Koko kansan Pate

Pauli Antero Mustajärvi – Tina Finn: Pate Ikurista. Docendo 2017, 206 sivua.

Otsikko on ehkä liioittelua, mutta perustelen: Pate Mustajärvi on niin tunnettu kaveri, että hän kuulunee siihen melko harvalukuiseen sakkiin, jonka lähes jokainen suomalainen tunnistaa. Osa sitten tykkää, osa ei.

Oma ensikosketukseni Popedaan ja Pate Mustajärveen taisi olla vuonna 1992, kun yhtye julkaisi Svoboda-albumin. Siitä lohkaistu sinkku Kersantti Karoliina soi tiheästi television musiikki- ja viihdeohjelmissa ja muistelen, että sitä kavereiden kanssa fiilisteltiin – onhan se kaikkinensa harvinaisen tunnistettava ja tarttuva. Mika Sundqvistin sanoitus on muuten melko yhteiskunnallinen, siinä ollaan erään tasa-arvokysymyksen äärellä, naisten ja armeijan.

Kersantti Karoliinasta alkoi sitten tutkimusmatkani yhtyeen muuhun tuotantoon, mm. Kuumaan kesään ja muihin ikonisiin tsibaleisiin. Yhteistä niille kaikille on, etteivät ne mitenkään järin korkealiitoista sanataidetta ole. Ei se Popedaan sopisikaan. Mutta poikkeuksellisen positiivisiakin yllätyksiä silti piisaa, esimerkkinä vaikkapa tämä palanen Punaista ja makeaa -kappaleesta (san. Mustajärvi):

”Kun kaduilla taistellaan, kuollaan, rakastellaan, / sä nouset sinne mistä ainoastaan katsellaan”

Onpahan kertakaikkisen upea säepari, jopa näin runoilijan näkökulmasta.

Olen aina mieltänyt Popedan enemmän livebändiksi. Biisit ovat vanhan liiton rokkia, suoraa ja tymäkkää jyystöä, ja ne kasvavat yleisön myötä. Uudenlaisia ulottuvuuksia löytyy Pate Mustajärven soolotuotannon puolelta. Sieltä löytyykin sitten lauluja laidasta laitaan. Ajauduin alkuvuodesta viime vuonna julkaistun Teillä oli nimet, ja kerran te kuljitte täällä –albumin pariin, ja totesin aika nopeasti, että nyt ollaan taas jonkin uuden äärellä, konseptilevyssä kiinni. Nyt kerrotaankin tarinoita ihmiskohtaloista, mitä tervehdin ilolla. Aloin miettiä, saisiko kurkistettua minkälainen kaveri tämä Mustajärvi on pinnan alla, ja ajattelin että jospa tämä Pate Ikurista tarjoaisi vastauksia.

*****

Kirja on ohuehko, ihan hyvin kirjoitettu teos. Pate Mustajärvestä jutun jos toisenkin lukeneena ja huhun jos toisenkin kuulleena oli kivaa saada myös uudenlaista tietoa; en esimerkiksi tiennyt teatterin olevan niin suuressa roolissa Mustajärven elämässä. Myös hänen paljastumisensa lukumieheksi oli jonkinmoinen yllätys. Se että yksi Suomen suurimmista rokkikukoista on harvinaisen privaatti, yksityisyyttään vinhasti suojeleva mies, ei sen sijaan tullut mitenkään uutisena.

Kirjan anti jää ehkä hivenen kapeaksi, mutta se toisaalta ilahduttaakin minua: helvettiäkös se yleisölle oikeastaan kuuluu, millainen mies rokkistaran takana piileksii. Ja kaipaanko minä toisaalta tietoa, kaipaanko tirskistelyä? Oikeastaan onkin niin, että kirja on hyvin rajattu: siinä mainitaan lyhyesti Mustajärven veljet, vanhemmista turinoidaan enemmänkin, mutta esimerkiksi jälkikasvu jätetään kokonaan rauhaan – ja hyvä niin. Varsin käytännöllinen lähestymistapa: kiinnostusta on herättänyt miehen vetämä rooli, sen roolin biografian saatte myös luettavaksenne.

Kaikkinensa nopealukuinen, hauska kirja hahmosta nimeltä Pate Mustajärvi. Sen tehtävä on luullakseni saatella lukija Pate Mustajärven tuotannon pariin ja jättää Pauli Antero Mustajärvi syrjään, kuten taiteilija itsekin kaiketi tahtoo.

Troubadour

Arto Melleri: Johnny B. Goethe. 56 sivua. Otava 1988.

Selasin Arto Mellerin koottuja (Runot, Otava 2006), koska en enää muistanut, missä kokoelmassa runo Pääkallolipun alla ilmestyi. Etsintään olin alun perin ajautunut Kalle Aholan upean Melleri-levyn (Pääkallolipun alla, 2011) tiimoilta, jonka toinen suosikkibiiseistäni kyseinen biisi on (toinen on levyn avaava Puukkobulevardi – joka muuten on kautta aikain yksi suosikkirunoistani).

Sehän se oli, Johnny B. Goethe. Mutta kootuissa Johnny B. Goethen ja seuraavaksi ilmestyneen Viiden aistin todistuksen (1990) väliin on laitettu Uusia lauluja -niminen osio, mikä yhtäkkiä tuntuu vieraalta. Olikos sellainen muka Johnny B. Goethessa? Vai missä? En yhtään muista. Nukun huonosti (parhaimmillaan runous vie yöunet), aamulla alan etsiä omaa kappaletta hyllyistäni että voisin varmistaa, en löydä, on pakko turvautua Riihimäen kirjaston massiiviseen valikoimaan.

Olin jäljillä. Johnny B. Goetheen on ympätty mukaan libretto Grand Hotel (1983). Harvat netistä löytyvät kirjablogiarviot menevät tässä sekaisin, väittävät Johnny B. Goethea ohueksi teokseksi, kun jättävät huomioimatta tuon Grand Hotelin. Ei se sen kanssa nyt mitenkään erityisen ohut ole. Ovat kaiketi siis lukeneet teoksen kootuista, paljastuvat amatööreiksi (ei sentään, koottujen laitoksen piikkiin menee).

