Myydään aivot, vähän käytetyt

1.

Kirjamyynti takkuaa. Madonlukuja sille on luettu jo vuosia, kuten tästä linkistä voit lukea. Samainen linkki antaa osviittaa kuitenkin siitä, että jonkinlainen itsensä kehittäminen, tieto, kiinnostaa ja myy.

Kirjamyynnin takkuamisesta eniten ovat huolissaan kirjailijat, kustantamot ja ylipäänsä kirjallisuuden ympärillä oleva bisnes. Tämä on nykymaailman arvot huomioiden ymmärrettävää – onhan kysymys rahasta. Kirjoja ei kustanneta jos myyntiä ei ole. Raha sanelee ehdot. Oikein mitään ei haluttaisi tehdä ilman tuottoja. Onneksi poikkeuksiakin on olemassa (ja siinä piilee ihmisen pelastus).

(Tässä yhteydessä voisi mainita jotakin nokkelaa siitä kuinka osakeyhtiöiden, erityisesti pörssiyhtiöiden mielestä, koskaan ei myydä tarpeeksi, vaan aina pitäisi myydä enemmän. Jätän kuitenkin ne itsestäänselvyydet sikseen.)

Fine. Ollaan huolissaan lukemisesta. Aletaan etsiä syitä ja seurauksia. Todetaan esimerkiksi, että ”suomalaislapset lukevat koko ajan vähemmän ja ilottomammin.” Kyseisessä kirjoituksessa on useita, suoraan sanoen karmaisevia esimerkkejä, mm. tämä:

”Peruskoulun luokanvalvojat sanovat, että lapsesta näkee heti, onko hänelle luettu tai lukeeko lapsi itse.”

Millä tavalla vähälukeneisuus näkyy sitten aikuisena? Ymmärtääkseni ei ainakaan mitenkään positiivisella tavalla. Eikö tällöin vaikutuksen täydy kasvaa likimain eksponentiaalisesti (kun koulujen suomaa pyrkimystä tasapäisyyteen ja tasa-arvoon ei enää ole suojana vaan ihminen on täysin omillaan, kilpailemassa muita vastaan)?

Miten kouluttautunut ihminen, Jyväskylän yliopiston tutkija, tällaiseen sitten mahtaisi reagoida? ”Kaikilta ei perinteisten kirjojen lukeminen kerta kaikkiaan edes luonnistu. Heille uusi teknologia on korvaamattoman arvokasta. Nettiä ei pitäisi demonisoida, sanoo Sulkunen.”

Haloo. Kuuleeko Sari Sulkunen, täällä maa.

”Siksi toisekseen moni nuori lukee, vaikka ei tajua lukevansa.”

Minua, kukkahattusetää, huolestuttaa aina se, kun jotakin tehdään, mutta ei tiedetä mitä tai miksi. Kunhan tehdään. Se on järjetöntä. Siinä tutkija Sulkunen on varmasti oikeassa, että eteemme tulee informaatiota yhä enemmän ja enemmän, kiitos internetin ja erityisesti sosiaalisen median. Samaa sanoo myös kirjailija Juha-Pekka Koskinen.

En näe yhtä positiivisena yhteyttä sosiaalisen median (laajemmin: Internetin) ja lukemisen välille. En usko, että sosiaalista mediaa varsinaisesti luetaan. Sitä selataan. Olen tässä asiassa Nicholas Carrin linjoilla, jonka mukaan lukeminen internetissä aiheuttaa aivoissamme muutoksia. Internetissä lukeminen heikentää mm. kykyä omaksua tietoa. Meistä uhkaa tulla ”järjettömiä tiedon kuluttajia” (”We become mindless consumers of data.”), uskaltaisiko sanoa jopa aivottomia.

Tämä on rohkea (eikä kovin uusi) väite, johon tutkija Sulkusella luultavasti olisi vasta-argumenttinsa. Uskon kuitenkin, että Carrin päätelmät pitävät paikkansa – niiden tueksi on tutkimustietoa ja yleisellä tasolla niitä tukevat myös tämän tekstin hyperlinkkien takana olevat artikkelitkin – suoraan ja epäsuorasti.

Asioilla on aina puolensa. Jos tätä asiaa ajattelen ihmisen älykkyyden puolesta, en näe syytä puolustella niitä lapsia ja nuoria, jotka eivät lue kirjoja – vielä vähemmän aikuisia. Aikuistenkin aivot nimittäin ovat muovautumiskykyisiä, vastoin aiempaa käsitystä.

Mikäli Carriin on uskominen, ihminen tyhmentyy osin Internetin takia. Miksi häntä ei uskoisi; kuka muistaa vanhempiensa, puolisonsa, lastensa, isovanhempiensa, työkännyköidensä puhelinnumerot? Tekoälyn tarkoitus on helpottaa elämäämme, ja sen se todella tekee. Helpottaa. Helpottaa. Vuosien istumisen jälkeen ihminen on nyt havainnut, että käyttämällä kroppaansa, liikkumalla ja kuntoilemalla, se pysyy paremmassa kunnossa. Kuinka kauan odotamme samaa oivallusta aivojemme suhteen? Jo nyt sentään tunnustetaan, että erilaisia ajatustehtäviä tekemällä, erilaisin virikkein ja ponnisteluin pidämme aivot kunnossa vanhemmiten.

Miksi siis lasten ja nuorten (ja työikäisten) kohdalla ollaan valmiita tekemään poikkeus? Miksi siloitella totuutta: lukemalla kirjoja sanavarastosi ja maailmankuvasi laajenevat, saat tietoa, opit tunteista. Opit kärsivällisyyttä. Tulet siis fiksummaksi.

