Toisiaan leikkaavat ympyrät

André Brink: Kun vielä muistan (Before I Forget, suom. Seppo Loponen). 333 sivua. WSOY 2006.

Löysin André Brinkin kirjakerhosta. Noin miljoona vuotta sitten eli kaksituhattaluvun alussa oli vielä normaalia kuulua kirjakerhoon. (Nykyään sellainen olisi hassua, sillä moderni ihminen ei omista edes kirjahyllyä.) Suureen Suomalaiseen Kirjakerhoon liittyessä sai valita viisi ilmaista ”tutustumiskirjaa” (viisi kerhohintaista kirjaa piti sitten vastaavasti ostaa jäsenyysaikana) ja yksi valitsemistani oli André Brinkin romaani Intohimon oikeudet (2001), koska se oli ohjevähittäishinnaltaan yksi kalleimmista. Luin teoksen melko pian ja tykkäsin kovasti, mikä laukaisi halun kerätä koko Brinkin suomennettu tuotanto. Tällä erää viimeisin suomennos on tämä vuonna 2006 ilmestynyt Kun vielä muistan.

*****

Kirjan päähenkilö, kertoja, on 78-vuotias eteläafrikkalainen kirjailija Chris Minnaar. Kirja on hänen muistikirjansa, muistelua jonka hän kohdistaa muuan Rachelille, maailman ainoalle naiselle, jota hän ei ole kellistänyt. Eikä kellistäkään.

Jos kiteyttäisi kirjan mielikuvan pintapuolisesti, se menisi näin: pelkkää bylsimistä. En tullut laskeneeksi, kuinka monta naisenkaatoa kirjassa kuvataankaan, mutta on niitä sen verran paljon että tukkimiehen kirjanpitoa tarvittaisiin. Panokohtauksien määrää on arvosteluissakin ihmetelty (kuten mm. Veijo Hietala Turun Sanomiin kirjoittamassaan kritiikissä, jossa Hietala tekee ilmiselvän huomion, mutta ei valitettavasti vaivaudu ajattelemaan sen pidemmälle.).

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen. Vanhaksi tullut Chris Minnaar on tavannut eräänä uudenvuodenaattona Rachelin ja tämän miehen Georgen, joiden molempien kanssa Chris tulee hyviksi ystäviksi. Rachel on kuvanveistäjä, George valokuvaaja ja sotakuvaaja. Tämä triangelidraama toimii taustatarinana, kehyksenä. Yhtenä sivujuonteena kuvataan Chrisin suhdetta ilmiömäiseen sadankolmen vuoden ikään ehtineeseen ja pahasti jo dementoituneeseen äitiin. Panostoorit taas ovat palasia, kuin pieniä kertomuksia, naisista, joihin Minnaarilla on ollut (yleensä hyvin fyysinen) suhde. Lisäksi kuvataan lyhyitä jaksoja, joissa Minnaar katselee televisiosta öisin uutisvälähdyksiä Irakin sodasta (symboliikkaa Chrisin ja Georgen väliselle ystävyydelle).

Heti alussa lukijalle tehdään selväksi, että Rachelille on tapahtunut jotakin kamalaa, mutta ei paljasteta mitä (enkä paljasta minäkään teille, hähää). Hänen ja Chrisin ystävyys jää lopulta melko lyhyeksi, mutta hyvin merkitykselliseksi. Miellän niin, että koska Chris ja Rachel, jotka kerran ovat päätyä vällyjen väliin, eivät koskaan tule rakastelleeksi, tämä suhde jää jollakin tavalla täyttymättä. Tai kenties kyseessä onkin perinteinen ménage à trois ystävyyden vaatteissa; kun Rachelin ja hänen miehensä Georgen suhde väljentyy ja lopulta katkeaa, myös Rachelin ja Chris Minnaarin välit viilenevät. Symbioosi menee rikki.

Chrisin lapsuus kuvataan kamalaksi. Vanhemmat ovat olleet voimakkaan uskovaisia; äiti on ollut kaiken paskan kiltisti nielevä tuki ja turva eli oikeastaan varsin turvaton, isä taas poliittinen aktiivi, joka on ruoskinut vyöllään Chrisistä pahuutta irti oikein olan takaa. Ehkä lapsuuden traumojen vuoksi Chrisin ja äidin suhdetta kuvataan vielä (isä on jo kuollut), kun molemmat ovat jo ehtineet pitkän matkaa eläkeläisiksi. Vieläkin heidän suhteensa on kompleksinen ja vaikea. Jopa selittämätön – ainakin Chrisille.

*****

Mielestäni kyseessä ei ole mikään yltiöeroottinen vanhan miehen knullapulla vaan tilinpäätös, jonka avulla kertoja eli Chris Minnaar tekee itselleen traumansa selväksi. Lukuisat naissuhteet ovat oire lapsuuden turvattomasta ympäristöstä, mihin vaikutuksensa on ehkä ollut taustalla uinuvalla kireällä poliittisella tilanteellakin (Brinkin teoksissa apartheidilla on aina jonkinlainen rooli.).

Epävakaa, turvaton lapsuus on tehnyt Chrisistä tunnevammaisen. Hän haluaa lentää kukasta kukkaan, hänelle rakkauden syvin ilmentymä on loistava seksi. Sitoutumiskammoinen hän ei kuitenkaan ole, vaan pikemminkin jonkinlainen tunteissaan eksyksissä oleva surullisen hahmon ritari, tyhmä ja jalo. Eräässä Rachelin ja Chrisin välisessä keskustelussa Rachel puhuu oivaltavasti parisuhteesta, kahden ihmisen välisestä etäisyydestä, mitasta ja merkityksestä (s. 92):

”Ajatellaan vaikka Georgen ja minun suhdetta: se ei ole sitä, että hänen ruumiinsa on tuossa ja minun tässä. Minua kiinnostaa se, mikä on niiden välissä, siinä missä ei ole kiinteää häntä eikä kiinteää minua vaan me, joka liukenee valoon.”

