Teemu maailmanympärimatkalla, osa 12: Norja

Jørn Lier Horst: Avaintodistaja (Nøkkelvitnet, 2004). Otava 2022, 255 sivua. Suomentanut Päivi Kivelä.

Kesäkuussa 2019 luin Hylkiöt, ensimmäisen Wisting-dekkarini. Se on sen jälkeen kummitellut mielessäni – osin siksi, että on tullut katsottua kaksi tuotantokautta mainiota Wisting-sarjaa, mutta enimmälti siksi, että muistan kirjan tunnelman edelleenkin oikein hyvin, vaikka tarina onkin jo alkanut haihtua muistista. Viihdyin kirjan parissa, tykästyin sen rauhalliseen kerrontaan. Se muistutti kerronnaltaan hivenen Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää-dekkareita, jotka nekään eivät pompi ja loiki ja viljele cliffhangereita vaan luottavat kerronnan ja kuvauksen voimaan.

Kun sitten alkuvuodesta huomasin – muistaakseni Mall of Triplan Prismassa – Wisting-sarjan ensimmäisen osan ilmestyneen suomeksi, olin pakko-ostoksen edessä. Kirja asettui välittömästi varsin korkealle lukujonooni.

Avaintodistaja on oikein hyvää viihdettä. Sama rauhallisuus on tässäkin läsnä. Wisting on näemmä hahmona ollut heti aika ”valmis”. Huomaan myös, että sarjassa Wistingiä näytellyt Sven Nordin on tavoittanut hahmon hyvin. Kannen perusteella Avaintodistaja perustuu tositapahtumiin, mutta romaanin ja sen lopussa olevien, pohjana olevasta rikoksesta kertovien jälkisanojen perusteella liitos tositapahtumiin on kyllä varsin hatara. Puhuisin ehkä enemmän innoittumisesta kuin tositapahtumiin perustumisesta.

Muistelen, että Hylkiöiden heikkoutena pidin juonta, eikä se minusta tässäkään kummoinen ole. Juonella ei minulle sinällään ole laadullista merkitystä, jos ympäristö eli rikosromaanin tapauksessa vaikkapa rikokseen johtavat tapahtumat kerrotaan kiinnostavasti. Tässä tulee toinen yhtymäkohta Harjunpää-dekkareihin: Joensuun tapaan Jørn Lier Horst kuvaa rikolliset ihmisiksi, löytää karmeankin rikoksen ympäriltä inhimillisiä asioita ja vaikuttimia. Se on vaikuttavaa. Kolmas yhtymäkohta löytyy sitten kirjailijoiden siviiliammateista: nyt jo edesmennyt Joensuu oli Horstin tapaan poliisi.

Avaintodistajassa tarina kietoutuu yksin eläneen Preben Prammin murhan ympärille. Mies löydetään murhattuna kodistaan, ja Wisting joutuu siirtämään kesälomansa. Murhan motiivi ja syyllinen löytyvät Prammin henkilökuvauksen kautta; Horst on rakentanut hänet moniulotteiseksi, tavalliseksi ja kuitenkin vastenmieliseksi ukoksi. Syyllinen jää lopulta hivenen varjoihin – ja tämäkin on minusta hieno valinta: rikosta lähestytään uhriin keskittyen. Näin taidetaan toimia tosielämänkin henkirikosten tutkinnassa. Uhrin persoonan kautta rakentuu lopulta silta myös Wistingin hahmoon ja hänen perheeseensä, minkä avulla Horst rikkoo yleensä niin jäykkää jaottelua rosvojen ja poliisien välillä. Samalla Wistingin ajatus- ja arvomaailma saavat lisää inhimillistä valaisua, mitä dekkareistakin yleensä etsin.

Tartuin kirjaan rentoutuakseni. Myös sen puolesta odotukset täyttyivät hienosti. Sekin on käynyt selväksi, että Wisting-kirjasarja tulee nousemaan arvoasteikollani varsin korkealle. On näin paatuneelle lukijalle hienoa ja erityistä löytää itselleen uusi kirjailija, jonka tuotannon suhteen on vasta alussa. Toivottavasti sarjan vielä kääntämättömät osat saadaan suomeksi.

Tästä muuten tulee kahdestoista maa maailmanympärimatkallani. Reissu on alkanut hyvin!

Teemu maailmanympärimatkalla, osa 11: Kreikka

Kostas Kariotakis: Ihmisten ja asioiden kipu. Nihil Interit 1996, 73 sivua. Suomentanut Reija Tanninen. Ulkoasu Saku Heinänen, kannen veistos Markus Kåhre.

Olen kirjallisella maailmanympärimatkallani saapunut järjestyksessään yhdenteentoista valtioon, suueren suosikkiini Kreikkaan, jossa olen oikeastikin reissannut – kahdeksan kertaa, jos en aivan väärin muista.

Kostas Kariotakis syntyi Peloponnesoksella 1896 ja kuoli oman käden kautta Prevezassa vuonna 1928. Entistä traagisemmaksi hänen kohtalonsa tekee se, että tunnettu ja tunnustettu runoilija hänestä tuli vasta kuolemansa jälkeen. Kariotakis ei koskaan saattanut elättää itseään runoudella, vaan teki siinä sivussa töitä mm. sosiaaliministeriössä virkamiehenä. Riitauduttuaan esimiehensä kanssa hän sai ensin siirron Patraan, ja pian uudelleen Prevezaan, jossa ehti asua vain kuukauden päivät ennen kuin teki itsemurhan. Prevezasta muodostui hänelle alho, paikka jossa ei ollut mitään, minkä voi aistia myös kirjan viimeisenä olevasta Preveza-runosta, yhdestä hänen viimeisimmistään.