Tutkija Sulkusen mielestä tällainen ponnistelu lienee ilmeisen turhaa puuhaa. Mitä sitä nyt fiksummaksi. Jos Internet muovaa aivojamme enimmäkseen negatiivisella tavalla, muovaaminen pitääkin demonisoida. Jos Internet aiheuttaa sen, että yhä enemmän lukemamme päätyy työmuistiin, muttei niinkään säilömuistiin, Internetiä nimenomaan pitää siltä osin demonisoida.

En usko, että joitakin sairauksia tai terveydentilaan liittyviä seikkoja lukuunottamatta on olemassa ihmisiä, joilta kirjan lukeminen ei ”kerta kaikkiaan edes luonnistu”. Kysymys on siitä, laitammeko ihmiset ponnistelemaan vai emme, teemmekö heille asiat aina vain helpommaksi ja helpommaksi. Siitäkin on kysymys, mitä opetamme lapsille ja nuorille ja miten teemme sen.

Kirjailija Juha-Pekka Koskinen on pyrkinyt huomioimaan helppolukuisuuden kirjoissaan tekstin vetävyyden osalta. Hän yrittää pitää lapsille ja nuorille suunnatut kirjansa nopeatahtisina, jottei tylsiä kohtia tulisi. Se on lukukokemuksen kannalta varmasti hyvä asia.

Mutta laajemmassa kontekstissa: en usko, että keskittymiskyky paranee tylsistymistä välttelemällä.

2.

Mistä olemme huolissamme kun olemme huolissamme kirjamyynnin takkuamisesta? Olemmeko huolissamme kirjailijoiden toimeentulosta, yritysten taseesta vai ihmisaivojen plastisuudesta (negatiivisessa mielessä)?

Edellä olevien hyperlinkkien (jotka Carr myös mainitsee negatiivisessa kontekstissa) lukemiseen tarvitaan mediakriittisyyttä, samoin tämän blogikirjoituksen.

Minun neuvoni on tällainen: tutustu hyperlinkkeihin ja tähän blogikirjoitukseeni introna kirjallisuudelle. Olkoon nämä polkuja olennaisen eli hitaan kirjallisuuden ja hitaan lukemisen äärelle.

Ajattelun äärelle.

Kaksi sammakkoa

J. K. Ihalainen: Sytykkeitä. 64 s. Sammakko 2016.

Henry Lehtonen: Kruununjalokivet tuhatvuotisten parisuhteiden tuhkassa. 60 s. Sammakko 2016

Yksi tämän blogin tarkoituksista on ollut toimia eräänlaisena lukupäiväkirjana, mutta vain harvasta lukemastani kirjasta olen tänne kirjoittanut. Tilanne pitää korjata ja ryhdyn korjausoperaatioon tästä hetkestä alkaen, ja mikäpä paremmin sopisi runousasiamiehelle kuin aloittaa se kahden runokokoelman voimin.

Luin peräkkäin kaksi Sammakon julkaisemaa teosta. Sammakko, tuo piskuinen mutta näkyvä toimija Suamen Turuust’ on todella kiinnittänyt huomioni viime vuosina. He julkaisevat kiinnostavaa, laadukasta kirjallisuutta – vieläpä aika paljonkin, vaikka firman kotisivujen mukaan kustantamossa toimii neljä ihmistä. Sitä voi pitää pienenä ihmeenä, samoin luultavasti työmäärää, jonka nämä ihmiset kykenevät mahduttamaan yhteen vuorokauteen, yhteen vuoteen, yhteen elinikään.

Sytykkeitä

Ensimmäisenä mainittakoon legendaarisen runouden tehdastyöläisen, J. K. Ihalaisen teos Sytykkeitä. Kuusilukuinen teos jakautuu oikeastaan kahtia: ensimmäinen puolisko, ensimmäiset kolme osiota, sisältää parisuhteesta ja rakkaudesta kertovaa runoutta, kliseet välttäen. Toisinaan Ihalainen yltyy jopa eroottisille tasoille, mutta kokoelman ja lukijan onneksi – eikä tämä ole mikään yllätys – tekee sen laadukkaan hienovaraisesti (s. 26): ”Sinussa tuoksuu laiton viljelmä, esiahdettu istutus, / suvanto joka ponnahtaa lentoon ennen koskeaan, / anomus joka ennättää kastua ennen postitusta.

”Toisen puoliskon” runot kiinnittyvät aikaan ajankohtaisilla, jopa poliittisilla aiheilla. Tämän toivotan erityisen tervetulleeksi, sillä Ihalainen osaa kirjoittaa yhteiskunnallisesta aineksesta väkevästi, mutta silti liiaksi julistamatta (s. 47): ”Tämä kaikki julmuus oksettaa minua / salamurhaajien lennokit / ohjusten sokea voima / itseään ruokkiva koston kierre / paskapuhe demokratian ytimessä / uutiset terrorista ja kauhusta / 2000-luku on suistunut sijoiltaan / kolmas maailmansota tapahtuu nyt […]”. Väkevää, lennokasta meininkiä siis. Koskettavaakin, kuten ”Erdogan” -nimisessä runossa (s. 39), jossa viitataan turkkilaisten suorittamaan armenialaisten kansanmurhaan vuonna 1915 ja Gezi-puiston mielenosoituksiin vuonna 2013. 

Googlettamalla selviää, että harmi kyllä Sytykkeitä ei juuri ole kritikoitu – ”vain” Miikka Laihisen Kiiltomatoon tekemä kritiikki löytyy. Laihinenkin mainitsee kokoelman kahtiajakautuneisuuden, mutta minua hiukan negatiivisemmassa valossa. Minä en näe ”teoskokonaisuutta jalkapuolena” vaan kummatkin, rakkauden ja yhteiskunnallisuuden, juuri teemoina, jotka sytyttävät. Kokoelman nimen huomioiden puolikkaiden törmäytys vaikuttaa tällöin perustellulta, vaikka eripareja ovatkin.