*****

Ymmärtääkseni Johnny B. Goethea ei arvosteta kovin korkealle Mellerin tuotannossa. Martti Anhavan kirjoittamassa elämäkerrassa Romua rakkauden valtatiellä (Otava 2011) Melleri itsekään ei kokoelmalle anna juuri arvoa, hyvä jos edes armoa, ja minustakin teos kieltämättä jää epätasaiseksi – mutta vain siksi, että nyt puhutaan tuotannosta, jossa on ihmeellisen paljon painoa. Kyllä teos hyvinkin perustelee olemassaolonsa, siinä on paljon laatua, mutta sisältö jää hieman ohueksi – ja Grand Hotel irtonaiseksi, mikä on ehkä syypää sille vähän katkeralle jälkimaulle. Välityön makua siis, mutta silti teoksesta ovat nousseet esiin sellaiset ikivihreät kuin edellä mainittu Pääkallolipun alla, nimiruno Johnny B. Goethe, Tuulisella terassilla ja tietenkin teoksen päättävä Romua rakkauden valtatiellä. Myös Jääruusut, ja Grand Hotelista löytyvä Ensirakastaja on ehdottomasti mainittava. Suru syrämmessä (s. 25) on myös mainittava sen ollessa Mellerille niin epätyypillinen, mutta silti iskevä runo. Aloitus on mitä loistavin:

”Kun suru tulee sisään / se ei riisu kenkiään, kävelee / hitaastisulavat jäljet narahtelevaiseen lattiaan, / käpälöi vähän kaikkea […]”

Melleri kirjoittaa suoraan ja samoista aiheista niin kuin aina kirjoitti. Itseäänkin hän on katsellut, kuten eism. Pääkallolipun alla -runossa, jossa hän rehellisen ja uskottavan tuntuisesti kuvaa päihdekoukkua ja sen upottavuutta:

”Sain pestin aavelaivaan / nimeltä ’l’Heroine’, / ja alla mustan taivaan / näin sen painuvan / aaltoihin // Älä luota tähtiin yössä, / niiden valo on lainaa vaan. / Jokainen maksaa / laulujen lunnaat / omasta pussistaan. // Tänne saakka on tultu / pääkallolipun alla, / ja vasta sun luona / mä löysin sataman […]”.

Loputon romantikko, niin hyvässä kuin pahassa. Trubaduuri.

 

Kymmenvuotisjuhla!

”Runous jos mikä on pienyrittäjyyttä”, hiljattain edesmennyt Leevi Lehto käänsi ystävänsä, amerikkalaisen runoilija Charles Bernsteinin moton ”Poetry is the / ultimate small / business” (Tossavainen, 2004).

Tähänastinen matkani suomalaisessa runouskentässä on avannut silmiä juuri tuohon suuntaan: runoilijantyö on pellon raivaamista kivi kiveltä. Työ kestää pitkään, sujuu hitaasti ja epävarmasti, mutta myös varmasti edeten, mikäli runoutta rakastaa niin paljon että jaksaa paiskia hommia säkeestä toiseen, vuosi vuoden perään. Mukaan tarvitaan myös säkillinen tsägää.

On hätkähdyttävää, miten nopeasti aika kuluu: vietän tänä vuonna kymmenvuotistaiteilijajuhlaa! 18. syyskuuta 2009 esikoisteokseni sorta vala (ntamo) näki päivänvalon, ja käynnisti samalla esikoistrilogian, joka käsittää sorta valan lisäksi teokset Kiss ash (ntamo 2009) ja Oy (ntamo 2010). Sitten tulivat kirjat Mustat lehdet (ntamo 2011), Onnen maa (Kustannusliike Robustos 2014) ja viimeisimpänä viime vuonna ilmestynyt Kahden kaupungin runot (Kustannusliike Robustos).

Kirjojen lisäksi olen julkaissut muutakin. Urakointi pellolla tuotti ensimmäisen kerran perunaa vuonna 2005, kun ensimmäiset runoni (Auringonpelko ja Yön musta perhonen) tulivat julki Helsingin yleisen kirjallisuustieteen ainejärjestö Katharsis ry:n Teema-lehdessä (no. 4/2005).

Siitä se lähti. Sittemmin minulla on ollut kunnia osallistua Poesian vuonna 2011 julkaisemaan nykyrunouden Vastakaanon-antologiaan, julkaista runo Suomen Kirjailijaliiton Kirjailija-lehdessä (2/2019), kolmesivuinen tankarunosarja Parnassossa (Yövuoron jälkeen, 4/2015) ja saada kirjailijaesittely Teemu Mannisen ja Maaria Pääjärven toimittamaan Suomalaisia nykyrunoilijoita 2 -kirjaan (Avain 2011). Olenpa saanut mahdollisuuden osallistua vuoden 2015 Runokuun Runoja raiteilla -kampanjaankin Reissumies-runollani (Onnen maa 2014) ja nähdä se painettuna postikorttiin.

Kenties mairittelevin kokemus on tähän mennessä ollut kuunnella näyttelijä Eero Saarisen tulkitsemana Onnen maasta poimittuja runoja muusikko Tapani Rinteen radioteoksessa Akustinen kaleidoskooppi – bassoilla ratsastavat runot, joka sai ensiesityksensä Ylen Radioateljeessa marraskuussa 2015. Olin junassa matkalla Pasilasta Riihimäelle, istuin Intercity-junan yläkerrassa ja punastelin. Olin – ja olen edelleenkin – tuosta äärimmäisen otettu. Samalla vähän hävetti, olin matkalla palkkatöistä kotiin. Ei ala leijua, kun jalat on tungettu tukevasti duunarin saappaisiin. Ja kun kirjoittaminen on kaiken muun lisäksi intohimo ja saa sitä kautta yksityisen sävyn, kaiken mairittelevuuden ohella sitä tuntee olonsa alastomaksi. Sitä on laittanut kaikkensa likoon.

Hienoja hetkiä on ollut paljon: haastatteluja, kritiikkejä, joitakin esiintymisiä. Suurinta iloa on tuottanut hienojen ihmisten tapaaminen ja heidän kanssaan työskentely. Kun runoudesta tulee ammattimaisempaa, se on suuressa määrin myös tiimityötä.