Hassua kyllä minäkin olen nähnyt Prevezan, mutta aivan eri valossa. Sinne laskeudutaan jos ollaan matkalla esimerkiksi Pargaan tai Lefkakselle; suuntasimme aikoinaan vaimoni kanssa häämatkalle Lefkakselle. Minulle Preveza lähiympäristöineen on siis alhon sijaan paratiisi.

Teoksessa on kattavat esi- ja jälkisanat, mitkä ovat oikeastaan aina hyödyksi lukijalle, kun kyseessä on käännösrunous. Mikäli ymmärsin niiden perusteella oikein, Kariotakis kirjoitti runonsa mittaan ja riimein; pidän erittäin hyvänä lähtökohtana, että käännöksissä mitta on vapautettu eikä riimejä harrasteta. Vaikka Kariotakis moderni runoilija onkin, kääntäjän valinta modernisoi runoja lisää, mikä on hyvä valinta. Kariotakisin kieli on siksi arkaaista, että nykylukijalle mitta ja riimi voisivat olla liian paksua. Kenties aiheet ja teemat nousevat nyt paremmin esiin.

Kariotakisin runoutta pidetään satiirisena ja alakuloisena. En sitä ihmettele. Eipä hänen elämänsäkään mitään iloittelua ilmeisesti ollut. Mutta oli Kariotakis myös kauneuden ja tunnelman puolestapuhuja. Tästä esimerkkinä sivun 38 runo, sen alku:

”Syrjäinen talo, myöhäinen iltapäivä oliivitarhassa, / vaatimaton huone, suuri nojatuoli […]”.

Tämän nelisäkeisen runon olen oppinut ulkoa, sen tunnelma on niin ihana. Luettuani sen olen yhtäkkiä kenties jossakin Manner-Kreikassa maaseudulla tai lomasaarella, ehkä Prevezassa tai Nidrin pienessä kalastajakylässä. Subjektiivisesti ilmaistuna: tuossa kaikessa lyhykäisyydessään kuvataan yksi minun unelmistani. Runo jatkaa kertomalla tytöstä, joka katsoo mietteissään taivaalle. Kyseessä on romanttinen, rakkaudentäyteinen tuokio. Sivusta katsovan puolison ihailua. Minäkin harrastan sitä.

Satiirisemmasta aineksesta suosikikseni nousee runo Valtion virkamiehet (s. 52), jonka alku on koukuttavuudessaan hieno ja varsin postmodernikin:

”Kaikki virkamiehet tyhjenevät ja haihtuvat / kuin toimistojen paristot. / (Valtio on tehty sähkömiehistä / ja Kuolema tuo toiset tilalle.) // He istuvat tuoleillaan ja tuhrivat turhaan / viattoman valkeita papereita.”

Kariotakisin satiiri osuu siis myös häneen itseensä – virkamies kun oli.

Kaikkinensa oikein hieno teos hienossa sarjassa: Nihil Interitin käännökset olivat aikanaan ensimmäinen ikkunani käännösrunouteen. Se julkaisi ainakin neljä kreikkalaista runoutta esittelevää teosta, kaikki mielestäni oikeinkin kiinnostavia. Kostas Kariotakisin Ihmisten ja asioiden kipu miellyttänee varsinkin heitä, joille arkaainen, romanttinen kieli ei maistu tunkkaiselta, jotka kuitenkin haluavat nauttia runoutensa hienoisella dekadenssilla maustettuna ja jotka eivät vierasta satiiria.

Teemu maailmanympärimatkalla, osa 10: Slovenia

Tomaž Šalamun: Kultasilmäinen mies. WSOY & NVL 2006, 137 sivua. Suomentaneet Kari Klemelä ja Anni Sumari. Päällys Tuula Mäkiä, kannen kuva Kari Klemelä.

Aloittamisen mestari. Usein mietiskelin Tomaž Šalamunin kokoelman äärellä, että hänellä on aivan ilmiömäinen kyky heti alkuun parilla-kolmella sinänsä melko suorapuheisella säkeellä koukuttaa allekirjoittanut:

S. 54: ”Enkelien sisälmykset riippuvat kuin pyykki eivätkä / muutu ikinä lumivalkeiksi.”

S. 55: ”Oikean paavin ympärillä ei ole koskaan / autiomaata vaan ketteriä kardinaaleja, / jotka herkuttelevat kananpojilla. […]”

S. 65: ”11. marraskuuta 1954 kymmeneltä illalla / olin palaamassa kotiin Partizan- / voimistelusalista.”

S. 82: ”Kun viimeksi menetin eläessäni tajunnan, / oli tammikuun neljännen päivän ilta / Meksikossa. […]”

Joskus saatetaan vetää vähän absurdimpaan kuvastoon, joskus ollaan näennäisen arkisia. Joskus taas esitetään tarkka päiväys, vuorokauden aika ja paikka. Muutaman ensimmäisen säkeen jälkeen on pakko katsoa, että minneköhän tämäkin runo vielä menee. Ensimmäisillä säkeillä tehdään kivijalka runolle – ja lukijan kiinnostukselle.

Vietin Šalamunin teoksen äärellä pitkähkön tovin. Villejä assosiaatioita, huumoria, ilmeisesti suomennoksen mukana tullutta kiintoisaa rytmiä, uskomattomia tarinoita joista ei aina tiedä uskoako vai eikö. Äkillisiä, kummallisia käänteitä. Ei tällaista viikossa läpikäydä.

