Runous ja höpöhöpö

Kaikki menee hyvin. Tämä on hyvinvointiyhteiskunta. Kaikki on mahdollista. Suomi on onnellisten maa. Ihmiset ovat osaavia. Jokaisella on mahdollisuus. Sinä osaat kyllä, sinusta on vaikka mihin. Tavoittele unelmiasi, niin saavutat ne. Sinä voit olla mitä vain. Sinä voit päästä kuukaudessa rantakuntoon. Elämällä terveellisesti elät pitkään. Sinä olet täydellinen. Sinä voit päättää olevasi onnellinen. Yhdessä pystymme mihin vain. Kaikki on hyvin.

STATUS

Tuollaiseen yltiöpositiiviseen, mantramaiseen höpöhöpöön törmää kaikkialla. Sitä on joka kadunkulmassa, mediassa, tuttujen ja tuntemattomien puheissa, kouluissa ja kyselytunneilla, konsulttien viikon mittaisissa Powerpoint-sulkeisissa – kaikkialla. Hattarahöttöä, joka sulkee kummallisella tavalla silmät ja ajatuksenjuoksun, ja ihminen lakkaa tarkastelemasta yhteiskuntaa neutraalisti. Samalla ihminen lakkaa tarkastelemasta kriittisesti omia ajatuksiaan ja tekemisiään.

Tässäpä pieni uutinen: sinä vanhenet ja lopulta kuolet, mitä tahansa syötkin ja miten tahansa elätkin. Elät vanhaksi jos olet tarpeeksi onnekas. Suomessa on onnellisia, mutta myös asunnottomia. Suomessa on äärimmäistä köyhyyttä. Suomessakin nähdään nälkää. Kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia. Täällä on helvetisti diabeetikkoja ja masennusta. Tässä ja tässä niistä vähän konkretiaa.

Jos täällä kerran kaikki on niin hyvin, ja jos sinusta (yksilöstä) kerran on vaikka mihin, miksi jopa viidesosa suomalaisista sairastuu elämänsä aikana masennukseen? Siihenkö he ovat pyrkineet? Miksi joka päivä 7-8 nuorta jää mielenterveysongelmien vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle? Sitäkö nämä nuoret ovat halunneet?

Vai onko niin, että elämän kovuutta vasten tietoisesti rakennetaan höpöhöpöpuheella jonkinlainen muuri, ettei elämä tuntuisi niin pahalta? Olemmeko vain yksinkertaisia idiootteja vai tietoisen raakalaismaisia välinpitämättömyydessämme?

On vaikea olla ajattelematta, että kun ihmisten kaikkivoipaisuutta korostetaan ja alleviivataan joka kadunkulmassa, ihmistä samalla aliarvioidaan. Kaikki eivät pysty kaikkeen, se on fakta; pitkään elämään tarvitaan onnea, hyvään mielenterveyteen tarvitaan realismia, työhön tarvitaan ammattitaitoa. Sitten meillä on olemassa geenit, oma ohjelmistomme, jota vastaan on todella vaikea taistella. Tuntuu käsittämättömältä todeta ääneen, että jokainen ihminen on omanlaisensa ja että joku on jossakin parempi kuin toinen, mutta kenties tämä markkinapuheella kyllästetty yhteiskunta – tämä aika – on unohtanut tällaiset olennaisuudet ja itsestäänselvyydet. Elämän erilaiset liukuhihnat, kuten vaikkapa koulut, työntävät nyt tuotteitaan pihalle. Aivopestyt nuorukaisemme ovat valmiita pelastamaan maailman. Eivätkä todennäköisesti kuitenkaan pelasta. Kuka pelastaisi maailman ihmiseltä?

Suomi täyttää tänä vuonna sata vuotta ja teemavuosi alleviivaa niin ainutlaatuisuuttamme kansana kuin grandiositeettiamme yksilöinä.

Tämä kiusaa minua, sillä tuntuu että kaikki kriittisyys jää nyt entistä pahemmin jalkoihin. Kriittisyydellä tarkoitan kriittistä, analyyttista suhtautumista asioihin. Sitä, että grandiositeeteille ei anneta sijaa, eikä subjektiivisuutta sekoiteta objektiivisuuteen.

