Minä ja Samuli

Tuuhea ja päältä vähän pörheä tukka, jolla näyttää olevan oma tahto. Poseeraava asento, pää on kääntynyt vasemmalle. Hoikat kasvot ja niillä vakava ilme. Lähestulkoon pistävä katse, sen takana ehkä epämukavuuden tunne, ehkä kuulumattomuudenkin. Puku ja puutarhapenkki.

Kun vuonna 2009 ystävänpäivänä muutimme vaimoni kanssa Riihimäelle, en ollut vielä nähnyt Kalevi Seilosen valokuvaa Samuli Parosesta istumassa kortteerinsa edustalla puutarhapenkillä. Tai kenties ehkä olinkin, jonkin kirjan liepeessä tai jossakin suomalaisia kirjailijoita esittelevässä teoksessa, mutten ollut kiinnittänyt siihen sillä tavalla huomiota että olisi jäänyt mieleen. Parosen hahmoa paremmin tunsin hänen tuotantonsa: romaaneja, novelleja, aforismeja, mutta sitäkin jokseenkin pintapuolisesti. Aforismit olivat muita tutumpia – olihan jokunen niistä noussut jopa jonkinlaisen klassikon asemaan.

En tiennyt Riihimäestä oikeastaan mitään tänne muuttaessamme. Olin rautatieläisenä käynyt asemalla vain kääntymässä, tutustunut ratapihaan, asemarakennukseen ja aseman kupeessa olevaan grilliin – siinä kaikki. Edes sitä en ollut hoksannut, että paljasjalkainen stadilainen oli yhtäkkiä aloittanut muuttumisensa kantahämäläiseksi.

Aloin paikkailla aukkoja sivistyksessä, kaivella esiin kaupunkiin liittyviä kulttuurillisia asioita, erityisesti paikalliset kirjailijat kiinnostivat, että oliko heitä. Samuli Parosen nimi ponnahti nopeasti esiin, olihan hänen kunniakseen nimetty jopa sali kaupunginkirjastossa. Täällä Riihimäellä hän on siis elellyt, ajattelin. Siitä piti saada tietää lisää. Ostin paikallisesta divarista kirjailija Hannu Mäkelän teoksen Samuli (Otava 2006), jossa tämä ”Herra Huun isä” muisteli toveriaan, jonka kustannustoimittajana oli toiminut, samoin kollegana ja ystävänäkin. Parosen kirjailijanura käynnistyi varsin kypsällä iällä, jolloin tämä jo asusti Riihimäellä. Näistä ajoista erityisesti Mäkelä tietysti kirjassaan kertoo, mikä sopi minulle mukavasti.

OMAN TIENSÄ KULKIJA

Päästessäni selvyyteen Parosen henkilöhistoriasta ja persoonasta, huomasin aika paljonkin yhtäläisyyksiä itseeni. Hän oli ulkopuolinen maailmassa niin kuin minäkin koen olevani, ulkopuolisia olemme myös kirjallisella kentällä – olen tullut kirjailijaksi tietymättömistä, pystymetsästä samalla tavoin kuin Paronenkin. Olen kouluttamaton ja duunari niin kuin Paronen, jolle paskahommatkin maistuivat kun muunlaisesta ei oikeastaan tohtinut edes haaveilla. Sama pätee minuun – ei minusta uraohjukseksi olisi. Ehkä vähän kirjailijuudesta haaveilen, Parosen lailla, mutta vain vähän.

Jos meitä jokin erottaa, niin perhesuhteet. Minä tulen onnellisesta perheestä, Paronen oli menettänyt isänsä jo vauvana ja äitinsä murrosikäisenä. Hän oli siis aloittanut yksinvaelluksensa varhain, minä en sellaiseen ole onnekseni joutunut vielä tähänkään päivään mennessä jos kohta itsenäinen olen aina ollut ja siksi ulkopuoliseksi – ja samoin jotenkin yksinäiseksi – itseni kokenut.