Tuossa on lukuavain teokseen, samoin Chrisin erityyppisissä naissuhteissa. Ja tässä kirjan lopussa olevassa Chrisin mietinnössä (s. 327):

”Me emme kirjoita pitääksemme kiinni vaan päästääksemme irti.”

78-vuotias panopupu saanee siis haluamansa lopun, jota kai jossain määrin onnelliseksikin voi kutsua: problemaattinen suhde äitiin lakkaa olemasta kun äiti kuolee, epäonnistuneet ja päätökseen tulleet suhteet saavat nekin ”closurensa” kun ne kirjoitetaan auki, ja kenties tällä muistiinpanollaan Chris pääsee ylitse Rachelin kuolemasta.

*****

Kun vielä muistan teki minuun voimakkaan vaikutuksen. On suurta vähättelyä ja typeryyttä rutistaa se pelkäksi rakeiseksi Jalluksi. Kysymyksessä on tutkielma lapsuudessa traumatisoituneen miehen psyykestä, miehestä joka etsii irtosuhteilleen ja sitä kautta elämälleen merkitystä, kun vielä muistaa. Kirjailija Chris Minnaarille ei riitä kirjojensa tuoma menestys, hän sinkoilee muistoissaan sinne tänne päästäkseen perille ihmisistä hänen elämässään, kun vielä – ja vihdoin – voi. Päästääkseen perille, millainen merkityssuhde kaikilla hänen elämänsä panoilla ja hänen lapsuutensa, samoin äitinsä, välillä on.

Tsykolokiaa, sanoisin.

Paperinohuiksi Brinkin teoksen henkilöhahmoja ei ainakaan voi syyttää.

 

Mainokset

Runokritiikki ja napanöyhtä

1.

Tämän päivän (16.9.2018) Helsingin Sanomissa ilmestyi Vesa Rantaman kritiikki Veera Antsalon runoteoksesta Imago (Teos 2018). Kyseessä on tyyppiesimerkki kirjallisuuskritiikistä, jossa yksinkertaisista mielipiteistä (jotka perustuvat yksinkertaisiin havaintoihin) tehdään tarpeettoman monimutkaisia. Jos oikein huonosti käy, käsittämättömiä. Helsingin Sanomissa ilmestyessään tuollaista kritiikkiä voi myös kutsua kiinnostuksen tappajaksi; yksikään tottumaton ei tuon jälkeen tartu itse kirjaan. Häneen silmiinsä kommentit näyttävät joko sekavilta tai tympeän akateemisilta. Tottuneen silmiin ne näyttävät lähinnä höperöiltä. Tietenkään Helsingin Sanomien lukijoita ei pidä aliarvioida, mutta en näe ylenkatsomisessakaan mitään järkeä. Ideahan on viedä viesti perille, välittää tietoa. Jos välitettävä tieto on epämääräistä ja vaikeaselkoista, se on epäonnistunutta, ja jos se tehdään tarkoituksella, on kriitikolta oma rooli totaalisen kateissa. Esimerkki: proosarunouden murtautumista kotimaisen runouden eturintamaan Rantama kuvaa näin:

”Saila Susiluodon, Markku Paasosen ja Silja Järventaustan keskenään hyvin erilaiset teokset tuntuivat avaavan runoilijoille latuja ulos säkeiksi sommitellun sisäisen maailman staattisuudesta kohti ajanmukaisempaa maailmankuvaa: alkuräjähdyksestä startannutta liikettä, tapahtumien termo­dynamiikkaa.”

Eli: edellä mainitut runoilijat uudistivat runoutta. Tai runollisemmin: toivat ”uusia tuulia”.

Kun tuollaista lukee, alkaa tällaisen kohdalla ihmetellä, ollaanko edelleen yli hilseen menevien juttujen vai käsittämättömien itsestäänselvyyksien äärellä:

”Teos on edeltäjänsä malliin ennen kaikkea kokonaisuus […]”.

No älä.

On sinänsä lohdullista jos on niin, että kritiikki kulkee runoteoksen jalanjäljissä. Silloin voi ajatella, että sekava kirja on aiheuttanut sekavan kritiikin – tosin tällöinkin herää kysymyksiä lähinnä kriitikosta, joka on tulkinnut kirjaa siten. Runous on siitä hieno laji, ettei ole yhtä oikeaa tapaa tulkita. Tulkinta on siis aina valinta. Kun kriitikko on valinnut sekavuuden, ajatelkaamme häntä lämmöllä. Harmittaa kuitenkin runoteoksen puolesta jos on niin, että kriitikko on vain huvikseen kävellyt takaperin, hämätäkseen lukijaa. Rantama kirjoittaa:

”Imago on Antsalon kirjoista ahdistavin ja samalla ihmismielelle vaikein hahmottaa. Se vaikuttaa siirtyvän proosarunon einsteinilaisesta aika-avaruudesta lyyrisen kvanttimaailman vilskeeseen”.

Luulen olevani runoudesta kohtuullisen hyvin kartalla, yhteiskunnasta ja maailmastakin, mutta minulla ei ole mitään käsitystä millaista on ”proosarunon einsteinilainen aika-avaruus” saati ”lyyrisen kvanttimaailman vilske”. Mutta huomaan yhdenmukaisuuden: Rantaman mielestä Antsalon teosta on vaikea hahmottaa ja minun on vaikea hahmottaa Rantaman kritiikkiä. Mukava jatkumo.

Jos yhden kritiikin perusteella uskaltaisi vetää mutkia suoriksi, Rantaman kirjoituksesta ei enää tiedä kirjoittaako hän lukijalle vai itselleen. Kritiikki on siis irtoamassa emoaluksesta. Ken kriitikkoon uskoo, ajattelee hän että runo on irronnut lukijasta. Yhtäkkiä kirjallisuuden merkitys menee uusiksi. Samoin kritiikin. Mielenkiintoinen ajatus, jota ajattelin kokeilla kritikoimalla villasukkaparin hivenen rantamamaiseen tapaan.

2.