Sytykkeitä on mielestäni miellyttävä teos, enkä tarkoita tätä kirosanaksi. Aina ei jaksa hampaidenkiristelyä jatkuvaa kaivausoperaatiota vaativan runoteoksen parissa. Helpoksikaan en silti tarkoita teosta haukkua. Tasoja riittää vaikka millä mitalla. Ihalaisen kohdalla on hyvä havaita myös hänen poikkitaiteellisuus. Teoksen viimeinen runo havainnollistaa sen; tästä linkistä pääset katsomaan Youtube-videon kokoelman päättävästä ”Eripari-ihmiset” -runosta. Siinä jollakin olennaisella tavalla kiteytyy J. K. Ihalaisen runoilijanlaatu.

Kruununjalokivet…

Henry Lehtonen ei hänkään ole runoilijana entuudestaan vieras. Vuonna 2001 esikoisensa julkaisseen runoilijan teokset ovat olleet allekirjoittaneen lukemistossa yhtä kauan kuin olemassa. Osasin siis suunnilleen arvata, mitä tuleman pitää.

Lehtonen ei petä tälläkään kertaa. Hänen runoutensa on kuin turkulaisen runoliikkeen muistomerkki Aurajokirannassa. Eli varsin traditiotietoista. Tämä on siis kehu. Lumoojan kritiikissä Karissa Kettu löytää samankaltaisuutta Lehtosen runouden ja Paperi-T:n lyriikoiden välille, eikä tämä ole lainkaan huono vertaus. Muuten Ketun kanssa on vaikea olla samaa mieltä esimerkiksi siitä, että Lehtosen ”kieli ei ole kovin yllätyksellistä, tuoretta tai leikittelevää. Runoissa on luonnosmaisuuden ja toteavien päiväkirjamaisten otteiden tuntua.” Mielestäni teoksen runot ovat varsin tyylipuhtaita beat-perinteen edustajia, ja muistuttavat muotoa myöten esimerkiksi Dan Fanten tekstejä.

Kekseliäisyyttäkin on, nimenomaan kuvallisuuden osalta. Parhaimmillaan Lehtonen nyrjäyttää huumorinsa erikoisella tavalla ylösalaisin ja samalla lukutilanteen kokonaan uudenlaiseksi, kuten vaikkapa runossa ”Autokorjaamo-stilleben” (s.39): ”natsit, mamut tai ryssät tulevat / ja vievät meidän työt / ja naiset”. Näin kulunut fraasi saa ”natsien” myötä väriä ylleen, ja lukijan pohtimaan runon puhujan jalansijoja; minkälainen tyyppi tässä nyt oikein on kyseessä? Ahdistunut, mutta kuinka ahdistunut? Missä marginaalissa hän oikein elää?

Teos on jaettu kolmeen osioon (”Rakkaus”, ”Hulluus” ja ”Kuolema”), ja niiden teemat risteävät läpi teoksen, kuten tapana on. Karissa Ketun mielestä teoksessa ei ole ”syvempiä tasoja”, mutta tästä on hänen kanssaan helppo olla eri mieltä, ja sen sijaan samaa mieltä teoksen Turun Sanomiin kritikoineen Tuomo Karhun kanssa: Kruununjalokivet on jonkinmoinen infosukupolven rauhattomuuden manifesti. Tai oikeastaan, kun ottaa huomioon runon puhujan paikoittain hyvinkin samean itseironian, jonkinmoinen ulkopuolisuuden manifesti. Hyvin beat-henkistä sekin, lyyrisen minän kieli poskessa rakennettu donquijotemainen surullisen hahmon ritarin muotokuva (s. 12): ”sykemittari hajosi / viikko takuun päättymisen jälkeen // ennalta arvattava / henkilökohtaisen elämän tragedia // itken kallonkutistajan sohvalla / kadotettua paratiisia”. Sykemittareiden myötä Lehtonen tuo suomalaiseen suorapuheiseen runouteen himokuntoilijan arkkityypin, joka tasapainoilee ”paheellisen” elämän ja kahdenkymmenen kilometrin juoksulenkkien välimaastossa. Näyttäkääpä tällainen energiapatukkaukko muualta suomalaisesta runoudesta! Ei niitä hirveästi ole. Bull’s eye! Ilmankos Sammakko pitää Lehtosesta kiinni niin runoilijana kuin työntekijänäkin. Hän on yksi niistä neljästä toimistotuolista.

Kansitaide

Lopuksi on todettava, että Sammakon teosten laadukkuus tarkoittaa myös hienoa kansityötä. Kummankin nyt mainitun teoksen ulkoasusta on vastannut Riikka Majanen. Nostan hatun niin korkealle, kuin käsi yltää (aika korkealle, koska satakahdeksankymmentäyksisenttisessä vartalossani on kiinni melkoiset apinakädet). Ei ihme, että Sammakko pitää kiinni myös Riikka Majasesta; hän on AD-hommien lisäksi kustantaja samaisessa yrityksessä. 2/4.

*****

Mari Saavalainen kirjoittaa Kruununjalokivistä Kirjakko ruispellossa -blogissaan erilaisesta, kiinnostavasta kulmasta.

Ruuhkavuodet

Suomalaiset katsovat televisiota keskimäärin kolme tuntia päivässä, sanotaan täällä. Se on itsessään tolkuttoman pitkä aika, mutta hämmästyttävintä on se, että ”suurin osa suomalaisista, 92 prosenttia(*), katselee tv-ohjelmia niiden lähetysaikaan”.

Kysymys. Miten ihmeessä teillä on aikaa? Miten ehditte? Minä, ruuhkavuosia vaimoni kanssa elävä, työssäkäyvä 34-vuotias juippi, en mitenkään ehtisi. En, vaikkei taloudessamme ole edes lapsia.