Hyvä parisuhdekin minulla on, mitä taas Parosen avioliitosta ei saata Mäkelän kirjan perusteella uskoa. Hänen vaimonsa oli parikymmentä vuotta Parosta vanhempi ja varsinkin vanhemmiten ilmeisen hankala tapaus. Oudosta suhteestaan vaimoon, jonka kanssa hän pysyi aviossa kuolemaansa asti, kertoo jotakin se, että Paronen on haudattu Riihimäelle ja vaimo muualle.

Mielestäni Paronen ansaitsisi paljon suuremman arvostuksen kirjailijana kuin mitä hän on tähän mennessä saanut. Katsokaa nyt miten hienoja teoksia hän on suomalaisille antanutkaan! Jos ette tiedä, lukekaa! Hänen huomionsa yhteiskunnasta ovat tarkkoja, ja nyt kun aforismeja tutkii uudelleen ja uudelleen eri aikoja vasten – jopa ennustavia. Ja millainen kieli hänen sisällään pilkistelikään, runoilijan kieli. Saattaa olla, että mielipiteeseeni sekoittuvat huomiot siitä, miten yksin Paronen elämänsä aloitti ja miten yksin hän sen lopulta myös lopetti, melankolialla kun on tapana kaunistaa. Traagista, hänen jatkuvasti pyristelevä elämänsä. Mikään ei tahtonut tulla helpolla, ei edes kuolema.

Parosen hautakivi seisoo jossakin Riihimäen hautausmaalla, vain hänen nimensä on sen kylkeen hakattu. Siitäkin on kuva Mäkelän kirjassa. Oliko Parosella muita lähiomaisia kuin hankalaksi käynyt vaimo? En tiedä. Kirja mainitsee vain vaimon lapset, joiden isäpuoli Paronen oli. Hautaa on hoitanut mm. Samuli Parosen seura, ne intohimoisimmat hänen lukijakunnastaan. Mutta alati harvemmaksi sekin vuosi vuodelta kai käy.

Kahdeskymmeneskolmas toukokuuta tulee Samuli Parosen syntymästä kuluneeksi sata vuotta. Hän on siis samanikäinen itsenäisen Suomen kanssa. Toivottavasti Suomi ei juhlahumunsa keskellä unohda Parosta, häntä, joka hyvin olisi voinut nousta yhdeksi kansalliskirjailijoistamme. Vieläkin voi, toivon.

Mainokset

Viidasta

Katselin kevään kirjakatalogeja. Piti hieraista silmiä, kun WSOY:n uutukaisissa oli teos Lauri Viidalta. Ne runot, jotka jäivät on teoksen nimi. Todella postuumi teos – Viita kuoli jo 1965. Hänen syntymästään on tänä vuonna kulunut sata vuotta, joten jos joku teos oli vielä tuloillaan, tämä lienee oikea vuosi julkaista se.

Viita on yksi niistä runoilijoista ja kirjailijoista, joiden teoksiin palaan aina uudelleen. Viidan Kootut runot on alati kesken, luen useimmiten runon sieltä toisen täältä. Tunnettuudestaan huolimatta Viidan tuotanto jäi varsin pieneksi: seitsemän kirjaa, ja nyt kahdeksas. Eipä hän tosin vanhaksi elänytkään.

Mutta mikä saa aina palaamaan mielisairaudestaan tunnetun miehen tuotantoon, joka – ehkä juuri sairastelun vuoksi – on loppuosan osalta paikoin vähän epätasaista?

Se, että ne timanttiset tekstit ovatkin sitten tolkuttoman kovia. Ne kestävät aikaa ja kulutusta, ovat ikuisia.

Koottujen runojen (WSOY 1977) viimeinen osasto, ”Viimeinen sikermä” on runo nimeltä Onni. Osa sikermän teksteistä, joita on kaikkinensa kahdeksan, on varsin huonoja, siis Lauri Viidan mittakaavassa. Tylsähköjä ja naiiveja, modernismin akilleen kantapäitä.