Kun ajattelen asiaa henkilökohtaisella tasolla, vaikka minulle kuinka hoettaisiin että pystyn mihin vain, niin en pysty. Minä en voisi olla liikennelentäjä, siinä olisi liikaa vastuuta. Minä en olisi hyvä toimitusjohtaja, olen siihen liian tunnepitoinen. Nyt jälkeenpäin hoitoalakin tuntui liian raskaalta, vaikka työ palkitsevaa ja antoisaa olikin. Minusta ei olisi ydinfyysikoksi tai matemaatikoksi, sillä en ole loogis-matemaattisesti kovinkaan lahjakas. Älkääkä herran tähden pyytäkö minua piirtämään tai maalaamaan.

Mutta olen muulla tavalla lahjakas. Esim. intrapersoonallisesti lahjakkaana olen saattanut niitä itselleni selvittää.

Epäonnekseni en voi harjoittaa toiveammattiani työkseni. Haluaisin työskennellä runoilijana, olisin siihen kielellisesti tarpeeksi lahjakas, mutta sillä olisi hyvin vaikea elää. Onneksi voin kuitenkin ammattimaisesti kirjoittaa runoutta ja toimia runoilijana palkkatyön, asiakaspalvelutyön, ulkopuolellakin.

ANAMNEESI

Jokainen tunnistaa, ainakin suurin piirtein, hyvän asiakaspalvelun kriteerit. Se on niin vahvasti läsnä ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Hyvän runouden kanssa on vähän eri juttu. Senkin tunnistamiseksi pitää omata omat tietonsa, taitonsa ja lahjakkuutensa.

Runous ei ole asiakaspalveluammatti, mutta ihmisiä varten sekin on olemassa. Runoilijuutta ei nykyisellään enää mielletä ammatiksi, kirjailijan ammatti on muutenkin sirpaleina maailmalla. Senkin oheen on kasvanut kummallista unelmahöttöä. Valtava määrä ihmisiä haluaa tulla kirjailijoiksi (ilmeisesti kirjailijan tittelissä jonkinlainen valheellinen glamour houkuttaa…), aivan samoin kuin esiintyviksi taiteilijoiksi tai kuvataiteilijoiksi. Taiteilijamyytit elävät ja voivat ilmeisen hyvin.

Musiikin saralla tilanne on helpompi: jos et pysy nuotissa, sinusta ei ole laulajaksi. Autotunen avulla voidaan saada jotakin aikaan, mutta viehätysvoimaa silläkään ei osteta. Jos et osaa laulaa, etkä ole kiinnostava hahmo ja näytät petolinnun perseeltä, voit haudata solistihaaveesi. Jos et osaa soittaa, sinusta ei ole muusikoksi. Vaikka miten hakkaisit kapuloilla rumpusettiä, jos et osaa, et osaa eikä se konsulttipuheisiin uskomalla muuksi muutu. Saatat opiskella teoriaa, ehkä kehittyä ja osata muutaman peruskompin, mutta rytmitajuttomuutta sekään ei korjaa.

Nyt saatat ehkä ajatella, että olenpa minä negatiivinen. En ole – tämä on totta ja realismia, halusit tai et. Sen kiistäminen olisi idioottimaista ja valehtelua itselleen. Realistina en totta puhuakseni oleta, että välttämättä olet tarpeeksi fiksu ja viisas ymmärtääksesi tämän. Tämäkin kuulostaa kovalta, mutta on vain realismia. En yli- enkä aliarvioi sinua. Ehkä tämä vain ei ole sinun vahvuusalueitasi. Se on ihan okei myöntää ja todeta ääneen. Ainakin sen pitäisi olla, rehellisyyden siis.

Kunpa runoudessakin harrastelijamaisuus ymmärrettäisiin helpommin. Näin tapahtuisi jos uskallettaisiin olla rehellisiä ja sen annettaisiin näkyä, mutta kirjallisuudenkin kylkeen on kasvanut sitä samaa kummallista unelmahöttöistä, konsulttipuhemaista trashtalkia. Rehellisyys ja realismi nähdään negatiivisuutena ja sitä ei hyväksytä, ei vaikka se perustuisi analyysiin ja olisi täten perusteltavissa, ja ne perustelut olisivat kestäviä. On vain ajateltava, että kaikki on hyvää ja hienoa. Että kaikki osaavat. Että kaikki on hyvin. 

Höpöhöpö.

Kun taiteilijat yhä vähenevässä määrin osaavat olla rehellisiä toisilleen ja itselleen, miten taidekaan voisi mitenkään syväluodata ympäristöään ja elämää yleensä?