Huomaan, että olen ymmärtänyt ”ruuhkavuodet” väärin. Jonoa siis on (vessaan, keittiöön, minne?) niin paljon, ettei muuta voi kuin istahtua sohvalle odottamaan. Kolmisen tuntia siinä sitten vierähtää.

Tai sitten eläkeläisten kymmentuntiset sessiot vääristävät tilastoa.

Meillä on vaimoni kanssa tapana, että ruokaillessamme istahdamme television ääreen katsomaan jotakin sarjaa tai elokuvaa. Tänään huomasimme olevamme hankalassa tilanteessa, ns. ”sarjojen välissä”. Edellinen sarja oli Netflixistä juuri katsottu loppuun ja jokin uusi pitäisi aloittaa, mutta sitä uutta ei vielä ollut valittu. Olimme siis astuneet eräänlaiseen suoratoistomiinaan. Pitäisi tehdä nopea ratkaisu: mitä katsottaisiin?

Se ei ole helppo päätös laisin: on kysymys isoista asioista. Uhraan tähän tunnin, sen on oltava hyvä. Valinta on vaikea. Ruoka uhkaa jäähtyä.

Pikapalaverin jälkeen teemme päätöksen: unohdetaan tällä kertaa suoratoisto ja katsellaan jotakin televisiosta. Viisitoista kanavaa, kyllä sieltä jotakin tulee.

Kaikki ohjelmat ovat kesken. Kaikki paitsi Ylen englanninkieliset uutiset.

Ai joo, tämän vuoksi meidän talouteen alunperin hankittiin ne Netflix- ja Viaplay-tilit.

Voi suomalaiset. Kunpa edes yhden niistä päivittäin telkkarin ääressä vietetystä kolmesta tunnista käyttäisittekin lukemiseen, tekisitte monet kustantajat ja kirjailijat tyytyväisiksi. Ohjelmatarjontannekin laajenisi huomattavasti.

Kruunu

Netflixin alkuperäissarja The Crown marssittaa eteemme edelleenkin Iso-Britannian valtionpäämiehenä istuvan kuningatar Elisabet II:n haparoivat alkutahdit valtaistuimella. Helsingin Sanomissa (8.11.2016) Timo Peltonen tituleerasi sarjaa Netflixin suursarjaksi, jollainen se eittämättä on; lavastuksessa ja puvustuksessa ei olla säästelty. The Telegraph -lehden mukaan Netflix on maksanut kahdestakymmenestä jaksosta 100 miljoonaa puntaa, joten kai sen jossakin pitää näkyäkin.

Sarja valottaa erinomaisella tavalla Iso-Britannian hyvin ristiriitaista hallintotapaa monarkian ja parlamentin välillä. Hyvin usein heidän intressinsä eivät kohtaa, vaikka samaa maata pyrkivätkin hallitsemaan. Erityisen mielenkiintoinen on kuningattaren (tai kuninkaan) ja pääministerin – voisiko sanoa: kummallinen -, pitkälti lyhyisiin audiensseihin perustuva suhde.

Elisabet II nousi valtaistuimelle verrattain nuorena ja hivenen vaivihkaa. Hän seurasi hallitsijana isäänsä Yrjö VI:ta, joka taas oli noussut kuninkaaksi veljensä Edvard II:n luovuttua kruunusta. Tämäkin käänne The Crownissa käsitellään laajasti, joskin yllätyksettömästi. Englantilaisnäyttelijä Claire Foy näyttelee mainiosti kuningatar Elisabetin roolin. Varsinaisen pommin jysäyttää kuitenkin John Lithgow sittemmin myyttiseksi hahmoksi kohotettuna, entisenä Iso-Britannian pääministeri Winston Churchillina.

Wikipedia mainitsee Churchillista mm. näin: ”Häntä pidetään yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä henkilöistä, ja vuonna 2002 Churchill äänestettiin BBC:n järjestämässä 100 Greatest Britons -kilpailussa kaikkien aikojen suurimmaksi britiksi.

Kun siis mainitsen Churchillin ”myyttiseksi hahmoksi” en lainkaan liioittele, pikemminkin totean vain sen, mikä ilmassa roikkuu. Saman toteaa jo edesmennyt kirjailija Christopher Hitchens mainiossa esseessään Churchillin tappioiden mitalit (ilmestynyt alunperin v. 2002 The Atlantic-lehdessä, myös Avain-kustantamon v. 2007 julkaisemassa Rakkaus, köyhyys ja sota -kirjoituskokoelmassa.). Siinä hän toteaa saman myyttisyyden Churchillin ympärillä, nimenomaan hänestä kertovan kirjallisuuden valossa, ja ampuu sen myös osaltaan alas mainitsemalla voimakkaasti hänen epäonnistumisensa, jotka historiankirjoituksella on toisinaan tapana unohtaa:

”Iso-Britanniassa otettiin käyttöön eräänlainen vaihtoehtoinen kirjanpidon muoto, jossa hänen [Churchillin] suurenmoisen tarinansa mahtavat tappiot (Gallipolin taistelu, kannattamaton paluu kultakantaan, hallitsevan luokan roistomaisuus työväenliikettä kohtaan, Churchillin jääräpäinen imperialismi Intiassa ja hänen sotaa edeltänyt suopeutensa fasismia kohtaan) kirjattiin eri sarakkeeseen kuin niistä tarkasti erotellut ’kunnian vuodet’. Mutta jopa monet tappiot, fiaskot ja nöyryytykset lisäsivät jollain mystisellä tavalla hänen suuruuttaan.” (Kääntänyt Hanna Sola.)