Teoksen esipuheessa kerrotaan, että Šalamun käytti ennakkoluulottomasti omaa elämäänsä aineksena runoille. Erikoista, ettei se mitenkään runoissa näkynyt. Jokainenhan meistä kirjailijoista käyttää omaa elämäänsä aineksena, jotkut vähemmän, jotkut enemmän; Šalamunin runoudessa minusta hienoa on juuri se, että se yltää yksityisestä yleiseen. Se on laadukkaan runouden merkki. Kävimme tämän slovenialaisen runoilijan kanssa keskustelua aivan kuin välissämme ei olisi ollut kieli- eikä kulttuurillista muuria.

Vietin Šalamunin teoksen äärellä siksikin niin pitkään, että viihdyin sen maailmoissa todella hyvin. Olen itse joskus lehtihaastattelussa sanonut, että runouden tehtävä on sanoittaa sanoittamaton. Siinä Šalamun onnistuu todella, todella hyvin. Lisäksi hän on humoristi, kuten niin moni slaavirunoilija tuntuu olevan. Hän sanoittaa synkistelemättä, liikoja romantisoimatta.

Mutta onpa hänessä filosofinkin vikaa. Runoilijoissa usein on. Kultasilmäisen miehen runot ovat useimmiten pitkiä ja runsaita, sekaan mahtuu kaikenlaista pohdintaa. Lyijykynäni oli tiuhaan käytössä, kun alleviivasin herkullisia kohtia. Tässä yksi niistä (s. 74): ”[…] Runous on pyhä kone, tuntemattoman / jumaluuden lakeija, joka tappaa kuin / liukuhihnalla. […]”

Useasti on tullut pohdiskeltua, mikä minutkin runouden äärelle on kirjoittanut, mikä on se voima joka saa minut tarttumaan kirjaan tai kynään ja kirjoittamaan runoutta. Olen olemiseni keskiössä, kunhan nyt ei sentään tappaisi kuin liukuhihnalla. Mitä ikinä se onkaan, samankaltainen voima on liikuttanut myös tämänkertaista slovenialaispoeettaamme ja ansioituneita suomentajiaan.

Lämmin kiitos kaikukoon Anni Sumarille ja Kari Klemelälle – ja ennen muuta Tomaž Šalamunille!

Teemu maailmanympärimatkalla, osa 9: Kanada

Malcolm Gladwell: Sinisilmäiset (Talking to Strangers, 2019). WSOY 2019, 375 sivua. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Päällys Martti Ruokonen, etukannen kuva iStockphoto.

Olen päässyt maailmanympärimatkallani yhdeksänteen maahan, Kanadaan. Huomaa, että ollaan sulatusuunien äärellä: tämänkertainen kirjailijamme on syntynyt Englannissa ja muuttanut kuuden ikäisenä jamaikalaisen äitinsä ja englantilaisen isänsä kanssa Kanadaan. Tässä kirjassa hän kertoo enimmäkseen Yhdysvalloista.

Malcolm Gladwellin Sinisilmäiset perehtyy kykyymme arvioida toisia ihmisiä vaiston varassa. Sitä teemme esimerkiksi tulkitsemalla ilmeitä, eleitä ja puheita. Kun amerikkalainen poliisi pysäyttää autoilijan, hän tarkkailee tämän käytöksessä tiettyjä asioita päästäkseen selvyyteen, onko tilanteessa vaaraa, millaisia kuljettaja ja mahdolliset matkustajat ovat ja mitä he aikovat. Kun yritykset rekrytoivat, haastattelijat järjestävät työhaastatteluja päästäkseen selvyyteen, millainen ihminen kulloinkin heidän edessään istuu, millaisen ihmisen he mahdollisesti ovat palkkaamassa. Näissä molemmissa tapauksissa ihminen luottaa omaan kykyynsä tulkita edessään olevaa ihmistä, ja kuten Gladwell lukuisin eri esimerkein ja tutkimuksiin viitaten osoittaa, olemme siinä todella huonoja. Siis todella huonoja. Olemme huonoja tulkitsijoita ja kaiken lisäksi ne säännönmukaisuudet, joiden varaan olemme laskeneet paljon, ovat enemmän tai vähemmän kuviteltuja.

Puhutaan läpinäkyvyydestä, josta Gladwell antaa mielestäni kaksi oikein hyvin toisistaan risteävää esimerkkiä: Amanda Knox ja Bernie Madoff. Amanda Knoxin huoneistossa tapahtui henkirikos, josta häntä myös epäiltiin, koska hän vaikutti epäilyttävältä tyypiltä epäkonventionaalisen käytöksensä vuoksi. Kesti vuosia ennen kuin hän vapautui vankilasta, sillä hänen epäilyttävä käytöksensä vaikutti murhajutun tutkintaan ja täten myös oikeuden toimintaan. Maailman suurinta pyramidihuijausta pyörittänyt Bernard Madoff sai jatkaa vuosia toimintaansa, koska hän vaikutti rehelliseltä ja uskottavalta tyypiltä. Vaikka hänen onnistumisensa vaikutti asiantuntijoiden mielestä mahdottomuudelta ja vaikka hänen rehellisyydestään olikin heitetty ilmoille kysymysmerkkejä. Olemme siis jostakin oppineet virheellisesti olettamaan, että ihmiset ovat läpinäkyviä: rehellinen ihminen on rehellisen oloinen, syyllinen vaikuttaa syylliseltä. Näille sitten olemme kehittäneet tunnusmerkkejä, perusteluja.