*****

Vaikka viimeiseen kymmeneen-viiteentoista vuoteen on mahtunut paljon, minulla on olo, että olen vasta urani alussa. Takaraivossa pyörii kaiken aikaa neljä-viisi ideaa, joista tekisi mieli kirjoittaa, jo tekeillä olevien projektien lisäksi. Vaikka paljon on tapahtunut, edelleen jaksan iloita pienemmistäkin asioista: ilokseni huomasin tänään, että Uudenkaupungin kirjasto on tilannut Kahden kaupungin runot kokoelmiinsa, samoin Hyvinkään kirjasto. Kummassakaan kirjastossa ei teoksiani ole aiemmin ollut. Kiitos näistä. Nöyränä ja kiitollisena täällä runoilija edelleenkin pakertaa ja jännittää runojensa vastaanottoa. Kaikki tällaiset luovat uskoa ja lohtua kammion hämärään.

Runous jos mikä jatkukoon!

Uusi kirjallisuudenlaji!

Juha Vuorinen: Puuta ja tupsu tuoretta ruohoa. 72 sivua. Kustannusyhtiö Diktaattori Oy. E-kirja.

Selailin puolihuolimattomasti Elisa Kirjan runovalikoimaa. Se on kitukasvuinen, suuresti toivon että edes tuuhentuisi. Hieman hätkähdin, kun huomasin valikoimassa Juha ”Juoppohullu” Vuorisen runokirjan (tai ainakin jonkin, jota runokirjaksi nimitettiin) Puuta ja tupsu tuoretta ruohoa. Heti tietysti mietin, missä tässä on se kaksimielisyys tai näppäryys; kaikkihan tiedämme Juoppohullun päiväkirjan ynnä muut, mekin, jotka emme niin välittäisi tietää. Esimerkiksi kertomuskokoelman No, velli nimi on suorastaan satumaisen huono. Kyllä runokokoelmankin nimestä kaksimielisyyden löytää, eikä tarvitse edes etsiä. No mutta, Vuorisen runoja.

”Lue näyte.”

Klik.

Vautsi. Ensimmäinen runo on nimetty oivaltavasti: ”Ensimmäinen runoni.” Tässä kohdin ehkä pitäisi ilmoittaa disclaimerista, sillä niin kuin usein tapana on, että kirja antaa lukuohjeita, Vuorisenkin opus tekee sen heti ensimmäisessä runossa, heti aluksi:

”mietin kuumeisesti mikä on runo / minulle se ei ole mikään // ystäväni sanoi, että runon kuuluu pulpahtaa / sisältä / uskoin ystävääni // minä en kykene kirjoittamaan oikeita runoja / mutta pystyn sanomaan miltä minusta tuntuu / se riittää minulle”

Vaan minullepa ei riitä, minä nimittäin maksoin kirjasta 8,90€. Tyhmä kun olin. Luin äskettäin Helsingin Sanomista, että arvokkainta ihmiselle on aika. Tekisi mieli lätkäistä hintalappu Juha Vuoriselle takaisin, jokin tietty taksa per säe, sillä luin juuri kahdeksan säettä turhaan. Hintaa tekisi mieli korottaa, sillä luinpa vielä 72 sivua lisää. Perkele – jos maksan kirjasta, niin luen sen loppuun asti!

Mutta missä huumori? Kyllä sitäkin on. Näiden runojen kohdalla se taittuu tragikoomisuudeksi, sillä aivan kuin Vuorinen todella yrittäisi kirjoittaa runoja. Hän kirjoittaa monenlaisista ihmisuhteista, kömpelösti ja kliseisesti, mutta ilmeisen vakavissaan kuitenkin (s. 22):

”en pelkää menettäväni sinua / enemmän varon / että yritän omistaa sinut”.

Tämä runo edustaa kokoelman parhaimmistoa. Siinä on punainen lanka, mutta toteutus on kömpelö ja harkitsematon; näin näkyy hyvän kustannustoimittajan merkitys (hänen olemattomuutensa) ja toisaalta keskeneräisen ajattelun raakilemaisuus: sinänsä jotenkuten hyväksyttävissä oleva aforistinen idea kaatuu heikkoon toteutukseen, viimeinen säe on muista irrallaan kuin lattialla pyörivä lasisilmä ja keskimmäisessäkin säkeessä purraan kieleen.

Mutta kyllä Vuorinen onnistuukin, hän tulee vahingossa keksineeksi uuden kirjallisuudenlajin, epäaforismin. Epäaforismi ei ole huono aforismi, vaan lyhyt teksti, joka jollakin ihmeen tavalla näyttää aforismilta, mutta jossa ei ole aforismista tietoakaan, kuten tässä Alkoholisti-runossa (tai ”runossa”, s. 57):

”jano, / mikä ihana tekosyy”

Kuin Lapin Kulta -mainos.

Toisinaan Vuorinen yrittää rikkoa yllättävän hempeää estetiikkaansa laittamalla vituiksi. Tämä on ehkä sitä karheutta, josta tuotekuvauksessakin puhutaan. Karheutta se ainakin kaltaisessani runonlukijassa aiheuttaa. Näin kuuluu runo ”Zen-buddhalainen rauha ja harmonia sielulleni” (s. 61):

”Anna jo vittu olla.”

Ehhehehehheheehheeehe!

(Noin. En minäkään sentään täysin empatiaa vailla ole. Heitin tuohon juuri parhaimman tekonauruni.)

*****

Vuorisen runoissa on yksi perustavanlaatuinen vika: Vuorinen ei tiedä, mitä runous on. Ensimmäisessä runossa siis puhutaan asiaa.

Runoutta oppii lukemalla sitä. Jo pelkästään siitä syystä en mitenkään voi suositella tätä Vuorisen kirjaa.

Ikuinen kakkonen

Tero Tähtinen: Kuunkulkema yö – 108 haikua. 68 sivua. Basam Books 2015.

Ei voi sanoa taivaasta tippuneen, mutta yläilmoista kuitenkin, noin kahden ja puolen metrin korkeudesta, runohyllyn yläosasta etsiskellessäni muuan teosta.

Esseistinä paremmin tunnetun Tero Tähtisen ensimmäinen runoteos Kuunkulkema yö tipahti varpaille. Ensin päästin pienen perkeleen, sitten aloin ihmetellä, että mikäs se tämä oikein on. Selasin teosta ja tykästyin. Kirja on suhteellisen pienikokoinen, jokaisella sivulla on kaksi haikua. Ystävällinen ja raikas silmille. Ja vielä haikuja…

Laitoin suunnitelmat uusiksi, aloitinkin tämän.