Suuri henkilö Churchill toki olikin, myös kokonsa puolesta, ei vain niin tahraton jollaisena hänet aktiivisesti pyrimme muistamaan. Siispä jokseenkin epäilevin tunnelmin odotin Churchillin ilmestymistä The Crowniin. Mutta mitä vielä; Lithgow esittää Churchillinsa jo invalidisoituneena, vallankahvassa mustasukkaisesti roikkuvana ikuista ikäkriisiä kärsivänä vanhuksena, joka herkistyy liki kyyneliin istuessaan muotokuvamaalarin mallina samalla muistellen nuorena kuollutta Marigold-tytärtään. The Crownissa Churchillin ansioita ei kiistetä, mutta hänet on – pakostakin – jouduttu kirjoittamaan moniulotteisemmaksi hahmoksi kuin mitä historiankirjoitus tunnistaa. Erityisen maukas kohtaus sarjassa on, kun nuori kuningatar Elisabet ripittää itseään huomattavasti vanhempaa, jo raihnaista ja edelleen kaikkitietävää Churchillia juonittelusta. Kuinka jäykkä valtiomiesmahti joutuu notkistumaan nuoren kuningattaren edessä. Upeaa.

Sarja olisi kaiketi ollut hieno ilman John Lithgown mukanaoloakin, mutta hänen roolityönsä on superkalliin produktion kruunu.

Pyhyyden kokemuksesta

Olen toisinaan niin sosiaalisen median keskusteluissa kuin yksityisissä jutteluissakin tullut maininneeksi, etten usko mihinkään sellaiseen jumalaan, jollaiselle vaikkapa tämä kotoinen evankelis-luterilainen uskontomme kumartaa.

Useimmiten olen saanut selittää suuni puhki, kun olen asian ääneen todettuani silti kertonut etsiväni pyhyyden kokemuksia, useimmiten taiteen saralta. On harmillista, että pyhyys sanana ja ajatuksena on niin kiinnikkeinen uskonnoista omattaviin ajatuksiin ja käsityksiin. Se nimittäin kuvaa hyvin sellaista olotilaa, jota on hyvin vaikea muutoin muotoilla ymmärrettävään asuun.

Tällaisista asioista on vaikea jos ei jopa mahdotonta puhua ilman uskonnollista kuvastoa – niin vahva on se kiinnike. Siksipä en yritäkään.

Tarkoitan siis jonkinlaista valaistumista. Eräänlaista havahtumista jonkin kokemuksen synnyttämään tyhjiöön, johon mieli ja vartalo ensin reagoivat voimakkaasti hämmästyen, joka jollakin aikavälillä muuttuu onnen lämmittäväksi tunteeksi, onnellisuudeksi. Jokin koskettaa voimakkaasti sisintäni, mieleni perukoita, jotakin tiedostamatonta osaa minussa, enkä ole sen jälkeen entisenlainen.

Saksalainen uskonnonfilosofi Bernhard Welte sivuaa asiaa teoksessaan Olemattomuuden valo (Loki-kirjat, 2008, suom. Terhi Kiiskinen ja Teemu Sippo). Hän kirjoittaa: ”Koettava muuttuu todelliseksi kokemukseksi vasta sitten, kun se murtaa ne raja-aidat, jotka uuden ajan alusta lähtien ovat erottaneet subjektin ja objektin toisistaan; kun se siis koskettaa ja muuttaa kokevaa ihmistä niin, että hän elää ja on tässä maailmassa kokemuksen jälkeen toisin kuin ennen. Gadamer on oikeutetusti kiinnittänyt huomiota tähän varsinaisen kokemuksen koskettavaan ja muuttavaan luonteeseen. Kokemuksen läpikäyneestä ihmisestä tulee toinen ihminen kuin mitä hän oli aiemmin. Hän myös katsoo maailmaansa toisin ja on toisenlaisessa suhteessa maailmaansa kuin aikaisemmin. Tämä muuttuminen, joka koskee tapaa olla maailmassa, on siis negatiivista edeltävään tilaan nähden. Tämän jälkeen asiat eivät enää ole niin kuin aikaisemmin. Vanha on mennyttä. Tästä negatiivisuudesta nousee kuitenkin uusi positiivisuus: kaikki on uutta ja kenties odottamattomalla tavalla toisin.

Etsin siis jonkinlaista äärikokemusta, todellista kokemusta. Kaiketi samanlaista kuin ne kaikki adrenaliininarkkarit, jotka hyppäävät pienet kankaanpalat selässään pilvien päältä.

Welte puhuu myös kokemuksen välittömyydestä. Rinnastan sen ikään kuin puhtauteen, jolloin kokemus iskee vahviten ja onnistuu parhaiten murtamaan raja-aitoja, muureja. Olisi oltava altis, avoin altistumiselle. Se on sinänsä helppoa, sillä tällaisissa tapauksissa kokemus on niin vaikuttava, että sillä on jopa juovuttava luonne.

Lukemisen suhteen juopuminen muuttuu sitä hankalammaksi, mitä enemmän tällaisia pyhyyden kokemuksia kertyy; sitä vaikeampi niitä on enää tavoittaa. Kirjallisuudella kun ei ole monia toimintamekanismeja. Sama pätee muihinkin taiteenlajeihin. Toisaalta kysymys on välineestä minun ja kokemuksen välillä. Jos mekanismi toimii hyvin, muita ei tarvita.

Pyhyyden kokemuksen kuvailemisen sijaan on helpompaa kertoa, mihin niiden avulla pyrkii: uudistumiseen ja rauhoittumiseen. Tavoittaakseen jotakin sellaista sisältään, johon ei muuten yllä. Käsittääkseni kysymys on siis totuudesta, oman itsensä, minuuden, totuudesta ja sen etsimisestä ja löytämisestä. Welten mukaan uudistun kokemusten myötä, muutun eri ihmiseksi. Tällöin myös etsittävä totuus muuttuu myötäni. Minusta tämä ikiliikkuja ei ole lainkaan negatiivinen.

En halua kiistää uskovien ihmisten pyrkimyksiä ja motiiveja uskomisiinsa. Ehkä onkin niin, että vaikken jumaliin uskokaan, saatan joiltakin osin pyrkiä samaan kuin he, jotka uskovat.