Kaikkein selkein ja kenties myös ajankohtaisin esimerkki huonosta kyvystämme arvioida lajikumppaneitamme on toisen maailmansodan ajalta, Britannian pääministeri Neville Chamberlainin tekemä sopimus Adolf Hitlerin kanssa. Hitler oli halunnut liittää Tšekkoslovakian saksankielisen alueen, sudeettimaan, Saksaan. Jos Hitler siitä etenisi, tietäisi se maailmansotaa. Chamberlain lensi Saksaan joitakin kertoja, rakensi luottamusta Hitleriin, keskusteli tämä kanssa; lopulta Chamberlain ja Hitler kirjoittivat sopimuksen siitä, ettei Hitler etenisi. Chamberlain lensi kotimaahansa ja esitteli Hitlerin kanssa tekemäänsä lappusta historiallisena rauhansopimuksena. Valitettavasti tiedämme, kuinka hyvin Hitler tuota sopimusta noudatti.

*****

Gladwell kirjoittaa vetävästi – josta suuri kiitos kuuluu myös suomentaja Ilkka Rekiarolle. Kirjaa on todella miellyttävä lukea. Tietoa tulee paljon, mutta niin tulee ajatuksiakin. Tiedosta huolimatta lukeminen ei töksähtele alituisiin alaviitteisiin; Gladwellin alaviitteet ovat lyhyitä, joita hän sitten kirjan loppuun on laventanut jos on nähnyt sen tarpeelliseksi. Lopusta löytyykin varsin runsas lähde- ja viitemateriaali.

On oikeastaan hätkähdyttävää ajatella, miten huonosti kykenemme tulkitsemaan ihmisiä ja miten paljon yhteiskuntamme siihen perustuukaan. Teemme jatkuvasti vääriä valintoja, huonoja päätöksiä, koska luotamme itseemme liikaa asioissa, joissa meidän ei pitäisi luottaa itseemme oikeastaan ollenkaan. Paradoksaalisestikin yhteiskuntamme hyvinvointi ja menestys perustuvat pitkälti luottamukseen toisiamme kohtaan.

Todella puhutteleva kirja niin yhteiskunnasta kuin ihmisyydestä. Suosittelen!

Teemu maailmanympärimatkalla, osa 8: Zimbabwe

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo (Out of Darkness, Shining Light, 2019). Tammi 2019, 377 sivua. Suomentanut Aleksi Milonoff. Päällys Eevaliina Rusanen, kuvat iStockphoto.

Sain kirjan puolisoltani joululahjaksi. Hän oli ajatellut, että se sopisi hyvin tähän kirjalliseen maailmanympärimatkaani.

Todellakin sopii!

Siispä päädyin zimbabwelaisen Petina Gappahin kuvaukseen lähetyssaarnaaja ja tutkimusmatkailija David Livingstonen viimeisestä matkasta. Sen Livingstone teki kuolleena. Skotlannissa vuonna 1813 syntyneen Livingstonen kuivattu ja suolattu ruumis kuljetettiin hänen seuraajiensa toimesta ensin nykyisin Sambiaan kuuluvasta Chitambon kylästä Sansibariin, ja lopulta haudattiin Westminster Abbeyn kirkkoon. Hänen sydämensä oli jo aiemmin haudattu puun alle Chitamboon.

Pimeydestä loistaa valo kuvaa viimeisen retken alkupätkän, marssin Chitambosta Sansibariin, ja tekee sen varsin elävästi ja koskettavasti. Kirjan lopussa olevien primääri- ja sekundäärilähdeluettelojen perusteella Gappah on tehnyt valtavan työn – mihin itsekin viittaa kiitoksissaan: hän työsti kirjaa lähes kaksikymmentä vuotta.

*****

Teoksen kertojina toimivat Livingstonen kokkina työskentelevä Halima sekä Livingstonen avustaja, papiksi halajava Jacob Wainwright. Haliman Livingstone on ostanut vapaaksi orjuudesta, Wainwright on taas intialaisessa Nassick-koulussa oppinsa ja sivistyksensä saanut parikymppinen nuorukainen.

Wainwright kuvataan ylpeäksi mutta naiiviksi oppineeksi, jonka ylemmyydentuntoisuus kostautuu matkan edetessä, Halima taas on voimakastahtoinen ja kulmikas nainen, jonka uskollisuus ja rehellisyys koituvat hänen onnekseen. Hän ei ole löytänyt kristinuskoa eikä ehkä mitään muutakaan uskontoa, Wainwrightin osuudet taas sisältävät paljon kristillistä paatosta, ja kristillisyyden herääminen onkin kirjan kantavia teemoja. Siihen kirjan nimikin viittaa. Ollaan siis ikään kuin Livingstonen työn ytimessä, tutkimusmatkojen sijaan hänen työssään lähetyssaarnaajana.

Haliman ja Wainwrightin osuudet muodostavat kiinnostavan konfliktin, ristiriidan himouskovaisen ja ei-uskovaisen välillä. Gappah kuvaa heitä sormea osoittelematta, antaa hahmojen kertoa tarinansa ja tarinoiden puhua puolestaan, ja sitä kautta yhteiskunnallisen aineksen nousta kriittisen tarkastelun alle, kuten tässä uskonmies Jacob Wainwrightin lausumassa (s. 243):

”[…] ja rukoilen, että pääsisin jonain päivänä vaikutusvaltaiseen asemaan, päällikön tai sulttaanin tai kansansa rakastaman kuninkaan neuvonantajaksi, ja rukoilen, että voisin siinä toimiessani johdattaa koko kansan Kristuksen sovittavan rakkauden piiriin.”