***

Olen aina tykännyt haikuista ja tankoista. Mielestäni ne ovat Nintendon jälkeen parasta mitä Japanista on tullut. Runoudessa on sallittua ottaa vapauksia siinä määrin kuin tahtoo – julkaisin Parnassossa v. 2015 tankarunosarjan nimeltä Yövuoron jälkeen, ja niissä teksteissä lyyrisyys löytyy (jos löytyy) aivan muualta kuin luontokuvista tai harmoniasta. Haikujen ja tankojen kohdalla olen kuitenkin kokenut hankalaksi ajatukseksi sotkea tavumääriä. Siksi hieman nyrpeilen teoksen ensimmäisen haikun kohdalla, jossa mielestäni tavutus menee 5-8-5:

”Vailla kiirettä
ilman halki keinahdellen
lehti putoaa.”

Sivulla 42 olevassa haikussa tavutus on 5-5-5. Sitä ei voi enää laskea virheeksi vaan tarkoitukseksi. Vailla murhetta suhtautukaamme runoilijan irtiottoihin. Ehkä näitä voi ajatella jonkinlaisena siltana vanhan itämaisen ja uudemman länsimaisen runouden välille, niin kuin muutamia muitakin esteettisiä asioita, kuten pisteen käyttämistä säkeen keskellä (hyi).

Neljäksi osastoksi muodostuvia haikuja on siis kaikkiaan satakahdeksan tsibaletta. Kun muoto ei juuri muutu ja haikuja on noinkin suuri läjä, on selvää, että jotkin niistä maistuvat pahvilta. Vailla murhetta suhtautukaamme pahvinmakuun, lisätkäämme siihen tilkka välinpitämättömyyttä ja hypätkäämme kulloisenkin kohdalla seuraavaan haikuun.

Hypätkäämme sivulle 26 asti:

”Jalot Totuudet.
Miksi en koskaan pääse
kakkoseen asti?”

Nyt maistuu vähän kakalta. Nimittäin: Tätä voi tulkita buddhalaisuuden kautta (kuten minua ystävällisesti evästettiin sosiaalisessa mediassa), mutta koska en tunne buddhalaisuutta oikeastaan lainkaan, tulin tulkinneeksi puhekielen kautta. Siitä näkökulmasta runon puhuja kaihoaa kovasti hanuriin. Tähtinen tekee luultavasti yhden ensimmäisistä suomalaisista rektaalirunoista, kenties tahattomasti mutta kuitenkin, ja mihin lajiin – haikuun. Miljardi japanilaista kääntyi juuri haudassaan.

Kuriositeetteja nuo. Kuunkulkema yö pitää sisällään paljon hyvää. Esimerkit sivuilta 49 ja 50:

”Puhurin jälkeen
hiljainen pihapiiri.
Ilta laskeutuu.”

”Samettinärhi,
olet juuri niin kaunis
kuin nimesikin.”

Tällaista kauneutta ei tarvitse kommentoida. Riittää, että lukee.

Aiheiltaan ja teemoiltaan Tähtisen teos ammentaa ikiaikaisista ammeista. Luonto on kaikki kaikessa. Se on luonnollistakin, mutta vähän tylsää. Tylsä ei automaationa tarkoita huonoa; kun se on tehty laadukkaasti, siitäkin nauttii (tiedän, epäluonnollista, mut silti). Toisaalta tällaisena aikana, jolloin luonnon itsestäänselvyys kyseenalaistuu – syystä!, kun ei ole enää takeita puhtaasta ilmasta ja puhtaista vesistöistä, onko sittenkään niin tylsää?

Teoksen kolmas osa on nimeltään ”Reissuhaikuja”. Sen viimeisessä haikussa ollaan Shangaissa ja ihmetellään illan hämärtymistä. Ekokriittisen näkökulman kautta, ja ottaen huomioon että kyseessä on maailman kolmanneksi väkirikkain kaupunki, hämärtymisen voi nähdä symbolina luonnon ja edelleen maapallon kuolemalle. Tuho etenee sellaisella vauhdilla, että välillä tuntuu ettei muuta voi kuin ihmetellä.

Silti: vailla murhetta suhtautukaamme Tähtisen runouteen.

Pilkku

Seppo Pietikäinen: Pinnan alta. 65 sivua. Fanzine Oy 1983.

 

Kirja näyttää halvalta ja sitä se myös oli. Parisenkymmentä vuotta sitten Itäkeskuksen Kirjatori myi sitä alle viiden markan hintaan. Kuolemaksenikaan en muista, miksi olen ostanut juuri tämän kirjan, mutta arvatenkin halvalla hinnalla, helppolukuisuudella ja jollakin äidinkielentunnin silloin puisevalta tuntuvalla tehtävällä on ollut vaikutuksensa asiaan. Nuoret… 

Tartuin kirjaan siis toista kertaa. Ensimmäisestä ei valitettavasti ole jäänyt minkäänlaisia lukumuistoja, joten vertailua ei voi suorittaa. Runoilijan nimi on totaalisen vieras, siispä googletan. Ensimmäinen linkki vie Wikipediaan, jonka avulla selviää, että Pietikäinen on vuonna 1949 syntynyt pitkän linjan musiikkitoimittaja ja kirjailija (joka on myös tehnyt sanoituksia ja kääntänyt kirjallisuutta), ja että kyseinen Pinnan alta on hänen toinen teoksensa.

Teoksessa on neljä lukua, yhteensä 48 runoa eikä lainkaan pilkkuja. Pisteitä on kolme – nekin ovat yhdessä runossa peräkkäin. Huutomerkkejä on neljä, kauttaviivoja kaksi ja kysymysmerkkejä yksi. Tai kaksi, jos oma kysymysmerkkini lasketaan mukaan. Hieman nimittäin mietityttää tuo pilkuttomuus, joka helposti saa aikaan samanlaisen efektin kuin liian lyhyiden lauseiden käyttäminen: koska säe on näissä lähes poikkeuksetta lyhyehkö, ilman pilkkuja (tai kummoisempaa asemointia) tekstistä uhkaa tulla töksähtelevää, sähkösanomamaista. Tähän tapaan:

Koska säe on näissä
lähes poikkeuksetta lyhyehkö
ilman pilkkua tekstistä
uhkaa tulla töksähtelevää
sähkösanomamaista

Teoksessa on neljä lukua, osiota, joilla ei ole nimiä. Jokainen luku alkaa valokuvalla pinnan alta ponnistavasta miehestä. En tiedä, onko kyseinen järviuimari Pietikäinen itse, mutta kuvien ilmoitetaan olevan hänen omiaan. 