Mutta sikermän seitsemäs runo on mielettömän (pun intended) upea:

On valo syttynyt ikkunaas.
Olet kotona taas.
Olen kaivannut sinua sinne.

Ja Pohjantähti on paikallaan.
Jäät katsomaan.
Vuo jatkuu. Mistä minne?

Et kesää viihtynyt täällä päin.
Vain tähdet näin,
kun tuoksui kukkarinne.

Mikä kaiho, ikävä, tunne. (Ja rytmi!) Runon puhuja tarkastelee asuntoa, on sen ulkopuolella. Hän kaipaa ihmistä, joka on tullut ikkunaan katsomaan tähtikirkasta taivasta. Aivan kuin runon puhuja samalla hellästi suomisi kotiin tullutta henkilöä siitä, että tämä olisi jossakin kohtaa hylännyt oman elämänsä. Tällaiseen (mahdolliseen yli-) tulkintaan on vaikea olla vetämättä Lauri Viidan henkilökohtaista elämää mukaan.

Aila Meriluodon teos Lauri Viita – Legenda jo eläessään kuvaa Viidan hankalaksi, mutta valloittavaksi ihmiseksi. Valloittavalla en pelkästään tarkoita positiivista ihmistä, vaan sellaista, joka huoneeseen astuessaan vie kaiken ilman. Suurta Persoonaa siis. Meriluoto ei anna Viidasta kovin empaattista tai tunteellista kuvaa.

Tähän runoon kumpaakin on liiennyt paljon. Vaikka runon puhuja on ollut erossa kaivatustaan, tähtien välityksellä hän on saanut palan taivasta.

Päivä romaanihenkilönä on vuosi

Luen paljon, se ei liene kenellekään yllätys. Luen paljon kaikenlaista ja usein tietysti sellaista mikä on itselleni uutta, sekään ei ole yllätys – kuka lukisi vain yhtä ja samaa kirjaa? Mutta silti huomaan toisinaan palaavani kirjoihin, jotka ovat tärkeitä. Ne ovat ”turvakirjoja”, joiden funktiota itselleni en oikein paremmin osaa kuvata. Ovatko ne sitten sellaisia ”hyviä kirjoja”, kuten rahvaanomaisesti usein kuulee sanottavan? Varmaankin ja siihen minunkin on nyt turvauduttava. Tiedän vain palaavani niihin, niissä on jotakin joka minua kai rauhoittaa, toisaalta kiihdyttää, toisaalta mitä ikinä. Yksi tällainen opus on Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Monia, monia syitä siihen. Yksi on höpöttelevä kerronta, jota Dostojevski viljelee lavealti. Hahmot puhuvat hysteerisinä pitkiä pätkiä lankoja solmuun, ohi aiheen, ihmismäisesti. Tunteet ovat pinnassa aiheessa kuin aiheessa, kaikesta tehdään suurta draamaa. Tuossa entisaikain saippuasarjamaisuudessa on yhtäläisyyksiä nykypäivän viihteeseen, ja jos on mahdollisuus valita, mielummin katselen Dostojevskin henkilöiden alituista vihastumista tai itkua, kuin Vain elämää -televisiosarjan tunnepitoista tulkintaa. Ei biisillä niin väliä, kunhan kyynel lentää! Olen antanut itseni ymmärtää, etteivät klassikot ole kuivakkuutensa vuoksi kovin suuressa suosiossa nykylukijain keskuudessa. Se on vähän hassua, sillä emotionaalisesti ne ovat kaikkea muuta kuin tylsiä. (Parhaillaan muuten luen Juhani Suomen kirjaa Kohti sinipunaa. Mauno Koiviston aika 1986-1987. Siitä kuivaa ylle, jos on kuset housussa. Poliittinen lähihistoria… Masokistin vikaa täytyy olla, jos siitä pitää, mutta minkäs itselleni voin?) Toinen on Raskolnikov, kirjan nuori päähenkilö, johon on jotenkin älytöntä samaistua kun ei itse ole murhannut ketään. Se ahdistuksen määrä, mikä lukiessa heittyy ylle, osoittautuu aina hyvin katarttiseksi kokemukseksi. Kolmas on aika. Romaani on upottava ikkuna, vaikka sen pääasialliset tapahtumat sijoittuvat lyhyehköön ajanjaksoon. Siinä pääsee historiaan vievään aikakoneeseen, joka taivaltaa poikkeuksellisen hitaasti. Aika hidastuu, välillä pysähtyy. Siksi Rikos ja rangaistus on kuolematon.

