varsin traditiotietoista. Tämä on siis kehu. Lumoojan kritiikissä Karissa Kettu löytää samankaltaisuutta Lehtosen runouden ja Paperi-T:n lyriikoiden välille, eikä tämä ole lainkaan huono vertaus. Muuten Ketun kanssa on vaikea olla samaa mieltä esimerkiksi siitä, että Lehtosen ”kieli ei ole kovin yllätyksellistä, tuoretta tai leikittelevää. Runoissa on luonnosmaisuuden ja toteavien päiväkirjamaisten otteiden tuntua.” Mielestäni teoksen runot ovat varsin tyylipuhtaita beat-perinteen edustajia, ja muistuttavat muotoa myöten esimerkiksi Dan Fanten tekstejä.

Kekseliäisyyttäkin on, nimenomaan kuvallisuuden osalta. Parhaimmillaan Lehtonen nyrjäyttää huumorinsa erikoisella tavalla ylösalaisin ja samalla lukutilanteen kokonaan uudenlaiseksi, kuten vaikkapa runossa ”Autokorjaamo-stilleben” (s.39): ”natsit, mamut tai ryssät tulevat / ja vievät meidän työt / ja naiset”. Näin kulunut fraasi saa ”natsien” myötä väriä ylleen, ja lukijan pohtimaan runon puhujan jalansijoja; minkälainen tyyppi tässä nyt oikein on kyseessä? Ahdistunut, mutta kuinka ahdistunut? Missä marginaalissa hän oikein elää?

Teos on jaettu kolmeen osioon (”Rakkaus”, ”Hulluus” ja ”Kuolema”), ja niiden teemat risteävät läpi teoksen, kuten tapana on. Karissa Ketun mielestä teoksessa ei ole ”syvempiä tasoja”, mutta tästä on hänen kanssaan helppo olla eri mieltä, ja sen sijaan samaa mieltä teoksen Turun Sanomiin kritikoineen Tuomo Karhun kanssa: Kruununjalokivet on jonkinmoinen infosukupolven rauhattomuuden manifesti. Tai oikeastaan, kun ottaa huomioon runon puhujan paikoittain hyvinkin samean itseironian, jonkinmoinen ulkopuolisuuden manifesti. Hyvin beat-henkistä sekin, lyyrisen minän kieli poskessa rakennettu donquijotemainen surullisen hahmon ritarin muotokuva (s. 12): ”sykemittari hajosi / viikko takuun päättymisen jälkeen // ennalta arvattava / henkilökohtaisen elämän tragedia // itken kallonkutistajan sohvalla / kadotettua paratiisia”. Sykemittareiden myötä Lehtonen tuo suomalaiseen suorapuheiseen runouteen himokuntoilijan arkkityypin, joka tasapainoilee ”paheellisen” elämän ja kahdenkymmenen kilometrin juoksulenkkien välimaastossa. Näyttäkääpä tällainen energiapatukkaukko muualta suomalaisesta runoudesta! Ei niitä hirveästi ole. Bull’s eye! Ilmankos Sammakko pitää Lehtosesta kiinni niin runoilijana kuin työntekijänäkin. Hän on yksi niistä neljästä toimistotuolista.

Kansitaide

Lopuksi on todettava, että Sammakon teosten laadukkuus tarkoittaa myös hienoa kansityötä. Kummankin nyt mainitun teoksen ulkoasusta on vastannut Riikka Majanen. Nostan hatun niin korkealle, kuin käsi yltää (aika korkealle, koska satakahdeksankymmentäyksisenttisessä vartalossani on kiinni melkoiset apinakädet). Ei ihme, että Sammakko pitää kiinni myös Riikka Majasesta; hän on AD-hommien lisäksi kustantaja samaisessa yrityksessä. 2/4.

*****

Mari Saavalainen kirjoittaa Kruununjalokivistä Kirjakko ruispellossa -blogissaan erilaisesta, kiinnostavasta kulmasta.