Harmaat villasukat (kutoja tuntematon). Kaksi sukkaa, julkaisijasta ja julkaisuajankohdasta ei tietoa.

Kokemuksen jälkeen tunne tummanharmaista villasukista on selkeä: ne lämmittävät. Tummuus pimeyden, yön symbolina verrattuna lämmittävään kokemukseen tuo dualistista kiinnostavuutta turvallisuuden teemaan. Kahden jalan välinen veljeys paljastaa sosiaalisen ulottuvuuden mekanismin: sen lisäksi että kaksin on aina kaunihimpi, on myös turvallisempi. Samalla tullaan erittäin mielenkiintoisen huomion eteen: koko on 43. Kokeilin myös muutamaa kokoa pienempiä villasukkia, jolloin turvallisuuden tunne muuttui ahdistukseksi. Liian suuret sukat taas aiheuttavat kokijassa kosmista yksinäisyyttä. Tällöin kävelyn vaivalloisuus saattaisi manifestoitua jopa kokijan mieleen palaavana traumaattisena kokemuksena varhaisadolesenttiselta ajalta.

Sukat ovat varrelliset ja jatkuvat puolisääreen, mikä edelleen kehittelee turvallisuuden tematiikkaa. Jalkateristä kohti säärtä lähtevät pystyviivat tuovat miellyttävällä tavalla esiin villasukan einsteinilaista aika-avaruutta jäykähköihin käsityksiimme homo sapiensin fysikaalisuudesta. Sanokaamme: koskaan ei ole tällaista ollut digitus pedis –ulottuvuudessamme. Upealla tavalla tekijä on saanut teokseensa todentuntua: kokemuksen jälkeen jalkahienhaju on suorastaan käsinkosketeltava. Myös yhteiskunnallisuudessaan teos onnistuu: riisuin kengät junassa ja välittömästi sukat herättivät keskustelua yleisössä. Vastaanotto oli enimmäkseen kriittinen, joten teoksen merkitys yhteiskunnallisen keskustelun herättäjänä on kiistaton. Lopuksi on vielä mainittava se tärkein: teos on ehyt ja kestää aikaa, ei reikiä siis.

Kitke minulle taivas

Maiju ”Mansikkka” Voutilainen: Itke minulle taivas. 62 s. Otava 2017. Kuvitus: Hilla Semeri. 

Todetaan ensimmäiseksi ilmeinen: Otava ei olisi julkaissut tätä teosta jos kirjoittaja ei olisi muista yhteyksistä tuttu ja tunnettu. Maiju Voutilaisen alias Mansikkkan Youtube-kanavalla on yli 170 000 tilaajaa. Tätä kirjoitettaessa ”Pääsykokeet” -niminen video on julkaistu ”1 päivä sitten” (Youtuben mukaan), siis eilen, ja sitä on katsottu jo 38 000 kertaa. Huimia lukuja, ymmärtääkseni. Myös kirjablogeissa kirja on saanut kiitettävästi huomiota. Voin runoilijana vain kateellisena todeta ilmiön voiman.

On se vähän hämmentävääkin: julkkkis, josta en ole koskaan kuullutkaan, on julkaissut runokirjan. Huomaan, että vaikkka käytän Youtubea lähes päivittäin, olen tämän suhteen pudonnut kelkasta.

Todetaan syyt ilmeiselle: runot ovat pääosin kliseisiä, kömpelöitä. Kuka tahansa aloitteleva runoilija yltää helposti samaan. Kuulostaa rajulta, mutta näin vain valitettavasti on.

Todetaan toiseksi seikkka: tätä kirjaa ei voi pelkästään arvioida kuten ”normaalia” runokirjaa, vaikkka asettuukin saman lampun alle, samoihin myyntihyllyihin, samaan genreen. Lukijalle suunnatussa johdannossa Voutilainen mainitsee kokemansa ”ahdistuksen, yksinäisyyden ja mielen ristiriitaisuudet”, ja että kirjoittaminen on auttanut häntä eniten. Samalla hän toivoo, että lukija saisi voimaa kirjan teksteistä. Kirja on siis myös eräänlaista terapiakirjoittamista, self helpiäkin jopa. Samaa toivon minäkin, ja kannustan kaikkia ahdistuneita ja yksinäisiä kokeilemaan vaikkkapa tätä Mansikkkan kirjaa, jos siitä apua olisi. Myös muita runokirjoja kannattaa kokeilla, esim. Anne Sextonin runoja, mitä tahansa kirjoja, taiteita. Tästä alempana lisää.

Mutta jottei unohdeta muita olennaisuuksia: tälläkin kirjalla on hintalappu, ja sillä hinnalla kirjaa toivotaan myytävän mahdollisimman paljon. Varmasti ”ahdistus, yksinäisyys ja mielen ristiriitaisuudet” auttavat siinä.

*****

Tiedotteessaan Otava mainitsee Itke minulle taivaan olevan ”hengästyttävä ja lohdullinen runoteos kipeistä asioista”. Minä en ainakaan hengästynyt, mutta olenkin paatunut runourpo. Edellä mainitun Anne Sextonin käännösvalikoima Elä tai kuole (Savukeidas 2016, suom. Anni Sumari) kylläkin aiheutti sitä, jopa kyyneleitä.

En kiistä ärsyyntymistäni: jos otan verrokiksi vaikkapa tuon Anne Sextonin, pääsen lukijana Itke minulle taivaan kanssa ihan liian helpolla, oikeastaan vaivatta ja vailla kummempia tuntemuksia ja kokemuksia. Runoja leimaa seitinohut sisältö, ja vähän rahastuskin haisee. Kuten todettua: ei nobodyilta tällaista julkaista. Otava on nähnyt markkinaraon ja iskenyt siihen kiinni. En ihmettelisi, jos kyse olisi samankaltaisesta tilaustyöstä kuin Paperi T:n post-alfan (Kosmos) kohdalla. Ärsyynnyn ennen muuta siksi, että runoudelle ei tällaisten kirjojen kohdalla jää self helpin lisäksi muuta roolia kuin ansaintalogiikan keppihevosena toimiminen.