DIAGNOOSI

Hieraisin silmiäni, kun huomasin Mediapinta Oy:n sivuilla tiedotteen, jonka mukaan se julkaisee Suomen juhlavuoden kunniaksi viisikymmentä (50) runokirjaa per kuukausi. He siis yksistään ”julkaisevat” tänä vuonna kuusisataa runonimekettä. Se on aivan valtaisa määrä.

Yrityksen nettisivuilla on ohjeet, kuinka asiassa tulee toimia. Selviää, että kirjoittaja itse vastaa sisällöstä kokonaan, kansikuvasta lähtien, eikä tekstejä esimerkiksi kustannustoimiteta lainkaan. Vain kirjan taiton Mediapinta hoitaa. Ennakkomaksua kirjoittajat eivät saa, tekijänoikeuspalkkion saavat jokaisesta myydystä kirjasta. Tekijänkappaleita tekijä saa yhden (1). Tietämättömälle tämä saattaa kuulostaa entisen kustantajani ntamon toiminnalle, sehän toimi tarvepainatemenetelmin. Ntamossa taiton lisäksi palaveerattiin ja kustannustoimitettiin teosta, kustantaja teki myös kannet. Toimittiin siis kuten pienillä resursseilla pyörivillä kustantamoissa yleensäkin. Sydämellä ja ammattimaisesti, kaikki mahdollinen likoon laittaen. Lisäksi tunnettuna toimijana kustantaja Leevi Lehto pani oman persoonansa ja maineensa peliin.

Kun selaan Mediapinnan nettisivuilla jo julkaistujen kirjojen esittelytekstejä, huomaan ettei niihinkään ilmeisesti kustantamossa puututa. Huonoa kieltä ja kirjoitusvirheitä. Köyhän miehen markkinointi-iskulauseita, joita kukaan ei usko. Useimpien esittelytekstien esimerkkirunot ovat luvalla sanoen laaduttomia, täynnä kiusallisia kliseitä ja kömpelyyksiä. Oletan, että kun ei edes esittelytekstejä ja esimerkkirunoja ole monessakaan tapauksessa saatu välttävään kuntoon, sama koskee kirjojen sisältöä yleisemminkin.

Kuitenkin monen kirjan hintalappuna on kaksikymmentäviisi euroa (25€).

Tässä oikeastaan kiteytyy sen mihinkään perustumattoman yltiöpositiivisen höpöhöpöpuheen vaarat: ihminen luulee osaavansa, ihminen luulee myyvänsä. Ihminen luulee kiinnostavansa muita, ihminen luulee tekevänsä suurta taidetta, ihminen luulee täyttävänsä egossaan jonkin lokeron. Ihminen luulee olevansa jotakin muuta kuin on.

Tällöin ihmisestä uupuu nöyryyttä. Nöyryys – siinäpä toinen tänä päivänä kiellettyjen listalla oleva sana.

Lopputulos on kuitenkin se, että tuohon hintaan kukaan ei osta noita runokirjoja. Minä en ainakaan osta, enkä suosittele sitä muillekaan jos pelkkä esittelyteksti sisältää kirjoitusvirheitä ja esimerkkirunot kliseitä. Ajattelen, että jos kirjoittaja ja kustantaja eivät tämän enempää ole viitsineet, ei kaikkea myynnissä olevaa pidä ostaa. Hyvääkin runoutta kun julkaistaan, ammattimaista, siis sellaista jossa näkyy osaaminen ja viitsiminen. Neljännessatanen on paljon fyrkkaa amatöörin tekeleestä, jos viidellätoista eurolla saa ammattitaidolla tehdyn teoksen.

Keskeneräisen runouden julkaiseminen ei yleisellä eikä millään muullakaan tasolla ole runoudelle mitenkään eduksi. Sitä se ei ole myöskään kirjoittajalle itselleen. Se on epäkohteliasta taidetta, tässä tapauksessa runoutta, ja erityisen epäkohteliasta ja epäreilua mahdollista ostajaa kohtaan.

Mainokset

Pois alta

Paperi T: post-alfa. 93 s. Kosmos 2016.

Ennen kirjan lukemista on kysyttävä: kuka on Paperi T? Emma-palkittu, juuri nyt ihmisten huulilla pyörivä muusikko. Ja runoilija, näemmä. Artistinimen takaa löytyy muuan Henri Pulkkinen. Kiinnostavaa on, että runokirjan kirjoittaja on juuri Paperi T eikä Henri Pulkkinen. Siihen on kaiketi kaksi syytä:

1.) Kirja on jatkumoa Paperi T:n musiikilliselle tuotannolle, eli jokin taiteellinen prosessi jatkuu artistinimen sateenvarjon alla.