En halua kiistää, mutta haluan haastaa: on monenlaisia keinoja etsiä totuutta, jonka voi löytää vain sisältään. Väitän, että siihen taide tarjoaa parhaimmat välineet ja että siinä on suurin syy, miksi en koe tarvetta uskoa minkään uskonnon tarjoamiin oppeihin ja jumaliin.

Suhtaudun kummeksuen ajatukseen, että samat opit voisivat hyödyttää jokaista eri ihmistä. Totuus ei ole koskaan yhdenlainen. Tässä piilee uskontojen epäuskottavuus: ne haluavat muuttaa ihmisen yhdenlaiseksi ja säilyttää sellaisenaan. Taide sen sijaan tarjoaa huomattavasti uskottavamman vaihtoehdon: välineen. Sen pyrkimys on kehittää edelleen toisenlaiseksi, ei jäädyttää yhdenlaiseksi.

 

Ihastuminen ja rakkaus

Arkistojani siivotessani kohtasin pari vuotta vanhan lehtileikkeen, jonka olin Hämeen Sanomista leikannut talteen. Sam Pinkin runoteoksesta Aion kloonata itseni ja tappaa kloonini ja syödä sen (Poesia 2013) kirjoittamani kritiikki oli ensimmäinen mihinkään lehteen kirjoittamani kirja-arvostelu.

Nyt, kaksi vuotta jälkeen päin, olen edelleenkin tyytyväinen kirjoitukseen, ihmeellistä kyllä. Kirjoittaja löytää aina jälkikäteen teksteistään kohtia, jotka haluaisi korjata tai muuten vain muuttaa, mutta pieniä ne sellaiset ovat – makuasioita ja tyylikysymyksiä, joita tavallinen sunnuntailukija ei välttämättä edes pane merkille. Kaltaiseni runoilija on useimmiten perfektionisti kaikessa kirjoittamisessaan, tekstiviesteissäkin. Toisinaan turhamaisuuteen asti.

Sam Pinkin teos valikoitui ensimmäisekseni sattumalta, julkaisulistoja selaillessani. Pidin teoksesta silloin ja nyt kun sitä silmäilen, pidän edelleen, jopa enemmän. On tärkeää, että lukiessaan kriitikko kykenee astumaan omien mieltymystensä ulkopuolelle, puolueettomalle alueelle, lukiessaan jotakin. Teosta arvotettaessa on tunnistettava traditio ja ympäristö johon se on tullut, ja pystyttävä olemaan puolueeton. Sitä helpottaa, jos on maultaan joltiseltaankin kaikkiruokainen, ts. ei väheksy yhtäkään kirjallisuuden lajia ja edelleen yhden lajin tyylisuuntia, vaan suhtautuu avoimen avarakatseisesti kirjallisuuteen. Kriitikko on kuitenkin se, joka löytää uutta, ja usein hän jonka avulla uutta löytävät muutkin. Kriitikko on omalta osaltaan ovia avaava tai ne sulkeva. Se on siis tärkeä osa, palanen kulttuuria, johon on sen mukaisesti suhtauduttava.

Kriitikon työssä ihastuu helposti. Se on hyvä ja huono asia, sitä on vaalittava ja varottava. Shakespearen Hamletista löytyy jalat maanpinnalla pitävä ohje ihastumisen ja rakkauden välisistä eroavaisuuksista:

”Kun veri kuohuu, sydän tulvanansa
Valoja valaa kielellen. Nuo liekit
Enemmän loistoa kuin lämmint’ antaa
Ja sammuvat jo kesken syttymistään;
Niit’ älä tuleks usko.”
(suom. Paavo Cajander)

Ohje pätee elämässä melkein kaikkeen, jos kohta suhtaudun positiivisesti myös intuitiiviseen ja impulsiiviseen toimintaan. Ennen muuta uskon vakaasti eläytymiseen ja tunteiden vastaanottamiseen; kun veri kuohuu on nautittava sen kuohunnasta, antaa liekkien loistaa vaikka eivät lämpöä soisikaan.

Pääsääntöisesti kuitenkin on niin, että ihastumisen punnitsee aika. Se on paljastava rakkauden, jos joku. Aika valjastaa myös viisauksia, kuten Shakespearen kirjoituksen tässä. Runouden – ja ylipäänsä kirjallisuuden – suhteen lienee niin, että mitä enemmän lukee, sitä harvemmin rakastuu. Mutta niistä rakkauksista muodostuukin sitten syviä, elämänmittaisia suhteita.

 