Esimerkiksi kirjan viimeinen teksti ”älä mene, / jää ja ole” ei ole oikein runo eikä mietelausekaan. Jos on, jos jommaksikummaksi halutaan tulkita, on surkea sellainen. Kliseet paistavat muutenkin sivuilta alati, ja jopa niin ohuella sisällöllä, että koko tekstin merkitystä alkaa miettiä, kuten sivulla 25: ”se tunne / kun on vähän hukassa / mut se on ihan ok” tai sivulla 41: ”kylmän kolean sydämeni luovutan / kankean käteni sinulle ojennan / ollaanko me vielä huomenna elossa?”

Sivun 36 runossa leikitään sanoilla, mutta kömpelöhkösti: ”uskalla / olla / olematta / oikeassa / mutta / olla / oikeasti / olemassa”.

Ei tällaisia yleensä oikein tahdo jaksaa lukea.

Kitisemistäni vasten voi argumentoida, että kyllä tällaiset runot nuorille kelpaavat, ja se on varmasti totta. Nykynuorille (niin teineille kuin nuorille aikuisillekin) kelpaa kaikki helppo nykyisin, kun lukevat (runoutta) niin vähän.

Valoakin on.

Sivun 29 runossa naapurit harrastavat seksiä, ja akti kietoutuu kiehtovasti seinän takana kuuntelevan runon puhujan yksinäisyyteen. Tästä runosta voi havaita huumorin elementtejä (en tiedä, kuuluisiko), beat-runon haituvia, ja selvempää tarinallisuutta. Tykkään tästä. Alan ajatella, että jotakin tällaistako näiltä runoilta jään kaipaamaan – tarinallisuutta, maustetta, siksi valjuja ja mauttomia kun makuuni ovat.

Itke minulle taivaassa toteutuu se hyvin yleinen pöytälaatikkorunouden ominaisuus: itselle kirjoitettu ei näyttäydy lainkaan yhtä merkityksellisenä toisille. Ripaus huumoria, jotakin osuvaa kirjallisuudellisuutta olisi nostanut tekstit aivan toiselle taiteelliselle tasolle. Voi ajatella niinkin (ja pitääkin), että ei putoa minulle, mutta ei se tekstien vika ole. Kehen uppoaa, onni on hänen. Runouden parhaimpia ominaisuuksia on laaja tila tulkita ja asua.

Hilla Semerin kuvitus tuo lisäulottuvuuden – eikä lainkaan huonon! Hänen riisuttu kädenjälkensä on koskettavaa, upeaa. Marjaisa meininki muuten: kirjoittaja on Mansikkka, kuvittaja Hilla.

Tekstin ja kuvan kombinaatiota on verrattu Rupi Kaurin Milk and Honey -kirjaan, eikä syyttä.

*****

Edellä oleva runo- ja runouspohdinta on kirjoitettu taide edellä. Siis sitä taustaa vasten, jonka runouden traditio taiteena muodostaa. Siihen Itke minulle taivas häviää ja unohtuu nopeasti, valitettavasti.

Mutta entäpä jos rakennan taustan toisin, otan Maiju Voutilaisen neuvosta vaarin. Eihän hän johdannossaan toivo lukijalle mahdollisimman räväköitä ja kestäviä taidekokemuksia tai runo-orgasmeja, vaan lämpöä ja voimaa, lohtua siis. Vihaan self help -termiä (pitäisi keksiä uusi, parempi), mutta esitän silti kysymyksen: paiskaako tässä, kenties ensimmäistä kertaa, kättä self help ja runous? Leviääkö runouden lonkerot näkyvällä tavalla uusiin maisemiin?

Mielestäni kyllä, varsinkin kun sitä näin voimakkaasti alleviivataan. Ehkä tämän vuoksi Otava on kirjan julkaissutkin.

Riisun siis ärsyyntymiseni, runouden rikkalapioni, ja toistan jo edellä puhutun:

Jos sua ahdistaa tai tunnet ittes yksinäiseksi, tai mitä ikinä: tartu kirjaan, vaikka tähän Maiju Voutilaisen. Tai avaa Youtube ja tsekkaa Mansikkkan kanava. Jos niillä jokin puhdistava efekti mielialaan on, kitke itsellesi taivas.

Älä jää ja ole.

Tule.

Hiljaa virtaa Iijoki, osa 2

Huonemiehen poika (1971). Iijoki-sarja, ensimmäinen kirja. Luettu sivulle 80 asti.

Onko vaaraa että paljastan liikaa romaanista? Sitä olen tässä pohtinut. No, tuskinpa kukaan alkaa kahlata Iijoki-sarjaa jännittävää juonta odotellen. Ei ainakaan kannata, sillä:

Yhden uunin rakentaminen kesti kolmisenkymmentä sivua.

Ei pidä harhautua vähättelemään asiaa; mikä tahansa uuni se ei ole, vaan sellainen että kun se eräänä aamuna seisoo pirtissa tuli pesässään, pääsee Kallelta ja Riitu-äidiltä itku.

Minultakin meinasi päästä, kun ehdin jo luulla ettei se koskaan valmistuisi. Kuka perkele nyt jaksaa lukea satoja sivuja yhdestä uunista?

Ai niin joo. Mutta Antti Hyryn Uuni oli mestarillinen muista, painavista syistä.

Muistelen, etten itse ole koskaan uunin vuoksi itkenyt. Kerran oli lähellä, kun mummoni ei kuumentanut uunia ennen kuin laittoi ranskanperunat sen kitaan. Kylminähän ne sieltä tulivat uloskin, ja kovassa nälässä ollutta poikalasta otti vähän kupoliin.