Runot ovat suorapuheisia, ammentavat beat-perinteestä. Viskiä ihannoiva runo virtaa kuin … virta. Tsekkaaja-runossa pisimmät säkeet työntyvät sivun laidasta ulos ja rikkovat näin muuten normaalia asemointia. Muita typografisia kikkailuja ei ole.

Teos on sillä tavalla runokokoelma, että mitään selkeää kokonaisuutta ei jaksottamisesta ja valokuvista huolimatta synny. Ei kyllä ole välttämätöntäkään. Runojen aiheina ovat ne perinteiset rakkaus, parisuhde ja muut työikäisen aikuisen elämän kipupisteet. Nimestä mielleyhtymiä syntyy, mutta mistään muisteluun liittyvästä tuskin lienee kyse, kun runoilija on julkaisuhetkellä ollut reilusti alle nelikymppinen ja runon/runojen puhujakin tuntuisi olevan samaa ikäpolvea runoilijan kanssa. ”Alitajunta” taas tuntuisi liian tavanomaiselta selitykseltä.

Kantaaottavia elementtejä on aika paljonkin. Pidän sitä ansiona, sillä ne ovat aina luontevasti osana runoa, kuten esimerkiksi sivun 14 runossa Nykytaidetta, jossa lapset katsovat videota, jota ”luulevat omaksi ohjelmakseen”, ja kieriskelevät naurusta lattialla. ”[K]uvaruudussa monotooniset / kengät ahdistavat / lapset vastaanottavat viestin / ja riisuvat omansa”, minkä tulkitsen jonkinlaiseksi viihteen höttöisyyden kritiikiksi – lapsetkin ymmärtävät aikuisten ohjelmat. 

Runouden yksi hyvistä puolista on se, että se kestää helposti aikaa. Se taas johtuu siitä, että (yhteiskunnallisempikin) runo on usein tulkinnanvarainen, jolloin sille jää ilmataskuja hengittää. Tästä syystä useinkaan ei ole niin suurta merkitystä sillä, mitä runoilija on mahtanut tarkoittaa, vaan lukijan kyvyllä tulkita runoa kulloisessakin ajassa. Eli toisin sanoen lisätä merkityksiä ja varoa, ettei mene ylitulkinnan puolelle. Toisaalta yksilön lukukokemuksessa ylitulkintaa ei voi pitää kovin kummoisena rikoksena, ja runouskeskustelussakin se tuo usein kaivattuja variansseja.

Pietikäisen ”taidekritiikki” kyseisessä runossa uppoaa suoraan Putous-aikaamme. Lapset ymmärtävät nämä aikuisten korviin tarkoitetut kaksimielisyydet, johon yksi syy on niiden kaksimielisyyksien yksimielinen luonne. Eivät lapset tyhmiä ole, ymmärtävät aikuistenkin lapselliset jutut. 

Pietikäinen välttää sähkösanomamaisuuden. Vaikka itse jäänkin kaipaamaan niitä pilkkuja tai rohkeampaa rytmitystä, valtaosa teoksen runoista toimii ilmankin niitä. Jälleen yksi opetus siitä, että teosten roikottaminen omassa hyllyssä kannattaa.


Ikuiset jäähyväiset

 ”Tiedemiehet liimautuneina paradigmansa seittiin / pitävät todellisuutena sitä / Tulen valossa, pimeässä / näin hieroglyfikäärmeen

Näin päättyy Pentti Saarikosken Tanssilattia vuorella -teoksen (Otava 1977) toiseksi viimeinen runo. Platon luolavertauksineen olisi ylpeä.

Runoilija on Luoja ja runous on käärme, jota eivät tiedemiesten seitit pidättele. Tulen valossa nähty hieroglyfikäärme symboloi minulle runouden voimaa: kuin käärme uudelleensynnyttää ja tekee sen merkein, joiden merkitysten lukumäärä vain ajansaatossa kasvaa. Saarikoski asettaa itsensä ulkopuolelta tietoa keräävän tieteen ja sisältäpäin tietoa (ajatuksin) keräävän runouden rinnakkain, ja kertoo lukijalle, kumpi hänen mielestään voittaa. Tiedemies suorittaa jonkun muun tapaa ajatella, runoilija ajattelee itse. Käärme luo nahkansa uudelleen, jälleensyntyy.

Olen aina mieltänyt Tiarnia-sarjan Saarikosken (pitkiksi) jäähyväisiksi; niin voimakas on jättämisen, lähtemisen henki. Ehkä on niin, että jäähyväisissään Saarikoski kirjoittaa itsensä käärmeeksi, siinä on hänen pelastuksensa: raskaan tieteellisessä maailmassa runoilija kyllä fyysisesti kuolee, mutta jälleensyntyy aina uudelleen runoutensa myötä. Mikä tapa paeta Manalan verkkoja – kuin Väinämöinen konsanaan!

Runoilijat ideoivat luolissaan ja laulavat ne vuoren rinteeltä. Millaisena Saarikosken laulu kuuluu nyt? Elellään maailmassa, jossa ihmiselle ei enää verenpaineen tai verensokerin mittaaminen riitä vaan nyt mitataan ihan kaikkea unenlaadusta pankkitilin saldoon, kun valitaan seurustelukumppania. Laitetaan ansioluettelot rinnakkain ja katsotaan, voisiko tästä syntyä perfect match. Tulevaisuudessa tähän saataneen mukaan jonkinlainen dna-vertailukin: Millaisiin sairauksiin mahdolliset yhteiset lapsemme saattaisivat sairastua? Millaisia ominaisuuksia heillä voisi olla? 

Sellaisten mukatieteilijöiden kuten ekonomistien kylmän tieteellinen suhtautuminen on ujuttautunut arkeen. He liikkuvat samassa maastossa kuin runoilijat, näkevät luoliensa seinillä ideat, nimittävät sitä tieteeksi, ja sen varjolla (pun intended) antavat ohjeita, joita yhteiskuntien tulisi noudattaa – ja aika usein noudattavatkin. Tulevaisuus eli historia on lopulta se valo, joka heidän varjonsa paljastaa. Niin kuin on aina paljastanutkin.