Päivä romaanihenkilönä on vuosi

Luen paljon, se ei liene kenellekään yllätys. Luen paljon kaikenlaista ja usein tietysti sellaista mikä on itselleni uutta, sekään ei ole yllätys – kuka lukisi vain yhtä ja samaa kirjaa? Mutta silti huomaan toisinaan palaavani kirjoihin, jotka ovat tärkeitä. Ne ovat ”turvakirjoja”, joiden funktiota itselleni en oikein paremmin osaa kuvata. Ovatko ne sitten sellaisia ”hyviä kirjoja”, kuten rahvaanomaisesti usein kuulee sanottavan? Varmaankin ja siihen minunkin on nyt turvauduttava. Tiedän vain palaavani niihin, niissä on jotakin joka minua kai rauhoittaa, toisaalta kiihdyttää, toisaalta mitä ikinä. Yksi tällainen opus on Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Monia, monia syitä siihen. Yksi on höpöttelevä kerronta, jota Dostojevski viljelee lavealti. Hahmot puhuvat hysteerisinä pitkiä pätkiä lankoja solmuun, ohi aiheen, ihmismäisesti. Tunteet ovat pinnassa aiheessa kuin aiheessa, kaikesta tehdään suurta draamaa. Tuossa entisaikain saippuasarjamaisuudessa on yhtäläisyyksiä nykypäivän viihteeseen, ja jos on mahdollisuus valita, mielummin katselen Dostojevskin henkilöiden alituista vihastumista tai itkua, kuin Vain elämää -televisiosarjan tunnepitoista tulkintaa. Ei biisillä niin väliä, kunhan kyynel lentää! Olen antanut itseni ymmärtää, etteivät klassikot ole kuivakkuutensa vuoksi kovin suuressa suosiossa nykylukijain keskuudessa. Se on vähän hassua, sillä emotionaalisesti ne ovat kaikkea muuta kuin tylsiä. (Parhaillaan muuten luen Juhani Suomen kirjaa Kohti sinipunaa. Mauno Koiviston aika 1986-1987. Siitä kuivaa ylle, jos on kuset housussa. Poliittinen lähihistoria… Masokistin vikaa täytyy olla, jos siitä pitää, mutta minkäs itselleni voin?) Toinen on Raskolnikov, kirjan nuori päähenkilö, johon on jotenkin älytöntä samaistua kun ei itse ole murhannut ketään. Se ahdistuksen määrä, mikä lukiessa heittyy ylle, osoittautuu aina hyvin katarttiseksi kokemukseksi. Kolmas on aika. Romaani on upottava ikkuna, vaikka sen pääasialliset tapahtumat sijoittuvat lyhyehköön ajanjaksoon. Siinä pääsee historiaan vievään aikakoneeseen, joka taivaltaa poikkeuksellisen hitaasti. Aika hidastuu, välillä pysähtyy. Siksi Rikos ja rangaistus on kuolematon.

Kaksisataa

Tämä on 200. blogikirjoitus. Hurraa. Tähän tekisi mieli kirjoittaa jotakin juhlavaa, mutta pääni on jumittunut Tranströmerin metaforaan ”luottamuksen alppihuippu” (suom. Caj Westerberg).

Se on niin suloisella tavalla kömpelö, etten pääse siitä yli. Koko rivi menee näin: ”Luottamuksen alppihuippu hyräilee eetterissä”.

En kerta kaikkiaan saa siitä kiinni. Suloista sekin.

Samassa laajahkossa runossa myöhemmin tulee vastaan tällainen: ”Puussa puristuu varjon nyrkki”.

Se on mielestäni mahtava. Saa minut hyräilemään eetterissäni ja luottamukseni alppihuippu runouteen on jälleen palautunut.

Olen tarkistanut kolmeen kertaan alppihuipun. Kolme kertaa olen korjannut alppuhiupun.

Runo on hidas

Kuuntelin Yleisradion Kultakuume-ohjelmaa. Siinä oli vieraana Hannu Helin, erityislaatuisimpia suomalaisrunoilijoita kautta aikojen. Hannu on yksi suurimmista innoittajista kirjoittamiselleni, olen aina ihaillut hänen rohkeuttaan, hahmottamisen ja kirjoittamisen kykyään. Nyt hän on elämänsä loppusuoralla, syövän kanssa. Hannun itsensä lukemien hienojen runojen ja hänen kuoleman läheisyydestä huolimatta uhkuvan rohkeutensa lisäksi ohjelmassa kiinnitti huomioni erityisesti eräs Hannun mainitsema asia:

Runo vaatii aikaa ja huomiota. Sitä pitää lukea hitaasti.

Kenties hän ei ihan sanatarkalleen noin sanonut, mutta tuota hän tarkoitti. Viesti kuulosti tutunomaiselta, aivan kuin olisin ennen kuullut samanlaista puhetta. Ja olenkin. Suuri idolini musiikin puolelta, Topi Sorsakoski, sairastui ja kuoli keuhkosyöpään muutama vuosi sitten. Ennen kuolemaansa, heikkokuntoisena ja happiviiksien auttamana, Sorsakoskesta tehtiin dokumentti ja hänen haastattelunsa nähtiin Ajankohtainen kakkonen -ohjelmassa, televisiossa. Siinä hän kertoo kuinka toivoisi, että ihminen joka hänen levyjään kuuntelee, aina välillä pysähtyisi kuuntelemaan ja ihmettelemään hienoja taustoja, miten milloinkin lauletaan ja mistä hän laulaa ja niin edelleen. Toisin sanoen Sorsakoski toivoi, että sen sijaan että musiikki on ihmisille itseisarvo ja taustamölyä, sitä kuunneltaisiin tarkalla korvalla, siihen keskityttäisiin ja sille annettaisiin aikaa.

Näillä kahdella edellä mainitulla herralla on samanlainen viesti. Se kuuluu: mikään ei ole itsestäänselvää. Antakaa taiteelle aikaa. Viettäkää sen kanssa aikaa, olkaa sen kanssa.

Minun ei ole aikomus julistaa, että totelkaa – puhuvat asiaa nääs. Tehköön jokainen kuten parhaaksi näkee.

Tulee mieleen, onko kuunteleminen ja lukeminen muuttunut olennaisesti viime aikoina? Kuunnellaanko musiikkia enää laisin vai onko se vain keino juhlimiselle, onko musiikista tullut korvanappikuuloketaustamusiikkia julkisiin kulkuvälineisiin? Entäpä lukeminen, onko se vain ajantäyttöä? Onko lukeminen nyt yhtä kuin vartti junassa tai aamupaskalla? Ja siksikö runoutta luetaan nykyisin niin vähän ja kapealti, kun ei ole aikaa ja/tai kärsivällisyyttä?

Kuinka moni meistä pysähtyy nimenomaan kuuntelemaan tai lukemaan? Liittyykö tämä elämään yleisemminkin? Pysähdymmekö kuuntelemaan mitä läheisillämme on sanottavaa, jäämmekö lukemaan ilmeitä heidän kasvoiltaan kun he puhuvat?