Kaksisataa

Tämä on 200. blogikirjoitus. Hurraa. Tähän tekisi mieli kirjoittaa jotakin juhlavaa, mutta pääni on jumittunut Tranströmerin metaforaan ”luottamuksen alppihuippu” (suom. Caj Westerberg).

Se on niin suloisella tavalla kömpelö, etten pääse siitä yli. Koko rivi menee näin: ”Luottamuksen alppihuippu hyräilee eetterissä”.

En kerta kaikkiaan saa siitä kiinni. Suloista sekin.

Samassa laajahkossa runossa myöhemmin tulee vastaan tällainen: ”Puussa puristuu varjon nyrkki”.

Se on mielestäni mahtava. Saa minut hyräilemään eetterissäni ja luottamukseni alppihuippu runouteen on jälleen palautunut.

Olen tarkistanut kolmeen kertaan alppihuipun. Kolme kertaa olen korjannut alppuhiupun.

Saari koski

Yhytin itsestäni muiston tuohon otsikkoon, sehän on kuin esikoisestani sorta vala. Miettikääpä sitä.

Joulu on vietetty ja uusi vuosi koittaa pian. Se tarkoittaa uusia lukemattomia kirjoja ja uusia kirjoittamattomia kirjoja. Nyt välipäivinä on lukijan aika, sillä kirjakaupoissa alkaa alemyynnit. Kävin jo, ja löysin mm. Proustia viisi osaa. Enää puuttuu siis viisi Kadonnutta aikaa etsimässä –sarjasta. Olen nuoruusvuosina ne kaikki kirjastosta lainannut ja kahlannut: en tykännyt. Nyt on tullut sellainen olo, että voisin kahlata uudelleenkin: saattaisin tykätäkin. Sitä ennen ne on saatava omaan hyllyyn; tätä tuntemusta en osaa selittää. Se liittyy materiaan ja omistamiseen ja niin edelleen.

Pentti Saarikosken Suomentajan päiväkirjat (Otava) ostin – lue: löysin – halvalla: kirja maksoi kahdeksan euroa. Se on vähän, koska tuo päiväkirja saattaa olla parasta mitä Saarikoski tuli kirjoittaneeksi. Tai ainakin julkaisseeksi. Tuollainen on vaarallinen toteamus, tiedän – eikä niinkään sen vuoksi, että Saarikoski on niin raskaasti kanonisoitu ja nauttii aika laaja-alaista arvostusta kirjallisuuspiireissä ja ennen muuta sen ulkopuolella, vaan koska ehti julkaista niin paljon. En millään ole voinut ehtiä lukea kaikkea häneltä. En millään haluakaan. Se olisi pois muulta. Mutta jos tulen ehtineeksi, en pane sitä pahakseni. Runot olen lukenut ja ne pääsääntöisesti kiinnostaviksi mieltänyt, hyviksi en niinkään (tämän edellä olevan lauseen tässä olisi voinut kirjoittaa Antti Tuuri; sellainen poljento siinä on). Tosin olen varma, että Tuuri diggailee Saarikosken runoutta. Pari hassua proosateostakin olen Saarikoskelta lukenut ja jonkin verran pitänytkin niistä.

Tuuriakin ostin, Ikitien ja Rauta–anturan. Hänen kirjoistaan on vaikea olla pitämättä, vaikka kovasti yrittäisikin. Olen päättänyt olla yrittämättä. Mitä sitä turhaan hangoittelemaan; jos pitää niin pitää. Haluaisin tavata Tuurin ja keskustella hänen kanssaan elämästä.