Saarikosken kaltaisten runoilijoiden luolissa ei varjo sammu koskaan. Aika ei sitä paljasta eikä pimeys peitä – ne vain muuttavat muotoa. Käärme puree häntäänsä, elää ikuisesti.

Kahden kaupungin runot

Tiistaina sain ilmoituksen tekstiviestitse: paketti olisi noudettavissa Ärrältä. Se oli juhlapäivä – lähes viiden vuoden julkaisutauko olisi ohitse!

Vuonna 2014 näki päivänvalon viides runoteokseni Onnen maa, jonka myötä astelin Kustannusliike Robustoksen talliin. Olin ihaillut heidän kädenjälkeään ja julkaisupolitiikkaansa, ja kuullut paljon hyvää. Tiesin että se olisi oikea paikka minulle. Olin oikeassa; Onnen maasta irtosi mm. runo Runokuun Runoja raiteilla -kampanjaan, useampia runoja Tapani Rinteen Akustinen kaleidoskooppi -radioteokseen, ja lehdissäkin kokoelma huomioitiin varsin mukavasti.

Onnekseni yhteistyömme on saanut jatkoa. Kirjailijana minun on vaikea kuvailla Kahden kaupungin runoja, joten annettakoon etu- ja takakannen puhua puolestaan. Kansitaide on tälläkin kertaa Kiira Koivusen (Mene Creative Oy) käsialaa. Jos avainsanoja asettaisin, niitä voisivat olla Riihimäki, Rodos, ekologisuus ja nykyaika.

Kirjaa voi ostaa kivijalkakaupoista tai netistä, esimerkiksi kirjakauppias.fi-sivustolta. Myös mahtavan kirjastojärjestelmämme kautta sitä pääsee lukemaan. Mikäli Kahden kaupungin runot vielä oman kirjastosi hyllystä uupuu, pyydäthän heitä tilaamaan sen.

Jos olet kiinnostunut kirjoittamaan kirjasta, olethan yhteydessä minuun (esimerkiksi jättämällä sähköpostiosoitteesi kommenttikenttään) tai kustantaja Heikki Savolaan. Hänen yhteystietonsa löytyvät täältä.

Kammiovärinää runon eteisissä

Tuula Saxell: Kammiovärinää. 107 sivua. Mediapinta 2017.

”Hän otti happilaitteensa” alkaa sivun 83 runo Lähtöjä. Se on kenties räväkin aloitus, mitä olen runoudessa kuunaan nähnyt.

Tuula Saxell on riihimäkeläinen kirjoittaja ja Kammiovärinää hänen esikoisteoksensa. Häneltä on ehtinyt tulla jo uusikin runokirja Tänään suruni on kaunis (2018) – sekin Mediapinnan julkaisemana. Mediapinta julkaisi viime vuonna 750 runokirjaa ”Suomi 100” -sarjassaan.

Kyllä, luit oikein. 750. Ei tarvitse olla Einstein ymmärtääkseen, että valtaosa niistä lienee heikkotasoisia. Eikä Eisenstein nähdäkseen koko kuvan: valtaisassa joukossa on myös kelvollisia, jopa hyviä teoksia.

*****

Jos Tuula Saxellin Kammiovärinää-teoksen kirjallisia ansioita otetaan ylös, niitä ei valitettavasti oikein löydy. Tämä on kauheasti sanottu, tiedän. Mutta ei se muuksi muutu vaikka miten kirjaa pyörittelisi. Kirjoittaja kertoo Medianpinnan sivuilla ”kirjailijaesittelyssään”, että runot putkahtelevat ja sitten ne kirjoitetaan muistiin – jopa keskellä yötä. Siltä ne luvalla sanoen näyttävätkin. Varsinainen kirjoittamistyö jää pahasti uupumaan. Runouden kirjoittaminen on enimmäkseen ajattelua ja hiomista. Ihmeitä sattuu, mutta ei sadanseitsemän sivun verran. Ei edes seitsemän.

Teoksen runot ovat siinä määrin koomillisia piirteitä sisältäviä, että niitä lukiessa alkaa miettiä, onko se jopa tarkoituksellista. Esimerkiksi sivun 25 Lähtö-runon äärellä pohdin, vedetäänkö siinä härskisti ja tahallisesti Pulttibois-tasolle vai ollaanko ihan vilpittömin mielin liikkeellä:

”Sanoin hyvästi / etten sanoisi / pahasti”.

Sivun 98 runossa Luopumista ollaan jo syvällä tragikomediassa: ”Saman vuoden aikana / hautasin isäni / menetin kaksi hammasta / ja luovuin omasta autosta // Silti uskon / että paras on edessäpäin”.

Jos tämä on huumoria, se on hyvää. Samaa settiä tuo happilaitematskukin.

Saxellin esikoisteoksen runot sisältävät sitä kuuluisaa ”elettyä elämää”. Voimakkaan villasukantuoksuisena ja keskeneräisenä haaksirikkoutunut teos edustaakin uudenlaista tyylisuuntaa: ei beat- vaan boat-runoutta. On kirjassa muutamia hyviäkin hetkiä, kuten esimerkiksi s. 56 runossa, jossa ”vereslihalle hankautuneet / liimautuvat toisiinsa // yhteinen kipu kannattelee”. Tuossa on jo vähän sitä runollista (joskin kliseistä) ajattelua, syvyyttä ja ”ihmettä”, jota runous vaatii: 1+1=3. Fiktiivisen teoksen pitää olla suurempi kuin osiensa summa. Säejako eli tekstin saaminen runon näköiseksi ei vielä tarkoita, että kyse on runosta (huom! oma mielipiteeni!). Pitää olla kirjallisuudellisuutta ja sisällöllistä painokkuutta. Arto Mellerin runousoppia lainaten: runossa pitää olla ajatus, rytmi ja melodia. Saxellin runoissa ajatus jää usein puolitiehen ja melodia korniksi. Mutta: sivun 63 Muisto-runo kuolemateemoineen toimii hienosti vaikka kalskahtaakin kliseeltä. Runon puhuja tekee varsin tyylikkäällä tavalla eroa menehtyneeseen. Runo on ehyt ja tasapainoinen. Usein on niin, että mitä kliseisempi ajatus, sitä hienovaraisempi toteutuksen pitää olla, ja tässä runossa Saxell onnistuu hyvin.