Jacob, harras uskovainen, kärsiin uskonmiehen ikuisesta ongelmasta: naimattomana ja papiksi pyrkivänä hänen ei olisi oikein soveliasta naiskennella, mutta siitä huolimatta hän kiinnittää huomionsa kauniiseen Ntaoékaan, jonka kanssa antautuu seksin iloihin. Ejakuloidessaankin Wainwright pitää kiinni uskovaisuudestaan (s. 252):

”Sisimmästäni tulvahti voimakas kiitollisuuden ryöppy.”

Erilaisten vaikeuksien kautta tohtori Livingstonen sydämetön ruumis saadaan lopulta kuljetettua määränpäähänsä.

*****

Pimeydestä loistaa valo on hieno romaani ihmisyydestä ja vapaudesta, länsimaisen elintavan levittäytymisestä ja kristillisyyden heräämisestä Afrikassa. Se on myös kriittinen katsaus Livingstoneen, jonka moraalisesti kyseenalainen, epäkristillinen toiminta synnyttää teoksen antagonistin, joka tuo teokseen tarvittavaa ristivetoa, jännitettä.

Gappahin – ja kääntäjä Milonoffin – kieli on sujuvaa ja eteenpäin kuljettavaa. Kuten niin usein, tästäkin matkakuvauksesta sukeutuu lopulta rakkaudentäyteinen seikkailu.

Teemu maailmanympärimatkalla, osa 7: Yhdysvallat

Dan Fante: Unohda Guggenheim / Runoja 1983-2002 (A Gin-Pissing-Raw-Meat-Dual-Carburetor-V8-Son-of-a-Bitch from Los Angeles, 2002). Sammakko 2004, 61 sivua. Suomentanut Kari Aartoma. Kannen suunnittelu: Riikka Majanen.

Kaksi kirjallista kotimaatani: Suomi ja Yhdysvallat. Muihin kieliin ei kielitaito riitäkään. Nykyään tulee luettua paljon englanninkielistä runoutta alkukielellä – kiitos kattavien nettikirjakauppojen ja e-kirjojen, mutta nautin kyllä näistä käännöksistäkin.

Mielestäni Dan Fante kuuluu losangelesilaisen kirjallisuuden kaanoniin, jonka tunnetuimpia edustajia lienevät Raymond Chandler, Charles Bukowski ja John Fante, Danin isäukko. Fante senior oli leimallisemmin prosaisti, Dan Fante julkaisi pari runokokoelmaakin. Silti prosaistiksi Dan-poikakin itsensä mielsi.

Palasin siis vanhan tuttavani Unohda Guggenheimin pariin. Se olikin mainiompi teos kuin muistin. Muutamissa sen runoissa Fante palaa juurilleen Italiaan, josta hänen isovanhempansa olivat kotoisin. Haastatteluissa Dan Fante on peräänkuuluttanut Torricella Pelignan vaikutusta elämäänsä, koki sen kodikseen. Italialaisesta maisemasta ja amerikkalaisesta katurunoudesta kehkeytyykin kiehtova mikstuura.

Kuten Bukowskinkin (joka toisinaan mainitsi mm. Ask the Dustin kirjoittaneen John Fanten esikuvakseen), Dan Fanten runous keskittyy kokonaisuuksiin ja rytmiin. Kekseliäitä metaforia hän ei tarjoile. Tekisi mieli kutsua hänen runojaan rytmisiksi novelleiksi. Proosallisempaa runoa kuin proosarunous, kertovampaa. Siksi usein sanonkin, että tämä tyylisuunta on hyvä portti ottaa ensimmäisiä askeleita runouden maailmaan. Outouttavuuksia ei ole niin paljon.

Nautin kovasti Fanten tarinoista. Niiden ääressä ei ole tylsää – jos kohta naiset ja viinanjuonti ovatkin aiheina kovin kaluttuja. Fanten (kuten Bukowskinkin) runot ovat liiaksi viisaita ansaitakseen tulla dumatuiksi pelkästään aiheidensa vuoksi: naiset ja viina toteuttavat losangeleslaista kuvastoa, mutta teemojen suhteen ollaan syvemmissä vesissä. Runon puhuja vaikuttaisi olevan Fantea muistuttava kirjailija. Lajityypille poikkeuksellisesti menestykseensä heräävä, tekemisistään ylpeä kirjailija, siinä missä Bukowskin hahmot ovat kaikessa surkeudessaan jopa itseironisia. Fantenkin pompöösiuden taustalla sittenkin pilkistää puhujan epävarmuus, erilainen vain.

Kenties Dan Fante oli parempi prosaisti kuin runoilija. Hän on Bukowskin tapaan erityinen: hyvin harva kirjailija hallitsee sekä runouden että proosan.

Suosittelen.

Teemu maailmanympärimatkalla, osa 6: Suomi

Anja Samooja: Uralin ja Atlantin väliltä. WSOY 1964, 64 sivua.

Kuudenneksi maaksi maailmanympärimatkallani valitsin kotimaan. Nyt ollaan jossakin 1960-luvun sodanaikaisessa Suomessa, jossa sukupuolten välinen tasa-arvo on vielä alkutekijöissään, mutta paranemaan päin.