Minäkin luen junassa työmatkalla, ja kun en lue kuuntelen musiikkia. Mutta kotona istun mukavaan nojatuoliin ja asetan huolellisesti astetta laadukkaammat kuulokkeet korvilleni, annan musiikin tulvia korviini ilman että niiden takaa tulee mitään taustamölyä ja annan mieleni olla avoin huomioille. Samaan nojatuoliin rojahdan milloin minkäkin teoksen kanssa – tänään se on Tomas Tranströmerin Kootut teokset, otan tästä hienosta kirjasta yhden runon esiin ja annan sen olla siinä sylissäni silmien edessä katseen alla, mitään tarvetta kiirehtiä sivuja eteenpäin ei ole. Olen siinä sille runolle, ja se on minulle.

Tällaista on pyhyys jota tavoittelen. Pyhyys on allekirjoittaneelle yhtä kuin sielun rauha. Sen on yhteys korkeampaan voimaan, taiteeseen. Haluan kiusata ajatuksiani, aivojani ja mieltäni. En ole laisin uskovainen ihminen, mutta intiimiä pyhyyden tunnetta haen, ja taiteesta sen saan. Jos minulle uskonto pitää määritellä, toimittakoon taide sen virkaa; se on joka tapauksessa minua suurempaa. Sitä harjoitan säännöllisesti. Siitä saan turvallisuutta, sen äärellä tunnen kuuluvani joukkoon.

Tästä nimittäin on kysymys: antaa taiteelle mahdollisuus vaikuttaa ja antaa itselleen mahdollisuus vaikuttua.

Muistamisesta

Parhaillaan luen ruotsalaiskirjailija Torgny Lindgrenin kirjaa Muistissa (Tammi 2012, suom Liisa Ryömä). Siitä on hyvää vauhtia tulossa minulle sellainen pieni suuri kirja, jonka merkitys kasvaa aikain saatossa ja alan vaalia sitä aina vain tarkemmin ja tarkemmin. Jotkin minulle erityisen läheiset kirjat muuttuvat turvasatamiksi; silloin ne haluaa hyllyynsä ankkureiksi, jotta tietää mihin tarttua jos oikein alkaa harmittaa tai vastaan tulee pelkoa tai odottamatonta iloa, mitä ikinä. Näin taitaa olla kaikilla heillä, joiden suhde kirjallisuuteen on yhtä helppo ja yksioikoinen: ilman (tiettyä) kirjallisuutta on vaikea, kenties mahdoton, elää.

Luultavasti melko useat ihmiset liioittelevat noin sanoessaan (että eivät voisi elää ilman kirjallisuutta tai että se olisi suorastaan mahdotonta, he kun nimittäin rakastavat kirjallisuutta), hyi hyi heitä. Se on henkseleiden paukuttelua ja tyrkyttelyä. Ei niin intiimejä pidä julki kuulutella (kuten näemmä teen nyt). Sellaisessa suhteessa, joka minulla kirjallisuuteen on, ei ole mitään hienoa. Se on riippuvuussuhde ja lohdullista kylläkin kyse on sellaisesta riippuvuudesta, ettei siitä ole itselle eikä muille mitään varsinaista välttämätöntä haittaa tai vaaraa. En tiedä, uskaltaisinko kuvata sitä kuitenkaan rakkaudeksi; jos uskaltaisin, se olisi todennäköisesti sellaista rakkautta ettei siitä kehtaisi ääneen puhua. Paitsi toisten samanlaisten seurassa.

Torgny Lindgrenin ”epämuistelmissa”, jollaiseksi olen kirjaa (epä-)sosiaalisessa mediassa nimittänyt,  viehättävää on se, että kirjasta puuttuu kaikki se draama ja pönöttävyys jota muistelmat yleensä ovat pullollaan. Niihin On Aina Kirjoitettu Muistelmia. Niistä ei jätetä mitään pois. Tuntuukin, että Lindgren on tehnyt päinvastoin ja kirjoittanut epäolennaisia asioita, pikkujuttuja, joista muodostuu isoja ja kiinnostavia asioita koska niistä ei ehdi syntyä ähkyä. Toinen tapa kirjoittaa muistelmia on julkaista päiväkirjoja, mutta niissäkin on usein jotakin kovin epämiellyttävää. Yleensä ne eivät ole päiväkirjoja lainkaan, vaan enemmänkin päiväkirjamaisia: kuin kolmen soinnun rock-biiseistä väritettyjä orkestraatioita. Niiden autenttisuus ja uskottavuus on kadonnut.

No, luen minä toisinaan sellaisiakin.

Ennen Lindgreniä luin Jari Tervon Esikoisen. Hän on pukenut muistelmiaan romaaniksi. Tervon kirjojen parissa viihdyn aina; hän tuntee politiikan ja tekee valtavan hyvin kaiken taustatyön – nippelitiedot ovat kohdallaan. Myös Tervon huumorista pidän, se on osuvaa ja usein melko mustaa, hurmeista ja silti lakonista. Erikoinen yhtälö, mielestäni. Ja nyt kun – jos – pilkka osuu hänen omaan nilkkaansa, onkin kunnioitettavaa että hänen huumorinsa on parasta pitkiin aikoihin. Mainio kirja, jonka parissa hörähtelin ääneen. Lindgrenin kirjassakin on huumoria, vähemmässä määrin toki, mutta siltikin sellaista että tulee hymähdelleeksi. Sekin on aika paljon se, kantiltani.

Olen suunnitellut omaelämäkerrallista runokokoelmaa. Ehkä siksi olen nyt kokenut vetovoimaa tuollaisia muisteluksia kohtaan. Kuinka vahvasti omaelämäkerrallista, sitä en ole vielä päättänyt. Annan nyt niiden runojen tulla rauhassa, katsotaan sitten.