Sivulla 67 jopa revitellään, ”kun luonto pukkaa vihreää / sata kilometriä tunnissa”. Tällaisessa haistaa jo aavistuksen Juhani Ahvenjärven maailmoista, mikä on iso kehu ainakin minun suustani.

Saxellin teoksesta näkyy rakkaus kieleen, erityisesti tunteelliseen kieleen. Siinä on jotakin suomalaista. Me rakastamme kieltä. On se hienoakin, en mä sillä. Mutta olisiko se oire myös kapeasta lukeneisuudesta, mihin viittaan aiemmassa kirjoituksessani täällä. Jos on lukenut paljon (eli tarvittavan määrän runoutta tehdäkseen laaturunoa), en keksi mitään syytä kirjoittaa tällaisia runoja.

Epäilenkin, että Saxellin runoissa on kyse ns. terapiakirjoittamisesta, jonka Mediapinta on nyt saattanut suuren yleisön eteen. Niiden arvoa kirjoittajalleen en epäile, mutta niiden kirjallinen arvo yleisölle ja taiteelle on kyseenalainen.

*****

Mediapinnan Suomi 100 -sarja rysäytti runokentän uusiksi. Jos taannoin ntamon myötä luultiin julkaisuvolyymien kasvaneen tappiin, ei tiedetty mistään mitään. On aika ottaa kissa pöydälle.

Mau.

Kissa haluaa tonnikalaa, haistattaa viikset kirjallisuuskeskustelulle.

Mutta ei ole vaihtoehtoa, pakko se on sanoa: Mediapinnan rysähdys runokenttään tarkoittaa samalla amatöörikirjoittamisen ja amatöörirunouden levittäytymistä runokentälle. Ammattimaisen runouden kantilta siitä näyttää olevan harmia. Voihan sitä ajatella että ”antaa kaikkien kukkien kukkia”, mutta kitketään sitä ”puutarhojakin”. Ajatelkaas tätä polkua:

Paikallislehtemme Aamuposti on tehnyt Saxellista kummankin runokirjan kohdalla jutun (mutta teoksia ei ole arvosteltu). Näin toisen niistä ja ajattelin, että kukas hän on. Luulin ainakin nimeltä tunnistavani monet julkaisevat runoilijat. Marssin Suomalaiseen kirjakauppaan. Muiden ohella ostin tuon Kammiovärinää-teoksen hintaan 25,95€. Nyt joku jossakin ajattelee, että kyllä on pelle tuo Helle, kun näin negatiivisesti kirjoittaa. Mikä se luulee olevansa? mutta: luullakseni kykenen erottamaan hyvän ja huonon runoteoksen jo kaukaa, ja olen juuri maksanut mielestäni laaduttomasta kirjasta melkein 26€. Kuka siinä voittaa? Suomalainen kirjakauppa. Kaikki muut häviävät.

Rinnastukseksi: Osaan piirtää vain tikku-ukkoja ja niitäkin huonosti ja minut tiedetään amatööriksi; ostaisitteko silti maalaamani öljyvärityön, jonka hintalapuksi olen asettanut 15 000€? Mites viidellädonalla? Satasella? Pitäisikö taiteen ammattilaisen vain sen vuoksi joko tykätä työstäni tai vaieta se kuoliaaksi, että laiseni amatööri on rantautunut taidemaailmaan ja saattanut julkisen tarkastelun alle ja KAUPPAAN teoksen, jossa on varsin mehevä HINTALAPPU, mutta jota ei kuitenkaan saisi tarkastella ja arvottaa ammattilaisen silmin?

En tarkoita tällä höpötyksellä kohdistaa valokeilaa Saxelliin vaan laajemmin, yleisellä tasolla: kirja on myös myyntiartikkeli. On vähintäänkin kohtuullista arvostaa ostajaa siten, että tekee kirjan sisältöineen hyvin. Jokaisen runoilijan tulisi miettiä – nyt kun julkaisukynnystä ei enää ole, mahtaako tällä kässärilläni olla kirjallista arvoa, sellaista funktiota että siitä on säädyllistä pyytää fyrkkaa. Toki: ei se ole tyhmä joka pyytää vaan se joka maksaa, mutta sitten ei puhuta enää taiteesta vaan pelkästään myyntiartikkeleista.

Arvoista kollegat: miettikää. Älkää ajatelko niin kuin Sauli Salomaa (jutun loppuun linkkaamassani Nuoren Voiman artikkelissa): ”[…] jotta minusta tulisi julkaissut kirjailija ja pääsisin Pirkkalaiskirjailijat ry:n jäseneksi.”

Älkää hätäilkö keskeneräisiä opuksia esiin. Kenttä menee hapettomaksi eikä kukaan voita mitään, kaikkein vähiten me runoilijat. Nimittäin:

Olen toiminut Hämeen Sanomille freelance-runokriitikkona. Tilanne Mediapinnan suhteen on sillä tavalla hankala, etten rehellisesti sanottuna voi ajatella kritikoivani lehteen ainuttakaan Mediapinnan teosta. On liian iso riski siihen, että teos on liian laaduton, jolloin joudun valitsemaan jonkin näistä kolmesta vaihtoehdosta: 1) en kerro oikeaa mielipidettäni teoksesta, vaan vähättelen sen huonoutta eli käytännössä vähättelen runoutta, mihin en voi suostua, 2) kerron rehellisen mielipiteeni mahdollisimman asiallisesti, mutta näyttäydyn silti mulkkuna, mikä ei kuitenkaan ole minun syyni vaan teoksen tai 3) en kirjoita kritiikkiä ollenkaan.

Valinta on itsestäänselvyys: 3. Tuollaisessa ei voita kukaan. Eniten kärsivät ne Mediapinnan kautta julkaistut laadukkaat teokset, jotka jäävät huomiotta vain sen vuoksi, ettei riskiä kannata ottaa (tilata kirja etukäteen, lukea ja huomata että liian huono, ei kannata kritikoida, jolloin omakin palkkio jää saamatta).