Anja Samooja (1919–1966) julkaisi melko lyhyeksi jääneen elämänsä aikana kolme runoteosta, joista Uralin ja Atlantin väliltä jäi viimeiseksi. Kiintoisaa on, että teosta edelsi kuudentoista vuoden julkaisutauko.

Kokoelma käsittää 24 runoa, joista osa on varsin laajoja, jopa viisisivuisia. Kirjan nimi on hyvä lukuavain varsin yhteiskunnallisellekin sisällölle: Samooja käsittelee niin sukulaiskansoja, kansalaissodan aikaista polarisoitunutta poliittista ilmapiiriä kuin sukupuolten välistä tasa-arvoakin, ja tekee sen eräänlaisen sukuhistorian kautta. Arvailujen varaan jää, onko se kuvitteellista vai oikeaa. Runon puhuja peilaa vanhempien sukupolvien edesottamuksien ja kohtaloiden kautta yhteiskuntaa ja sen epäkohtia. Näin esimerkiksi runossa Naisasiaa (s. 59), jonka viimeinen säkeistö on eräänlainen emansipatorinen kliimaksi:

”Älkää kasvattako tytöistä perhosia / kasvattakaa pojista perhosia / naiset ovat taistelleet itselleen oikeuden kantaa miestenkin taakat.”

Suoraa puhetta. Ja niin pitää ollakin. Muutenkin Uralin ja Atlantin väliltä puhuu liiemmin etäännyttämättä. Paikoin se muistuttaa säeromaania, joskus taas luettelomaisuudessaan jopa postmodernistista runoa.

Elämän raskaiden aiheiden parissa käyskentelevä teos osoittaa vahvuutensa löytämällä kauneutta arjen keskeltä. Ajankohtainenkin se on, mutta historiallinen on usein ajankohtainen (runon Avio-onni viimeinen säkeistö, s. 37):

”Kun hän sairastui Inkerissä espanjantautiin / hänen lapsensa olivat Suomessa / aikuisina naimisissa kaikki / mies oli Siperiassa viljelemässä arbuusejaan / Anna oli ypö yksin / ylpeä vakava nainen onnea vailla. / Mutta pieni iloinen suntiontyttö tuli noutamaan hänet / kun kuume viimeisenä päivänä / kohosi rajan ylitse / eikä hänellä enää ollut voimaa / ottaa elämää raskaasti.”

Erikseen on mainittava Samoojan erikoinen välimerkkien käyttö, välimerkittömyys oikeastaan, mikä edellä olevissa esimerkkirunoissakin tulee ilmi. Hienolla tavalla sen merkitykset tulevat esiin Tornitalo-runossa, jossa puu rinnastetaan tornitaloon. Välimerkkien poissaolo vapauttaa säkeet liikkeelle, runon symboloimaan tuulevaa puuta, ja lukija pääsee nauttimaan melko kokonaisvaltaisesta ja harkitusta elämyksestä.

Uralin ja Atlantin väliltä on mielestäni oikein mainio teos. Sopii loistavasti myös proosan ystävälle.

Teemu maailmanympärimatkalla, osa 5: Skotlanti

Carol Ann Duffy: Love Poems. Picador 2010, 55 sivua.

Siirryin walesilaisen Dylan Thomasin raskaahkon runouden ääreltä skotlantilaisen Carol Ann Duffyn Love Poemsin pariin. Duffyn runot ovat kaltaisilleni ei-natiiveille palkitsevia, sillä hänen kielensä on helpohkoa, runoihin pääsee helposti kiinni. Luin siis englanniksi.

Love Poems on runokokoelma, tarkemmin sanottuna valikoima runokokoelmista. Kirjaan on kerätty Duffyn rakkausaiheisia runoja kaikkiaan yhdeksästä eri kokoelmasta ja onpa mukana yksi runo kokoelmien ulkopuoleltakin. Tällainen konsepti kiehtoo; esittelee runoilijan tuotantoa retrospektiivisesti yhdestä universaalista aiheesta käsin, silti monipuolisesti.

Kun nimi on näinkin kliseinen, odotuksiin latautuu tietynlaisia pelkoja ja toiveita. Aikoinani ostin teoksen juurikin Duffyn helposti lähestyttävän kielen vuoksi. Se on paikoin ylevää, mutta enimmäkseen arkista, ja samoin on runojenkin laita. Kiinnostavasti ja kauniisti hän kirjoittaa rakkaudesta, välttää äitelyydet. ”Witty”, saattaisi englantilainen kuvata näitä runoja, jotka ovat kekseliäitä niin kielen kuin kuvankin tasolla, mikä tietysti minua runoilijanakin puhuttelee (s. 14):

”This old heart of mine’s / an empty purse.”

Syvistä tunteista puhuttaessa runon puhujan rooli korostuu – varsinkin keskeislyriikan äärellä. Aika monipuoliseksi Duffynkin puhuja rakentuu. Siirapin ohella on synkkyyttä, pettymyksien kyljessä erotiikkaakin. Runot ovat hyvällä tavalla sympaattisia. Esimerkiksi runossa ”Tea” Duffy tuo teen ja siihen liittyvät ilmeisen peribrittiläiset arkiset tavat esiin, osoittaa rakkauden niissä. Runo on yksinkertainen, naivistinen jopa, runon puhujan pohdiskellessa teen merkitystä rakkaalleen, ja sitä kautta itselleen. Miten sellaiset pienet tapahtumat, kuin teen juonti – siihen liittyvine eleineen – voivatkin olla niin rakastettavia. Tee on kyseisen pariskunnan yksi rakkauden aines, yhteinen nimittävä tekijä. Liima.