Niin, palatakseni väitteeseen Saarikoskesta ja Suomentajan päiväkirjoista. Otan lainauksen ko. opuksesta, s. 21–22:

Viime yönä naitiin ilman kortonkia, kun Tuulalla oli vielä moonikset. Sen pitäisi hankkia pillereitä, mutta se pelkää lihoavansa niistä, nyt kun on juuri saanut itsensä laihaksi. Siinä tuntuu luut taas. Se sanoo olevansa yhtä hoikka kuin silloin kun me aloimme seurustella, siitä minä en paljon muista kun olin siihen aikaan aina kännissä. Miten minä jaksoinkin juoda niin hirvittävästi? En ole varma mutta muistaisin aloittaneeni jatkuvan terävien juomisen vuoden 66 vaalien jälkeen, ehkä siitä sittenkin tuli jonkinlainen turhautuma kun en päässyt eduskuntaan, olin toivonut sitä salaa vaikka tiesinkin etten pääsisi; lopulta jäin harmittavan lähelle – jos olisin tehnyt enemmän työtä, olisin voinut tulla valituksi. Samoihin aikoihin alkoi Marjukan kanssa mennä pieleen. Ilmestyikö ’Laulu laululta pois’ syksyllä 66? En ole aivan varma. Se Romanian matka kun sänky paloi. Prahassa olin seuraavan vuodenvaihteen, ja kevättalvella 67 aloin olla Tuulan kanssa.

Huomaan, että sitä enemmän pidän Saarikosken tekstistä mitä rentoutuneempi hän on ollut sen äärellä. Silloin hän tuntuu pääsevän irti siitä että kirjoittaa muille, ja alkaa kirjoittaa enemmän itselleen. Itsellä kun ei ole niin väliä. Tällöin taustalta alkaa tulla enemmän häntä itseään, eivätkä opitut muodot ja kiinnikkeet muualle häiritse aistimusta. Tekstistä alkaa tulla esiin kokemuksellisuutta ja aistivoimaisuutta, aistillisuutta, ja se on aina kiinnostavaa. Se on totuudellista, historiaa. Ja yhtä lailla proosaa.

Pientä arvuuttelua

Aloin lukea Bulgakovin suurteosta Saatana saapuu Moskovaan. Olen näköjään päässyt lukemisessani jälleen siihen vaiheeseen, että palaan niin sanotusti vanhaan. Olen joskus lukioaikoina lukenut ko. teoksen viimeksi, enkä näin ollen muista kovinkaan hyvin sen herkullisia yksityiskohtia – huomaan muutenkin, että uusinnalle on juuri nyt hyvä aika. Se ”putoaa” ihan eri tavalla sieluun kuin silloin viime vuosituhannella, nuorukaisena.

Totuttuun tapaan luen runoutta ohella. Aina on kesken yksi proosateos ja yksi runoteos, ja joskus niiden oheen tietokirjallisuutta tai esseitä. Tulin juuri lukeneeksi Tapani Kinnusen Pyhän kankkusen (Savukeidas, 2004), joka sekin oli uusintakierroksella, ja sen perään aloitin edelleen vanhan tutun, josta ajattelin seuraavaksi kirjoittaa Lukemistoonkin. En kuitenkaan paljasta kirjaa nyt, vaan heitän pienen arvuutuksen. Kirjan ensimmäinen runo alkaa vahvasti, näin:

En tunne sieluni peltoa, tutut ovat sen kylväjät vain.

Asetan tähän hivenen panosta; hälle, joka ensimmäiseksi arvaa tai tietää kyseisen kirjan ja kirjailijan, lahjoitan A S Byattin Riivauksen (Teos 2008), jonka olen epähuomiossa tullut ostaneeksi kahdesti. Kyseinen kirja on koskematon, uudenveroinen siis. Vihellän pelin poikki siinä vaiheessa, jos oikea vastaus löytyy tai viimeistään sinä päivänä, jolloin julkaisen kyseisestä teoksesta jonkinlaisen kirjoituksen Lukemistossa.