*****

Tosiaan: en ole huolieni kanssa yksin. Nuoressa Voimassa oli taannoin pitkä juttu asiasta. Lukekaa se. Äänessä muun muassa Kirjailijaliiton entinen puheenjohtaja Jyrki Vainonen, runoilija ja runouden monitoimimies Tommi Parkko.

Ennen omakustanteita katseltiin syrjäkarein. Enää siihen ei ole varaa, sillä runouden kustantaminen on vähentynyt ja ammattimaisten runoilijoidenkin tilanne on heikentynyt huomattavasti. Ei ole vaikea arvata, että omakustanteiden määrä tulee kasvamaan. Kannustankin niihin, jos kustantajaa ei meinaa löytyä. Hyvin tehdyllä omakustanteella on mahdollisuus erottautua tässä joukosta.

Lopuksi vielä:

Te Mediapinnan kautta julkaisseet runoilijat, jotka tiedätte kirjoittaneenne laadukkaan runoteoksen ja jääneenne jalkoihin: I feel your pain. Hyvä runous ansaitsee aina valokeilansa. Ja minua suoraan sanoen vituttaa tilanteenne.

Ilmiantakaa itsenne. Ottakaa yhteyttä. Kirjoitan mielelläni teoksistanne, aina kun sellaiseen aikaa liikenee.

Ja luopukaa – ainakin toistaiseksi– Mediapinnasta, jos haikailette kirjalliselle uralle. Teoksenne ansaitsevat parempaa.

”Riski on se, että helmet hukkuvat massaan”, sanoo WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustantaja Anna-Riikka Carlson NV:n artikkelissa.

Niinpä. Se on runouden tappio.

Mettä ja mä, eli me

Anja Salokannel: Metsän jälki. 76 sivua (79 jos lasketaan sisällysluettelo). Otava 1982.

Kirja on päällystetty kontaktimuovilla niin kuin melkein kaikki kirjastojen kirjat. Kannessa on kirjailijan, kirjan ja kustantajan nimi. Metsän jälki muovin alla – siinäpä symboliikkaa!

Anja Salokannel on minulle vieras nimi. Salokannel soittaa kelloja; muuan Juhani Salokannel on kirjailija ja kirjallisuuden moniottelija. Wikipediasta selviää, että hän on Anjan puoliso. Wikipediasta selviää myös, että Metsän jälki on Anja Salokanteleen ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen runoteos. Muuten hän on kunnostautunut kääntäjänä ja kirjojen toimittajana.

Lukiessani Metsän jälkeä aloin voivotella. Vain tämä teos. Se on sääli, sillä Anja Salokannel on loistava runoilija.

*****

Salokannel on ollut kolmenkymmenenviiden ikäinen Metsän jäljen ilmestyessä. Se näkyy. Runokokoelma on melko filosofinen ja lausetietoinen; täynnä ajatuksia olevaa luontevaa runoutta, joka tuodaan hallitun varmaotteisesti esiin. Teksti on selkeää ja konstailematonta.

Teoksen teemoina ovat suru, menetys, ja jonkinlainen niiden jälkeen tapahtuva uudelleensyntyminen. Tätä käsitellään luontoaiheiden kautta, missä erityisesti puilla on oleellinen osa. Ihminen rinnastuu usein niihin, mitä voi pitää pienenä kliseenä, mutta Salokannel välttää sudenkuopat tyylikkäästi. Luonto tulee nostetuksi sille kuuluvaan asemaan, ihminen osaksi luontoa sen sijaan että luonto käsitettäisiin osaksi ihmistä – jos tällainen hieman ekokriittinen huomio sallitaan.

Jos avainrunoa kokoelmalle etsisin, löytäisin tämän (s. 28): ” Vesi on noussut / puun juuriin, / lumen keskellä / puut kasvavat jäästä. / Kevättulvat, / ajatuksen luonnollinen jatke, / huuhtoisivatko / tämän kummallisen talven.”

Miten hienosti ajatustensa, tunteidensa kanssa jumissa olevan ihmisen horisontti kuvataankaan; minulle tekstistä välittyy voimakas ahdistus tunnelukoista, talvesta, jolloin ajatus ei liiku eikä mikään oikein kuki ja suru on kaiken ystävä ja kaikkialle yltävä. Ja se kauneus mitä siinäkin on, sillä sitähän on, saa kuulaan ja surullisen näyn. Siihen talviseen näkyyn kätkeytyy leijonanosa suomalaista melankoliaa, talveksi ”kuolleen” luonnon samanaikaista surullisuutta ja kauneutta.

Silti tiedostetaan kevät, lupaus tulevasta. Toivo, onni.

Esimerkkirunossa on myös hyvä rytmi. Se on vaivattoman oloinen, laulaakin paikoin: ”lumen keskellä / puut kasvavat jäästä”.

Salokannel pyöriskelee aiheen ympärillä virkeästi. Teos tuntuu juuri sopivan mittaiselta; tylsäksi ei käy, mutta keskenkään ei lopu.

Mikä se ”metsän jälki” sitten on? Monta tulkintaa antautuu pohdittavaksi; jos ihminen rinnastuu puuhun, niin metsä voisi olla ryhmä ihmisiä. Ihmisten jälki – surun myötä sekä positiivinen että negatiivinen. Menetys edellyttää olemassaollutta onnea.

Ekokriittisen luennan myötä kyse voi myös olla jonkinlaisesta kriittisestä näkökulmasta: aiheutammeko talven ympärillemme, ja siten itsellemme? Tai ehkä ”metsän jälki” on vain kollektiivinen yhteisön jälki, ei välttämättä ihmisyhteisön vaan luonnon, jonka osanen ihminen luonnollisesti on.

*****

Löysin kirjan Riihimäen kirjaston poistohyllystä. Se on ristiriitainen paikka: voi löytää tällaisia laatukirjoja, jotka jostakin ihmeen syystä halutaan muiden saatavilta karkoittaa.

Toivottavasti tämä ei jää Anja Salokanteleen viimeiseksi runoteokseksi. Kuuleeko Anja? Pliis, yksi vielä! Täällä olisi lukija.

Ehkä tässä käy niin kuin sivun 68 runossa: ”Kurkiaura ylittää / moottoritien / ja jatkaa pohjoiseen / minusta välittämättä. / Elämä etsii väylänsä, / hiussuoniverkoston, meren ainoan luodon, / kevät tulee / kun maa kääntyy aurinkoon.”