Ensimmäinen luku loppui sivulle kahdeksankymmentä. Täytyy sanoa, että olen viihtynyt Huonemiehen pojan äärellä. Päätalon kerronta on hyvää. Edelleen runoilija saa kummastella ja maistella uusien, lähinnä murresanojen kanssa. Olen jo tykästynyt Päätalon maalailemiin henkilöhahmoihin. He ovat tavallisia, mutta kovin tunnistettavia. Siitähän tässä lopulta on kysymys: henkilöhahmojen välisistä suhteista ja ajankuvasta.

Paljastan tähän loppuun vielä pienen epäilyksen: Päätalossa on humoristin vikaa.

*****

Löysin paikalliselta kirpputorilta yhden osan lisää Iijoki-kokoelmaani, Oman katon alle, joka on kai sarjan yhdeksästoista teos eli loppupäästä. Nyt mulla on neljä osaa kasassa. Enää puuttuu kaksikymmentäkaksi.

Minne ihmeeseen saan ne kaikki mahtumaan?

 

Hiljaa virtaa Iijoki, osa 1

Huonemiehen poika (1971). Iijoki-sarja, ensimmäinen kirja. Luettu sivulle 18 asti.

Kalle Päätalo syntyy sivulla 18. Huomattavasti aiemmin mitä kuvittelin. On vaikea käsittää, että kun hän syntyi noinkin nopeasti, miten voi elämä kestää vielä reilut kaksikymmentä teosta?

Jos päivissä ja vuosissa mitataan, Päätalo syntyi 11. marraskuuta vuonna 1919. Hyvin symmetrinen päivämäärä, minkä kertoja kirjassakin mainitsee.

Minä muuten synnyin 1. marraskuuta 1982. Kun vuosiluvun kanssa tekee yhteenlaskua, 1 plus 9 = 10 ja 8 + 2 = 10, ja liittää ne päivään ja kuukauteen, saadaan aikaiseksi lukujono, jossa on pelkkiä ykkösiä ja nollia: 01111010. Päätalolla se on 11111010. Minut ja Päätalon siis erottaa vain se, että minun jononi alkaa nollalla, hänen ykkösellä. Toinen nimeni on Tapani, jonka päivää vietetään tietenkin tapaninpäivänä 26. joulukuuta. Se on lukujonona 2612, ynnättynä 11. Sattumaako, kysyn vaan!

Jep, hulluja tässä on oltu jo pitkään.

Olen Huonemiehen pojan suhteen hyvin alussa, mutta myös hyvin tyytyväinen. Olen päässyt rytmiin kiinni heti, mikä ei aina ole itsestäänselvyys. Joskus totuttelu voi ottaa satakunta sivua, joskus enemmänkin. Päätalon tyyli miellyttää, ja runoilijana pidän siitä että kohtaan uusia sanoja, sellaisia kuten ”kuihkia”, ”paarmuskamuori”, ”pertana”, ”koppimulukku”, ”viskusoppa” ja ”rustinki”.

 

Hiljaa virtaa Iijoki, intro

ALKU

 

Kello 19:07 tuli ajatus, että minäpä tempaisen ja luen Kalle Päätalon 26-osaisen Iijoki-sarjan. Pääkoppani toimii toisinaan niin, että ajatus on yhtä kuin päätös.

Kello 19:41 koko homma jo kadutti.

Aion silti lukea. Aion myös kirjoittaa urakasta tänne blogiin.

Ensin ajatuksena oli lukea norjalaisen Karl Ove Knausgårdin kuusiosainen Taisteluni-sarja, mutta kun pääkoppani on myös rakennettu sillä tavalla, että koskaan ei ole tarpeeksi ja mikään ei riitä, päädyin sitten Iijoki-sarjaan. Iijoki-sarjaan verrattuna Taisteluni tuskin olisi mikään kummoinen taistelu (olen lukenut ensimmäisen osan ja pidin siitä); hiekkalaatikkoflaidis, korkeintaan.

Luku-urakka on tolkuton joskin kiinnostava; Selkosten Proustin osin omaelämäkerrallinen magnum opus tullee koettelemaan lukijan sietokyvyn kauimmaisimpiakin rajoja, mutta onhan siinä – niin laajuutensa kuin aiheensakin puolesta – haastetta kerrakseen. Luulen, ettei näin massiivista sarjaa tulla koskaan kirjoittamaan (dekkarit pois lukien). Luulen, ettei suomalaisesta kirjallisuudesta voi siis löytää samankaltaista, yhtä isoa haastetta.

On mahdollista, että menetän järkeni. Se ei huoleta, sillä luultavasti olen jo tullut hulluksi.

Totta puhuakseni epäilen, että Iijoki-sarjakin (jonka oikea nimi kuuluu Juuret Iijoen törmässä) kasvaa lopulta osiaan suuremmaksi. Niin kirjallisuuden kanssa aina käy, jos ei käsillä ole aivan tolkuttoman huonolaatuisia tekeleitä. Harvoinpa on. Sitä paitsi kyllähän Päätalo kirjoittaa osaa, ja on ainakin elämästään tehtyjen elokuvien perusteella elänyt varsin normaalin eli kiinnostavan elämän. Olen lukenut jonkin novelli- vai pitäisikö sanoa kertomuskokoelman häneltä (Mustan lumperin raito, mahdollisesti), josta muistaakseni pidin, joten aivan ummikko en sentään Päätalon teosten suhteen ole. Myös Viimeisen savotan olen lukenut, ainakin melkein. Mutta Iijoki-sarjaan en ole koskenut, mitä nyt muutamaa opusta silmäillyt rivin tai kaksi.

Idea tästä on virinnyt jo pidempään: Parisen vuotta sitten Päätalon lapsenlapsi Vilja Päätalo aloitti saman urakan ja kirjoitti siitä blogiinsa – Helsingin Sanomiinkin (verkkosivuille), jos en väärin muista. Luin niitä kirjoituksia ja inspiroiduin. Nyt se sitten jalostuu teoksi, seikkailuksi.

***

Systeemi on tämä: en lainaa kirjoja vaan hankin ne itselleni, jotten ainakaan laina-ajan täyttymisen vuoksi tule kiirehtineeksi. Kolme ensimmäistä osaa löytyykin jo kotikirjaston hyllystä. Uumoilen, että koska urakka on niin valtava, myös sen vaikutus tulee olemaan valtava, joten luultavasti haluan pitää kirjat hyllyssä urakan jälkeenkin.