Tummemmankin kuvaston kautta Duffy kirjoittaa, kiinnostavasti silloinkin (s. 44):

”If I was dead, / and my bones adrift / like dropped oars / in the deep, turning earth; […]”

*****

Tovi teoksen äärellä meni, aika kului mukavasti. Skotlanti tarjosi minulle parastaan. Sain kokoelman ääreltä muutamat opit omaan kirjoittamiseeni, ja ennen kaikkea oli mukava havaita, ettei rakkausrunojen tarvitse olla kliseisiä ja huonoja. Hyviä rakkausrunoja tarvitaan!

Seuraavaksi piipahdan kirjallisella maailmanympärimatkallani kotiin – saanpahan Suomenkin käydyksi raaputettavalla maailmankartallani. Sitten kenties loikkaan Pohjois-Irlantiin.

Teemu maailmanympärimatkalla, osa 3: Englanti

Agatha Christie: Seitsemän kellon salaisuus (The Seven Dials Mystery, 1929). WSOY 1982, 303 sivua. Suomentanut Helena Luho. Päällyksen kuva: Jori ja Ulla-Maija Svärd, typografia: Päivi Kuokka.

Etenin maailmanympärimatkallani kuubalaisesta runoudesta dekkarikuningatar Agatha Christien mukana Englantiin. Raaputettavalla maailmankartallani Yhdistynyt kuningaskunta kulkee nimellä Britannia, käsittäen niin Walesin, Skotlannin kuin ilmeisesti Pohjois-Irlanninkin, mutta tätä en tietenkään voi hyväksyä! Siispä raaputtanen Britannian vasta kun olen visiteerannut kaikissa noissa.

Seitsemän kellon salaisuus on Christien varhaisempaa tuotantoa, järjestyksessään yhdeksäs romaani. Se kuuluu ns. Tarkastaja Battle -sarjaan. Edeltävä, sarjan ensimmäinen romaani on Rakkauskirjeiden salaisuus (suom. 1948), joka omasta kokoelmastani puuttuukin (ja jota ryhdyn seuraavaksi metsästämään).

Syy, miksi tartuin tähän, on täysin nostalginen: kysymyksessä on ensimmäinen lukemani aikuisten romaani. Löysin Seitsemän kellon salaisuuden liki neljännesvuosisata sitten mummolan kirjahyllystä. Ihastuin kirjaan. Ihmekös tuo, sillä juoni on vetävä ja 20-luvun Englantiin sijoittuessaankin nuorta poikaa kiehtova: kaksi, oikeastaan jopa kolme suljetun huoneen arvoitusta ja mystinen salaseura pitävät huolen siitä, ettei tyhjäkäyntiä romaanissa juurikaan ole.

Aika oli tehnyt tehtävänsä, en muistanut loppuratkaisua ollenkaan. Vain henkilöhahmot tuntuivat etäisesti tutuilta.

*****

Itsestäänselvästi juoni on niin oleellisessa osassa, ettei sitä kummemmin viitsi avata. Tarina ampaisee liikkeelle lordi Caterhamin omistamasta Chimneysin herraskartanosta, jossa muuan unelias nuorimies Gerry Wade joutuu henkirikoksen uhriksi. Kartano on vuokralla liikemies Oswald Cootella, mutta palautuu takaisin Caterhamin poppoolle. Pian tapahtuu toinenkin henkirikos ja Caterhamin tytär, lady Eileen ”Bundle” Brent alkaa selvittää tapauksia.

Juoni on hivenen naiivi, mutta se Christien kirjoissa minulle kaikkein tärkein eli mahtava tunnelma on tallella. Henkilöhahmot ovat herkullisia, pinnallisia yläluokkaisia, joiden ajattelu ja sutkautukset ovat toisinaan hyvinkin hersyviä. Esimerkiksi kun lordi Caterhamin kartanossa suoritetaan kuolemantapauksen vuoksi ruumiinavaus, on se hänen mielestään säädytöntä, tietenkin. Samainen Caterham arvostaa eritoten joutilaisuutta, ja kiireisyyttä siinä joutilaisuudessaan. Huomioitavaa kuitenkin on, että Christie on kirjoittanut lordi Caterhamista modernin liberaalin henkilön: hänen tyttärensä Bundle saa avioitua kenen kanssa tahansa, koska ”nykyaikainen sivistys” niin vaatii. Samalla Bundle-tytär kuvautuu moderniksi, patriarkaatin rikkovaksi naiseksi. Hän kunnioittaa isäänsä, mutta vain kunnioitettavista syistä. Henkilögalleriassa onkin havaittavissa Christien romaaneissa usein näkyvä sukupolvien taitekohta: vanha, arvoissaan traditionaalisen jäykkä sukupolvi ja nuori, liberaali ja vapautuva sukupolvi.

Jännityksen lisäksi siis romantiikkaakin on, toisinaan jopa kauhun puolelle mennen (s. 229): ”Minä kirjailin sir Oswaldille kihloissa ollessamme nenäliinoja omilla hiuksillani.”

Ei mitenkään mairitteleva lauseenvastike, muuten. Näitä käännöskirjallisuuden helmasyntejä Seitsemän kellon salaisuudessakin riittää, mutta olen onnekseni jotenkin oppinut sivuuttamaan ne. Suomennokseen liittyen kaksi huomiota: käsinäveri ja golfnuija. Käsinäveri on siis pora (ja niin vinkeä sana, että kirjaan sen ylös muistikirjaani), mutta tuo golfnuija: voisiko se todella olla siis golfmaila?