2.) Artistinimen avulla saadaan hyväksikäytettyä jo aiemmin Paperi T:n ympärille syntynyttä ilmiötä ja suosiota, ja niitä saadaan kasvatettua entisestään. Saadaan siis huomiota ja fyrkkaa.

Mikä sitten on post-alfa? ”Tekstikokonaisuus, jonka teemoina ovat rakkaus ja tyhjyys, miehisyys, sisqo, woody allen, kuristuminen, julkinen liikenne, black metal -teepaidat, intiaanien hautausmaat, kauhu ja porno, fomo, afrikan tähti, kuolleet idolit ja artistin pyrkimys päästä ironiasta vilpittömyyteen”, sanotaan kustantamon sivuilla. Sanahelinää, jota esittelytekstit usein ovat. Esittelevyytensä lisäksi ne ovat vonkaavia mainoksia: Vie mut himaan, beibe!

Tässä tapauksessa esittelyteksti näyttäytyy samalla tavalla coolina kuin keski-ikäisen tiukkakravattisen virkamiehen lausunto jonkin ”päräyttävyydestä”. Tai kun minä, kuivakka 34-vuotias käytän sanaa beibe. ”Artistin pyrkimys päästä ironiasta vilpittömyyteen” kuulostaa kiinnostavalta. Samalla saan vastauksen pohdiskeluuni: ”artisti” on kirjoittanut runoteoksen. Artisti runon puhujana, autofiktiota salanimen takaa. Heitetäänkö siis runoudella muovista houkutusvesilintua, koska pääasia onkin artistissa? Ilmiömäistä.

Runouden suhteen, tyylillisesti, ollaan ikiaikaisissa vesissä. Esimerkiksi beat-perinteessä ja hakukonerunoudessa näitä aaltoja on surfattu jo iät ajat. Kotimaisina esimerkkeinä vaikkapa Tytti Heikkisen Varjot astronauteista (poEsia 2009) ja Teemu Mannisen Lohikäärmeen poika (Tammi 2007), jotka lienevät sitten jonkinlaisia post-post-alfoja.

Erkka Mykkänen kirjoittaa Helsingin Sanomissa ilmestyneessä hämärässä arviossaan post-alfan tuovan runouteemme sitä mitä ”urbaanit kolmekymppiset ovat kaivanneet, kun rap, tumblr ja nokkelien kavereiden Facebook-päivitykset ovat syrjäyttäneet ison osan runoudesta käsittelemään arjen sijasta kieltä itseään”. Jos noin on, on Paperi T auttamattoman myöhässä, Mykkäsestä puhumattakaan. He menevät siis samassa jonossa, Erkka pitää perää. Voinee todeta, että Mykkänen tässä pulppuaa sitä samaa, mistä pitkään kirja-alalla työskennellyt Tero Liukkonen kiittelee Paperi T:tä: ”aika harvat pystyvät kirjoittamaan vaivattomasti pulppuavaa runopuhetta. Sellainen vaatii paljon työtä tai spontaania lahjakkuutta.”

Se vaatii myös tyhjyyttä, kun substanssi on karkuteillä ja puhe muodostunut mekanismista päämääräksi, kaupiteltavaksi tuotteeksi. Nimittäin usein runopuhe on tyhjää, runouden äärellä tapahtuvaa omalakista konsulttipuhemaista höpinää. Siinä koristeellisen alta paljastuu ammottava reikä, koska ydin on karkuteillä tai visusti piilotettuna. Jokin puuttuva yritetään selittää olemassaolevaksi. Tähän esimerkki vaikkapa Liukkosen Scribe -yrityksen nettisivuilta:

”Toteutamme osaamisalueiltamme luentoja ja koulutusta. Niiden sisällöt mukautetaan tilaajien tarpeisiin.”

Eli toisin sanoen: sisältö keksitään, kunhan ensin annetaan raamit. Näin on vähän käynyt post-alfankin kanssa. Selvennän:

En kiistä Mykkäsen huomioita post-alfan kielestä – se on jollakin tapaa ajassa kiinni, jopa vaivaantumiseen asti (s. 34): ”blackout / paranoia / välittäjän / aineet / lopussa / omppu / backspace / shi(f)t / + / delete […]”. Kuvallisestikin ollaan kitchin äärellä (s. 63): ”viimeinen viesti oli / ympyrä jonka sisällä kaksi pistettä / ja kaari”. Iso osa kirjasta on tällaista yhden ajatuksen varassa roikkuvaa nokkeluutta. Toisinaan mennään todella löysin rantein: tyhjä aukeama (s. 80-81), jonka vasemmassa yläkulmassa lukee: ”tyhjä aukeama”. Mitä mitä mitä? Meta meta meta.