Kirjoitan vähintään yhden postauksen per kirja, mutta luultavasti useammin sillä aiheita varmasti riittää. Tekee samalla pääkopalle hyvää.

En lue teoksia peräkanaa. Ei sellaiseen ihminen pysty. Jos joku on pystynyt, hän ei ole ihminen.

En tiedä, meneekö tässä vuosi vai ikuisuus, mutta jos noista kahdesta pitäisi valita, valitsisin ikuisuuden.

Luen sarjan alusta loppuun eli aloitan Huonemiehen pojasta (1971).

Aloitan nyt. Kello on 20:57. Wish me luck.

Ajasta, urasta ja popliinitakista

Luen parhaillaan Pekka Kejosen muistelmatrilogian viimeistä osaa, päiväkirjamuotoon kirjoitettua Muotokuvia mustissa (WSOY 2002). Siinä jo aikuiseksi ehtinyt Kejonen katselee mennyttä ja nykyisyyttä huvittuneen ironisesti mutta anteeksi antaen. Tulevaisuutta hän ei paljon pohdi, ja miksi pohtisikaan. Miksi sitä vaippoja haluaisi tähyillä kun on niistä juuri päässyt eroon. Minulle kirjan parasta antia ovat väliin uitetut, arkisista asioista syntyneet runot, joiden syntyprosessia pääsee salaa kurkistelemaan. Siitä saa inspiraatiota. Saa siitä vertaistukeakin; joskus runo ei kulje ja kirjoittaminen maistuu kuselta. Kivaa, että muillakin on niin.

En lue ensimmäistä kertaa Kejosen opusta, en edes toista. Enkä taatusti viimeistä. Luen sen säännöllisen epäsäännöllisesti parin vuoden välein. On jonkunlainen lohtukirja siis mulle. Tällaisia saisi julkaista enemmänkin. On nimittäin kiinnostavaa nähdä, kuinka toinen runoilija tarkastelee aikaa ja arkea. Päiväkirjamaisuus kiinnittää huomiot nykyisyyteen eikä kivikaudelle niin kuin muistelmateokset yleensä. Pilkun jälkeen -kirjallisuusohjelmassa vieraillut Olavi Uusivirta mainitsi runoilijoilla olevan eräänlainen taito kiinnittää huomio niin pieniin yksityiskohtiin ja asioihin, joita muut eivät välttämättä edes huomaa, nimitti sitä ”runoilijan katseeksi”. Oivallinen huomio mielestäni. On siinä varmaan jonkunlaisesta näkökulmastakin kyse. Siis että on loputtoman kiinnostunut ihan kaikesta, mitättömästäkin, koska siinäkin on kauneutta ja symboliikkaa. Sellaisia me olemme, runoilijat. Aivan niin kuin lapsena, aikuisenakin kotimatka voi kestää kun on kaikenlaista ihmeteltävää. Ja joka helvetin mäki on laskettava – jopa ylämäki.

Nyt kuudennen kirjan kynnyksellä olen alkanut miettiä uraani. Liekö syy siihen jonkinlaisessa henkisessä darrassa, joka aina tuntuu seuraavan kun on päästämässä/päästänyt isosta työstä irti. Vai nouseeko tämä nyt hiljalleen rantautuvasta keski-iästä, elämän teatterin puoliajasta, jonka jälkeen katse alkaa kiinnittyä pikemminkin eiliseen kuin huomiseen.

Olen aika hidas kirjoittaja; tyytyväinen olen, jos saan julkaistuksi neljän vuoden välein. Ei sillä ettenkö saisi mitään aikaan; kirjoitan kyllä paljon, mutta enimmäkseen paskaa. Harjoitan siis eräänlaista kullanhuuhdontaa viemärissä. Pökäleet kelluvat jaloissa ja rotat syövät nilkkoja, mutta mageeta hommaa silti! Vähän niin kuin se kulunut sanonta, että kun kalassa ollaan, niin ei se saalis vaan se oleminen.

Ja se jos mikä on hirveää kusettamista. Kysykää vaikka Kejoselta, kovalta kalamieheltä. Hän vastannee, että juuri niin, se oleminen, ja kusettaa sen minkä kerkiää. Ehkä se on niin, että ei se saaminen vaan se yrittäminen. Vonkaaminen. Ja sit kun se natsaa, on siiman päässä vonkale.

”Ura” – miten tunkkaiselta maistuva sana. Ei ihme – kun siihen lisää k-kirjaimen, saa lastin vaippaan.

Laskeskelin, että elämää on jäljellä noin kymmenen teoksen verran. On se vähän hätkähdyttävä huomio. Taidan väljentää julkaisutahtia puolella. Ehtisi kalaankin enemmän.

Mä mitään väljennä. Kymmenen teosta on ikuisuus, perintö.

Selvittelin kyllä tuossa vuodenvaihteen tienoilla Riihimäen kalapaikkoja. Mieli vetää jo Vantaanjoen latvuksille, pusikoihin, uistinta heittämään. Vähän epäilyttää se mies ja pusikko -kombinaatio; sellaista karsastetaan kaupungeissa. No, täytyy jättää popliinitakki himaan.

”Elämä on tehty laulettavaksi”

Mika Kivelä: Dumdum. 61 s. MKK 2012.

Tämän viikon yksi huonoista uutisista on Senaatintorin antikvariaatin lopettaminen. Kauppias Terho Nikulaisen liike sulkee ovensa liian korkeaksi nousseen vuokran takia. Tämän ymmärtää helposti – antikvariaattiala ei ole mikään kultakaivos.