*****

Seitsemän kellon salaisuus oli jälleen mieluisa lukukokemus aivan niin kuin silloin n. 25 vuotta sitten. Ajatella muuten: ei haitannut tuolloinkaan se, että niin kirjailija kuin romaanin päähenkilö ovat naisia. Nykyäänhän on tapana kiinnittää huomiota siihen, kuinka miehet lukevat vain miesten kirjoittamia kirjoja. Taitaa olla niin, että me, jotka olemme kasvaneet kirjallisuuteen kiinni, emme niin välitä kirjailijan sukupuolesta. Minäkin vietin ison osan lapsuudestani ja nuoruudestani Enid Blytonin luomissa maailmoissa. Mikään ei tietenkään voita kunnon tarinaa, ei edes kirjailijan sukupuoli, ja siksipä tätä Seitsemän kellon salaisuuttakin voi hyvin suositella.

Seuraavaksi matkaan Walesiin, luulen!

Teemu maailmanympärimatkalla, osa 2: Kuuba

Vihreä lisko: Kuuban uutta runoutta. Toimittanut ja suomentanut Pentti Saaritsa. Otava 1971, 107 sivua.

Maailmanympärimatkani raaputettavalla maailmankartalla alkoi Espanjasta Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjon myötä. Sieltä ponnahdin toiseen espanjankieliseen valtioon, Kuubaan – ja samalla romaanitaiteesta runouden äärelle. Kuubalainen runous oli minulle entuudestaan aivan vierasta, joten tällainen kahdentoista runoilijan antologia sopi paremmin kuin hyvin näyteikkunaksi. Harmittavasti vain yhtäkään naisrunoilijaa ei ollut mukaan mahtunut; olisi ollut mielenkiintoista saada lukea heidän näkemyksiään tuosta ajanjaksosta. Vihreässä liskossa ääneen pääsevät runoilijat Nicolás Guillén, Luis Marré, Roberto Fernández Retamar, Pablo Armando Fernández, Fayad Jamis, José Martinéz Matos, José Alvarez Baragaño, Heberto Padilla, Rafael Alcides, César Lopez, Miguel Barnet ja David Fernández.

Teos ilmestyi vuonna 1971. Ei siis kovin paljon Kuuban vuoden 1959 vallankumouksen jälkeen. Saaritsa aloittaa esipuheensa hätkähdyttävästi:

”Puhuipa mistä nyky-Kuuban ilmiöstä tahansa, aina on puhuttava myös vuoden 1959 vallankumouksesta. Ja jos puhuu Kuuban uudesta runoudesta, siitä on suorastaan lähdettävä. Kun ottaa huomioon, että ennen vallankumousta lukutaidottomia oli yli 90 prosenttia kuubalaisista, voi ymmärtää miksi kokonaiset lyyrikkosukupolvet harhailivat taskut tyhjinä pitkin Eurooppaa ja Amerikkaa: he etsivät lukevaa yleisöä, ja enimmäkseen turhaan.”

Jotakin hirvittävän koskettavaa tuossa kuvassa: runoilija etsimässä yleisöään.

Aiemmin Yhdysvaltojen puristuksissa ollut demokratia oli ajautunut Fulgencio Batistan diktatuurin alle, jota vastaan Fidel Castron johtama vasemmistolainen sissiliike – Che Guevara joukoissaan – alkoi sotia. Antologian runoilijat muistavat sekä Castroa että Guevaraa runoissaan. Vallankumouksen myötä maasta tuli kommunistijohtoinen – ja vaikka runoilijat kenties ”vapautuivatkin”, melko mielivaltaiseksi maan meininki sittenkin kehkeytyi. Ristiriitaista kaikki tyynni, kuten Rafael Alcides runonsa Kiitollinen lopuksi kirjoittaa (s. 76):

”[…] Ja niin siitä mitä minulla ei ole ollut / syntyy se mikä olen: / ihan vähäpätöinen, totta kyllä, / mutta valtava, kiitollinen kuin koira.”

Teoksen runoja kehystää siis voimakas poliittinen konteksti, mutta ne onnistuvat välttämään julistamisen. Tapahtumista on kulunut kuitenkin jo sen verran aikaa, että poliittisuuskin näyttäytyy enemmän historiallisuutena.

Teoksen runoilijoista suosikeikseni nousevat edellä siteeraamani Rafael Alcidesin lisäksi César Lopez, jonka runot ovat kukkean kertovia ja runsaita. Samoin Miguel Barnetin runot miellyttävät minua. Hänen runonsa Isänmaa loppuu rytmisesti hienoon säkeistöön (mistä on myös Saaritsaa kiittäminen). Onpa tässä poliittinen viestikin; melko samalla tavalla nimittäin vallankumous ja runous toimivat, kuohuvat pinnan alla (s. 91):

”Ja minusta tuntuu kuin lähellä / olisi ystävä. / Ja minun sydämeni ymmärtää minua. / Ja minä tiedän että rinnallani, maaseudun kylissä, / kaukana / piilee voima, kuin tuuli, / valmiina puolustamaan elämää.”

Kaikkinensa mielenkiintoinen teos, joka kaipaisi rinnalleen kuubalaisen nykyrunouden antologian, johon olisi otettu mukaan naisrunoilijoitakin. Olisi esimerkiksi hienoa saada lukea Dulce María Loynazin runoja suomeksi käännettynä.

*****

Näin on toinen maa maailmanympärimatkallani nähty! Seuraavaksi palaan Eurooppaan, muuan dekkarikuningattaren vieraaksi…