Kliseisinä kalahtavat myös kaulassa roikkuvat ”tommy tabermannin luut”. Nämä ovat jo niin naiiveja post-tehokeinoja, ettei edes nauru, yleensä se viimeinen maski jonka taakse vetäytyä, pelasta. Itse asiassa: vaippatasosta päättelen, että näin on aiottukin. Siinä piileekin kokoelman kiinnostavuus. Onko kyse kulttuurikritiikistä, kohteliaasta puolivirneestä korkeakirjalliselle munienhiplaukselle?

Joo! Mut yli 90 sivua sellaista aiheuttaa sekin hiertymiä.

Parhaimmillaan Paperi T on aforistisessa materiaalissaan, kuten vaikka sivun 17 kaksirivisessään: ”unissa ajan varastetuilla autoilla / hereillä istun bussissa”. Tässäkin vaivaa sama yhden huomion varassa eläminen sekoitettuna yksiulotteisuuteen (joka aforismin ystävän kurkussa alkaa aina pykiä), mutta huomio on terävä ja kiinnostava erityisesti post-alfaa, maskuliinisuuden jälkeistä aikaa, ajatellen. Uho on unta ja kaipuuta. Vai sittenkin toivetta?

Sivulla 72 oleva yksisäkeinen haituva viiltää beat-perinteestä siivun itselleen, satirisoi osuvasti: ”öisin yksiöni muuttuu lihansyöjäkasviksi”. Tämäkin hivenen one-hit wonder on viehkeää urbaania flirttailua, mutta painavuudeltaan kuin herne muovikassissa. Kiehtova, silti.

Paperi T on hyvä kielenkäyttäjä. Se ei ole yllätys. Valitettavasti ajatuksen tasolla post-alfalla ei ole annettavaa niin paljon kuin toivoisi. Se jalkautuu samaan nuoren miehen kaupunkiodysseiaan, monilukuiseen joukkoon, josta kukaan ei erotu. Kuten Erkka Mykkänen toteaa: ”säkeiksi jaettuja havaintoja viivästynyttä teini-ikää potevan kolmekymppisen, ehdottomasti älykkääksi itsensä mieltävän miehen mielenmaisemasta”. Tuo, omille lahkeille runkkaaminen, on (taiteessa) niin nähtyä, että järkyttymisen sijaan sitä tuleekin ojentaneeksi nenäliinan. Pyyhi tuohon.

Anti jää siis suurelta osin nokkelan Keith Urbaanin Facebook-feedin tasolle. Siinä virrassa vauhti ja määrä korvaavat laadun, ja helppolukuisuus filosofian. Edustan sitä setämäistä koulukuntaa, joka mieltää runouden ja filosofian toistensa naapureiksi; kumpikin vaatii taakseen ajattelua. Ilman sitä lauseet muodostuvat öisiksi huudoiksi kerrostalojen välissä, eikä yhdenkään asunnon lamppu syty, mutta joku sentään soittaa poliisin: viekää pois, että saa nukutuksi.

Pidänkin hieman kummallisena sitä – Mykkäsen ristiriitaisen kritiikin huomioiden, että post-alfa nousi Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailun finalistiksi. Siinä haisee sama ilmiöllä ratsastaminen. Sedät hyppäävät selkään ja haluavat hyötyä. Hyi.

Ennen muuta Paperi T:n post-alfa osoittautuu pinnalta kiiltäväksi (komea kansi, muuten!) pyörremyrskyksi nimeltä ilmiö, joka hetkeksi saa ihmiset sekaisin, mutta menee nopeasti ohi. Se on runouden popmusiikkia: lahjakkuutta ja taitoja osoittava, mutta kevyt, pinnallinen ja melkein yhtä ärsyttävä kuin kesärenkutus. Siis vahva suositus kesärenkutuksista tykkääville!

post-alfan hurja suosio on osoitus post-runoudesta. Se vähän harmittaa, jopa siinä määrin, että meinaa itku päästä. Antakaa Paprua. Eiku. Pois alta, taas tulee ilmiö.