Aiemmin samaista antikvariaattia piti muuan legendaarinen Seppo Hiltunen, toissa kesänä kuollut herrasmies ja keskustelukumppani vailla vertaa. Hiltusen antikvariaatti oli minulle kultakaivos – halvalla sai hyvää, ehdoton suosikkidivarini. Terho Nikulaisenkin aikana kyseisestä liikehuoneistosta on tullut hankituksi teoksia moneen lähtöön. Niin kuin esimerkiksi tämä Mika Kivelän Dumdum.

”Mikä Kivelä?”, joku saattaa ihmetellä. Mika Kivelä on turkulalalainen, vuonna 1971 syntynyt pitkän linjan urnoilija, sanoisin. Ja kustantaja: Kivelä on kustantanut itse kaikki teoksensa. Kyseinen runokokoelma on hänen yhdeksäs teoksensa. Senaatintorin antikvariaatissa sen hinnaksi oli asetettu kaksi (2) euroa. Dumdum käsittää laskujeni mukaan 43 (neljäkymmentä ja kolme) runoa, joten yhden runon hinnaksi tulee tällöin viitisen senttiä, vähän alle. Selvästi nyt on ostajan markkinat. Ainakin käytettyjen kirjojen osalta. Tässä kiteytyy Hiltusen (ja kenties Nikulaisenkin) antikvariaattinen ideologia: kirjan nopea kierto, jopa hinnoista tinkimällä. Ja mikäs sen nopeammin kirjoja antikvariaatissa liikuttaa kuin edukas hintataso. Moni ajattelee, että alhainen hintataso tarkoittaa samalla kirjan ja kirjallisuuden jonkinlaista halveksumista, mutta moni ajattelee väärin. Esimerkiksi Hiltunen jos kuka osasi arvostaa kirjallisuutta ja sen kaikkinaista yhteiskunnallista, sivistyksellistä ja taiteellista merkitystä.

Mutta aika multaa muistot. Kun pienehkön liikehuoneiston kuukausivuokra on pitkälle toista tonnia (melkein kolmatta) ja kirjan hinta kaksi euroa, voi kauppiaalta päästä samanlainen tokaisu kuin eläkeläismummolta Kivelän Pihapiiri-runossa (s. 38):

”Voi vittu tätä elämää”

Dumdumin runot ovat selväpiirteistä katurunoutta. Runoissa milloin katsellaan pitkin piipun vartta, töötätään tyyppejä nekkuun, ollaan virkamiehen pahnoilla tai muuten vain kusessa. Runojen puhuja ei pelkää saati häpeä omaa herkkyyttään – tai näkökulmasta riippuen luuseriuttaan (s. 45): ”En ole nauranut / kolmeen kuukauteen. / Missä sinä olet?” Eikä toisaalta pelkää rohkeasti kertoa mielipidettään julki (s. 49): ”Suomessa ei elä millään. / Rocktähdet istuvat / päivisin kauppojen kassoilla. / Tee siinä kapinaa. / Kolmeysiviis. Kiitos ja ole hyvä.”

Parhaimmillaan katurunouden puhuja on varsinainen väliinputoajien väliinputoaja, todenlausuja siis. Kenetpä hän ottaisi kohteekseen, jos ei itsensä (s. 59):

”Olen syrjäytynyt / marginaalin marginaaliin. / Teen omakustanteita ja syön makkaravoileipää. / Kukaan ei taputa minua selkään. / Nyrkit puhuvat.”

Tässä on minusta katurunouden yksi viehättävimmistä puolista: se osaa ja useimmiten haluaa nauraa myös itselleen. Runon puhuja asettuu mitä mielikuvituksellisimpiin saunasolmuihin, ja kertoo niistä sitten lukijalle. Oman elämänsä parkettien partaveitset tulevat huitoneeksi omat ranteensa auki, jolloin elämän tragikoomisuus astuu esiin, ja sitähän se (elämä) lopulta on (tragikoomista).

Tällaisista tarinoista lukija pääsee Dumduminkin äärellä nauttimaan. Osa niistä on melkeinpä elävästä elämästä tai ainakin hyödyntää aineistoa elävästä elämästä, kuten esimerkiksi Kakku -niminen runo, jossa pari miekkosta päätyy hautaan hyvin epäselvissä oloissa. Olen tunnistavinani tapauksen, josta mediakin taannoin suurin otsikoin kirjoitti. Voi siis todeta, että Kivelä runot ammentavat niin elävästä elämästä kuin elävästä kuolemastakin. Siitähän kertoo jo nimikin, Dumdum. Dumdumit ovat luoteja, jotka räjähtävät osuessaan kohteeseensa.

Niin tekevät runotkin.

Suosittelen näitä Mika Kivelän luoteja. Ne löytävät helposti kohteisiinsa.

Kirjablogeista ja -kritiikistä

Twitterissä Reader, why did I marry him -blogin pitäjä Omppu twiittasi lyhyesti:

Minä vuonna luulet, että tapahtuu sellainen ihme, että kriitikot ja kirjabloggarit keskustelevat keskenään vai tapahtuuko sitä ikinä?

Lennähdin vastaamaan: ”No nyt just parhaillaan! :)”.

Kysymyksellä viitattaneen stadin kirjamessuilla käytyyn kritiikkikeskusteluun, josta Omppukin bloggasi – näin. En puutu laajemmin kirjamessukeskustelun sisältöön, koska en ollut sitä kuulemassa, mutta ymmärrykseni mukaan ilmeisesti oli käynyt niin, että kirjailija ja kriitikko Esa Mäkijärvi oli tylyttänyt kirjablogeja jollakin tavalla laaduttomiksi. Tai ainakin jotkut olivat saaneet sellaisen kuvan hänen puheistaan ja pahoittaneet mielensä.

Kyllä minäkin olen törmännyt laaduttomiin kirjablogeihin, mutta tällöin olen verrannut niiden kirjoituksia kirjakritiikkiin, mikä on tolkuttoman tyhmää – ei kirjablogi ole automaattisesti ympäristö kirjakritiikille. Tai sitten olen voinut törmätä blogiin, jota joku pitää vaikkapa jonkinlaisena lukupäiväkirjanaan. Miksi senkään nyt pitäisi olla niin kieliopilleen.

Kirjablogi voi olla mitä vain. Jos siis osun jonkun kirjablogin yhteen tai kahteen kirjoitukseen, teenkö oikein muodostaessani sen perusteella mielikuvan yhdestä blogista saati koko blogiskenestä? No en. Enhän kohtele niin kritikoimiani runoteoksiakaan. Toisaalta osun useinkin, esimerkiksi Ompun blogissa, todella kiintoisiin bloggauksiin. Sitä paitsi, vastavuoroisesti: kyllä huonoja kritiikkejäkin näkee. Sellaisia, joita ei kritiikeiksi tohtisi edes nimittää. Niitä näkee niin pienilevikkisissä kulttuurilehdissä kuin Helsingin Sanomissakin. Mitäpä siitä: ei aina voi onnistua; saatan murahtaa, mutta perustelen kyllä. Sitä paitsi minua, näissä asioissa turhankin tosikkomaista, on hankala miellyttää. Otanpa senkin huomioon.

Jos kriitikolla on negaatioita kirjablogeja kohtaan, sen täytyy perustua jonkinmoiseen tuntemukseen siitä, että kokee kirjablogien astuvan omalle tontilleen. Tällaista ajattelua ruokkii se, että kirjakritiikin sija esimerkiksi sanomalehdissä on koko ajan huononemaan päin, eritoten marginaalikirjallisuuden kuten runouden kohdalla. Eihän sellainen itseluottamusta ja omanarvontuntoa ainakaan nosta. Samalla kustantamot ovat kirjojen kansiliepeihin nostaneet kirjablogeista hyvinkin juustomaisia, jäätävän tyhmiä, asiakokonaisuudesta irroitettuja kommentteja, kuten ”Tosi hyvä!” tai ”Taattua viihdettä!” Nämä siis tyyliesimerkkeinä, ei suorina lainauksina. Tällaista ei ennen nähnyt, sillä aiemmin kaikki kansimaininnat olivat kritiikeistä poimittuja kriitikon korkeakirjallisia toteamuksia, kuten esimerkiksi ”Vuoden kirjatapaus!” tai ”Lukijan ei taaskaan tarvitse pettyä!”

Alkuun nuo kansilievenostelutkin ärsytti, mutta toisaalta: jos lukija mainostaa toiselle lukijalle, että TÄÄ ON HYVÄ, OSTA!, niin eipä siihen kirjallisuuden maisteria tarvita väliin sormea heristelemään. Enkä mä mikään maisteri olekaan, en edes uimamaisteri. Kirjat saaavat näkyvyyttä, onks se paha? Noup.

**********

Aloin Ompun twiitin myötä miettiä kirjablogin ja kirjakritiikin rooleja. Selvää on, että kirjakritiikki on etääntynyt lukijasta aika kauas. Näin on käynyt varsinkin runokritiikkien kohdalla, ja tähän olen omassa freelancer-kriitikkoudessani (Hämeen Sanomat) yrittänyt rakentaa siltaa. Rakentaminen edelleenkin jatkuu. Haukkumakirjeitä ei ole ainakaan minulle asti toimitettu, joten uskaltanen olettaa ainakin jonkinlaista onnistumista kohdalleni (hyväksyivät minut Suomen arvostelijain liittonkin, joten sysipaskakaan en ammattilaisten mielestä ilmeisesti ole).

Samanlaista siltaa rakentavat kirjablogitkin. Kritiikki on lajina aika jähmeä, ainakin perinteinen lehtikritiikki. Koen, että sillä on selkeähkö muoto ja tavoite. Samalla se on lukijoiden palvelua. Itse lähestyn kritiikkiä aina taide edellä: toisinaan se voi mennä melko vaikeaselkoiseksi maallikon silmin. Kuinka hienoa silloin olisikaan, kun joku astelisi siihen väliin kirjabloggauksellaan ja tasoittaisi tietä!

Jos taidekritiikki asettuu mielestäni aika tiukastikin taiteeseen kiinni, ja yrittää niiltä jalansijoilta palvella lukijoita, kirjablogi voi asettua mihin vain. Siinä on sen vahvuus. Se voi ottaa juuri sellaisen lähestymistavan kuin tahtoo, olla ihan mitä haluaa. Toisinaan se voi olla kirjaesittely, maininta, kirjoitus tai valokuva kauniista kansitaiteesta, mielipide, lukupäiväkirja, kritiikki, kulttuuriuutinen. Kirjablogi on melkoinen hybridi oikeastaan, sitä on ehkä mahdotontakin ulkoa käsin määrittää. Tarpeetontakin.

Kirjablogien ja kirjakritiikin välillä ei pitäisi nähdä minkäänlaista railoja. Kirjakritiikki on mitä on, se on loppujen lopuksi helppo tunnistaa. Kirjablogilla voi olla niin monta roolia, että yleistämiset voi heittää samantien huitsin nevadaan; niitä pitää lähestyä kirjoitus kerrallaan, tekstilähtöisesti, ja samalla pitää mielessä, että saattaapa siinä kirjallisuuskritiikkikin ottaa kehitysaskeleita.

**********

Asiasta viidenteen, kritiikistä vielä: olen jo aikoja sitten puhunut, että esimerkiksi Helsingin Sanomien, Parnasson, kaikkien kirjallisuuden kannalta oleellisten sanoma- ja aikakauslehtien tulisi mahdollistaa nettiin jonkinlainen blogiympäristö kirjakritiikille. Jos se ei kerran kannata lehden sivuilla, blogiympäristöhän on likimain ilmainen. Joku ”passintarkastus” siinä portaalin ovella, että millainen kirjoittaja, ehkä joillekin bloggaajille voisi maksaakin, mutta muuten vain portit auki pikkutsekkauksen jälkeen, ettei lukija huku tulvaan. Siellä voisi sitten vaikka kirjallisuuslajien mukaan erottautua, tai aiheiden, miten ikinä. Ei sellainen voi kovin paljon maksaa, mutta paljon se kyllä palvelisi.